KOI #12

Tomi oli jälleen mennyt käymään Miskan luona, niin he olivat sopineet edellisenä päivänä Tomin lopulta lähtiessä kotiin illan suussa. Tällä kertaa hän istui sängyllä piirustusvihkonsa kanssa ja Miska luki kirjaa sohvalla. Miska oli hiljainen ja energiaa hänellä ei paljoa tuntunut olevan, mutta ainakaan hän ei näyttänyt olevan samalla lailla tolaltaan kuin edellisenä päivänä. 

Tomin rintaa puristi hänen ajatellessaan Miskan eilisiä sanoja ja sitten vielä vähän lisää hänen tuntiessaan itsensä hirvittävän hyödyttömäksi. Mitä ihmettä Tomi osaisi tehdä? Ehkä hänen olisi vain pitänyt painokkaammin neuvoa Miskaa puhumaan jollekin ammattilaiselle, raahata hänet jonkun vastaanotolle vaikka puoliväkisin? Se olisi ehkä ollut oikea tapa toimia. Koska mitä hän sitten tekisi, jos jotakin oikeasti sattuisi? Ei, eivät Tomin auttamistaidot ehkä riittäisi.

Tuskin hän Miskaa kuitenkaan mihinkään pakottaisi, mutta eilinen oli todella säikäyttänyt hänet. Sanat pyörivät mielessä usean hetken, ennen kuin tuntuivat valmiilta puhkaisemaan hiljaisuuden. 

”Kuule”, hän aloitti vähän epävarmasti, ”ootko sä miettinyt, et pitäiskö sun kuitenkin jutella jonkun sellasen kanssa, joka oikeesti tietää, mitä tekee?”

Miska kohotti katseensa kirjastaan ja puri huultaan. ”Eiks ne oo kaikki kesälomillakin?”

”Kai joku nyt jossain on töissä. Mä voin vaikka katsoa netistä. Mä voin vaikka auttaa ajanvarauksenkin kanssa, jos se helpottaa asiaa.”

Miska näytti vaivaantuneelta. ”En mä tiedä. En mä oikein millään haluais. Ja se eilinenkin oli vaan, en mä yleensä oo noin sekasin ja kyllä mä pärjään.”

”En mä sua tietysti mihinkään pakota, mut mä vaan kovasti haluisin, et sulla ois parempi olla ja… niin, en mä tiedä, ehkä joku ammattilainen osais ihan oikeesti auttaa. Ehkä sitä kannattais kokeilla.”

Miska kohautti hartioitaan miettivän näköisenä katse kirjan kanteen laskettuna, kulmat vähän kurtussa. Selvästi hän ei pitänyt ajatuksesta, eikä Tomi olisi halunnut painostaa, vaikka hänen levottomuutensa kuitenkin taisi olla ilmiselvää ja vaikutti mahdollisesti Miskan ajatusten kulkuun. Ehkä Miska yritti keksiä jotakin sopivaa tekosyytä saadakseen Tomin jättämään asian sikseen.

”Sovitaanko, et jos silloin vielä siltä näyttää”, Miska sanoi, ”niin sä saat koulun alettua raahata mut jonkun terkkarin tai kuraattorin tai jonkun sellasen puheille? Tai kenen luo sitä sit oikein pitikään mennä?”

”Okei”, Tomi sanoi, vähän epävarmana. Oli hyvä, että Miska oli suostunut edes tällaiseen sopimukseen, mutta samalla Tomia huolestuttivat pitkät kesäkuukaudet. Miska taisi aavistaa hänen ajatuksensa.

”En mä kesän aikana ainakaan itselleni mitään tee, täällä on ihan hyvä olla, eikä oo koulua stressaamassa tai muuta sellaista.”

”Jos sä kert oot varma.”

”Joo, oon mä.”

Seurasi hiljaisuus kummankin miettiessä, olisiko keskustelua pitänyt jatkaa jotenkin. Lopulta kumpikin kuitenkin palasi oman tekemisensä pariin; Miska jatkoi lukemista ja Tomi piirtelyä.

Tomi tuskin huomasi ajatuksiltaan kuvaa, joka hänen vihkoonsa oli syntymässä. Lyijykynä syvensi tottuneesti varjoja sieltä ja täältä kuin itsestään. Kuva esitti Miskaa istumassa sohvalla lukemassa, välillä oli otettava mallia, joskaan Tomi ei halunnut Miskan tajuavan olevansa piirroksen aiheena. Hiukan suuremmalla keskittymisellä kuvasta olisi voinut tulla oikeinkin hyvä. 

Tomi tykkäsi piirtää Miskaa, sillä tällä oli niin hyvät kasvot. Silmät erityisesti olivat värinsä vuoksi mieleen jäävät, vaikka juuri silloin Tomilla ei värikyniä ollutkaan mukana saadakseen värin välitettyä paperillekin. Vaaleiden silmien maassa lämpimän ruskea erottui edukseen. Tomi ei yleensä edes kiinnittänyt huomiota muiden silmiin, hyvä kun muisti omiensa värin, mutta ruskeat silmät huomasi väkisinkin. Miskan silmät vielä muutenkin olivat isomman puoleiset, eivät liian, mutta erottuivat. Niiden alta saattoi erottaa aavistuksen tummaa varjoa, joka juuri silloin teki ilmeestä väsyneen. Silmien yläpuolella kulmat kaartuivat nätisti saman sävyisenä ruskeana kuin hiuksetkin. Poskipäiden alle kerääntyi varjoja, jotka toivat piirteisiin silauksen terävyyttä. 

Taiteellisesti katsoen oikein mainiot kasvot. Eikä vartalokaan mitenkään epäesteettinen ollut. Kynä luonnosteli kuuliaisesti pehmeältä näyttävän t-paidan ryppyjä.

Seinäkello raksutti sekunteja ja haukkasi minuutteja. Tomi sai kuvansa valmiiksi ja aloitti uuden. Veteli vain viivoja sinne tänne tietämättä itsekään, mitä siitä syntyisi. Ei hänellä ollut oikein sen kummallisempaa inspiraatiota. Jonkin ajan kuluttua viivat alkoivat muistuttaa pientä mökkiä, jonka ympärille kasvoi lankkuaita ja epärealistisesti piirretty kukkapenkki. Mittasuhteet olivat aivan pielessä, mutta ei se haitannut.

Miska sulki kirjansa ja istui hetken hiljaa kuin mietteisiinsä uppoutuneena, vähän tylsistyneeltä näyttäen. Lopulta hän aloitti jutustelun arkipäiväisellä, vähän vitsailevalla sävyllä: ”Sunkin vanhemmat sit uskalsi päästää sut taas tänne.”

Tomi naurahti. ”Joo, niin uskalsi. Ehkä mä oon niiden mielestä vihdoin tarpeeks vanha selviämään näin vaarallisessa ympäristössä.”

Kun Tomi oli viimeksi viettänyt kokonaisen kesän mummolassa, hän oli ollut kymmenvuotias ja katkaissut kätensä vauhdikkaassa pyöräilyonnettomuudessa. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Tomi onnistui rikkomaan luitaan. Sen jälkeen hänelle oli kerrottu, että oikeastaan hän voisi pysyä kotona kaupungissa lomista huolimatta. Eihän hän kokonaan lakannut mummon tai Miskan luona käymästä, mutta pidemmät vierailut olivat ohi. Asia oli ilmoitettu hänelle kuin sen olisi ollut tarkoitus olla hyvä uutinen, hänen ei enää tarvinnut oleskella jonkun sukulaisen luona keskellä korpea, miten mahtavaa! Eivätkö nuoret kirjoissa tai elokuvissa pääsääntöisesti vastustaneet maaseudulle lähettämistä kuin se olisi ollut pahinta maailmassa? Tomille asia ei ollut sillä tavalla. Häntä oli harmittanut niin paljon, että hän oli suunnitellut jopa karkaavansa kotoa seuraavan kesän tullen, mutta ei hän koskaan sellaista tehnyt. Seuraavaan kesään mennessä hän oli ehtinyt jo rauhoittua.

”Täähän on ihan kun ei mitään kahdeksan vuoden taukoa ois ollutkaan, niin kotoisaa”, Tomi kehui. ”Entäs sä, onks susta kivaa olla taas täällä, vai kaipaatsä sitä sun omaa kämppää?”

Miska kohautti hartioitaan. ”On se ihan kivaa, kun joku tekee joka päivä ruokaa ja muutenkin jonkinlainen päivärytmi säilyy, kun ei ihan kehtaa nukkua koko päivää.” 

Miska naurahti kuin olisi tarkoittanut sanat vitsiksi, mutta eivät ne tainneet olla. Ehkä hän tajusi Tominkin arvanneen sen, sillä jatkaessaan hän jätti vitsailevan sävyn pois: ”Omassa kämpässä oli ihan mukavaa, kun sai olla rauhassa, mut siellä tuli äkkiä yksinäiseksikin. Täällä on ihan mukava olla.”

Tomi hymähti vastaukseksi, totesi, että niin kai se helposti oli. Miska muuttui taas sen oloiseksi, kuin hänen mielessään olisi liikkunut synkkiä asioita ja Tomi mietti, ettei olisi pitänyt kysyä. Tai ehkä se olikin vain hyvä ja tarjosi Miskalle mahdollisuuden purkaa ajatuksiaan? Ei hän oikein tiennyt.

”Ootsä ajatellut muuttaa solukämppään sit, kun pitää lähteä johonkin päin opiskelemaan?” Tomi kysyi. Hän oli oikeastikin utelias Miskan suunnitelmien suhteen ja ehkä hän päätyi sen kannalle, että asioista oli kannattavinta puhua. Silloinkin kun niiden mukana saattoi nousta pintaan jotakin vähemmän ruusuista. 

”Varmaan pakkokin, mulla ei taitais rahat enää riittääkään yksiöön ja niitähän on vaikee saada. Vaikka jonkun vieraan kanssa asuminen ei niin kauheesti houkutakaan, niin olis se varmaan kuitenkin parempi mulle kuin ihan yksin asuminen. Luulisin niin”, Miska sanoi ja piti sitten tauon vilkaisten Tomiin kuin miettien, pitäisikö jatkaa. 

Ehkä hän pelkäsi menneensä liian pitkälle jo eilisen purkauksensa kanssa ja jos nyt jatkaisi enemmän, painostaisiko Tomi sittenkin menemään ammattilaisen puheille jo aikaisemmin? Tomi oli tietenkin valmis kuuntelemaan, eikä hän halunnut Miskan pitävän häneltä salaisuuksia pelätessään johonkin hoitoon pakottamista. Hän nyökkäsi kuuntelemien merkiksi antaen parhaansa mukaan kiinnostuksensa näkyä kasvoillaankin. 

Miska jatkoi: ”Kun on ihan vaan omissa oloissaan, sitä on helpompi unohtaa ympäröivä maailma ja miks siitä kannattais pitää kiinni. Ja joskus mulla kävi mielessä sellaistakin, et jos mä sattuisin kuolemaan siellä mun asunnon sisällä – ei siis välttämättä ees mitenkään tarkoituksellisesti, vaan jos jotain yhtäkkiä vaan sattuis – niin kauanko menis, ennen kuin joku huomaisi. Enkä mä oikein tiedä, auttaisko joku vieras solukaveri asiaa, sitähän vois kuukahtaa omassa huoneessa ja se kaveri vaan arvelis, että oisin lähtenyt jonnekin eikä arvais mitään. Mut toi on siis ihan puhtaasti hypoteettinen mitä jos -ajatus. Enemmän mua tossa yksin asumisessa vaivaa se, miten siellä on helppo eristäytyä. Kun joskus on ihan tarpeeksi paha, että on oman päänsä sisällä jumissa, ja sit siihen lisätään vielä toinen kerros, että on yksin kämpässä. Ja sit joskus oli sellaisia kausia, et ei ois viitsinyt tehdä mitään, niin kuin käydä kaupassa tai pestä astioita ja se vaan… ei oo oikein hyväksi sellainen.”

”Entä jos asuiskin solun tapaisessa kaverin kanssa?” Tomi ehdotti ja sai osakseen kysyvän katseen. ”Esimerkiks musta se vois olla ihan oikeesti hyvä idea. Ei muakaan hirveesti huvita asua jonkun vieraan kanssa ja yksin asuminen on kallista. Jos siis lähdetään opiskelemaan samalle suunnalle ja niin edelleen.”

”Ai oikeesti vai?” Miska kysyi kulmiaan kurtistaen.

”Joo, miks ei? En mä tarkota, et nyt tarttis heti kauheita suunnitelmia ruveta väsäämään, mut toi ois musta ihan tosi hyvä vaihtoehto.” Tomi alkoi innostua asiasta sitä mukaa kuin se ehti hänen mielessään muhia. Miksi ihmeessä he eivät muuttaisi samaan kämppään? Sehän oli äärimmäisen hyvä idea ja miksi ihmeessä hän ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi sitä?

”Mä sit saatan ihan oikeesti olla tosi huono kämppis, sillon omassa kämpässä mä onnistuin ärsyttämään itseänikin, kun en viittinyt siivota paikkoja sun muuta”, Miska varoitti kasvot vakavina.

Tomi kohautti hartioitaan huolettomasti. ”En mä oo mikään siisteysfriikki. Eikä mua ees haittaa, vaikka joutuisinkin siivoomaan enemmän tai vaikka tiskaamaan välillä ylimääräistä tai jotain sellaista.”

Nyt Miskalta pääsi nauru. ”Sä et oo tainnut koskaan joutua tiskaamaan käsin?”

”No oonhan…”, Tomi puolustautui. Kerran heiltä oli kotona hajonnut tiskikone ja uuden hankkimisessa kesti odotettua kauemmin, äiti oli laittanut hänet tiskaamaan eikä se nyt niin kamalaa ollut ollut… Ainakaan ensimmäisten viiden juomalasin kohdalla. Tarkemmin ajatellen, olihan hän sittenkin vihannut sitä aika paljon.

Miska näki hänen ilmeensä ja totesi vain: ”Niinpä.”

