KOI #9

Miska ei taaskaan tuntunut osaavan tehdä oikein mitään. Levottomuus hiipi hänen ylitseen, vaikkei sille oikein järkevää syytä voinut löytää. Harvoin hänen tunteissaan mitään järkeä olikaan. Kai häntä jännitti, mitä tapahtuisi nyt, mitä siitä seuraisi, että Tomi tiesi. Siinä sykki osittain hyvääkin jännitystä, sillä jonkin täytyi nyt olla toisin. Ja olihan hän edellisenä päivänä aivan oikeasti tuntenut olonsa paremmaksi, kuin pitkiin aikoihin, se oli totta ja hän uskalsi olla jopa toiveikas.

Samalla häntä vaivasivat kaikki ne puolittaiset ajatukset ja ahdistukset, jotka olivat pakottaneet hänet olemaan hiljaa siihenkin asti. Häpeä edelleen kutitteli sieltä, missä Miska kuvitteli omistavansa jonkinlaista ylpeyttä ja häntä pelotti, että tunnustuksen tähden hänen ja Tomin välit menisivät aivan oudoiksi. Tomi saisi hänestä ja hänen valituksistaan vielä tarpeekseen. Ei Miskakaan olisi useimmiten jaksanut kuunnella itseään, mutta hänellä vain ei ollut vapautta ottaa ja lähteä. Tai olisi ehkä ollutkin, mutta sitä hän ei halunnut juuri silloin ajatella.

Hän olisi halunnut tehdä jotakin, mutta mikään ei tuntunut kiinnostavalta. Mihinkään ei ollut sopivaa energiaa tai tarpeeksi keskittymiskykyä juuri sillä hetkellä. Se oli inhottava tunne, ei silloin olisi oikein edes osannut olla.

Hän lähes hätkähti kännykän surahtaessa pöydällä. Tomi kyseli tekstiviestillä hänen kuulumisiaan ja vieläkö Miskan huoneessa oli pleikkari, jota voisi kokeilla. Miska ohitti viestin ensimmäisen osan ja tyytyi vastaamaan, että pelikone oli täydessä toimintakunnossa ja Tomi oli ihan tervetullut pelaamaan. Hän lisäsi vielä huoneensa olevan sellaisen sekasotkun vallassa, että menisi hetki saada se ensin ihmisasutusta muistuttavaan kuntoon. Totta kai Tomi vakuutti, ettei hänen takiaan mitään siivota tarvitsisi, mutta ehdotti tulevansa vaikka parin tunnin päästä. Se sopi Miskalle ihan hyvin. Hänen huoneensa ei ollut aivan niin sekaisin kuin hän antoi ymmärtää, mutta jonkin tekosyyn hän tarvitsi saadakseen aikaan valmistautua ihan henkisellä tasolla siihen, että pitäisi olla taas jonkun seurassa. Hän useimmiten tarvitsi valmistautumisaikaa silloinkin, kun kyseessä oli joku, josta hän todella piti. Hän vain oli tällainen.

Täytyi huonetta silti vähän järjestelläkin. Yhdellä seinustalla oli vanha kahdenistuttava sohva, jonka olivat valloittaneet vaatteet. Sohvaa vastapäätä oli televisio, joka sekään ei ollut kovinkaan uusi, sen alaosassa oli jopa luukku VHS-kaseteille. Ihan tarpeeksi hyvä se silti oli Miskan käyttöön ja useimmitenhan telkkaria tulikin katsottua olohuoneessa, jossa oli paljon hienompi vastaanotin. Miskan telkkarin välittömässä läheisyydessä oli pleikkari, joka täytyi kaivaa esiin pölyn joukosta. Sama oli tehtävä myös niille peleille, joita kyseinen laite kykeni pyörittämään. Miskaa ei ollut pitkiin aikoihin kiinnostanut niin paljon, että olisi viitsinyt pelailla joskus jo puhki pelattuja pelejä saati sitten ostaa uudempia. Sellaiset olisivat vaatineet jo uudemman koneenkin.

Huoneen siistimiseen ei kulunut läheskään kahta tuntia ja Miskaa alkoi kaduttaa, että hän oli halunnut näin paljon aikaa. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, josta näki hyvin pihatielle. Levottomuus kupli ihon alla eikä Miska keksinyt mitään hyväksyttävää keinoa päästää se ulos. Vaikka hän olisikin halunnut käyttää sitä ensin mieleen tulevaa tapaa, ei hänellä olisi ollut kunnolla aikaa. Täytyi saada keskittyä kunnolla ja olla rauhassa, jälkeenpäinkin olisi ollut ikävä joutua puhumaan jonkun kanssa. Huono idea se oli muutenkin. Sen viimeisenkin mattopuukon hän oli heittänyt pois, vaikka olisihan talosta tietenkin teräviä esineitä löytynyt. Mutta ei, ei nyt.

