KOI #12

Tomi oli jälleen mennyt käymään Miskan luona, niin he olivat sopineet edellisenä päivänä Tomin lopulta lähtiessä kotiin illan suussa. Tällä kertaa hän istui sängyllä piirustusvihkonsa kanssa ja Miska luki kirjaa sohvalla. Miska oli hiljainen ja energiaa hänellä ei paljoa tuntunut olevan, mutta ainakaan hän ei näyttänyt olevan samalla lailla tolaltaan kuin edellisenä päivänä. 

Tomin rintaa puristi hänen ajatellessaan Miskan eilisiä sanoja ja sitten vielä vähän lisää hänen tuntiessaan itsensä hirvittävän hyödyttömäksi. Mitä ihmettä Tomi osaisi tehdä? Ehkä hänen olisi vain pitänyt painokkaammin neuvoa Miskaa puhumaan jollekin ammattilaiselle, raahata hänet jonkun vastaanotolle vaikka puoliväkisin? Se olisi ehkä ollut oikea tapa toimia. Koska mitä hän sitten tekisi, jos jotakin oikeasti sattuisi? Ei, eivät Tomin auttamistaidot ehkä riittäisi.

Tuskin hän Miskaa kuitenkaan mihinkään pakottaisi, mutta eilinen oli todella säikäyttänyt hänet. Sanat pyörivät mielessä usean hetken, ennen kuin tuntuivat valmiilta puhkaisemaan hiljaisuuden. 

”Kuule”, hän aloitti vähän epävarmasti, ”ootko sä miettinyt, et pitäiskö sun kuitenkin jutella jonkun sellasen kanssa, joka oikeesti tietää, mitä tekee?”

Miska kohotti katseensa kirjastaan ja puri huultaan. ”Eiks ne oo kaikki kesälomillakin?”

”Kai joku nyt jossain on töissä. Mä voin vaikka katsoa netistä. Mä voin vaikka auttaa ajanvarauksenkin kanssa, jos se helpottaa asiaa.”

Miska näytti vaivaantuneelta. ”En mä tiedä. En mä oikein millään haluais. Ja se eilinenkin oli vaan, en mä yleensä oo noin sekasin ja kyllä mä pärjään.”

”En mä sua tietysti mihinkään pakota, mut mä vaan kovasti haluisin, et sulla ois parempi olla ja… niin, en mä tiedä, ehkä joku ammattilainen osais ihan oikeesti auttaa. Ehkä sitä kannattais kokeilla.”

Miska kohautti hartioitaan miettivän näköisenä katse kirjan kanteen laskettuna, kulmat vähän kurtussa. Selvästi hän ei pitänyt ajatuksesta, eikä Tomi olisi halunnut painostaa, vaikka hänen levottomuutensa kuitenkin taisi olla ilmiselvää ja vaikutti mahdollisesti Miskan ajatusten kulkuun. Ehkä Miska yritti keksiä jotakin sopivaa tekosyytä saadakseen Tomin jättämään asian sikseen.

”Sovitaanko, et jos silloin vielä siltä näyttää”, Miska sanoi, ”niin sä saat koulun alettua raahata mut jonkun terkkarin tai kuraattorin tai jonkun sellasen puheille? Tai kenen luo sitä sit oikein pitikään mennä?”

”Okei”, Tomi sanoi, vähän epävarmana. Oli hyvä, että Miska oli suostunut edes tällaiseen sopimukseen, mutta samalla Tomia huolestuttivat pitkät kesäkuukaudet. Miska taisi aavistaa hänen ajatuksensa.

”En mä kesän aikana ainakaan itselleni mitään tee, täällä on ihan hyvä olla, eikä oo koulua stressaamassa tai muuta sellaista.”

”Jos sä kert oot varma.”

”Joo, oon mä.”

Seurasi hiljaisuus kummankin miettiessä, olisiko keskustelua pitänyt jatkaa jotenkin. Lopulta kumpikin kuitenkin palasi oman tekemisensä pariin; Miska jatkoi lukemista ja Tomi piirtelyä.

Tomi tuskin huomasi ajatuksiltaan kuvaa, joka hänen vihkoonsa oli syntymässä. Lyijykynä syvensi tottuneesti varjoja sieltä ja täältä kuin itsestään. Kuva esitti Miskaa istumassa sohvalla lukemassa, välillä oli otettava mallia, joskaan Tomi ei halunnut Miskan tajuavan olevansa piirroksen aiheena. Hiukan suuremmalla keskittymisellä kuvasta olisi voinut tulla oikeinkin hyvä. 

Tomi tykkäsi piirtää Miskaa, sillä tällä oli niin hyvät kasvot. Silmät erityisesti olivat värinsä vuoksi mieleen jäävät, vaikka juuri silloin Tomilla ei värikyniä ollutkaan mukana saadakseen värin välitettyä paperillekin. Vaaleiden silmien maassa lämpimän ruskea erottui edukseen. Tomi ei yleensä edes kiinnittänyt huomiota muiden silmiin, hyvä kun muisti omiensa värin, mutta ruskeat silmät huomasi väkisinkin. Miskan silmät vielä muutenkin olivat isomman puoleiset, eivät liian, mutta erottuivat. Niiden alta saattoi erottaa aavistuksen tummaa varjoa, joka juuri silloin teki ilmeestä väsyneen. Silmien yläpuolella kulmat kaartuivat nätisti saman sävyisenä ruskeana kuin hiuksetkin. Poskipäiden alle kerääntyi varjoja, jotka toivat piirteisiin silauksen terävyyttä. 

Taiteellisesti katsoen oikein mainiot kasvot. Eikä vartalokaan mitenkään epäesteettinen ollut. Kynä luonnosteli kuuliaisesti pehmeältä näyttävän t-paidan ryppyjä.

Seinäkello raksutti sekunteja ja haukkasi minuutteja. Tomi sai kuvansa valmiiksi ja aloitti uuden. Veteli vain viivoja sinne tänne tietämättä itsekään, mitä siitä syntyisi. Ei hänellä ollut oikein sen kummallisempaa inspiraatiota. Jonkin ajan kuluttua viivat alkoivat muistuttaa pientä mökkiä, jonka ympärille kasvoi lankkuaita ja epärealistisesti piirretty kukkapenkki. Mittasuhteet olivat aivan pielessä, mutta ei se haitannut.

Miska sulki kirjansa ja istui hetken hiljaa kuin mietteisiinsä uppoutuneena, vähän tylsistyneeltä näyttäen. Lopulta hän aloitti jutustelun arkipäiväisellä, vähän vitsailevalla sävyllä: ”Sunkin vanhemmat sit uskalsi päästää sut taas tänne.”

Tomi naurahti. ”Joo, niin uskalsi. Ehkä mä oon niiden mielestä vihdoin tarpeeks vanha selviämään näin vaarallisessa ympäristössä.”

Kun Tomi oli viimeksi viettänyt kokonaisen kesän mummolassa, hän oli ollut kymmenvuotias ja katkaissut kätensä vauhdikkaassa pyöräilyonnettomuudessa. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Tomi onnistui rikkomaan luitaan. Sen jälkeen hänelle oli kerrottu, että oikeastaan hän voisi pysyä kotona kaupungissa lomista huolimatta. Eihän hän kokonaan lakannut mummon tai Miskan luona käymästä, mutta pidemmät vierailut olivat ohi. Asia oli ilmoitettu hänelle kuin sen olisi ollut tarkoitus olla hyvä uutinen, hänen ei enää tarvinnut oleskella jonkun sukulaisen luona keskellä korpea, miten mahtavaa! Eivätkö nuoret kirjoissa tai elokuvissa pääsääntöisesti vastustaneet maaseudulle lähettämistä kuin se olisi ollut pahinta maailmassa? Tomille asia ei ollut sillä tavalla. Häntä oli harmittanut niin paljon, että hän oli suunnitellut jopa karkaavansa kotoa seuraavan kesän tullen, mutta ei hän koskaan sellaista tehnyt. Seuraavaan kesään mennessä hän oli ehtinyt jo rauhoittua.

”Täähän on ihan kun ei mitään kahdeksan vuoden taukoa ois ollutkaan, niin kotoisaa”, Tomi kehui. ”Entäs sä, onks susta kivaa olla taas täällä, vai kaipaatsä sitä sun omaa kämppää?”

Miska kohautti hartioitaan. ”On se ihan kivaa, kun joku tekee joka päivä ruokaa ja muutenkin jonkinlainen päivärytmi säilyy, kun ei ihan kehtaa nukkua koko päivää.” 

Miska naurahti kuin olisi tarkoittanut sanat vitsiksi, mutta eivät ne tainneet olla. Ehkä hän tajusi Tominkin arvanneen sen, sillä jatkaessaan hän jätti vitsailevan sävyn pois: ”Omassa kämpässä oli ihan mukavaa, kun sai olla rauhassa, mut siellä tuli äkkiä yksinäiseksikin. Täällä on ihan mukava olla.”

Tomi hymähti vastaukseksi, totesi, että niin kai se helposti oli. Miska muuttui taas sen oloiseksi, kuin hänen mielessään olisi liikkunut synkkiä asioita ja Tomi mietti, ettei olisi pitänyt kysyä. Tai ehkä se olikin vain hyvä ja tarjosi Miskalle mahdollisuuden purkaa ajatuksiaan? Ei hän oikein tiennyt.