”No mut, jos ei kumpaakaan huvita tiskata niin syödään vaikka pahvilautasilta tai pelkkiä valmisruokia, eiks se vähän kuulu asiaankin? Ei sen niin väliä. Me nyt kuitenkin tullaan niin hyvin toimeen, et en mä usko, et likaset astia meidän yhteiseloa tuhoaisi.”

Miska hymyili. ”Toi oikeesti kuulostaa ihan hyvältä. Musta tuntuu muutenkin, et mä oon tulevaisuuden kanssa ihan sekaisin, niin on ihan kiva saada ees johonkin asiaan jotain alustavaa selkoa.”

”Niinpä. Kaikki taitaa olla enemmän tai vähemmän hukassa tulevaisuutensa kanssa ja sillon on kiva, kun ei tartte olla hukassa yksin. Kahdet aivot on aina paremmat kuin yhdet.”

”Niin on.”

”Mut opiskelijakämpissä on kyl hei se hyvä puoli, et niihin harvoin saa tehdä itse suuria muutoksia. Ei ainakaan tuu riitaa, et millä värillä maalataan seinät!” Tomi heitti virnistäen ja sai palkinnoksi uuden naurahduksen.

”Sanos muuta, oishan se kamalaa, jos mun täytyis heittää sut pihalle jonkun nolon tapetin takia!”

”Ai nyt sä oot se, jolla on viimeinen sana meidän tulevan kodin sisustuksessa?”

”No on kai mulla nyt parempi tyylitaju sisustusjuttujen suhteen”, Miska sanoi ja hymyili leveämmin kuin pitkään aikaan. Tomi ei pystynyt enää pidättämään omaa nauruaan.

”Mut munhan piti olla meistä se kuvataiteellisesti suuntautunut”, Tomi muistutti heilauttaen vihkoaan. Miska oli harkitsevinaan asiaa.

”No sä voit vaikka piirtää luonnoksia sitä kämpästä”, Miska lupasi kasvoillaan pilaileva ilme, jota Tomi ei ollut edes muistanut kaivanneensa näin paljon. Se oli sellainen ilme, joka teeskenteli vakavaa silmät suurena ja kulmat kohotettuna. Sitä ilmettä seurasi melkein aina naurahdus, jotta varmasti oli ilmiselvää, ettei hän tosissaan ollut.

Tomi lupasi toimittaa huoneluonnokset mahdollisimman pian. Miskan silmiin oli jälleen palannut enemmän elämää.

KOI #11

Miska makasi sängyllä kasvot tyynyä vasten. Miten kaikki taas oli niin… tätä? Ajatukset eivät jättäneet rauhaan, ne olivat villiintyneet ja kuiskivat kuinka idiootti hän oli, heikko ja liioitteli vain. Hän tiesi, ettei hän oikeasti itseään tappaisi, ainakaan juuri silloin, ja se oli todiste, että ei hän kai edes oikeasti… ei hän oikeasti… Mitä? Ei hän oikeasti ansainnut kenenkään sääliä, ei hän ollut oikeasti tarpeeksi syvällä. Ehkä hän vain tosiaan yritti kalastaa itselleen huomiota… Järki sanoi, ettei siinä ollut juurikaan mieltä, mutta… Ehkä hänen vain olisi pitänyt yrittää kovempaa.

Muutamat viimepäivät hän oli vältellyt seuraa. Hän oli halunnut olla yksin, siinä oli jotain vaarallisen koukuttavaa, se oli jotenkin helppoa, mutta pitemmän päälle se sittenkin kostautui. Kyllä hän yksinäisyyttä tarvitsi, se oli välttämätöntä akkujen lataamisen kannalta. Nyt sitä oli kestänyt liian kauan. Kyllä hän sen itsekin tiesi. Mutta oli niin vaikeaa tehdä asialle mitään.

Eikä vältteleminen johtunut siitäkään, että hän oli nähnyt Tomin Jonin ja Laurin seurassa silloin… melkein viikko sitten. Totta kai hän tiesi voivansa luottaa Tomiin eikä hän sen jälkeen ollut edes törmännyt noihin kiusanhenkiin, eivät ne häntä tähän mielentilaan olleet ainakaan tällä kertaa ajaneet. Sinä aamuna hän ei olisi halunnut nousta ylös lainkaan, hän oli maannut hereillä pari tuntia ja se aika oli kulunut kuvitteluun siitä, mitä hän sanoisi viimeisessä kirjeessään, vaikka tiesi, ettei mitään itsemurhaviestiä kirjoittaisi edes siinä tapauksessa, että päätyisi yrittämään kovempaa ja saisi hengen lähtemään. Se kuvitelma oli ollut sillä hetkellä miellyttävämpi kuin ajatus sängystä nousemisesta. Hän oli kirjoittanut samantapaisen viestin mielessään kerran useammin kuin pystyi muistamaan.

Hänestä tuntui taas kuin jokainen hänen kehonsa atomi olisi vetämässä eri suuntaan, hän olisi hajoaassa. Hän oli samaan aikaan turtuneen tyhjä ja silti täynnä kipua, joka oli tylppää, liian tylppää, se vain velloi sisällä pääsemättä mihinkään, söi ja nakersi salakavalasti näkymättömissä. Miska tiesi keinon, jolla kivusta olisi voinut tehdä terävämpää ja helpommin käsiteltävää, helpommin ymmärrettävää. Niin hän ei kuitenkaan tekisi. Harpinkin hän oli antanut Tomille, ihan turvallisuussyistä. 

Miska kurotti poimimaan kännykkänsä yöpöydältä ja kirjoitti viestin Tomille. Kysyi vain, mitä tämä parhaillaan teki. Se oli yritys harhauttaa ajatukset muualle. Ehkä hän eniten pelkäsi, että antaisi periksi ja kävisi hakemassa keittiöstä veitsen eikä osaisikaan olla viiltämättä liian syvään ja vääristä paikoista. Miltä verenhukka tuntui? Miska muistutti itselleen, ettei hän ollut aikeissa selvittää asiaa. Miten yksi ihminen saattoikin olla tällainen saatanan sotku?

Tomilta tuli vastaus pian. Hän oli auttanut mummoaan vaihtamaan verhot ja homman jälkeen hänen oli ollut tarkoitus tehdä jotain muuta rakentavaa, mutta olikin päätynyt leikkimään Miisun kanssa. Hymy matkusti Miskan kasvojen poikki mielikuvan myötä. Sitten hän tunsi syyllisyyttä hymyn vuoksi, sillä sen täytyi tarkoittaa, etteivät hänen asiansa oikeasti edes olleet huonosti ja hän vain paisutteli taas. Hän myös jätti vastaamatta Tomin viestissä olevaan kysymykseen, mitä hänelle kuului. Sen sijaan hän vain kirjoitti jotain tyhjänpäiväistä Miisuun ja yleisesti kissanpentuihin liittyen. Hän ei halunnut olla se ärsyttävä kaveri, joka otti yhteyttä vain silloin kun tarvitsi jotakin. 

Auringonvalo tulvi sisään verhojen välistä, mutta millään ei tahtonut olla enää merkitystä, hän ei enää osannut nauttia päivien kauneudesta. Se teki hänet tavattoman surulliseksi. Tomin vastaus oli jotain yhtä turhanpäiväistä kuin Miskan viestikin, eikä Miska enää keksinyt mitään sanottavaa. Olisikin ollut jotakin, mistä puhua. Jotain turvallista. 

”Mut niin, ethän sä sanonut millaiset fiilikset sulla on?” uusi tekstiviesti huomautti jonkin pituisen hiljaisuuden jälkeen.

Miska ei osannut vastata. Hän kirjoitti vastauksensa uudestaan ja uudestaan, välillä valehdellen kaiken olevan kunnossa, välillä kirjoittaen liiankin rehellisesti, mitä mielessään liikkui. Lopulta aikaa kului niin paljon, että Tomi ehti lähettää uuden viestin: ”Hei oothan sä ok?”

Miska huokaisi. Hän sai vihdoin aikaan vastauksen, jonka juuri ja juuri kehtasi lähettää: ”En mä tiedä. Jotenkin mä en vaan saa otetta mistään. Teen taas kaikesta vaikeampaa kun sen tarttis olla.”

”Onks joku tietty asia, mikä on vaikeeta? Vai ylipäätään vaan kaikki? Ethän sä meinaa mitään itelles tehdä? Haluutko, että tuun sinne?”

”Kaikki vaan. En mä mitään tee. Täytyy mun tää näytös loppuun asti katsoa, vaikka leffa ois kuinka paska. Monilla on vielä paskemminkin.”

”Sopiiko, jos mä tuun käymään?”

”Mä en varmaan osais puhua sun kanssa mitään just nyt, sä vaan tylsistyisit täällä.”

”Jos sä siitä oot huolissas niin mähän voin vaikka ottaa vihon mukaan ja piirrellä siihen eikä oo pakko sanoo mitään. Mut jos sä haluat sanoo jotain niin mä oisin siinä.”

Miska mietti hetken aikaa. Hänellä ei tuntunut olevan niin paljoa energiaa, että hän olisi jaksanut olla sosiaalinen, mutta jos Tomia ei kerran haittaisi puhumisen puutekaan, niin ehkä se oli hyvä idea. Ehkä se oli juuri sitä, mitä Miska tarvitsi. Ei ehkä niinkään halunnut, mutta tarvitsi. Hän vastasi Tomille ehdotuksen käyvän hänelle aivan hyvin.

Tomin saapuessa Miska makasi sängyllä kattoon tuijottaen, tutkaillen oksankohtien muodostamia kuvioita. Huone hänen ympärillään oli varmaan aivan sekaisin, mutta hän ei ollut vähään aikaan jaksanut välittää. Tomi tervehti tullessaan sisään huoneeseen ja istuutui sitten sohvalle. Nosti hetken kuluttua jalkansakin istuimelle voidakseen tukea vihkonsa polvia vasten alkaessaan piirrellä, kun hiljaisuus venyi. Jonkin ajan kuluttua Miskasta alkoi tuntua, ettei Tomi niinkään keskittynyt piirtämiseen vaan esitti tekevänsä niin, jotta Miska ei hermostuisi omasta sosiaalisen energian puutteestaan.

Hiljaisuutta kesti useita hetkiä, sen rikkoi vain kellon tikitys ja ulkoa kuuluva lintujen liverrys. Aluksi se kieltämättä hermostutti Miskaa, sillä vieraiden kanssa kuului aina jutella tai ainakin tehdä jotain hauskaa, mutta vähitellen hän rauhoittui. Tomi vaikutti olevan ihan tyytyväinen oloonsa, vaikka vilkuilikin välillä Miskaa. Hiljaisuus muuttui vähitellen suorastaan kotoisaksi, jotenkin turvalliseksi. Miska oli sillä hetkellä sellaisessa itseinhon vaiheessa, ettei hän ymmärtänyt, miksi joku välittäisi hänestä, mutta kun hän ei enää ollut yksin, oli vaikeampi vakuuttaa itsensä ainakaan siitä, että kukaan ei oikeasti välittänytkään. Olipa syy mikä tahansa, Tomi ainakin välitti tarpeeksi nähdäkseen vaivan tulla häneen luokseen vaikka se tarkoittaisikin hiljaisuudessa istumista.

Miska ei osannut sanoa kauanko siinä meni. Hänen ylitseen kulki aaltoina välillä inhottavia tunteita, välillä niitä seurasi rauhallisuus. Lopulta hän tunsi olevansa tarpeeksi vahva muodostamaan sanoja ja oli aihekin, jonka hän halusi pois mielestään.

”Anteeks, et mä oon taas tällanen. En mä ees tiedä…” Miska aloitti. Tomi sulki vihkonsa ja katsahti häneen.

”Ethän sä sitä ite oo valinnut”, Tomi vastasi.

Entä jos olikin? Ei kukaan Miskan pääkoppaa korjaisi, jos hän ei itse jotain sen eteen tekisi. Jos hän vain ottaisi itseään niskasta kiinni, ehkä kaikki olisi paremmin. Jos hän vain olisi enemmän... Mutta tietysti hän ymmärsi, mitä Tomi tarkoitti, eikä sanonut ajatuksiaan ääneen. Sen sijaan hän aloitti toisesta aiheesta.

”Eilen illalla mä juttelin netissä yhen tyypin kanssa. Sen piti olla vähän niin kuin vertaistukea tai jotain sellaista ja mä tulin kertoneeksi sille, että mä yritin kerran tappaa itseni, mut en onnistunut ja se sanoi, että ehkä mä en vaan yrittänyt tarpeeks ja ehkä mä en oikeasti edes halunnut onnistua. Mä olin yllättynyt siitä, ehkä se kommentti vähän harmittikin mua, ja kysyin silleen sarkastisesti et vau, oisko antaa vinkkejä, et ens kerralla ois parempi onni. Ja sit se ihan tosissaan alkoi antaa niitä vinkkejä, sanoi vielä et en mä niin kun meinaa, et sun missään nimessä pitäis tehdä sitä mut tässä ois muutama juttu, mitkä kannattais ottaa huomioon jos ihan oikeesti haluaa lähteä takaoven kautta.”

”Mitä helvettiä, kuka sanoo jotain tollasta?” Tomi huudahti näyttäen tosissaan kauhistuneelta. Miska oli iloinen siitä, ettei Tomi ollut sanonut hänelle, että oli ollut hölmöä uskoutua jollekin nettitutulle. Vieraille tai puolivieraille oli jotenkin helpompi kertoa tällaisia asioita.

”Mä tiedän, ettei mun pitäis antaa sellaisten vaikuttaa muhun, mut mä en vaan osaa lakata ajattelemasta sitä”, Miska jatkoi vaikka ehkä hänen olisi pitänyt jo sulkea suunsa. ”Kun se sanoi sen niin kuin, että mä en vissiin vaan nähnyt tarpeeks vaivaa. Jos vaan näkis vaivaa ja yrittäis kunnolla niin ehkä sitten! Jotenkin, että ehkä mä oon vaan laiska ja mun ei oikeestaan ees pitäis puhua mistään tällaisesta, kun mä en selvästi ees halunnut ja yrittänyt ja nähnyt vaivaa, ja tää on vaan huomion kerjäämistä loppujen lpuksi ja mä en enää ees tiedä… Mä en vaan voi lopettaa sen ajattelemista.” 

