KOI #10

Tomi ajoi pyörällään kaupan parkkipaikalle ja jätti ajokkinsa seinustan pyörätelineeseen. Hän kiersi nurkan ympäri ovea kohti kankainen kauppakassi kädessään ja huomasi leveillä portailla istuvan porukan nuoria, jotka näyttivät etäisesti tutuilta. Joukossa oli kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, Tomi oli ihan varmasti ollut heidän kanssaan samalla ala- tai yläasteella. 

Nimet eivät tahtoneet tulla mieleen, mutta hän oli melko varma, että ainakin pojat olivat veljeksiä keskenään… Veljeksiltä he kyllä näyttivätkin, kummallakin oli vaaleat ja vieläpä yhdennäköisyyttä korostaen samantyylisesti lyhyeksi kynityt hiukset sekä samanlaiset harmaat silmät. Kasvojen piirteissä oli paljon samaa, joskin lyhyemmän ja oletettavasti nuoremman pojan kasvot olivat vähän leveämmät ja niissä oli muutenkin enemmän pyöreyttä. Joni ja Lauri, niinhän se olikin! Joni oli kai suunnilleen vuoden Tomista vanhempi ja Lauri vuoden häntä nuorempi. Ja tytöistä tummahiuksinen, jolla oli vahvasti mustalla rajatut silmät, oli Elli. Punatukkaisen, pisamanaamaisen tytön nimi alkoi ihan varmasti myös e:llä. Tai ehkä j:llä. Sittenkin j:llä. Tytöt olivat Tomin muistaman mukaan Jonin ikäisiä.

Muut nostivat katseensa Tomin tullessa lähemmäs. Tytöt jatkoivat pian keskusteluaan veljesten jäädessä katsomaan Tomia sen näköisinä, kuin myös kaivelisivat muistiaan. Oli huojentavaa, ettei Tomi ollut ainoa, jonka muistissa oli aukkoja.

”Hei, Tomihan se oli, eiks niin?” huudahti Joni Tomin ehdittyä jo rappusten juureen.

”Joo”, Tomi sanoi naurahtaen.

”Ei ookaan aikoihin tullut törmäiltyä. Mitäs teikäläiselle nykyään kuuluu?”

”Eipä ihmeempiä”, Tomi vastasi ja jatkoi sitten jotakin tyhjänpäiväistä. Hänelle tehtiin tilaa rappusille, joille hänkin istuutui. Hän ei juurikaan muistanut näitä ihmisiä muuten kuin äärimmäisen etäisesti, mutta näin pienellä paikkakunnalla ei samanikäisistä ollut runsaudenpulaa ja uusia kavereita oli aina mukava saada..

Tytöt jatkoivat omaa keskusteluaan jättäen pojat lähes kokonaan huomiotta: ”Niin siis onhan Turkukin ihan jees kaupunki”, Elli sanoi.

”Niinhän se on, kai”, vastasi punatukkainen – Jenna! hänen nimensä oli Jenna – ja kohautti hartioitaan. ”Mut mun täti asuu siellä ja sit se varmaan haluais jatkuvasti tulla kylään tai kutsua mut niille ja mieluummin en asuis ihan niin lähellä sukulaisia.”

”No se on kyllä…”

”No, mitäs sä nykysin?” Lauri kysäisi Tomilta, joka päätyi selittämään olevansa lukiossa ja juuri silloin kesällä auttelevansa mummoaan, olevansa siksi maaseudulla. Kesätyötkin olivat olleet ihan kiven alla, eikä Tomi oikeastaan ollut kovin tosissaan sellaisia hakenutkaan. Jäi ainakin yksi mahdollinen paikka sellaiselle, joka tarvitsi rahaa Tomia enemmän.

Veljekset myötäilivät, että kesätöitä oli ollut vaikea saada. Varsinkin sellaisesta pusikosta, kun ei ollut edes omaa autoa käytettävissä. Tomille myös selvisi, että kumpikin heistä oli lähtenyt ammattikouluun, josta Joni olikin jo valmistumassa. Siinä oli selitys siihen, miksei heitä ollut näkynyt ainakaan yläasteen jälkeen. 

Hetken ajan he juttelivat niitä näitä, kun Miska ilmestyi näkyviin kaupan nurkan takaa. Tomi oli aikeissa pyytää hänet muiden seuraan, kun huomasi ystävänsä kasvoille levinneen ilmeen. Miskan silmät olivat pyöristyneet melkein kauhuun, kasvot näyttivät valahtaneen kalpeammiksi, hän kääntyi saman tien kannoillaan ja kiirehti pois. Joni ja Lauri remahtivat äänekkääseen nauruun, kuin tehden parhaansa, jotta Miska taatusti kuulisi sen. Lauri huusi jotakin hänen peräänsäkin, jotain siitä, että kyllä kannattikin juosta pois.

