KOI #8

Uni sijoittui jonkinlaiseen omituiseen junaan, jonka vaunut olivat enemminkin kuin pitkiä ja kapeita taloja, nitisivät liitoksistaan junan syöksyessä eteenpäin. Lattioita peittivät nuhjuiset matot, joissakin vaunuissa oljet, ja kaikkialla leijui sakea hämärä. Siellä täällä seinien laudoituksen välistä tunkeutui sisään valonsäteitä. Juna kulki hurjaa vauhtia, eikä Tomi oikeastaan tiennyt, minne se oli matkalla. Hänen kanssaan junassa olivat hänen vanhempansa ja jokunen koulukaveri, mutta tutkiessaan junaa Tomi sai vaellella yksikseen. Hän vain tiesi matkakumppaneidensa olemassaolon. He olivat kai kaikki muuttamassa jonnekin. Tomi ei ollut iloinen muutosta, hän olisi mieluummin jäänyt pois junasta ja mennyt kotiin, mutta hänellä oli sellainen aavistus, ettei kotia enää ollut. Kummassakaan päässä matkaa ei ollut jäljellä tuttua ja turvallista paikkaa, johon olisi voinut palata. Hänelle oli vakuutettu, että tämä oli positiivinen ja pakollinen tapahtuma.

Hän oli viimeisessä vaunussa ja katseli sen ovelta, miten maailma vilisti hänen ohitseen valtavalla vauhdilla. Hän ei ehtinyt edes kunnolla erottaa maiseman yksityiskohtia, tai sitten sellaisia ei unessa vain ollut. Hänen luokseen tuli konduktööri, tai jokin sellainen, tuntematon mies univormussa. Hänellä oli kalpeat, lähes piirteettömät kasvot, hänessä oli jotain lintumaista. Hän sanoi tuovansa huonoja uutisia; Miska ei ollut junassa, koska hän oli kuollut.

Kaikki muuttui kylmäksi. Mutta olihan Tomi sen jo tiennyt. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä? Nyt hänen ylleen laskeutui rautainen varmuus, jäinen, puristava tunne siitä, että hänellä ei enää ollut parasta ystävää. Ja se suru, jota hän koki junan lonksuttaessa eteenpäin, oli hirvittävän käytännöllistä, hän yhtäkkiä tajusi. Hänen mielessään vilisi toinen toisen perään asioita, joita hän ei voisi enää ikinä tehdä, kun Miskaa ei enää ollut. Lukuisia asioita, joista hän ei voisi enää kertoa tälle, ei jakaa kokemuksia tämän kanssa. Kaikki tuntui hirvittävän konkreettiselta, se oli murskata hänet, huoneiden hämäryys oli muuttunut tukahduttavaksi pimeydeksi.

Hän ei koskaan saisi antaa Miskalle syntymäpäivälahjaa, jonka oli ollut oltava mahdollisimman hieno, koska tänä vuonna Miska olisi tullut täysi-ikäiseksi. Sen merkkipaalun kunniaksi Tomi oli suunnitellut kai jotain erikoista tapaa juhlia päivää, mutta sen sijaan hän olisikin katsomassa, kun hänen paras ystävänsä laskettiin arkun sisällä maahan. Kuva hautajaisista piirtyi hänen ympärilleen niin elävänä, että juna ja ohi kiitävä maisema olivat unohtua kokonaan. Se oli kuin elokuvan kohtaus, kaikilla mustat vaatteet ja samaan sävyyn sateenvarjot, tietenkin kirkkomaalla sataisi, eikö hautajaisissa aina satanut? Elokuvissa se oli niin. Mutta se tuntui todelliselta, se tuntui samalta kuin muisto.

Se oli kammottavan surullista, mutta Tomihan tiesi uutisen jo. Olisikin voinut edes kääriytyä kieltämiseen, tuntea epäuskoa uutisten kuulemisesta, mutta nyt ne olivat vain kylmää faktaa. Se oli muistiin piirtynyt, horjumaton tieto. Ehdotonta. Niin kuin kuolemakin.