Kurkku oli taas muuttumassa ahtaammaksi ja rinnan päälle oli palautettu paino. Hän ei uskaltanut katsoa Tomiin.

”Kuka helvetin hyypiö sanoo, et toinen ei oo nähnyt tarpeeks vaivaa yrittäessään tappaa itsensä? Toihan on ihan käsittämätöntä!” Tomi vastasi. Kuulosti kuin hänen käsityskykyynsä ei todellakaan mahtuisi, että joku saattoi sanoa niin. ”Joka ainoa vaivannäkö, mitä sä sillon sen eteen näit oli jo ihan liikaa, hitto pelkästään, et sä ajattelet sellasta on ihan tarpeeks kauheeta. Ja miten ihmeessä sä muka oisit vaan huomion perässä, kun ethän sä ees puhu siitä oikein kellekään? Siks toiseks, ihmiset tarttee huomioo eikä siinä pitäis olla mitään pahaa.”

Miskasta tuntui, että hän oli jälleen vähällä puhjeta itkuun. Nyt se johtui suureksi osaksi kasasta myönteisiä tunteita, kiitollisuutta. Hänestä tuntui että pahat asiat oli helpompi pitää sisällään, sitä hän oli jo paljon harjoitellutkin, mutta jonkin positiivisen sanominen avasi tehokkaasti kyynelkanavat niin typerää kuin se olikin.

”Hei, eihän sulla oo sellainen olo, et sä kokeilisit niitä sen vinkkejä?” Tomi kysyi hetken kuluttua varovasti.

”Ei. Mut ne tuo mun mieleen sellaisia ajatuksia, joita mä en päähäni haluais”, Miska sanoi ja mietti, kehtaisiko selittää Tomille, millaisia asioita nettityyppi oli neuvonut. Ei olisi pitänyt, ei sellaisia olisi niin yksityiskohtaisesti kuulunut kertoa, ei jollekulle niin mukavalle ja luonteeltaan aurinkoiselle ihmiselle kuin Tomi. Mutta sanat eivät tahtoneet jäädä hänen sisälleen, ne polttivat, tahtoivat ulos. Hän oli jo aloittanut puhumisen, eikä hän saanut lopetettua.

”Se lähinnä sanoi, et kannattaa suosia jotain nopeeta. Vaikka hypätä jostain korkealta. Silloin kukaan ei ehdi tulla pelastamaan ja sellainen onnistuu todennäköisemmin kuin vaikka joku lääkkeillä pelaaminen. Ja sit se yks juttu, se yks”, Miskan ääni alkoi kiristyä ja siihen tuli sävy, kuin hän olisi yrittänyt pakottaa mustaa huumoria asiaan, jossa näki vain mustaa ja hän tiesi että tätä hänen ei ainakaan olisi pitänyt sanoa, ”se yks kuulosti ihan vitun hauskalta! Eikä siihen tartte ees mitään hirveen korkeeta paikkaa, kunhan on vaan pätkä siimaa! Siis täytyy vaan sitoa se tarpeeks pitävästi kaulan ympäri ja toinen pää johonkin tukevaan ja sit vaan ikkunasta ulos.” Miska teki äänen, jonka oli tarkoitus kuvaa pään leikkautumista irti.

Tomi ei tainnut osata sanoa mitään, Miska oli ehdottomasti mennyt selittämisessä liian pitkälle. Hän ei kuitenkaan osannut lopettaa vieläkään. ”Se on ziljoona kertaa nopeampaa kuin vaikka hirttäytyminen, mitä ei kuulemma kannata missään nimessä yrittää. Se voi kestää vaikka kuinka kauan, jos köysi jää huonosti, jolloin on riski, et joku löytää ja toiseks se on vielä saatanan tuskallistakin, kun roikkuu köyden jatkona ja toivoo vaan, et se köysi katkeis tai taju lähtis viimein. Siinä on kuulemma liikaa aikaa ajatella. Hukuttautuminen on melkein yhtä paha kuulemma ja sillon pitäis vähintäänkin etsiä sellainen koski, et sieltä ei tulla takasin. Mä tein sen ihan väärin! Olis pitänyt ees vähän katsoa, ettei se joki johda sellaiseen vitun suvantoon, mistä kuka vaan puliukko voi käydä onkimassa takaisin kuiville! Täytyy kato vähän edes nähdä vaivaa ja tutkia asiaa! Tosin jossain sanottiin niinkin, et ihminen pysyy elossa viel pikku hetken sen jälkeen, kun pää on leikattu irti ja sehän vasta mielenkiintoista onkin.”

Sillä hetkellä häneen sattui. Elämä oli ainaista taistelua, pitää päästä ylös sängystä, pitää syödä jotain, pitäisi pitää huone asuttavassa kunnossa, pitää tehdä jotakin. Ehkä jos hän olisi vain nähnyt vaivaa sen eteen, hän olisi voinut muuttaa elämänsä suunnan, mutta näköjään hän ei vain pystynyt. Ja alkoi vaikuttaa siltä, että ei hän pystynyt näkemään vaivaa senkään eteen, että kirjaisi itsensä ulos tästä helvetistä.

Hän uskaltautui kääntämään katseensa Tomiin, joka tuijotti häneen tiiviisti, mutta osaamatta sanoa mitään. Hän näytti olevan jonkinlaisessa tunnekuohussa hänkin, tietysti oli, silminnähden kalpea, mutta Miska ei sillä hetkellä osannut lukea ystävänsä ilmettä. Tomi nousi sohvalta ja tuli sängyn viereen. Miska nousi hämmentyneenä istumaan, katuen jo purkaustaan, ja Tomi istui hänen viereensä vetäen hänet halaukseen. Miska veti värisevän henkäyksen keuhkoihinsa ja tunsi kyynelten tulevan. Koko maailma oli joskus häntä vastaan, mutta aivan kaikki ei sentään ollut kamalaa. Ehkä se aluksi tuntui vähän oudolta, niin harvoin kukaan koski Miskaan ja muutenkin, mutta Tomilla oli kyky halata sillä tavalla, että maailma tuntui ainakin hetkellisesti asettuvan lähemmäs oikeita uomiaan.

”Kaikki järjestyy vielä”, Tomi sanoi hiljaa ja vähän käheällä äänellä piirrelleen peukalolla ympyröitä Miskan olkapäähän. ”Tollaset idiootit on väärässä. Tajuttoman väärässä. Ennen pitkää kaikki on viel hyvin ja älä vaan heitä pois sun tulevaisuutta ja älä anna tollasten sanoa sulle, et sä et oo nähnyt vaivaa tai suhun ei satu tarpeeks tai jotain, ei sellasessa oo ees mitään helvetin järkeä.”

Miska ei olisi saanut sanottua mitään, vaikka olisi yrittänytkin. Hänestä tuntui edelleen pääosin kamalalta, eikä hän nähnyt, miten yhtään mikään hänen elämässään muuttuisi, mutta Tomin tähden se oli sentään yrittämisen arvoista. Ainakaan hän ei ollut kaiken keskellä yksin. Hänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen hukkumassa, mutta Tomi oli pitämässä häntä pinnalla, juuri ja juuri tyrskyjen yläpuolella. Hänestä tuntui, että hän voisi luottaa Tomin pitävän hänet jatkossakin pinnalla, vaikka häneltä itseltään ote luistaisikin, tai vaikka hän itse haluaisikin antaa periksi. Sen hän yhtäkkiä tajusi ja tajuaminen sai hänen maailmansa liikahtamaan tavalla, jota hän ei osannut selittää, mutta joka tuntui jotenkin hyvältä.

KOI #10

Tomi ajoi pyörällään kaupan parkkipaikalle ja jätti ajokkinsa seinustan pyörätelineeseen. Hän kiersi nurkan ympäri ovea kohti kankainen kauppakassi kädessään ja huomasi leveillä portailla istuvan porukan nuoria, jotka näyttivät etäisesti tutuilta. Joukossa oli kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, Tomi oli ihan varmasti ollut heidän kanssaan samalla ala- tai yläasteella. 

Nimet eivät tahtoneet tulla mieleen, mutta hän oli melko varma, että ainakin pojat olivat veljeksiä keskenään… Veljeksiltä he kyllä näyttivätkin, kummallakin oli vaaleat ja vieläpä yhdennäköisyyttä korostaen samantyylisesti lyhyeksi kynityt hiukset sekä samanlaiset harmaat silmät. Kasvojen piirteissä oli paljon samaa, joskin lyhyemmän ja oletettavasti nuoremman pojan kasvot olivat vähän leveämmät ja niissä oli muutenkin enemmän pyöreyttä. Joni ja Lauri, niinhän se olikin! Joni oli kai suunnilleen vuoden Tomista vanhempi ja Lauri vuoden häntä nuorempi. Ja tytöistä tummahiuksinen, jolla oli vahvasti mustalla rajatut silmät, oli Elli. Punatukkaisen, pisamanaamaisen tytön nimi alkoi ihan varmasti myös e:llä. Tai ehkä j:llä. Sittenkin j:llä. Tytöt olivat Tomin muistaman mukaan Jonin ikäisiä.

Muut nostivat katseensa Tomin tullessa lähemmäs. Tytöt jatkoivat pian keskusteluaan veljesten jäädessä katsomaan Tomia sen näköisinä, kuin myös kaivelisivat muistiaan. Oli huojentavaa, ettei Tomi ollut ainoa, jonka muistissa oli aukkoja.

”Hei, Tomihan se oli, eiks niin?” huudahti Joni Tomin ehdittyä jo rappusten juureen.

”Joo”, Tomi sanoi naurahtaen.

”Ei ookaan aikoihin tullut törmäiltyä. Mitäs teikäläiselle nykyään kuuluu?”

”Eipä ihmeempiä”, Tomi vastasi ja jatkoi sitten jotakin tyhjänpäiväistä. Hänelle tehtiin tilaa rappusille, joille hänkin istuutui. Hän ei juurikaan muistanut näitä ihmisiä muuten kuin äärimmäisen etäisesti, mutta näin pienellä paikkakunnalla ei samanikäisistä ollut runsaudenpulaa ja uusia kavereita oli aina mukava saada..

Tytöt jatkoivat omaa keskusteluaan jättäen pojat lähes kokonaan huomiotta: ”Niin siis onhan Turkukin ihan jees kaupunki”, Elli sanoi.

”Niinhän se on, kai”, vastasi punatukkainen – Jenna! hänen nimensä oli Jenna – ja kohautti hartioitaan. ”Mut mun täti asuu siellä ja sit se varmaan haluais jatkuvasti tulla kylään tai kutsua mut niille ja mieluummin en asuis ihan niin lähellä sukulaisia.”

”No se on kyllä…”

”No, mitäs sä nykysin?” Lauri kysäisi Tomilta, joka päätyi selittämään olevansa lukiossa ja juuri silloin kesällä auttelevansa mummoaan, olevansa siksi maaseudulla. Kesätyötkin olivat olleet ihan kiven alla, eikä Tomi oikeastaan ollut kovin tosissaan sellaisia hakenutkaan. Jäi ainakin yksi mahdollinen paikka sellaiselle, joka tarvitsi rahaa Tomia enemmän.

Veljekset myötäilivät, että kesätöitä oli ollut vaikea saada. Varsinkin sellaisesta pusikosta, kun ei ollut edes omaa autoa käytettävissä. Tomille myös selvisi, että kumpikin heistä oli lähtenyt ammattikouluun, josta Joni olikin jo valmistumassa. Siinä oli selitys siihen, miksei heitä ollut näkynyt ainakaan yläasteen jälkeen. 

Hetken ajan he juttelivat niitä näitä, kun Miska ilmestyi näkyviin kaupan nurkan takaa. Tomi oli aikeissa pyytää hänet muiden seuraan, kun huomasi ystävänsä kasvoille levinneen ilmeen. Miskan silmät olivat pyöristyneet melkein kauhuun, kasvot näyttivät valahtaneen kalpeammiksi, hän kääntyi saman tien kannoillaan ja kiirehti pois. Joni ja Lauri remahtivat äänekkääseen nauruun, kuin tehden parhaansa, jotta Miska taatusti kuulisi sen. Lauri huusi jotakin hänen peräänsäkin, jotain siitä, että kyllä kannattikin juosta pois.

Tomin ylle oli laskeutunut jäinen tunne. Hän nousi ylös ja puolittain juoksi Miskan perään. Tämä oli pyörätelineen vieressä avaamassa oman pyöränsä lukkoa, mikä ei käsien tärinän vuoksi näyttänyt sujuvan kovinkaan hyvin. Hän hätkähti kuullessaan askeleet, mutta rauhoittui huomatessaan tulijan olevan ainoastaan Tomi.

”Hei, mitä…” Tomi aloitti saamatta oikein sanojakaan kiinni. ”Onks noi, kiusaaks noi sua vai… vai mitä?”

Miskan katse harhaili sinne tänne, ei halunnut kohdata Tomin katsetta. Hänen äänensä värähti pariin otteeseen hänen vastatessaan: ”No siis, joskus kun satutaan johonkin samaan aikaan niin ne huutelee kaikkee.”

”Jos mä oisin tiennyt, mä en ois niille ees puhunut”, Tomi vakuutti. Hänestä tuntui kamalalta. Mitä Miska oli mahtanut ajatella nähdessään hänet nauramassa kiusaajiensa kanssa? Oli selvää, että Miska pelkäsi rappusilla istujia, eikä ”huutelu” voinut mitään kovin harmitonta pitää sisällään, vaikka Miska ei näköjään halunnut asiaa sen enempää tarkentaa. 

Miska väänsi kasvoilleen jonkinlaisen hymyn. ”Kyllä mä sen tiedän. Mä vaan äsken säikähdin. Kyllä mä tiedän, ettet sä mun selän takana puhuis tai mitään sellaista.”

”Tietenkään en. Onks kaikki hyvin?”

Miska nyökkäsi. Hän oli edelleen kalpea, mutta muuten vaikutti jo rauhoittuvan.

”Oliks sulla jotain listaa, mitä sä olit ostamassa. Mä voin ihan hyvin käydä hakees ne sulle samalla, kun teen mummon ostokset”, Tomi tarjosi. 

