Pyry piti lauantaiaamupäivistä ja sinä kyseisenä lauantaina maailma tuntui hänen ympärillään tavallistakin hiljaisemmalta. Hän istui kuistin kaiteella ja nojasi päätään puiseen tolppaan, jonka maalipinnan sää oli syönyt karheaksi. Valkoisia maalilastuja ehkä irtoili hänen hiuksiinsakin. Tuulessa oli kylmä reuna, mutta aurinko paistoi yhä suhteellisen lämpimänä ja talo ja sen piha tuntuivat yhä nukkuvan. Pyryn isä mahdollisesti nukkuikin. Äiti ja Lumi olivat lähteneet jo aikaisemmin kiertämään kirpputoreja ja ties mitä. Se ei haitannut Pyryä yhtään.
Pyryn herätti mietteistään hiekalla rahisevat askeleet. Hän kohotti päänsä pystyyn hymyn tapaisen alkaessa kiivetä suupieltä pitkin, sillä hän tiesi, ketä odottaa. Aleksi oli eilen tarttunut hänen sanoihinsa siitä, ettei maailma pyörinyt vain tämän ympärillä ja muistuttanut, että Pyry oli hänelle kummitusjutun velkaa. Vähintään hän näkisi mielellään Pyryn kummitustalon. Aleksi oli näyttänyt siltä, että se oikeasti halusi kuulla, mitä Pyry sitten hänelle viitsisi ja haluaisi kertoa ja Pyry oli nyökännyt. Hän oli ollut hieman väsynyt eilisen koulupäivän jälkeen, mutta lauantai, niin lauantai sopisi hyvin, jos Aleksi halusi tulla käymään. Aleksi oli halunnut. Pyry hypähti alas kaiteelta ja käveli Aleksia vastaan.
Aluksi he vain vaeltelivat ympäri pihaa, enimmäkseen kai päämäärättömästi. Se oli tosiaan mukava päivä näennäisen päämäärättömään kuljeskeluun merkityksettömällä puheella höystettynä. Pyry pysähtyi puutarhan suurimman omenapuun alle ja tietysti Aleksikin pysähtyi mukana. Se puu taisi sittenkin olla jonkinlainen määränpää ja ainakin toisarvoinen puhe sai päättyä sen varjoon. Vihreä väri oli alkanut paeta puun lehdistä ja jokunen maassa lojuva omena murskaantui Pyryn kengänpohjan alle.
“Tästäks ne kummitustarinat alkaa?” Aleksi kysyi äänellä, joka jätti mahdollisuuden pysytellä joutavissa aiheissa tai vaihtaa vakavampaan sävyyn. Kuin pakotie, mutta Pyrystä ei tuntunut siltä, että hän olisi käyttänyt sen. Totta puhuen hän ei edes tiennyt, miltä hänestä tuntui. Hän siveli omenapuun sileää kuorta. Vänkyrät oksat, joilla hän lapsena oli kiipeillyt, kannattelivat tarinaa, jota hän ei ollut varsinaisesti kertonut kenellekään, ei hän ollut tuntenut tarvetta. Ennen ei ollut ollut kiinnostunutta kuulijaakaan.
“Mmm, aika kirjaimellisesti”, Pyry hymähti, “Täällä mä taisin nähdä ekan haamun ikinä.”
Aleksi katseli puunympärystää, kuin siellä todella voisi jotain kiinnostavaa nähdä. “Vau”, poika sanoi vaimealla äänellä. Sellaisella äänellä, ettei Pyry epäröinyt jatkaa. Hän kokeili yhtä omenapuun matalalla kasvavaa oksaa ja istuutui sitten sen päälle. Aleksi seurasi esimerkkiä löytäen tarpeeksi vahvan oksan itselleenkin. Lehdet kahisivat ylhäällä puun oksissa tuulenpuuskan kourissa kuin olisivat tulleet hulluiksi.
“Se oli muuten aika tarkkaan kymmenen vuotta sitten…” Pyry sanoi mietteliäänä katsellen puun kaarnaa, kuin kaikki olisi kirjoitettu siihen, “mä olin just aloittanut ekan luokan, kun mun mummo kuoli.”
Seurasi hetki, jonka aikana Pyry tajusi, että Aleksikin kuului siihen muistoon, tai ainakin sen taustaan. Aleksi oli silloinkin asunut täällä, aloittanut sen samaisen ensimmäisen luokan. Sen tajuaminen tuntui jotenkin oudolta. Toisaalta hän tunsi myös terävän surun pistoksen ja totesi jälleen olevansa säälittävä. Kymmenen vuotta ja hänen äänensä oli silti vähällä muuttua paksuksi ja herkästi sortuvaksi hänen ajatellessaan äitinsä äitiä, jonka - kuten hän nyt tajusi - oli sulkenut piiloon mielensä perukoille. Kuoleman lausuminen ääneen tuntui, kuin hän olisi rikkonut jonkin muurin.