Jonkin aikaa tyhjänpanttina istuskeltuaan Miska huomasi katseensa kiinnittyneen kynäpurkkiin, johon oli myös työnnetty harppi. Harpeissa oli terävät metallipiikit. Hän oli muutamaan kertaan pistänyt sillä piikillä ihan vahingossa sormeen, kaivaessaan penaalista kynää. Nyt hänen ajatuksensa kiertyivät ihan liian tiukaksi kippuraksi piikin ja sen kylmän metallin ympärille, esine ei tahtonut jättää häntä rauhaan ollenkaan. Hassua, ei hän ollut ennen ajatellut harppiaan tässä yhteydessä. Tai ei se oikeastaan ollut yhtään hassua.

Miska nousi pöytänsä äärestä ja käveli ulos huoneestaan. Hän vaelteli talossa oikeastaan päämäärättömästi. Isä ja äiti olivat molemmat jossain ulkona. Puutarhaa laittelemassa varmaan, isä oli kylvänyt herneitäkin tänä vuonna. Huoneet olivat autioita ja hiljaisia, joskus niissä oli ollut meteliä ihan vaikka muille jakaa, kun Miskan isosiskot olivat vielä asuneet kotona ja varsinkin silloin, kun he kaikki olivat olleet pienempiä. Siinä ei tahtonut talon tila enää riittääkään. Miskasta oli pienenä ollut aivan ihmeellistä ajatella, että jollakulla ei ollut lainkaan sisaruksia. Niin kuin Tomilla. Hän ei ollut meinannut aluksi edes uskoa, oli vain nauranut, kun Tomi kertoi olevansa ainoa lapsi. Siitäkin oli niin pitkä aika.

Miska löysi itsensä lopulta keittiöstä. Ruokapöydän päähän kerääntyi aina korkea pinkka lehtiä ja kaikenlaista pikkutavaraa. Ajattelematta asiaa sen kummemmin Miska poimi vahakankaalta kumilenkin ja laittoi sen ranteeseensa. Hän palasi omaan huoneeseensa kuin peläten jonkun tulevan sisään ja näkevän hänet. Siinä oli taas typerä asia pelättäväksi.

Hän istuutui takaisin kirjoituspöydän ääreen, venytteli kumilenkkiä hetken kuin tutkien sitä. Kumilenkki antoi käsille jotain tekemistä, ehkä hänen pitäisi hankkia itselleen jonkinlainen stressilelu, jota saisi puristella tai venytellä tällaisina päivinä. Sitten hän venytti lenkkiä vähän lisää ja antoi sen napsahtaa iholleen. Hän venytti lenkin uudelleen, ehkä vielä hieman äskeistä kauemmaksi ja päästi irti. Lenkki puraisi ihoon äkäisesti, mutta siitä ei jäisi arpia, joten sen oli oltava parempi ja hyväksyttävämpi juttu kuin se toinen vaihtoehto. Se vei hänen ajatuksensa muualle, sitoi kiinni nykyhetkeen. Hän jatkoi kuminauhan venyttelyä ja napsauttelua, hän melkein unohti ajankulunkin siinä samassa. Ranteen iho muuttui punoittavaksi ja kuumottavaksi.

Avoimen ikkunan kautta kuului pyörän rapinaa hiekkaa vasten. Miska säpsähti ja ponnahti ylös. Miten hän oli näin voinut antaa ajan lipsua käistään? Hän kiirehti ulos huoneestaan ehtiäkseen Tomia vastaan ovelle, ettei se joutuisi häntä sen enempää etsiskelemään.

Miska ehti tilavaan eteiseen juuri samaan aikaan, kun Tomi tuli sisään. Potkien kengät jalastaan Tomi tervehti häntä iloiseen sävyyn kuten aina, mutta jotain jännitettä tunnelmassa oli. Kai se oli vain odotettavissa sen jälkeen, mitä Miska oli sanonut. Tomi katsoi häntä kuin peläten hänen hajoavan, eikä se tarkemmin ajatellen niin absurdi huolenaihe ollutkaan. Jonkin aikaa tunnelma tuntui kiusalliselta, mitä olisi oikeastaan pitänyt sanoa? Tomikin vaikutti siltä, kuin olisi aikonut sanoa jotain, kenties yritti muotoilla jotakin ajatusta tai punnita sanoako ollenkaan. Sitten hänen katseensa tavoitti Miskan ranteessa yhä olevan kumilenkin.