”Oikeesti?”

”Joo joo, ei siitä mitään vaivaa oo, eikä sun tartte siitä niiden ohi kävellä, voit odottaa täällä.”

”Äiti pyysi vaan hakemaan purkillisen maitoa ja paketin hiivaa. Sille iski inspiraatio leipoa.”

”Enköhän mä ne muista, menee ihan hyvin muiden ostosten mukana.”

Nyt Miskan hymy oli aidompi. Hän katsoi Tomiin kuin tämä olisi juuri pelastanut hänet suurestakin pulasta ja Tomi tajusi, että ehkä se Miskalle olikin iso asia.

Miska otti taskustaan kokoon käärityn muovipussin ja toisesta rahapussin, josta kaivoi vitosen setelin. ”Äiti sanoi, ettei vaihtorahoja tartte palauttaa. Sä voit pitää ne, helpompikin, ettei tartte hilujen kanssa pelata.”

Tomi otti pussin ja rahan ja olisi halunnut väittää vastaan vaihtorahojen pitämisen suhteen, mutta antoi olla. ”Okei, mä meen nyt sinne kauppaan ja sä voit odottaa täällä, tai sit jos noi tulee tänne tai jotain, niin voit sä lähteä kotiinkin. Jos sua ei näy tässä parkkipaikalla niin mä tuon ne tavarat suoraan teille. Eihän se matkassa tee käytännössä yhtään ylimääräistä.”

Miska näytti tavattoman kiitolliselta, kuin hädin tuskin uskoisi, että joku näki sellaisen vaivan hänen takiaan. Kuin siinä muka mitään vaivaa olisi edes ollut. 

”Kiitti oikeesti tosi paljon. Mä…” Lauseen loppu haipui ilmaan Miskan yrittäessä kalastaa sille loppua.

”Ei mitään. Pikku juttu se mulle on.”

”Mut silti.”

Tomi hymyili ja kääntyi takaisin kaupan oven suuntaan. Kävellessään hän laittoi setelin taskuunsa ja muovipussin mummon kangaskassin sisään.

Tytöt olivat lähteneet, mutta veljekset istuivat edelleen paikoillaan ja loivat Tomiin kummeksuvan katseen. Aikaisemmasta tuttavallisuudesta ei ollut enää tietoakaan. Tomi vastasi katseeseen kylmästi ja olisi vain kävellyt ohi sanomatta mitään, ellei Joni olisi aloittanut: ”Hei älä viiti! Sä vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, miten sä muka oot ton kaveri?”

”Siks nyt ainakin, että Miska on paljon parempi tyyppi kuin näköjään teistä kumpikaan”, Tomi vastasi ja astui sisään kauppaan ennen kuin kumpikaan veljeksistä ehti keksiä mitään purevaa heitettäväksi takaisin. Tomi ei noin yleisesti ottaen pitänyt riitelystä, mutta jos nuo kaksi – tai kukaan muukaan – kiusasi Miskaa, ei hänen kärsivällisyytensä kyllä riittäisi.

Kommentoinnin tärkeydestä

Syy siihen, miksi halusin julkaista tämän tarinan netissä, on että saisin lukea kommentteja, nähdä lukijoiden reaktioita samaa tahtia kuin tarina etenee. Edelliseen novelliin kun muistaakseni tuli aina vähintään yksi komentti osaa kohti. Tähän meneessä kommentteja on kuitenkin tullut niin harvoin, että jos sama vauhti jatkuu, en näe nettijulkaisusta olevan itselleni niin paljon hyötyä, että jaksaisin jatkaa. Muutama on sentään jaksanut klikkailla pikakomentteja, mikä on mukavaa sekin, mutta ei kuitenkaan sama asia kuin sanallinen kommentti. Tuntuu kivalta, että sentään pari tyyppiä on jollain lailla reagoinut tekstiin, mutta kommentteja kaipailisin.

Ja ihan pienetkin kommentit tekisivät tästä julkaisemisesta mielekkäämpää. Onhan huolella muotoiltu kritiikki tietysti toivottavaa ja minulle hyödyllistä, mutta ihan parin sanan reaktiotkin on sellaisia, joilla tämä tarina jatkaisi kulkuaan. Kiitokset anonyymille, joka laittoi ensimmäisen blogin puolelle tulleen kommentin, eilen illalla olin jo melko varma, että nyt taidan lopettaa, mutta tänään olikin sinun kommenttisi odottamassa.

Tällä tarinallahan on myös demissä keskustelu, johon päivitän aina linkin uuteen osaan, ja sinne saa myös kommentoida, jos se tuntuu blogiin kommentoimista mukavammalta: Demi.fi keskustelu täällä

Ajattelinpa nyt jakaa nämä ajatukset, sillä eikös kommunikaatio olekin kaiken a ja o. Nyt ei siis ole kyse siitä, että haluaisin lopettaa kirjoittamisen, koska ei ole lukijoita, vaan siitä, etten näe syytä julkaista jo kirjoitettua tekstiä, jos siihen ei kukaan tunnu oikein reagoivan. Mikäli kommentteja ei tule siinä määrin, että julkaisuinto pysyisi yllä, vetäytyisin työstämään tekstiäni omiin oloihini ja omaksi huvikseni. 

Tämä nyt näin tiedoksi.

KOI #9

Miska ei taaskaan tuntunut osaavan tehdä oikein mitään. Levottomuus hiipi hänen ylitseen, vaikkei sille oikein järkevää syytä voinut löytää. Harvoin hänen tunteissaan mitään järkeä olikaan. Kai häntä jännitti, mitä tapahtuisi nyt, mitä siitä seuraisi, että Tomi tiesi. Siinä sykki osittain hyvääkin jännitystä, sillä jonkin täytyi nyt olla toisin. Ja olihan hän edellisenä päivänä aivan oikeasti tuntenut olonsa paremmaksi, kuin pitkiin aikoihin, se oli totta ja hän uskalsi olla jopa toiveikas.

Samalla häntä vaivasivat kaikki ne puolittaiset ajatukset ja ahdistukset, jotka olivat pakottaneet hänet olemaan hiljaa siihenkin asti. Häpeä edelleen kutitteli sieltä, missä Miska kuvitteli omistavansa jonkinlaista ylpeyttä ja häntä pelotti, että tunnustuksen tähden hänen ja Tomin välit menisivät aivan oudoiksi. Tomi saisi hänestä ja hänen valituksistaan vielä tarpeekseen. Ei Miskakaan olisi useimmiten jaksanut kuunnella itseään, mutta hänellä vain ei ollut vapautta ottaa ja lähteä. Tai olisi ehkä ollutkin, mutta sitä hän ei halunnut juuri silloin ajatella.

Hän olisi halunnut tehdä jotakin, mutta mikään ei tuntunut kiinnostavalta. Mihinkään ei ollut sopivaa energiaa tai tarpeeksi keskittymiskykyä juuri sillä hetkellä. Se oli inhottava tunne, ei silloin olisi oikein edes osannut olla.

Hän lähes hätkähti kännykän surahtaessa pöydällä. Tomi kyseli tekstiviestillä hänen kuulumisiaan ja vieläkö Miskan huoneessa oli pleikkari, jota voisi kokeilla. Miska ohitti viestin ensimmäisen osan ja tyytyi vastaamaan, että pelikone oli täydessä toimintakunnossa ja Tomi oli ihan tervetullut pelaamaan. Hän lisäsi vielä huoneensa olevan sellaisen sekasotkun vallassa, että menisi hetki saada se ensin ihmisasutusta muistuttavaan kuntoon. Totta kai Tomi vakuutti, ettei hänen takiaan mitään siivota tarvitsisi, mutta ehdotti tulevansa vaikka parin tunnin päästä. Se sopi Miskalle ihan hyvin. Hänen huoneensa ei ollut aivan niin sekaisin kuin hän antoi ymmärtää, mutta jonkin tekosyyn hän tarvitsi saadakseen aikaan valmistautua ihan henkisellä tasolla siihen, että pitäisi olla taas jonkun seurassa. Hän useimmiten tarvitsi valmistautumisaikaa silloinkin, kun kyseessä oli joku, josta hän todella piti. Hän vain oli tällainen.

Täytyi huonetta silti vähän järjestelläkin. Yhdellä seinustalla oli vanha kahdenistuttava sohva, jonka olivat valloittaneet vaatteet. Sohvaa vastapäätä oli televisio, joka sekään ei ollut kovinkaan uusi, sen alaosassa oli jopa luukku VHS-kaseteille. Ihan tarpeeksi hyvä se silti oli Miskan käyttöön ja useimmitenhan telkkaria tulikin katsottua olohuoneessa, jossa oli paljon hienompi vastaanotin. Miskan telkkarin välittömässä läheisyydessä oli pleikkari, joka täytyi kaivaa esiin pölyn joukosta. Sama oli tehtävä myös niille peleille, joita kyseinen laite kykeni pyörittämään. Miskaa ei ollut pitkiin aikoihin kiinnostanut niin paljon, että olisi viitsinyt pelailla joskus jo puhki pelattuja pelejä saati sitten ostaa uudempia. Sellaiset olisivat vaatineet jo uudemman koneenkin.

Huoneen siistimiseen ei kulunut läheskään kahta tuntia ja Miskaa alkoi kaduttaa, että hän oli halunnut näin paljon aikaa. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, josta näki hyvin pihatielle. Levottomuus kupli ihon alla eikä Miska keksinyt mitään hyväksyttävää keinoa päästää se ulos. Vaikka hän olisikin halunnut käyttää sitä ensin mieleen tulevaa tapaa, ei hänellä olisi ollut kunnolla aikaa. Täytyi saada keskittyä kunnolla ja olla rauhassa, jälkeenpäinkin olisi ollut ikävä joutua puhumaan jonkun kanssa. Huono idea se oli muutenkin. Sen viimeisenkin mattopuukon hän oli heittänyt pois, vaikka olisihan talosta tietenkin teräviä esineitä löytynyt. Mutta ei, ei nyt.

Jonkin aikaa tyhjänpanttina istuskeltuaan Miska huomasi katseensa kiinnittyneen kynäpurkkiin, johon oli myös työnnetty harppi. Harpeissa oli terävät metallipiikit. Hän oli muutamaan kertaan pistänyt sillä piikillä ihan vahingossa sormeen, kaivaessaan penaalista kynää. Nyt hänen ajatuksensa kiertyivät ihan liian tiukaksi kippuraksi piikin ja sen kylmän metallin ympärille, esine ei tahtonut jättää häntä rauhaan ollenkaan. Hassua, ei hän ollut ennen ajatellut harppiaan tässä yhteydessä. Tai ei se oikeastaan ollut yhtään hassua.

Miska nousi pöytänsä äärestä ja käveli ulos huoneestaan. Hän vaelteli talossa oikeastaan päämäärättömästi. Isä ja äiti olivat molemmat jossain ulkona. Puutarhaa laittelemassa varmaan, isä oli kylvänyt herneitäkin tänä vuonna. Huoneet olivat autioita ja hiljaisia, joskus niissä oli ollut meteliä ihan vaikka muille jakaa, kun Miskan isosiskot olivat vielä asuneet kotona ja varsinkin silloin, kun he kaikki olivat olleet pienempiä. Siinä ei tahtonut talon tila enää riittääkään. Miskasta oli pienenä ollut aivan ihmeellistä ajatella, että jollakulla ei ollut lainkaan sisaruksia. Niin kuin Tomilla. Hän ei ollut meinannut aluksi edes uskoa, oli vain nauranut, kun Tomi kertoi olevansa ainoa lapsi. Siitäkin oli niin pitkä aika.

Miska löysi itsensä lopulta keittiöstä. Ruokapöydän päähän kerääntyi aina korkea pinkka lehtiä ja kaikenlaista pikkutavaraa. Ajattelematta asiaa sen kummemmin Miska poimi vahakankaalta kumilenkin ja laittoi sen ranteeseensa. Hän palasi omaan huoneeseensa kuin peläten jonkun tulevan sisään ja näkevän hänet. Siinä oli taas typerä asia pelättäväksi.

Hän istuutui takaisin kirjoituspöydän ääreen, venytteli kumilenkkiä hetken kuin tutkien sitä. Kumilenkki antoi käsille jotain tekemistä, ehkä hänen pitäisi hankkia itselleen jonkinlainen stressilelu, jota saisi puristella tai venytellä tällaisina päivinä. Sitten hän venytti lenkkiä vähän lisää ja antoi sen napsahtaa iholleen. Hän venytti lenkin uudelleen, ehkä vielä hieman äskeistä kauemmaksi ja päästi irti. Lenkki puraisi ihoon äkäisesti, mutta siitä ei jäisi arpia, joten sen oli oltava parempi ja hyväksyttävämpi juttu kuin se toinen vaihtoehto. Se vei hänen ajatuksensa muualle, sitoi kiinni nykyhetkeen. Hän jatkoi kuminauhan venyttelyä ja napsauttelua, hän melkein unohti ajankulunkin siinä samassa. Ranteen iho muuttui punoittavaksi ja kuumottavaksi.

Avoimen ikkunan kautta kuului pyörän rapinaa hiekkaa vasten. Miska säpsähti ja ponnahti ylös. Miten hän oli näin voinut antaa ajan lipsua käistään? Hän kiirehti ulos huoneestaan ehtiäkseen Tomia vastaan ovelle, ettei se joutuisi häntä sen enempää etsiskelemään.

Miska ehti tilavaan eteiseen juuri samaan aikaan, kun Tomi tuli sisään. Potkien kengät jalastaan Tomi tervehti häntä iloiseen sävyyn kuten aina, mutta jotain jännitettä tunnelmassa oli. Kai se oli vain odotettavissa sen jälkeen, mitä Miska oli sanonut. Tomi katsoi häntä kuin peläten hänen hajoavan, eikä se tarkemmin ajatellen niin absurdi huolenaihe ollutkaan. Jonkin aikaa tunnelma tuntui kiusalliselta, mitä olisi oikeastaan pitänyt sanoa? Tomikin vaikutti siltä, kuin olisi aikonut sanoa jotain, kenties yritti muotoilla jotakin ajatusta tai punnita sanoako ollenkaan. Sitten hänen katseensa tavoitti Miskan ranteessa yhä olevan kumilenkin.