“Se asui täällä meidän kanssa”, Pyry jatkoi, “se oli se, kenen luokse mentiin, jos joku paino mieltä ja se… no se vaan oli tosi hieno ihminen, mut sen sydän petti. Ja se kuoli, kun mä oli seitsemän vanha. Ja aika pian sen jälkeen, mä olin kiipeilemässä tässä puussa, tää oli hyvä kiipeilypuu…”
Pyry vilkaisi ylös ja tunnisti oksat, joita pitkin oli ollut hyvä vetää itsensä ylös kerran toisensa jälkeen. Oli omituista, kuinka vähän puun oksisto olikaan muuttunut ja kuinka hyvin Pyry ne vieläkin muisti. Muistoissa oksat vain olivat olleet paljon, paljon korkeammalla. Se huomio oli jollain tavalla masentava.
“Mä istuin tuolla puussa, kun mä kuulin, kun mummo käski mun tulla alas. Se aina kielsi kiipeilemästä, etten loukkais itseäni. Ja mä aloin jo totella, kun mä muistin, et se on kuollu. Mä en muista, mitä oikeastaan tarkalleen ajattelin, mut musta tuntui, et mun pitäis kuitenkin totella. Kun mä olin tullu alas ja meinasin lähteä sisälle, mä vielä näin… Tiätkö, usein kerrotaan, et näkee ihmisiä ilman varjoa, mut mä näin varjon ilman ihmistä.”
“Eiks sua pelottanut?”
Pyry kohautti olkapäitään. “Ei, ei tainnu. Mähän ajattelin, et se on meidän mummo, niin miks mä sitä olisin pelännyt. Myöhemmin mä aloin aatella, et ehkä se oli jotain harhaa.”
“Mitä sä nyt ajattelet niistä?”
“En mä tiedä…” Pyry vastasi lepuuttaen päätään puunrunkoa vasten. Tuntui… erikoiselta puhua avoimesti haamuista ja siitä mitä hän uskoi ja ajatteli. “Ne vaan… mut kai harhojenkin idea on just siinä, että ne tuntuu niin todellisilta. Oonks mä sun mielestä hullu?”
“En mä usko, et sä oot sen hullumpi kuin mäkään”, Aleksi vastasi ja Pyry salli taas pienen hymyn ilmestyä huulilleen. Hän ei ehkä ollut edes tajunnut, miten paljon oli riippunut Aleksin vastauksesta.
“Eli oliks toi kieltävä vai myöntävä vastaus?”
“Hah, varos vähän tai mä voin vielä harkita uusiks sitä diagnoosia.”, Aleksi tuhahti naurun pilke silmissä. Pyry oli äkkiä äärettömän onnellinen siitä, että Aleksi oli hänen ystävänsä.
“Jos mä oonkin hullu niin se on sitten varmaan perinnöllistä”, Pyry totesi jälleen hieman vakavoituen, “Kun mummokin näki ainakin kerran sen yhden kummituksen. Mummo sanoi, että äitikin näki sen, mut mä en oo oikeestaan kehdannut kysyä äidiltä.”
Pyry alkoi selittää yksityiskohtaisemmin kertomusta, jonka oli kuullut niin kauan sitten, mutta muisti yhä selvästi. Hän muisti hyvin, missä kohtaa mummo oli kertonut vieraan hahmon kävelleen ja sitten kadonneen pimeään talviyöhön jättämättä jälkiä hentoon lumikerrokseen, joka oli maata peittänyt. Pyry kuitenkin vaikeni äkkiä, kun auto ajoi pihaan ja sen kyydistä nousivat äiti ja Lumi käsissään ties mitä roinaa. Lumi loi ujon katseen Aleksiin ja äiti heilutti kättään heille hymyn kera ennen sisälle taloon katoamista.
Pyry ja Aleksi viettivät vielä hyvän aikaa ulkona, mutta kun aurinko ryömi pilvien alle ja tuuli tuntui kylmenevän entisestään, he antoivat periksi ja menivät sisälle. Äiti oli tehnyt voileipiä ja Pyry otti ne mukaan opastaessaan Aleksin huoneeseensa, jossa kai he molemmat menettivät ajantajunsa. Pyry ei ollut pitkään aikaan uponnut keskusteluun sillä tavalla. Keskusteluun, joka polveili tehden kummallisia mutkia aiheesta toiseen menettämättä tippaakaan kiinnostavuuttaan. Pyry jopa unohti sen pitkään tuntemansa faktan, ettei hän osannut keskustella sillä lailla. Hän vain unohti sen ja melkein kaiken muunkin. Oli vain pieni huone, lautasellinen voileipiä, seinäkello jota kukaan ei ajatellut, hän ja Aleksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti