LPVJ 23. osa

Olihan Pyry sen tiennyt, että hänen illastaan tulisi kamala. Aleksin talo oli täynnä juuri sellaisia ihmisiä, jollaisia hän oli tottunut välttelemään aivan ensimmäisiltä luokilta lähtien. Itsevarmoja ja meluisia, suosittuja ja kauniita. Tosin yrittäessään sulautua sisustukseen ja vauhdittaa ajankulua ajatuksenvoimalla Pyryllä oli aikaa katsella pienten ryhmien kuplintaa ja tulla siihen tulokseen, että oikeastaan se hyvännäköisyysjuttu saattoi olla melko olennaisesti sidottu itsevarmuuteen, kun tästä ihmistyypistä oli kyse. 

Olohuone, joka ei varsinaisesti ollut koolla pilattu muutenkaan, oli pian aivan liian täynnä, jos Pyryltä kysyttiin. Ilma alkoi olla turhankin lämmintä ja niin sakeana musiikista ja puheen sorinasta, että sitä oli vaikea hengittää. Mirakin oli paikalla – jutteli iloisena Katin ja joidenkin tämän kavereiden kanssa huoneen toisella puolella – mutta Pyryn ei varsinaisesti tehnyt mieli liittyä senkään seuraan. Joten hän otti keittiön turvapaikakseen ja piilotteli siellä tuntien olonsa surkeaksi. Sellainen piiloon vetäytyminen inhotti häntä aivan todella, mutta hän ei vain voinut sille mitään. Hän ei osannut muutakaan. Hänen ei olisi edes pitänyt tulla.

Pyry ei myöskään oikein ymmärtänyt, miksi hänet oli alun perinkään pitänyt puhua ympäri tulemaan. Ei häntä näyttänyt kukaan kaipaavan ja jos hän nyt vain häipyisi paikalta, sitä tuskin edes huomattaisiin. Aleksi sulautui täydellisesti joukkoon, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä ihmiset kai tapasivat käyttäytyä eri tavoin erilaisessa seurassa, mutta silti… Se vaikutti aivan yhtä virheettömältä kuin muut sen ympärillä, sellaiselta jotenkin kovalta ja pinnalliselta. Ja mikä oli kaikkein häiritsevintä, sekin näytti siltä kuin olisi aivan liian cool ollakseen ystävä jonkun Pyryn kaltaisen kanssa.

Pyry näki puoliksi auki jääneen oven kautta Aleksin istumassa nahkaisessa nojatuolissa, jonka käsinojalla puolestaan keikkui eräs tyttö, joka oli ollut Pyryn rinnakkaisluokalla yläasteella. Aleksi oli kuulemma eronnut siitä Iinastaankin, joten nyt se oli täysin vapaa flirttailemaan kenen kanssa sattui huvittamaan. Tyttökin selvästi tiesi sen. Se koristeli ilmaa naurullaan ja vaikutti tyytymättömältä aina kun joku muu seurueesta otti osaa jutusteluun. Näytti selvältä, että sen puolesta vastapäisen sohvan vallanneet nuoret olisivat saaneet kadota. Eikä sitä siitä oikein voinut syyttääkään.

Katsellessaan tytön hymyilevän Aleksille Pyryn olisi tehnyt mieli sanoa sille, että se itse saisi kadota. Eihän se edes tuntenut Aleksia, ei oikeasti, sehän ei edes nähnyt todellista Aleksia vaan pelkän julkisivun, se ei tiennyt mitään eikä tuntenut poikaa niin kuin Pyry. Kukaan ei tuntenut Aleksia niin hyvin kuin Pyry, hänen teki mieli sanoa, olipa väite totta tai ei. Hän oli hirvittävän kateellinen eikä edes yrittänyt valehdella itselleen sen suhteen. Eikä hän ollut ainoastaan mustasukkainen hymyistä ja jostain hölmöstä silmäpelistä, vaan kateellinen siitä, että tyttö ylipäänsä SAI tehdä sellaista. 

Sillä hetkellä Aleksi sattui vilkaisemaan ympärilleen ja huomatessaan Pyryn sen suu kaartui pieneen ja nopeaan hymyyn, melkein kuin vahingossa. Ja kaikesta huolimatta Pyry automaattisesti palautti hymyn aivan yhtä tahattomasti, ennen kuin tajusi vetäytyä pois näkyvistä. Se saattoi olla juuri se hetki, jolloin hänen oli vain yksinkertaisesti pakko kohdata se fakta, että hän todella oli pahasti pihkassa parhaaseen ystäväänsä eikä paluuta ollut, ei kerta kaikkiaan ollut. Toinen vaihtoehto toki oli, että hän oli vain yksinkertaisin sekaisin, sillä hänellä ei suoraan sanottuna ollut aavistuskaan siitä, mitä hänen päänsä sisällä sillä nimenomaisella hetkellä tapahtui ja hänen kehollaan oli aivan oma tahto. Ensinnäkin hän huomasi, että hänen suupielensä yhä suuntasivat kevyesti ylöspäin, vaikka niillä ei ollut siihen pienintäkään syytä. Toisekseen hän kuuli kiihtyneen sykkeensä korvissaan ja muutenkin hänen sisuskalunsa tekivät asioita, joita niiden ei tosiaankaan olisi tarvinnut tehdä. Koko sekamelska vain siitä hyvästä, että Aleksi oli sattunut hymyilemään hänelle. Eikä se ollut hiukkaakaan hauskaa. 