Hemmetti. Miska oli tosiaankin ihan sekaisin sinä päivänä. Totta kai hän oli tarkoittanut ottaa lenkin pois, senhän olisi voinut nähdä vaikka äitikin ja ihmetellä kalpealta iholta helposti erotettavissa olevaa punoitusta. Vaikka ei punoitus olisi lenkin lähdettyä sen nopeammin haihtunut, mutta ainakaan syy ei olisi ollut niin ilmeinen. Mitä hän äidille olisi keksinyt selittää? Tomille ei tarvinnut selittää mitään, se osasi jo itsekin vetää johtopäätökset. Otti se päähän siitä huolimatta. Tuntui jotenkin sanojensa pyörtämiseltä, että Miska oli eilen sanonut pärjäävänsä vallan hyvin ja jo tänään väite oli menettänyt paikkansapitävyyden. Eilen se oli ollut vielä ihan totta, mutta jotenkin Miskaa silti hävetti, ettei totuus pysynyt sanoissa tämän kauempaa.

Hän otti lenkin ranteestaan ja sinkautti sen huolimattomasti toiselle puolelle huonetta. Jonnekin se suhahti ja saattaisi mennä vuosia ennen kuin kukaan näkisi sitä seuraavan kerran. Yhtä kumilenkkiä ei kukaan kaivannut kuitenkaan.

”Haluutko pelata jotain rallipeliä?” Miska kysyi vieden molemmat kätensä selän taakse. Sitten hän nolostui vähän lisää. ”Tai oikeestaan pakkokin, kun ne muut pelit ei enää toimi kunnolla.”

Tomi vastasi, että kilpa-ajoja hän olisi varmaan muutenkin toivonut. Miskan huoneen puolella Tomi oli vaitonainen ja vastasi Miskan kysymyksiin, ettei hänellä oikeastaan ollut väliä, mikä peli koneeseen laitettaisiin. Jokin hänen mieltään vaivasi ja Miskan olisi tehnyt mieli taas pyytää anteeksi sitä, että oli antanut omatkin huolensa hänelle, mutta jotenkin se olisi tuntunut vallitsevassa hiljaisuudessa liian sopimattomalta.

Pleikkari surahti käyntiin ja peli alkoi pyöriä. Miska tuli istumaan Tomin viereen sohvalle ja ojensi hänellekin ohjaimen. Ajokin valitsemisen ja sen sellaisten sijaan Tomi kuitenkin jäi vain hetkeksi tuijottamaan ohjaintaan ja sitten kääntyi Miskan puoleen.

”Mä sitä vaan tässä, että… maailma ois tosi tyhjä ilman sua.”

Puristava tunne kietoutui Miskan ympärille. Jossain syvällä se tuntui hyvältäkin, mutta enimmäkseen hän olisi taas halunnut pyytää anteeksi. Hän ei heti osannut sanoa mitään.

Tomi säästi hänet vastaamiselta tarjoamalla selityksen puhuen peliohjaimen suuntaan: ”Mä näin viimeyönä sellaista unta. Siis että sä olit kuollu. Se vaan säikäytti mut vähän pahasti ja mä olin hirveen iloinen, kun se olikin pelkkää unta ja siitä pystyi heräämään. Ja siis… että niin, sellasta.”

”Mä oon pahoillani, et mä…”

”Ei tartte. Mut kai sä oikeesti kerrot mulle sitten, jos sä et oo ookoo?” Tomi keskeytti ja hipaisi viileällä sormella Miskan rannetta, jonka väri oli jo tosin ehtinyt muuttua takaisin normaaliksi.

”Joo. Mä vaan… tänään vaan mä olin jotenkin hermostunut… ja noin.”

Tomi taputti häntä olkapäälle. ”Kun sä oot ihan oikeesti mulle tosi tärkeä, ja kenet mä sitten rökittäisin kilpa-ajossa, jos sä et ois pelaamassa mun kanssa?”

Viimeistä osaa siivitti kevennykseksi tarkoitettu huumori, joka sai Miskankin naurahtamaan. Pelkkä vilkaisukin Tomiin tosin kertoi, ettei ajatus ollut hänelle millään lailla pelkkä vitsi, vaikka hän sen sellaiseksi äänenpainoin maalasikin. Miskan oli vaikea nähdä syytä, mikä teki hänestä noin suuren pelon ja huolen arvoisen, mutta pakko hänen oli uskoa sellaisen olemassaoloon.

Tomi valitsi itselleen auton ja jäi odottamaan Miskan tekevän samoin. Kumpikaan ei ollut pelannut tätä peliä pitkään aikaan ja kummankin taidot olivat pahasti ruosteessa.

KOI #8

Uni sijoittui jonkinlaiseen omituiseen junaan, jonka vaunut olivat enemminkin kuin pitkiä ja kapeita taloja, nitisivät liitoksistaan junan syöksyessä eteenpäin. Lattioita peittivät nuhjuiset matot, joissakin vaunuissa oljet, ja kaikkialla leijui sakea hämärä. Siellä täällä seinien laudoituksen välistä tunkeutui sisään valonsäteitä. Juna kulki hurjaa vauhtia, eikä Tomi oikeastaan tiennyt, minne se oli matkalla. Hänen kanssaan junassa olivat hänen vanhempansa ja jokunen koulukaveri, mutta tutkiessaan junaa Tomi sai vaellella yksikseen. Hän vain tiesi matkakumppaneidensa olemassaolon. He olivat kai kaikki muuttamassa jonnekin. Tomi ei ollut iloinen muutosta, hän olisi mieluummin jäänyt pois junasta ja mennyt kotiin, mutta hänellä oli sellainen aavistus, ettei kotia enää ollut. Kummassakaan päässä matkaa ei ollut jäljellä tuttua ja turvallista paikkaa, johon olisi voinut palata. Hänelle oli vakuutettu, että tämä oli positiivinen ja pakollinen tapahtuma.

Hän oli viimeisessä vaunussa ja katseli sen ovelta, miten maailma vilisti hänen ohitseen valtavalla vauhdilla. Hän ei ehtinyt edes kunnolla erottaa maiseman yksityiskohtia, tai sitten sellaisia ei unessa vain ollut. Hänen luokseen tuli konduktööri, tai jokin sellainen, tuntematon mies univormussa. Hänellä oli kalpeat, lähes piirteettömät kasvot, hänessä oli jotain lintumaista. Hän sanoi tuovansa huonoja uutisia; Miska ei ollut junassa, koska hän oli kuollut.

Kaikki muuttui kylmäksi. Mutta olihan Tomi sen jo tiennyt. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä? Nyt hänen ylleen laskeutui rautainen varmuus, jäinen, puristava tunne siitä, että hänellä ei enää ollut parasta ystävää. Ja se suru, jota hän koki junan lonksuttaessa eteenpäin, oli hirvittävän käytännöllistä, hän yhtäkkiä tajusi. Hänen mielessään vilisi toinen toisen perään asioita, joita hän ei voisi enää ikinä tehdä, kun Miskaa ei enää ollut. Lukuisia asioita, joista hän ei voisi enää kertoa tälle, ei jakaa kokemuksia tämän kanssa. Kaikki tuntui hirvittävän konkreettiselta, se oli murskata hänet, huoneiden hämäryys oli muuttunut tukahduttavaksi pimeydeksi.

Hän ei koskaan saisi antaa Miskalle syntymäpäivälahjaa, jonka oli ollut oltava mahdollisimman hieno, koska tänä vuonna Miska olisi tullut täysi-ikäiseksi. Sen merkkipaalun kunniaksi Tomi oli suunnitellut kai jotain erikoista tapaa juhlia päivää, mutta sen sijaan hän olisikin katsomassa, kun hänen paras ystävänsä laskettiin arkun sisällä maahan. Kuva hautajaisista piirtyi hänen ympärilleen niin elävänä, että juna ja ohi kiitävä maisema olivat unohtua kokonaan. Se oli kuin elokuvan kohtaus, kaikilla mustat vaatteet ja samaan sävyyn sateenvarjot, tietenkin kirkkomaalla sataisi, eikö hautajaisissa aina satanut? Elokuvissa se oli niin. Mutta se tuntui todelliselta, se tuntui samalta kuin muisto.

Se oli kammottavan surullista, mutta Tomihan tiesi uutisen jo. Olisikin voinut edes kääriytyä kieltämiseen, tuntea epäuskoa uutisten kuulemisesta, mutta nyt ne olivat vain kylmää faktaa. Se oli muistiin piirtynyt, horjumaton tieto. Ehdotonta. Niin kuin kuolemakin.

Tomi avasi silmänsä hämärässä huoneessa, jonka seinää peitti kukkatapetti ja jossa tikitti kello kummallisen lohduttavasti. Hän tuijotti eteensä tuntien yhä surun rautakahleen puristamassa rintakehäänsä. Häntä vaivasi edelleen varmuus siitä, että hän oli kuullut jo hyvän aikaa sitten Miskan kuolemasta, se ei tuntunut edes mitenkään uudelta asialta. Mutta nyt oli yö ja hän oli juuri herännyt. Hän oli nähnyt unta. Se oli ollut unta, olihan? Tomi nousi istumaan sängylle herättääkseen itsensä entistä paremmin, tehdäkseen selvemmäksi eron todellisuuden ja unen välille. Suru-uutinen oli ollut osa unta ja Miskalla ei oikeasti ollut hätää, niinhän? Tietenkään ei. Tai sekin oli tietysti kiistanalaista oliko hänellä hätää vai ei, Tomin mieleen palautui edellisen päivän keskustelu. Mutta fyysisesti Miska oli kunnossa, eikö niin? Tomi oli nähnyt unta.

Hän oli nähnyt unta. Pelkkää unta.

Toisteltuaan lauseen tarpeeksi monta kertaa mielessään ja järkeiltyään useaan kertaan uniuutisen mahdottomaksi, Tomi alkoi uskoa, että oli todella vain nähnyt painajaista. Hänen koko olemukseensa levisi sellainen helpotuksen tunne, ettei hän muistanut sellaista ennen tunteneensa. Silti jossain sen helpotuksen nurkissa nakersi unesta jäänyt tunnelma, jota huoneen hämäryys jollain tavalla korosti – kuin ei oltaisi oltu edes oikeassa maailmassa vielä vaan jossain valvetta edeltävässä vaiheessa. Pimeässä tuttukin huone saattoi näyttää pelottavalta ja se sama vaikutus sai hänet yhä tuntemaan olonsa kammottavan yksinäiseksi ja yleisesti ottaen kurjaksi. Hän räpsäytti yöpöydällä nököttävän lampun päälle.

Kellertävässä valossa hän näki lampun vierellä makaavan kännykkänsä. Hän poimi sen käteensä ja… mitä? Mitä hän sillä oikein kuvitteli tekevänsä? Hän oli jo saanut itsensä uskomaan vähintäänkin järjen tasolla, että Miska oli elossa, mutta hänen olisi silti tehnyt mieli soittaa tälle. Tai edes lähettää tekstiviesti. Ihan vain ottaa yhteyttä varmistaakseen, että Miska vain oli edelleen olemassa. Niin hän olisi halunnut tehdä, mutta mitä ihmettä hän olisi edes sanonut?

Kännykän kello näytti suunnilleen kolmea. Ei sellaiseen aikaan voinut ketään häiritä tällaisen asian takia. Alkoi tuntua jotenkin nololta olla näin pahasti järkyttynyt yhden unen vuoksi. Ei Tomi ollut enää pikkulapsi, jonka oli juostava hakemaan lohtua muilta pahan unen jälkeen. Hän laski puhelimen takaisin yöpöydälle, sammutti valon ja käänsi kylkeä. Milloin hän oli viimeksi nähnyt unen, joka olisi tuntunut yhtä todelliselta? Ei ainakaan moniin, moniin vuosiin.

Nukahtaminen ei tuntunut houkuttelevalta, mutta toisaalta ei tähän aikaa voinut oikein ylöskään nousta. Väsymys alkoi palata saadessaan tilaa pois hiipuvilta painajaisen nostattamilta tunteilta. Lopulta Tomi onnistuikin nukahtamaan uudelleen. Painajainen ei enää onneksi palannut, vaikka muistiin se takertui liiankin eläväisenä.

KOI #7

Peikkometsästä pääsi oikaisemaan Tomin mummolaan aavistuksen lyhempää reittiä kuin kiertämällä Miskan talon kautta. Kävellessä tuntui hyvältä olla hiljaa. Samalla niin kovin pitkään mukana leijunut yksinäisyyden tunne oli hellittänyt otettaan. Oli jälleen olemassa hiljaisuutta, jossa saattoi tuntea olonsa rennoksi, turvalliseksi. Miska ei ollut edes tajunnut kaipaavansa juuri tuota nimenomaista tunnetta, mutta sen takaisin saaminen oli parhaita tunteita ihan liian pitkään aikaan. Toiseen suuntaan kulkiessa tuntunut väkinäisyys ja vierauden tunne olivat haipuneet vaitiolon joukosta, melkein kokonaan. Ehkä hän oli säikäyttänyt Tomin ja sitä myöten itsensäkin ulos ajan pystyttämistä rajoista.

Myös ahdistus oli liuennut huomattavasti ohuemmaksi. Kertomisen suunnittelusta aiheutuneet paineet olivat jättäneet suuren kiven muotoisen aukon rintaan; siinä kohtaa oli tyhjää tilaa, mutta ainakaan se ei ollut täyttynyt kivulla. Oudoltahan se tuntui – että jonkun kanssa ei enää tarvinnut käyttää energiaansa salailuun – mutta kai se oli muutos parempaan suuntaan. Olihan? Samalla se oli myös pelottavaa. Salailu oli ollut hänen suojansa ja siitä hän oli nyt Tomin kohdalla luopunut, ainakin näin suuressa määrin. Se oli pelottavaa, vaikka kyllähän hän Tomiin luotti eikä uskonut tämän tekevän tiedolla mitään, mistä Miskalle olisi vahinkoa. Kuitenkin.