Tomin ylle oli laskeutunut jäinen tunne. Hän nousi ylös ja puolittain juoksi Miskan perään. Tämä oli pyörätelineen vieressä avaamassa oman pyöränsä lukkoa, mikä ei käsien tärinän vuoksi näyttänyt sujuvan kovinkaan hyvin. Hän hätkähti kuullessaan askeleet, mutta rauhoittui huomatessaan tulijan olevan ainoastaan Tomi.

”Hei, mitä…” Tomi aloitti saamatta oikein sanojakaan kiinni. ”Onks noi, kiusaaks noi sua vai… vai mitä?”

Miskan katse harhaili sinne tänne, ei halunnut kohdata Tomin katsetta. Hänen äänensä värähti pariin otteeseen hänen vastatessaan: ”No siis, joskus kun satutaan johonkin samaan aikaan niin ne huutelee kaikkee.”

”Jos mä oisin tiennyt, mä en ois niille ees puhunut”, Tomi vakuutti. Hänestä tuntui kamalalta. Mitä Miska oli mahtanut ajatella nähdessään hänet nauramassa kiusaajiensa kanssa? Oli selvää, että Miska pelkäsi rappusilla istujia, eikä ”huutelu” voinut mitään kovin harmitonta pitää sisällään, vaikka Miska ei näköjään halunnut asiaa sen enempää tarkentaa. 

Miska väänsi kasvoilleen jonkinlaisen hymyn. ”Kyllä mä sen tiedän. Mä vaan äsken säikähdin. Kyllä mä tiedän, ettet sä mun selän takana puhuis tai mitään sellaista.”

”Tietenkään en. Onks kaikki hyvin?”

Miska nyökkäsi. Hän oli edelleen kalpea, mutta muuten vaikutti jo rauhoittuvan.

”Oliks sulla jotain listaa, mitä sä olit ostamassa. Mä voin ihan hyvin käydä hakees ne sulle samalla, kun teen mummon ostokset”, Tomi tarjosi. 

”Oikeesti?”

”Joo joo, ei siitä mitään vaivaa oo, eikä sun tartte siitä niiden ohi kävellä, voit odottaa täällä.”

”Äiti pyysi vaan hakemaan purkillisen maitoa ja paketin hiivaa. Sille iski inspiraatio leipoa.”

”Enköhän mä ne muista, menee ihan hyvin muiden ostosten mukana.”

Nyt Miskan hymy oli aidompi. Hän katsoi Tomiin kuin tämä olisi juuri pelastanut hänet suurestakin pulasta ja Tomi tajusi, että ehkä se Miskalle olikin iso asia.

Miska otti taskustaan kokoon käärityn muovipussin ja toisesta rahapussin, josta kaivoi vitosen setelin. ”Äiti sanoi, ettei vaihtorahoja tartte palauttaa. Sä voit pitää ne, helpompikin, ettei tartte hilujen kanssa pelata.”

Tomi otti pussin ja rahan ja olisi halunnut väittää vastaan vaihtorahojen pitämisen suhteen, mutta antoi olla. ”Okei, mä meen nyt sinne kauppaan ja sä voit odottaa täällä, tai sit jos noi tulee tänne tai jotain, niin voit sä lähteä kotiinkin. Jos sua ei näy tässä parkkipaikalla niin mä tuon ne tavarat suoraan teille. Eihän se matkassa tee käytännössä yhtään ylimääräistä.”

Miska näytti tavattoman kiitolliselta, kuin hädin tuskin uskoisi, että joku näki sellaisen vaivan hänen takiaan. Kuin siinä muka mitään vaivaa olisi edes ollut. 

”Kiitti oikeesti tosi paljon. Mä…” Lauseen loppu haipui ilmaan Miskan yrittäessä kalastaa sille loppua.

”Ei mitään. Pikku juttu se mulle on.”

”Mut silti.”

Tomi hymyili ja kääntyi takaisin kaupan oven suuntaan. Kävellessään hän laittoi setelin taskuunsa ja muovipussin mummon kangaskassin sisään.

Tytöt olivat lähteneet, mutta veljekset istuivat edelleen paikoillaan ja loivat Tomiin kummeksuvan katseen. Aikaisemmasta tuttavallisuudesta ei ollut enää tietoakaan. Tomi vastasi katseeseen kylmästi ja olisi vain kävellyt ohi sanomatta mitään, ellei Joni olisi aloittanut: ”Hei älä viiti! Sä vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, miten sä muka oot ton kaveri?”

”Siks nyt ainakin, että Miska on paljon parempi tyyppi kuin näköjään teistä kumpikaan”, Tomi vastasi ja astui sisään kauppaan ennen kuin kumpikaan veljeksistä ehti keksiä mitään purevaa heitettäväksi takaisin. Tomi ei noin yleisesti ottaen pitänyt riitelystä, mutta jos nuo kaksi – tai kukaan muukaan – kiusasi Miskaa, ei hänen kärsivällisyytensä kyllä riittäisi.