Sydän oli hypätä ulos Pyryn rinnasta, kun keittiön ovi työnnettiin kokonaan auki ja Aleksi sekä pari muuta poikaa ilmestyi huoneeseen nauraen ja vetäen mukanaan vanan olohuoneen meteliä. Aleksi viittasi kädellään kohti jääkaappia kuin kehottaakseen muita olemaan kuin kotonaan ja niin nämä tekivätkin. Toisten valikoidessa tölkkejä Aleksi ajautui Pyryn viereen ja ojensi hänelle pahvimukin, joka sisälsi heleän punaista nestettä. Pyry vilkaisi siihen epäilevästi.

”Ei sitä oo kukaan myrkyttänyt”, Aleksi nauroi ja kavereidensa palatessa olohuoneeseen se oli taas enemmän tai vähemmän oma itsensä, ”Usko pois, aika moni on sitä jo testannu eikä kukaan oo vielä kuollu. Se on mansikkaboolia, kun toi yks Maiju toi. Mitä sä täällä yksinäs piilottelet?”

Pyry tutkaili kupin sisältöä ja kohautti harteitaan. Jotenkin ei oikein voinut vastata, että siitä hemmetin syystä, että hän oli typerä ja ilman sosiaalisia taitoja jäänyt nyhverö. Varsinkin kun Aleksi tiesi sen muutenkin. Pyry otti pienen hörpyn mukistaan kuin ei oikein muutakaan tekemistä olisi ollut. Turhankin makea mansikan aromi tervehti häntä ja sieltä takaa iski alkoholin hapan maku, joka jäi lämpimänä kurkkuun. Pyrystä maku ei ollut mitenkään erityisen hyvä, mutta ehkä pienestä määrästä jotain alkoholipitoista ei olisi haittaakaan. 

Aleksin hymy katosi. Poika nojasi keittiön työtasoon vaikuttaen keräilevän ajatuksiaan vähän aikaa. ”Sori, mä oon taas ihan vitun huono kaveri ja… Mä just mietin, et oot sä täällä vielä, kun ei sua oikein ois voinu syyttää, vaikka oisitkin lähteny jo hemmettiin täältä.”

”Oisko mun sit pitänyt?” Pyry kysäisi melkein kuin leikillään. Vaikka oikeastaan häntä vähän – tai ehkä enemmänkin – huoletti, että ehkä hän jossain määrin pilasi juhlien tunnelmaa, ehkä Aleksi häpesi häntä.

”Täh? Ei, en mä silleen sitä meinannut”, Aleksi vastasi katsoen Pyryyn kuin moisen asian mahdollisuus ei olisi edes voinut käydä sen mielessä. ”Ei kun mä oisin mieluummin menny kans piiloon”, poika virnisti ja palasi taas vakavampaan ilmeeseen höystäen sanojaan olankohautuksella, ”mut… mä, noi…”

Pyry hymähti ymmärryksen merkiksi ottaen toisen hörpyn pahvimukista. Se, mitä Aleksi tarkoitti sanoa, oli että sillä oli rooli esitettävänään, eikä se uskaltanut päästää sitä lipsumaan. Ja rooliin kuului tiettyjä velvollisuuksia. Sellaistakin oli vain paha sanoa ääneen, sillä omana itsenään oleminen oli muodikkaampaa ja esittäminen ei niinkään. Kuitenkin Pyry myös tunsi jonkinlaista tyytyväisyyttä siitä, että Aleksin koki tarpeelliseksi tehdä sellaista. Se teki Pyrystä erikoisen tai siltä se ainakin tuntui. 

Aleksi hymyili. Vähän aikaa vaikutti siltä kuin se olisi aikonut sanoakin jotakin, mutta muutti mieltään. Se hypähti istumaan työtasolle, tuki kyynärpäät polviin ja lepuutti leukaansa käsissään. Siitä se katsoi Pyryyn äärimmäisen epäreilusti; kohottaen hieman kulmiaan ja vääntäen suunsa sillä tavalla vakavaan asentoon, että se oli kaikkea muuta kuin vakava, ja kysyi small talk – sävyyn: ”No, mitäs sä nyt tykkäät elämäs ekoista kotibileistä?”

Jollain tavalla Aleksin ääni, sen kasvot ja ihan vain yleisesti se itse saivat aikaan sen, että Pyry oli vetää mansikkaboolit keuhkoihinsa.