Kyllä häntä edelleen arvelutti. Ja omatunto soimasi vielä siitäkin, että hän oli kasannut jotain tällaista toisen harteille, mutta… kai oli vain pakko uskoa, että ratkaisu oli oikea. Tomi vilkaisi häntä silloin tällöin kuin peläten Miskan särkyvän tai haihtuvan kuin sadun haltian ja se tuntui samaan aikaan sekä jotenkin todella hyvältä, että melkein kiusalliselta. Välillä Tomi rikkoi hiljaisuuden muistuttaakseen, että koska vaan sai kääntyä hänen puoleensa, aivan milloin tahansa. Huolenpito lämmitti, mutta samalla tuon tyytyväisyyden huomannut ilkeä ääni kuiski, kuinka se oli aina tiennyt Miskan vain nauttivan huomiosta. Ei hän olisi mitään huolenpitoa ansainnut. Laiska, heikko idiootti, huomion perässä juokija, yrittäisit edes.

Tomin mummola ei ollut ehtinyt paljoakaan muuttua sitten Miskan edellisen käynnin, josta toki siitäkin oli ihan reilusti aikaa. Puuvaja seisoi päärakennusta vastapäätä ovi apposen auki ja pihaa koristi kaksi kukkapenkkiä. Niistä toinen näytti siistiltä ja juuri laitetulta ja toinenkin näytti olevan hyvässä vauhdissa kohti uutta ilmettä. Värikkäät orvokit heiluttelivat terälehtiään kevyessä tuulessa ympärillään monia muita kukkasia, joita Miska ei tuntenut.

Tomi suuntasi avoimelle puuvajan ovelle päin Miskan seuratessa. ”Miisu tykkää leikkiä tuolla vajassa, siks toi ovikin on auki”, Tomi selitti ja kutsui pikkukissaa.

Hetkessä pentu ilmestyi kurkistamaan korkean kynnyksen takaa ja Tomi pyydysti sen syliinsä. Ensin kissa protestoi ylös nostamista, mutta hyväksyi sitten kohtalonsa. Miska silitti sen pehmoista, keltaisen ja mustan kirjavaa turkkia. Kissanpennut olivat yksiä niistä harvoista valopilkuista, joita tässä maailmassa oli, se täytyi myöntää.

Tomi istuutui vajan kynnykselle ja viittasi Miskaa tekemään samoin. Siihen mahtui juuri ja juuri kaksi istumaan. Miisu tassutteli hetken Tomin polvien päällä ja hyppäsi sitten alas. Tomi poimi maasta irtonaisen, notkean pajunoksan ja alkoi sen kanssa leikittää pentua, joka hyökkäili puisen saaliinsa kimppuun suurella innolla. Siltä pikku otukselta ei ainakaan energiaa puuttunut. Se oli vielä ihan pieni, eikä sen maailmassa ollut mitään pahaa olemassakaan. Ainakaan enää nyt, kun se oli saanut uuden perheen Tomin mummolasta.

”Muistatko, kun me löydettiin se yksi kissanpentu sieltä Mäntylän suulista?” Tomi kysyi. Ehkä hän halusi muistuttaa Miskallekin, etteivät asiat olleet aina olleet huonosti. Tai sitten hän vain halusi viritellä keskustelua ja Miskan ajatusmaailma pyöri ihan liiaksi hänen itsensä ympärillä.

”Joo. Eihän se paljoa tätä isompi ollut sekään.”

Pentu oli joutunut tyhjillään olevaan viljasäiliöön ja liukunut putkeen, jonka kautta vilja olisi laskettu ulos säiliöstä, jos sitä olisi siellä ollut. Miska ja Tomi olivat kulkeneet siitä ohi ja kuulleet sydäntä särkevän maukumisen. Se oli ollut jo niitä kesiä, jolloin Tomi oli vieraillut enää vain satunnaisesti.

”Nii-in, pikku raukka. Ja sit kun se Mäntylän ukko tuli siihen huutamaan, että mitäs täällä toisten nurkissa hiippaillaan!”

”Sen puolustukseks voi kyllä sanoa, et jotkuthan oli just hiljattain rikkoneet niiden ulkorakennuksista ikkunoita ja sen sellaista”, Miska totesi.

”Ai niin olikin. Saatiinko niitä muuten koskaan kiinni?”

”En mä ainakaan muista. Mut se kissa on vissiin Mäntylässä vieläkin. Joskus nähnyt sen niin eipä se enää mikään raukka ole.”

”Ja samaa voi sanoa tästä meidän Miisustakin”, Tomi sanoi ja poimi pennun uudelleen syliinsä. ”Niin, ei oo mikään raukkaparka meidän Miisu, eihän”, poika höpötti kissalle siten kuin pienille eläimille noin yleisesti puhuttiin.

Kissa laittoi molemmat käpälänsä Tomin naamalle ja yritti työntyä kauemmas. Tomi päästi pettyneen äännähdyksen ja laski pennun polviensa päälle. Siitä otus tassutteli Miskan syliin ja hetken asiaa pohdittuaan ja sopivaa kulmaa hakien kävi makuulle.

”Jaa, se tykkää susta enemmän”, Tomi totesi huvittuneena. Miska puolestaan mietti, oliko typerää olla näin iloinen siitä, että kissanpentu oli todennut hänet sopivaksi nukkuma-alustaksi. Eläinten hyväksyntä oli vain jotain, mistä tuli kovin hyvä mieli. Hän silitteli kissaa varoen ja katseli, miten pikkuiset kyljet kohoilivat hengityksen tahtiin. Viimeisiäkin ahdistuksen rippeitä valui hänestä pois ja mieli alkoi tajuta, kuinka väsynyt hän oikeastaan olikaan. Tunnekuohut veivät yllättävän paljon energiaa.

Kynnys oli hyvin epämukava istuinpaikka ja takapuoli alkoi nopeasti puutua. Miskan ei kuitenkaan hiukkaakaan tehnyt mieli siirtyä tai edes liikahtaa, ettei olisi häirinnyt torkkuvaa kissanpentua. Tomi vaihtoi asentoaan ja oikoi jalkojaan, mutta ei hänkään mihinkään lähtenyt. Ei myöskään puhunut mitään pitkään aikaan. Kissa nukkui äärettömän tyytyväisen näköisenä, olisi ehkä kehrännytkin, jos olisi sen taidon ehtinyt oppia.

”Hei kuule”, Tomi sanoi kuulostaen jälleen vakavalta. ”Osaatko sä yhtään sanoa, miten mä voisin parhaiten auttaa sua? Kun mä en yhtään tiedä…”

”En mä tiedä… ehkä mä vaan tartten jonkun pitämässä mun jalat maassa, kun mä alan kuvitella kaiken vaikeemmaks kun se onkaan. Ehkä mä vaan tarvitsen kaveria.”

”No siitä sä voit olla varma, et mä oon aina käytettävissä.”

Miskasta tuntui, että Tomi olisi toivonut voivansa tehdä vielä jotain enemmän. Hän ei halunnut ystävänsä huolehtivan liiaksi, sillä siihen ei ollut aihetta. Ei juuri silloin.

”Kiitti. Ja hei, mä oon oikeestaan ihan ookoo. Mä tunnen itseni paljon normaalimmaksi just nyt, kuin moneen kuukauteen.” Se oli totta. Kaverin kanssa jutustelu, kissanpentu sylissä… se sai Miskan melkein unohtamaan alakuloisuuden ja ahdistuksen, sen sellaiset asiat. Hän oli myös onnistunut jälleen pysymään erossa terävistä esineistä, eikä Tomin oikeastaan tarvinnut tietää, miten vähän aikaa hänen viimeisimmästä lipsahduksestaan oli.

Tomi katsoi häneen hymyillen hieman, vaikka samalla kasvoilta edelleen paistoi huolta ja monia siihen sekoittuvia tunteita. Tomilla oli aina ollut ilmaisuvoimaiset kasvot, erityisesti silmät antoivat helposti ilmi, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen oli aina ollut miltei mahdotonta peitellä tunteitaan ja ehkä hän ei edes halunnut.

”Se on hyvä sitten”, Tomi sanoi. Miisu venytteli ja painoi päänsä vielä vähän paremmin Miskaa vasten. ”Kato nyt, Miisukin tahtoo, et sulla on kaikki hyvin, senkin mielestä sä oot hieno tyyppi.”

”Hieno kissanpeti”, Miska korjasi naurahtaen.

”No mut eiks se oo paras kehu, minkä kissalta voi saada?”

Ehkä se olikin.

KOI #6

Peikkometsä näytti samalla kertaa äärettömän tutulta ja jotenkin erilaiselta. Tietenkin yhtenä selkeänä erona oli puron ylittävä uusi silta. Varmaan metsä muutenkin ehti muuttua niin monien vuosien vieriessä ohi. Tomista se näytti pienemmältä ja vaikka hän ei olisi sitä halunnut myöntää, se näytti myös tylsemmältä. Eihän todellisuus tietysti mitenkään edes voinut vetää vertoja mielikuvalle, jossa muiston päälle oli satanut valtavasti kultaisia mielikuvia. Lapsena tämä paikka oli toiminut näyttämönä ties kuinka monille erilaisille leikeille ja niiden myötä se oli muuttunut aina erilaiseksi aivan omaksi maailmakseen, jonka saattoi nähdä vain lapsen silmin ja jolla ei ollut arkisessa todellisuudessa sijaa. Osa noista kuvitelluista maisemista oli taatusti vaikuttanut myös muistoon. Mutta silti paikka oli sama vanha Peikkometsä.

Totuttuaan siihen, että muistikuva ei aivan vastannutkaan todellisuutta, Tomi ei kyennyt estämään kasvoilleen leviävää hymyää. Hän asteli sillan yli ja sammalmättäiden poikki kallioille, jotka olivat joskus kohonneet suuren vuoren seinämänä, mutta nyt olivat kutistuneet, kokonaisuudessaan tuskin kolmea metriä korkeampaan yllättävän loivaan nousuun. Tomi etsi kallion syrjästä halkeaman ja kumarruttuaan tarkastelemaan sitä naurahti iloisesti.

”Kato, täällä on vieläkin näitä kiviä ja käpyjä.” Kävyt olivat hyvää vahtia maatumassa, mutta pikkukivet ainakin erottuivat muun roskan joukosta.

Miskakin tuli vilkaisemaan. ”Katsos vaan. Ei oo tainnu peikoille kelvata meidän lahjat.”

”Tai sit kävyt ja kivet on niille vähän kun viinit on meille ja ne vaan paranee vanhetessaan.”

”Voi olla.”

Tomi kierteli hetken ajan sinne tänne palauttaen mieleensä koko paikan. Eihän alue kovin laaja ollutkaan, mutta lapsen mielikuvitukselle siinä oli ollut aivan tarpeeksi materiaalia. Eräässä kohdassa seisoi joukko kuusia lähellä toisiaan sellaisessa lähes rinkimäisessä muodostelmassa, että siitä oli helposti tullut maja. Joitain seinän rakennukseen käytettyjä naruja roikkui edelleen puiden oksilta. Miska oli aina keksinyt parhaat jutut. Koulussa ja toisinaan ihan muutenkin vain hän oli ollut jo pienenä varovainen muiden seurassa ja tuskin sanonut sanaakaan, jos ei ollut välttämättä tarvinnut, mutta näissä metsissä hän oli uppoutunut mielikuvitusmaailmoihin ja antanut Tomin seurata mukana. Tavallaan se oli saanut Tomin tuntemaan itsensä vähän erikoiseksikin. Edes muille kavereille, joita joukkoon oli vuosien varrella kuulunut, Miska ei ollut hänen huomioidensa mukaan näyttänyt todellista luonnettaan samalla tavalla kuin Tomille.

Seuraavaksi Tomi tajusi Miskan olleen kovin hiljaa koko ajan. Nyt vilkaistessaan ystävänsä suuntaan hän ehti nähdä tämän vakavan ilmeen ja ei mihinkään suunnatun katseen juuri ennen kuin ne katosivat pakotetun hymyn alle Miskan huomatessa Tomin katsovan. Hymy oli vain pikainen, mutta jätti silti kasvoille tekaistun tyytyväisyyden naamion. Hartioiden asento ja tapa, jolla Miska puri huultaan, paljastivat kuitenkin, että jokin hänen mieltään vaivasi. Huoli palasi takaisin Tomin mieleen. Ei olisi pitänyt antaa jonkin maisemien ihastelun viedä huomiota muualle ensinkään. 

”Hei, onks sulla kaikki ok?” Tomi kysyi alkaen tosissaan pelätä jonkin tärkeän menneen häneltä ohi. Tai sitten hän oli menettänyt erityisen asemansa, eikä Miska tuntenut enää oloaan luontevaksi hänen seurassaan. Hän ei olisi halunnut edes ajatella, että Miskasta olisi tullut hänelle yhtä vieras kuin Peikkometsästä. Vain joillakin tutuilla kaiuilla korostettuna.

Miska hätkähti kysymystä ja hänen kasvoillaan vaihtelivat ilmeet kuin hänen automaattinen reaktionsa olisi ollut väittää kaiken olevan hyvin, olisi vain sivuuttanut asian olankohautuksella. Se maski sai kuitenkin väistyä, ei kai valehtelemisessa olisi ollut ideaa. Totuuden sanominen vaikutti kuitenkin hänelle hirvittävän vaikealta, mutta siinä vaiheessa valehtelukaan ei enää olisi edes tullut kysymykseen, Tomi oli jo huomannut hänen epäröintinsä. Nyt Tomia alkoi jo suorastaan pelottaa. Kyse ei selvästi ollut pelkästään siitä, että he olisivat Miskan kanssa ajautuneet niin erilleen, ettei puhuminen enää onnistunut, mitään niin yksinkertaista se ei voinut olla.

”Hei, kyllä sä voit mulle kertoa”, Tomi rohkaisi. Miska ei katsonut silmiin.

Miska perääntyi takaisin sillalle ja istuutui sille. Hän suuntasi katseensa uoman pohjalla virtaavaan parinkymmenen sentin syvyiseen veteen. Tomi istuutui hänen viereensä vastausta odottaen. Miska veti syvään henkeä.