Tomi avasi silmänsä hämärässä huoneessa, jonka seinää peitti kukkatapetti ja jossa tikitti kello kummallisen lohduttavasti. Hän tuijotti eteensä tuntien yhä surun rautakahleen puristamassa rintakehäänsä. Häntä vaivasi edelleen varmuus siitä, että hän oli kuullut jo hyvän aikaa sitten Miskan kuolemasta, se ei tuntunut edes mitenkään uudelta asialta. Mutta nyt oli yö ja hän oli juuri herännyt. Hän oli nähnyt unta. Se oli ollut unta, olihan? Tomi nousi istumaan sängylle herättääkseen itsensä entistä paremmin, tehdäkseen selvemmäksi eron todellisuuden ja unen välille. Suru-uutinen oli ollut osa unta ja Miskalla ei oikeasti ollut hätää, niinhän? Tietenkään ei. Tai sekin oli tietysti kiistanalaista oliko hänellä hätää vai ei, Tomin mieleen palautui edellisen päivän keskustelu. Mutta fyysisesti Miska oli kunnossa, eikö niin? Tomi oli nähnyt unta.

Hän oli nähnyt unta. Pelkkää unta.

Toisteltuaan lauseen tarpeeksi monta kertaa mielessään ja järkeiltyään useaan kertaan uniuutisen mahdottomaksi, Tomi alkoi uskoa, että oli todella vain nähnyt painajaista. Hänen koko olemukseensa levisi sellainen helpotuksen tunne, ettei hän muistanut sellaista ennen tunteneensa. Silti jossain sen helpotuksen nurkissa nakersi unesta jäänyt tunnelma, jota huoneen hämäryys jollain tavalla korosti – kuin ei oltaisi oltu edes oikeassa maailmassa vielä vaan jossain valvetta edeltävässä vaiheessa. Pimeässä tuttukin huone saattoi näyttää pelottavalta ja se sama vaikutus sai hänet yhä tuntemaan olonsa kammottavan yksinäiseksi ja yleisesti ottaen kurjaksi. Hän räpsäytti yöpöydällä nököttävän lampun päälle.

Kellertävässä valossa hän näki lampun vierellä makaavan kännykkänsä. Hän poimi sen käteensä ja… mitä? Mitä hän sillä oikein kuvitteli tekevänsä? Hän oli jo saanut itsensä uskomaan vähintäänkin järjen tasolla, että Miska oli elossa, mutta hänen olisi silti tehnyt mieli soittaa tälle. Tai edes lähettää tekstiviesti. Ihan vain ottaa yhteyttä varmistaakseen, että Miska vain oli edelleen olemassa. Niin hän olisi halunnut tehdä, mutta mitä ihmettä hän olisi edes sanonut?

Kännykän kello näytti suunnilleen kolmea. Ei sellaiseen aikaan voinut ketään häiritä tällaisen asian takia. Alkoi tuntua jotenkin nololta olla näin pahasti järkyttynyt yhden unen vuoksi. Ei Tomi ollut enää pikkulapsi, jonka oli juostava hakemaan lohtua muilta pahan unen jälkeen. Hän laski puhelimen takaisin yöpöydälle, sammutti valon ja käänsi kylkeä. Milloin hän oli viimeksi nähnyt unen, joka olisi tuntunut yhtä todelliselta? Ei ainakaan moniin, moniin vuosiin.

Nukahtaminen ei tuntunut houkuttelevalta, mutta toisaalta ei tähän aikaa voinut oikein ylöskään nousta. Väsymys alkoi palata saadessaan tilaa pois hiipuvilta painajaisen nostattamilta tunteilta. Lopulta Tomi onnistuikin nukahtamaan uudelleen. Painajainen ei enää onneksi palannut, vaikka muistiin se takertui liiankin eläväisenä.