Hemmetti. Miska oli tosiaankin ihan sekaisin sinä päivänä. Totta kai hän oli tarkoittanut ottaa lenkin pois, senhän olisi voinut nähdä vaikka äitikin ja ihmetellä kalpealta iholta helposti erotettavissa olevaa punoitusta. Vaikka ei punoitus olisi lenkin lähdettyä sen nopeammin haihtunut, mutta ainakaan syy ei olisi ollut niin ilmeinen. Mitä hän äidille olisi keksinyt selittää? Tomille ei tarvinnut selittää mitään, se osasi jo itsekin vetää johtopäätökset. Otti se päähän siitä huolimatta. Tuntui jotenkin sanojensa pyörtämiseltä, että Miska oli eilen sanonut pärjäävänsä vallan hyvin ja jo tänään väite oli menettänyt paikkansapitävyyden. Eilen se oli ollut vielä ihan totta, mutta jotenkin Miskaa silti hävetti, ettei totuus pysynyt sanoissa tämän kauempaa.

Hän otti lenkin ranteestaan ja sinkautti sen huolimattomasti toiselle puolelle huonetta. Jonnekin se suhahti ja saattaisi mennä vuosia ennen kuin kukaan näkisi sitä seuraavan kerran. Yhtä kumilenkkiä ei kukaan kaivannut kuitenkaan.

”Haluutko pelata jotain rallipeliä?” Miska kysyi vieden molemmat kätensä selän taakse. Sitten hän nolostui vähän lisää. ”Tai oikeestaan pakkokin, kun ne muut pelit ei enää toimi kunnolla.”

Tomi vastasi, että kilpa-ajoja hän olisi varmaan muutenkin toivonut. Miskan huoneen puolella Tomi oli vaitonainen ja vastasi Miskan kysymyksiin, ettei hänellä oikeastaan ollut väliä, mikä peli koneeseen laitettaisiin. Jokin hänen mieltään vaivasi ja Miskan olisi tehnyt mieli taas pyytää anteeksi sitä, että oli antanut omatkin huolensa hänelle, mutta jotenkin se olisi tuntunut vallitsevassa hiljaisuudessa liian sopimattomalta.

Pleikkari surahti käyntiin ja peli alkoi pyöriä. Miska tuli istumaan Tomin viereen sohvalle ja ojensi hänellekin ohjaimen. Ajokin valitsemisen ja sen sellaisten sijaan Tomi kuitenkin jäi vain hetkeksi tuijottamaan ohjaintaan ja sitten kääntyi Miskan puoleen.

”Mä sitä vaan tässä, että… maailma ois tosi tyhjä ilman sua.”

Puristava tunne kietoutui Miskan ympärille. Jossain syvällä se tuntui hyvältäkin, mutta enimmäkseen hän olisi taas halunnut pyytää anteeksi. Hän ei heti osannut sanoa mitään.

Tomi säästi hänet vastaamiselta tarjoamalla selityksen puhuen peliohjaimen suuntaan: ”Mä näin viimeyönä sellaista unta. Siis että sä olit kuollu. Se vaan säikäytti mut vähän pahasti ja mä olin hirveen iloinen, kun se olikin pelkkää unta ja siitä pystyi heräämään. Ja siis… että niin, sellasta.”

”Mä oon pahoillani, et mä…”

”Ei tartte. Mut kai sä oikeesti kerrot mulle sitten, jos sä et oo ookoo?” Tomi keskeytti ja hipaisi viileällä sormella Miskan rannetta, jonka väri oli jo tosin ehtinyt muuttua takaisin normaaliksi.

”Joo. Mä vaan… tänään vaan mä olin jotenkin hermostunut… ja noin.”

Tomi taputti häntä olkapäälle. ”Kun sä oot ihan oikeesti mulle tosi tärkeä, ja kenet mä sitten rökittäisin kilpa-ajossa, jos sä et ois pelaamassa mun kanssa?”

Viimeistä osaa siivitti kevennykseksi tarkoitettu huumori, joka sai Miskankin naurahtamaan. Pelkkä vilkaisukin Tomiin tosin kertoi, ettei ajatus ollut hänelle millään lailla pelkkä vitsi, vaikka hän sen sellaiseksi äänenpainoin maalasikin. Miskan oli vaikea nähdä syytä, mikä teki hänestä noin suuren pelon ja huolen arvoisen, mutta pakko hänen oli uskoa sellaisen olemassaoloon.

Tomi valitsi itselleen auton ja jäi odottamaan Miskan tekevän samoin. Kumpikaan ei ollut pelannut tätä peliä pitkään aikaan ja kummankin taidot olivat pahasti ruosteessa.