”Mä en oo kertonut tästä kenellekään, mut mun oli kyllä tarkoitus. Mä meinasin muutenkin kertoa tänään, mut sit mä en halunnutkaan pilata tätä päivää ja aattelin, et ehkä joskus myöhemmin, mut kun sä kysyit erikseen, niin en mä, en mä halua suoraan valehdellakaan. Ja oli mun tarkoitus sanoa jotain jo paljon aikaisemminkin, varmaan, mut mä en jotenkin halunnu huolestuttaa sua tai ketään muutakaan ja pitkän aikaa mä uskottelin itsellenikin, et ei se ollu mitään ja mä vaan kuvittelen ja suurentelen kaikkea ja sitten kun tuli selväks, et on se jotain… sit sillä ei oikeestaan tuntunut olevan edes väliä.” 

Miska puhui yhteen menoon kuin peläten tauon vievän häneltä rohkeuden jatkaa ja jaaritteli kuin toivoen siten voivansa välttää varsinaisen asian. Siinä vaiheessa hän näytti jo lähes pelokkaalta ja Tomin huoli paisui sekin kuin hyökyaalto, joka ulapalla näyttää mitättömältä, mutta matalampiin vesiin tultaessa paljastuu massiiviseksi. Hän saattoi vain odottaa nähdäkseen, miten kovaa tämä aalto iskisi perille ehtiessään.

”Ei se mitään, pääasia, et sä nyt kerrot.”

”Se on sitten sen verran iso juttu, et jos sä mieluummin pysyt ulkona tästä etkä haluu kuulla, niin ei se mitään.” Miska näytti itsekin tietävän, ettei Tomi sellaiseen tarjoukseen tarttuisi. Kukapa olisi?

”Tietysti mä haluun tietää.”

Miskan kasvoilla käväisi pieni hymy, joka ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti, se oli pelkkä tapa vastata ilman sanoja. Hetken hän oli hiljaa ennen kuin jatkoi: ”Muistat sä, kun mä olin viime maaliskuussa jonkin aikaa pois koulusta?”

”Muistan.”

”En mä missään kuumeessa ollut tai mitään. Sähän tiedät sen, missä mun kämppä oli, kun mä asuin vähän aikaa yksin? Ja siitä läheltä kulkee se joki?” 

”Joo..?” 

”Mä olin yks yö kävelemässä siellä kaupungilla ja mä… putosin sieltä sillalta ja melkein hukuin.”

Tomin lävitse humahti kylmyys. Mieli tyhjeni sanoista ihan kokonaan, taisi hän jonkun kirosanan epäuskoisena saada sanotuksi. Hän yritti hakea katsekontaktia, mutta Miska vältteli hänen silmiään edelleen. Miskan sanat eivät tahtoneet mahtua hänen ymmärrykseensä. Vielä vähemmän hän ymmärsi, miksi Miskan oli sellaista asiaa niin vaikea kertoa. Olihan sellainen taatusti traumaattinen kokemus, mutta Miskan kasvoilta paistoi lähes suoranaista häpeää. Syyllisyyttä? Miksi? 

”Siinä lähellä sattui onneks olemaan jotain porukkaa ja ilmeisesti yks niistä näki mut ja sai mut ongittua pois ja viel palautettua elävien kirjoihin. Mulla ei siitä kauheesti omia muistikuvia oo, mut silleen siinä kuulemma kävi.”

”Mut sä selvisit siitä hengissä ja se on pääasia, eiks niin?” Luojan tähden, Tomi alkoi hetki hetkeltä konkreettisemmin tajuta, miten lähellä hän oli ollut menettää parhaan ystävänsä. Eikä hän ollut edes tiennyt. Hän ei ollut edes tiennyt! Hän oli  elänyt tyytyväisenä omaa elämäänsä sillä välin, kun hänen paras ystävänsä oli ollut vähällä menettää henkensä.

”Se ei vielä ollut se koko juttu”, Miska sanoi peittäen hetkeksi kasvonsa käsiin ja vieden sitten sormet hiusten läpi. ”Mun vanhemmat sai kyllä kuulla, että mulle kävi jotain, vaikka mä pystyinkin niille vähättelemään sitä, kun ne eivät olleet silloin paikalla, se hyvä puoli tollasenkin matkan päässä asumisesta on. Mut tää on se, mistä ei oikeesti tiedä kukaan muu. Mä putosin sieltä sillalta tahallani.”

Se oli hetki, jolloin Tomi tunsi todella jääneensä jäähileisen hyökyaallon alle. Miten niin tahallaan? Ei Miska voinut tarkoittaa… ei se voinut… Vastauksen viipyessä Miska nosti vihdoin katseensa arasti Tomiin. Hänestä näki, miten paljon Tomin vastaus häntä pelotti. Kuin Tomi voisi olla vihainen siitä, mitä Miska oli tehnyt? Haukkua häntä siitä hyvästä? Silläkö tavalla Miska itse itsestään ajatteli? Voi taivas. Voi hyvä luoja. Miten… Ei… Mitä sellaiseen saattoi sanoa? Metsä tuntui jotenkin venyvän hänen ympärillään, ohenevan ja puristuvan takaisin ympärille tukahduttavana.

Tomi kiersi kätensä Miskan ympärille ja veti tämän itseään vasten. Ensin varovaisemmin, sitten rutistaen yhä tiukemmin kuin ei koskaan aikoisi päästää irti, kuin haluten fyysisesti todeta Miskan olevan yhä siinä. Hän ei saanut muodostettua yhtäkään sanaa, ei niin pian kuin olisi tarvinnut, joten se sai nyt käydä vastauksesta. Ei mennyt kauaa kun Miska puristi takaisin aivan yhtä lujaa. Tomin mieli alkoi käydä läpi esimerkkejä maailmasta ilman Miskaa ja miten Tomi oli ollut huono ystävä, liian kiireinen huomatakseen edes jotakin näin suurta ja vakavaa. Ei ollut hänen ansiotaan, että Miska hengitti yhä. Miksei hän ollut huomannut? Miten kukaan ei ollut huomannut? Miten?

”Miten… millainen olo sulla on nyt?” Tomi kysyi päästämättä irti. Hänen äänensä tuli ulos tukahtuneena.

”Parempi kuin silloin… mut… mul on silti päiviä, millon mä en yhtään tykkäis olla olemassa”, Miska vastasi hänen olkapäätään vasten. Hän värisi.

”Ootsä ees harkinnu mennä puhumaan jonkun ammattilaisen kanssa?” Kun Miska pysyi välttelevästi vaiti, Tomi jatkoi: ”Mut sä tiedät, et sä voit millon vaan soittaa mulle tai lähettää tekstiviestin, eiks vaan? Vaikka keskellä yötä. Mä laitan yöks mun soittoäänen ja viestin äänen niin kovalle, et varmaan herään, ja sun ei tartte tuntea mitään huonoo omatuntoa vaikka herättäisitki. Kai sä tajuut, et sä oot mulle helvetin tärkee, vaikka viimeaikoina ei ookaan ehkä… Mä haluun tietää, jos sulla on jokin huonosti ja mä haluun auttaa jos mä vaan mitenkään voin.”

Miska ynähti myöntävästi ja Tomi alkoi käsittää, että hän itki. Oikeastaan oli kyyneleitä hänen omissakin silmissään.

”Miks sä hyppäsit sieltä?”

Miska vetäytyi irti halauksesta ja pyyhki silmiään. Vaati useamman yrityksen, ennen kuin hän sai sanottua: ”Musta vaan joskus tuntuu, et kaikki on niin vaikeeta ja jotenkin… niin ku elämä ois jotenkin liian liukasta, et mä en vaan saa siitä kiinni ja se vaan luisuu mun ohi ja… Oikeestaan mä en ees aikonut tehdä sitä siinä vaiheessa, kun lähdin ulos. Mua vaan ahdisti sinä iltana tavallistakin enemmän, joku ihan tyhmä juttu, ja mä aattelin, et jos käveleminen kaupungilla auttais ja mä tulin siihen sillalle. Kun mä katsoin sinne jokeen mä vaan ajattelin, että se ois se helpoin reitti ja yhtäkkiä se ajatus vaan vahvistui ja lopulta mä en keksinyt, miks mä en kiipeis siitä kaiteen yli… tai kyllähän mä tiesin, että se satuttais useampaakin ihmistä, mikä aikaisemmin riitti syyksi olla toteuttamatta mitään mut sinä yönä mä olin vaan… mä olin vaan niin väsynyt ja mä en enää jaksanut välittää, musta vaan… mä en…”

Miskan sanat alkoivat katkeilla katseen muuttuessa yhä enemmän sellaiseksi kuin kauniin metsän sijasta hän näkisi edessään maaliskuisen joen tumman veden. Tomi arveli muiston palaavan liiankin elävänä ystävänsä mieleen, hän laittoi käden tämän olalle rauhoittelevasti.

”Onks susta jo kauan tuntunut sellaiselta?”

Miska kohautti hartioitaan. ”En mä tiedä. Joskus lukion alussa se kai kunnolla alkoi.”

”Anna anteeks, mun ois pitänyt huomata.”

Miska vilkaisi Tomia melkein yllättyneenä. ”Mähän nimenomaan tein parhaani, et sä et ois huomannut. Tai kukaan muukaan.”

”Mut tästä lähtien sä kerrot mulle, vai mitä?”

Miska nyökkäsi ja ripaus jännittyneisyyttä valui hänestä pois. Hetken ajan ihmisäänet eivät rikkoneet metsän rauhaa.

”Sä et sit oo kertonut sun vanhemmillekaan?” Tomi lopulta kysyi.

”En. Ne luulee, et se oli vaan onnettomuus”, Miska sanoi äänessään nyt enemmän väsymystä kuin kipua tai ahdistusta, ”tai sen jutun jälkeen ne kyllä käytännössä vaati, et mä tuun asumaan takas tänne, ne kai kuitenkin säikähti aika pahasti, vaikka mä uskottelin niille, ettei se tilanne edes ollut niin vakava. Ja mä en vaan haluais niiden saavan tietää. Se tuntuis hirveen… kiittämättömältä ja ne varmaan syyttäis itseään, enkä mä sitä halua. Mä luulen et siitä tulis vaan turhaa sotkua.”

Tomi ainakin uskoi ymmärtävänsä. Jos hän olisi ollut samassa tilanteessa, ei hänkään olisi halunnut huolestuttaa ja satuttaa vanhempiaan, niin kauan kuin sen saattoi välttääkin. Samalla häntä pelotti, ettei hän osaisi yksin auttaa Miskaa tarpeeksi. ”Ootko sä varma, että sä pärjäät? Mä on tietysti sun tukena ja teen kaiken, minkä voin, mut mä en… mä en ees kuunnellu kunnolla psykan tunneilla, mä en tiedä…”

”Ei se mitään”, Miska aloitti ja pysähtyi hetkeksi miettimään sanoja. ”Sen jälkeen, kun mä huomasin olevani yhä elossa, mä olin oikeesti hirveen iloinen siitä ja mua suoraan sanoen pelotti helvetisti, et mitä jos mä oisin onnistunut. Siinä mä huomasin, et en mä oikeesti tahdo lopettaa mun elämää. Suurimman osan ajasta toi on, mitä mä ajattelen, mut sit joskus on päiviä, joiden tähden mä en ihan kauheesti luota itseeni ja siihen, et mä muistan sen aina, ja just nyt mä vaan tarvitsen jonkun, joka muistuttaa mua siitä ja pitää mun jalat maassa. Mä tarviin jonkun muistuttamaan, et asiat selviää ja elämä on silti sen arvoista ja…” Miska melkein lopetti puheen siihen, mutta lisäsi kuitenkin ääni hiipuen: ”et mäkin oon sen arvoinen.”

”Totta kai sä oot sen arvoinen!” Tomi ei edes osannut sanoa mitään muuta. Hän olisi halunnut saada kerrottua Miskalle kaikki ne syyt, miksi tämä oli mahtava tyyppi ja kuinka kovasti hän tästä välitti ja halusi tälle onnellisuutta, mutta ei saanut sanoja kiinni ja päätyi vain tuijottamaan ystäväänsä jonkinlaisessa shokissa. Sekin tosin riitti tuomaan uuden kyynelryöpyn Miskan silmiin, mutta sen lomasta kuulsi myös jonkinlainen hymy, joka katosi pian.

Seurasi jälleen hiljaisuus. Miskalla ei näyttänyt olevan enää lisättävää ja Tomilta puuttuivat sanat.

”Mä olin sitten tosissani siitä, et sä voit lähettää viestiä milloin vaan”, Tomi lopulta muistutti painokkaasti. Hän tiesi, ettei Miska pitänyt erityisemmin puhelimessa puhumisesta, joten kaikkein todennäköisimmin hän kirjoittaisi tekstiviestin. ”Mä pidän puhelinta mukana. Eikä tartte olla kyse mistään vakavastakaan, musta on kiva jutella sun kanssa ihan muutenkin vaan. Mut jos on jotain vakavampaa, niin sit ainakin ilmotat mulle, eiks niin?”

”Joo. Kiitti.”

”Ei tartte mitään erikseen kiittää. Onks sulla vielä mielessä jotain, mistä sä haluut puhua?”

Miska avasi suunsa kuin vastatakseen kieltävästi, mutta muisti sitten jotain. Hetken hän näytti punnitsevan, mainitsisiko asian vai ei. Lopulta hän päätyi kohottamaan paitansa helmaa paljastaen kyljistään rivin arpia. Tomista tuntui, kuin sydän olisi painut kasaan jälleen kerran.

”Mä oon viillellyt vaan kylkiin ja reisiin”, Miska sanoi laskien paidan alas ja jälleen katsomatta Tomiin, ”et mä voisin silti pitää t-paitaa, eikä ois kesälläkään niin epäilyttävää.”

Tomi laittoi toisen käsivartensa Miskan hartioille, painoi hänet jonkinlaiseen puolihalaukseen lohduttaakseen fyysisellä läsnäololla sanojen puuttuessa.

”En mä ees tiedä, miks mä oon tällainen”, Miska sanoi hiljaa. ”Mul on asiat suurimmaksi osaksi niin hyvin ja silti mä oon tällainen. Ja kun monella muulla on niin paljon huonommin ja silti…”

”Mä en psykasta tosiaan paljoa tiedä, mut mä oon silti varma, et ei sulla tartte ees olla mitään erityistä syytä. Ja sitä paitsi, onnettomuuksien vertailu on ihan yhtä tyhmää, kuin ois sanoa, et ei sais olla onnellinen sen tähden, et monella muulla on asiat paljon paremmin kuin itsellä.”

”Niin kai.”

Puhumattomuus täytti jälleen ilman. Tomia kylmäsi ja maailma tuntui juuri kääntyneen ylösalaisin. Kuin kaikki olisi jotenkin toisin, tai ainakin olisi pitänyt olla. Ympäröivä metsätilkku saattoi toimia niille tunteille sopivana kaikupohjana ollessaan samaan aikaan tuttu ja vieras. Samalla Tomin mielen alkoi vallata kasvava epävarmuus ja avuttomuus. Pitäisikö hänen sanoa vielä jotain? Oliko hän sanonut jo liikaakin? Mitä hänen kuului tehdä? Mutta sillä hetkellä hiljaisuus tuntui toimivan.

Pienen ikuisuuden kuluttua hän sanoi: ”Meidän mummolla on uus kissanpentu. Haluutko tulla katsomaan?”

”Kuulostaa hyvältä.”

KOI #5

Lintujen laulu kiiri sisään avoimesta ikkunasta Tomin syödessä aamiaistaan. Mummo istui keinutuolissa neuloen jotakin, lankoja kulki hänen sylistään lankakoriin niin paljon, että Tomi olisi jo pitkän aikaa sitten mennyt niiden kanssa sekaisin. Mummo oli tietysti jo pitkään ollut hereillä ja Tomikin oli yrittänyt herätä ainakin vähän aikaisemmin kuin normaalisti lomalla ollessaan. Tuntui jotenkin nololta nukkua lähelle puolta päivää, kun joku muu hääräsi talossa jo joskus viideltä. Sitä paitsi aamut olivat mukavia, ilma tuntui yön jäljiltä raikkaalta ja jokin siinä yleisessä kesäaamun tunnelmassa vain teki Tomin hyvin onnelliseksi siitä, että oli valveilla sen kokemassa.

Hän mietti, pitäisiköhän hänen heti tänään kysäistä, haluaisiko Miska lähteä sinne Peikkometsään, sää ainakin oli sopiva juuri sellaiseen. Miskaa oli ollut kiva nähdä ja hänkin oli vaikuttanut olevan ihan mielissään Tomin ilmaantumisesta, niin kuin Terhi oli arvellutkin. Samalla Tomista silti tuntui, ettei Miskan kanssa kaikki ollut ihan ennallaan. Ei kai voinut olettaakaan, sillä olihan heidän yhteydenpitonsa viime aikoina hiipunut aika paljonkin. Tomi vain ei ollut tainnut aiemmin edes tajuta, miten harvoin hän viimeisten… kuukausien – vähintäänkin – aikana oli Miskaa nähnyt. Ehkä hän oli pitänyt Miskaa jopa itsestään selvyytenä, he olivat olleet toistensa parhaat kaverit niin kauan, että sitä ajatteli heidän tietenkin aina olevankin, vaikka ei niin usein edes näkisi. Jokin Miskassa oli tänä aikana muuttunut, eikä Tomi tiennyt, mitä se oli. Mitä ikinä olikin, se sai epämukavan olon kietoutumaan hänen ympärilleen.

”Onpas täällä hiljaista”, mummo puolittain kuiskasi havahduttaen Tomin ajatuksistaan. ”Mitäs mietit?”

”Äh, en mitään.”

”Nukkuu silmät auki, niin vai?” Mummo hymähti. Hän oli hetken hiljaa, ennen kuin jatkoi: ”Kuule, minä tässä mietin, että viitsitikös sinä auttaa minua laittamaan nuo pihan kukkapenkit uusiksi? Kyyristely tekee niin pahaa vanhalle selälle, että kaikki nuo penkit on jo ihan villiintyneet.”

”Juu tietysti”, Tomi lupasi. Mummon vaikutti olevan hankalaa pyytää palvelusta, vaikka nimenomaan hänen avukseen Tomi oli lähetettykin.

”Sinä olet niin kiltti. Minun on pitkään tehnyt mieli siivota penkit ja laittaa uusia kukkasia siihen tilalle, mutta ei ole vaan saanut tehtyä, kun tämä selkä vaivaa. En minä muuten pyytäisi, vieraanahan sinä täällä olet, vaikka se sinun äitisi vähän muuta meinasikin. Jos sinulla on jotain muuta tekemistä, niin ei tällä mikään kiire ole.”

”Eipä mulla mitään ihmeellistä tekemistä ole, ihan hyvin voin niitä kukkapenkkejä laitella.” Tomi oli iloinen saadessaan olla hyödyksi, ei hänen aivan mummon siivellä tarvinnut täälläkään elää, joten hän ei oikein kehdannut olla suostumattakaan tai siirtää pyynnön toteuttamista myöhemmäksi. Miskaakaan tuskin haittaisi. Ehkä hänellälkin sitä paitsi oli jotain muuta tekemistä tälle päivälle. 

Tomi päätti tarttua toimeen heti saatuaan aamiaisen syödyksi. Mummo antoi hänelle ohjeita, mitä kasveja tuli varoa ja mitkä sai nyppiä pois surutta. Hän itse lähti Lassen kanssa ostamaan lisää kukkia, puheli iloiseen sävyyn orvokeista, joita oli pihalleen kaivannut. Kukkapenkit tosiaankin peittyivät monena vuonna siivoamatta jääneisiin kuivettuneisiin kasvinvarsiin ja jotkin kukat olivat lähteneet valloittamaan itselleen uutta elintilaa kuin pienet, kirkkaansävyiset diktaattorit.

Puoleen päivään mennessä ilma oli lämmennyt niin paljon, että paita kastui läpimäräksi hiestä. Tomi oli myös saanut aikaan ihan näkyvää tulosta ja sai mummoltaan kehuja. Mummo istui muovisessa pihatuolissa Miisu-pentu sylissään ja kukkia täyteen lastatut muovikassit maassa vieressään. Silloin tällöin hän vitsaili olevansa kuin mikäkin entisaikojen orjapiiskuri katsellessaan siinä vierestä kun toinen raatoi. Tomi ohitti sen nauramalla ja sanomalla, että täytyihän hänen jotain tehdä ruokansa eteen.

Pitäessään taukoa Tomi lähetti Miskalle tekstiviestin kysyen, tahtoiko hän huomenna lähteä näyttämään, miten sinne Peikkometsään päästiin. Olisi Tomi sinne varmaan itsekin osannut. Todellisuudessahan metsä oli lähinnä tekosyy nähdä uudestaan. 

* * *

Kännykkä surahti lyhyesti. Miska poimi sen kirjoituspöydältä ja luki Tomilta tulleen viestin: ”Mentäiskö vaikka huomenna katsomaan sitä Peikkometsää?”

Miska tuijotti hetken kännykän näyttöä kuin se voisi ottaa hänen senpäiväisen levottomuutensa pois. Sitten hän kirjoitti: ”Joo, mennään vaan. Mun pitäis muutenkin kertoo sulle yks juttu.”

Sitten hän tuijotti näyttöä vielä vähän lisää, pyyhki viimeisen lauseen pois ja lähetti viesti. Tomilta tuli nopeasti viesti, jossa ehdotti tulevansa Miskan luo joskus puolenpäiväin jälkeen. Se sopi Miskalle hyvin ja hän laski puhelimen käsistään varmaan kymmenettä kertaa sinä päivä tuntien syyllisyyden tai ehkä epäonnistumisen puristavan rintakehää.

Mitä enemmän hän oli asiaa ajatellut sitä varmempi hän oli, että Tomille pitäisi kertoa. Täytyi. Niin se varmasti olisi parasta. Mutta yhtään helpommaksi päätös ei varsinaista toteuttamista tehnyt. Miska oli ensin harkinnut pyytävänsä Tomin käymään, jotta olisi voinut kertoa kasvotusten. Sitten hän oli perääntynyt järkeillessään itselleen, että hän tuskin onnistuisi pakottamaan sanoja suustaan kasvotusten. Hän menisi lukkoon niin kuin aina, ei osaisi aloittaa, pieleen se menisi. Hetken hän oli harkinnut ihan jopa soittavansa Tomille, vaikka puhelut muutenkin hermostuttivat häntä. Hän oli tuijottanut ”soita”-nappulaa ihan liian suuren määrän aikaa. Edes tekstiviestiä hän ei ollut saanut muotoiltua. Se oli aina väärin. Se oli aina typerää. Hän oli kirjoittanut ties montako versiota sinä päivänä ja jokaisen niistä hän oli pyyhkinyt pois ennen kuin oli uskaltanut lähettää. Jokaisen pyyhityn viestin myötä kasvoi epäilys, olisiko hän koskaan tarpeeksi rohkea.

Ja mitä jos ei olisi? Ehkä olisi sittenkin ollut parempi antaa Tomin olla tietämättä hänen murheistaan. Tomilla oli niin paljon positiivista energiaa ja ruusuisia illuusioita, että tuntui melkein rikolliselta kaataa hänen niskaansa jotakin näin rumaa. Mutta se olisi tarkoittanut, että Miska jatkaisi aloittamaansa kehitystä irtaantuen taas ja yhä kauemmas Tomista ja kaikista muistakin ja sen polun pään hän uskoi näkevänsä liiankin selvästi. Se polku ei ollut kovin pitkä. Hän ei voinut… hän ei pystynyt… hänen täytyi saada elämäänsä joku, joka sekä tiesi että välitti, muuten hän ei kerta kaikkiaan pärjäisi. Muuten hän saisi ihan oikeasti heittää hyvästit minkäänlaiselle tulevaisuudelle. Itsekästä tai, niin se oli.

Hän otti kännykän jälleen käteensä mutta ei edes avannut viestinkirjoitustilaa. Sitten hän sysäsi puhelimen jälleen pois ja kertoi itselleen huomenna olevan aivan loistava tilaisuus. Ehkä hän keräisi rohkeutensa ja kertoi kasvotusten, niinhän se muutenkin olisi parasta. Tekstiviesti olisi ollut niin etäinen. Turha hänen oli itseään enää sinä päivänä kiusata.

Kello oli suunnilleen puolen yhden paikkeilla, kun Tomi saapui. Miska näki hänen tulonsa ikkunastaan ja meni vastaan pihalle. Pulssi oli vähän liian kiivas ollakseen normaali. Miska oli koko aamupäivän harjoitellut mielessään, mitä sanoisi ja nyt rintaa puristi jännitys, joka nousi aivan uusiin korkeuksiin hänen päästessään Tomin luo pihalle. Tämä tervehti häntä hymyillen ja Miskasta alkoi tuntua entistä syyllisemmältä ajatus synkkien asioiden kertomisesta. Ehkä sittenkin pitäisi miettiä vielä uudelleen…

”Me sit varmaan mennään”, Miska totesi. ”Sinnehän ei mikään pitkä matka ees oo.”

Peikkometsä oli paikka, jossa Miska edelleen kävi silloin tällöin ja erityisesti sellaisina hetkinä kun halusi todella olla rauhassa. Sinne oli hyvä paeta silloin, kun tunsi romahduksen hiipivän lähemmäs eikä halunnut ottaa riskiä, että vaikka äiti tulisi ovelle koputtelemaan kyselläkseen jotakin. Tuo nimenomainen metsän kohta oli myös hyvä paikka ihan muuten vain ajatella. Se oli täytetty niin monilla hyvillä muistoilla, että siellä oli helppo rauhoittua. Suurten puiden lomassa leijaili vielä rahtunen lapsuuden taianomaisuutta ja naiivia onnellisuutta. Se oli melkein kuin kokonaan toinen todellisuus.

Heidän kävellessään Tomi jutteli siitä, kuinka oli auttanut laittamaan uusiksi kukkapenkkejä. Ihan valmis ei työ kuulemma ollut, mutta melkein. Miska yritti kuunnella ja näyttää siltä kuin kuuntelisi, mutta hänen omat ajatuksensa olivat käymässä kovaäänisemmiksi kuin ääneen lausuttu puhe. Se oli inhottavaa ja usein aiheutti sen, ettei Miska muistanut käytyjä keskusteluja kovinkaan tarkkaan pulppuavan sisäisen monologinsa vuoksi. Juuri silloin hänen ajatuksensa lähes kirkuivat.

Hän yritti löytää keskustelusta sopivaa kohtaa aloittaa itse, mutta sitä ei tuntunut millään tulevan. Tomin lopettaessa jonkin oman juttunsa, Miskan sydän hypähti ja hän lähes tulkoon pidätti hengitystään hiljaisuudessa, miettien, miten pitkä tauko olisi paikallaan, ennen kuin jonkin iloisen aiheen perään saattoi tuoda vakavan. Hän odotti liian pitkään ja Tomi ehti asettaa hiljaisuuden täytteeksi uusia sanoja. Hiljaisuudet tuntuivat muutenkin jännitteisiltä, ei niiden olisi saanut antaa niin pitkäksi venyä, mutta Miska vain ei…

He tulivat siihen kohtaan, mistä joskus kauan sitten olivat määritelleet Peikkometsän alkavaksi. Ei siinä mitään sen suurempaa merkkiä ollut, mutta jonkinlaista takarajaa merkkaava matala kallio tuli näkyviin samoin kuin puro ja sen ylittävä silta, jonka kaide pisti maisemasta esiin. Kaikki oli yhtä kaunista kuin ennenkin.

Tomi katseli ympärilleen silmät suurina ja selvästi nostalgian pyörteeseen uponneena. Eteenpäin jatkettaessa hänen päänsä kääntyili uteliaana puolelta toiselle ja muistot melkein kiilsivät silmistä. Nyt hiljaisuutta olisi ollut vaikka muille jakaa, mutta se hiljaisuus oli jo täytettyä. Ei siinä ollut sijaa Miskan typerille murheille ja itsekkäälle kaipaukselle. Miten hän oli voinut edes harkita tuovansa näin kammottavan muiston paikkaan, joka Tomille oli jonkinlainen muistoista rakennettu haavemaa? Ei se ollut millään tavalla reilua.