”Ootsä ajatellut muuttaa solukämppään sit, kun pitää lähteä johonkin päin opiskelemaan?” Tomi kysyi. Hän oli oikeastikin utelias Miskan suunnitelmien suhteen ja ehkä hän päätyi sen kannalle, että asioista oli kannattavinta puhua. Silloinkin kun niiden mukana saattoi nousta pintaan jotakin vähemmän ruusuista. 

”Varmaan pakkokin, mulla ei taitais rahat enää riittääkään yksiöön ja niitähän on vaikee saada. Vaikka jonkun vieraan kanssa asuminen ei niin kauheesti houkutakaan, niin olis se varmaan kuitenkin parempi mulle kuin ihan yksin asuminen. Luulisin niin”, Miska sanoi ja piti sitten tauon vilkaisten Tomiin kuin miettien, pitäisikö jatkaa. 

Ehkä hän pelkäsi menneensä liian pitkälle jo eilisen purkauksensa kanssa ja jos nyt jatkaisi enemmän, painostaisiko Tomi sittenkin menemään ammattilaisen puheille jo aikaisemmin? Tomi oli tietenkin valmis kuuntelemaan, eikä hän halunnut Miskan pitävän häneltä salaisuuksia pelätessään johonkin hoitoon pakottamista. Hän nyökkäsi kuuntelemien merkiksi antaen parhaansa mukaan kiinnostuksensa näkyä kasvoillaankin. 

Miska jatkoi: ”Kun on ihan vaan omissa oloissaan, sitä on helpompi unohtaa ympäröivä maailma ja miks siitä kannattais pitää kiinni. Ja joskus mulla kävi mielessä sellaistakin, et jos mä sattuisin kuolemaan siellä mun asunnon sisällä – ei siis välttämättä ees mitenkään tarkoituksellisesti, vaan jos jotain yhtäkkiä vaan sattuis – niin kauanko menis, ennen kuin joku huomaisi. Enkä mä oikein tiedä, auttaisko joku vieras solukaveri asiaa, sitähän vois kuukahtaa omassa huoneessa ja se kaveri vaan arvelis, että oisin lähtenyt jonnekin eikä arvais mitään. Mut toi on siis ihan puhtaasti hypoteettinen mitä jos -ajatus. Enemmän mua tossa yksin asumisessa vaivaa se, miten siellä on helppo eristäytyä. Kun joskus on ihan tarpeeksi paha, että on oman päänsä sisällä jumissa, ja sit siihen lisätään vielä toinen kerros, että on yksin kämpässä. Ja sit joskus oli sellaisia kausia, et ei ois viitsinyt tehdä mitään, niin kuin käydä kaupassa tai pestä astioita ja se vaan… ei oo oikein hyväksi sellainen.”

”Entä jos asuiskin solun tapaisessa kaverin kanssa?” Tomi ehdotti ja sai osakseen kysyvän katseen. ”Esimerkiks musta se vois olla ihan oikeesti hyvä idea. Ei muakaan hirveesti huvita asua jonkun vieraan kanssa ja yksin asuminen on kallista. Jos siis lähdetään opiskelemaan samalle suunnalle ja niin edelleen.”

”Ai oikeesti vai?” Miska kysyi kulmiaan kurtistaen.

”Joo, miks ei? En mä tarkota, et nyt tarttis heti kauheita suunnitelmia ruveta väsäämään, mut toi ois musta ihan tosi hyvä vaihtoehto.” Tomi alkoi innostua asiasta sitä mukaa kuin se ehti hänen mielessään muhia. Miksi ihmeessä he eivät muuttaisi samaan kämppään? Sehän oli äärimmäisen hyvä idea ja miksi ihmeessä hän ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi sitä?

”Mä sit saatan ihan oikeesti olla tosi huono kämppis, sillon omassa kämpässä mä onnistuin ärsyttämään itseänikin, kun en viittinyt siivota paikkoja sun muuta”, Miska varoitti kasvot vakavina.

Tomi kohautti hartioitaan huolettomasti. ”En mä oo mikään siisteysfriikki. Eikä mua ees haittaa, vaikka joutuisinkin siivoomaan enemmän tai vaikka tiskaamaan välillä ylimääräistä tai jotain sellaista.”

Nyt Miskalta pääsi nauru. ”Sä et oo tainnut koskaan joutua tiskaamaan käsin?”

”No oonhan…”, Tomi puolustautui. Kerran heiltä oli kotona hajonnut tiskikone ja uuden hankkimisessa kesti odotettua kauemmin, äiti oli laittanut hänet tiskaamaan eikä se nyt niin kamalaa ollut ollut… Ainakaan ensimmäisten viiden juomalasin kohdalla. Tarkemmin ajatellen, olihan hän sittenkin vihannut sitä aika paljon.

Miska näki hänen ilmeensä ja totesi vain: ”Niinpä.”

”No mut, jos ei kumpaakaan huvita tiskata niin syödään vaikka pahvilautasilta tai pelkkiä valmisruokia, eiks se vähän kuulu asiaankin? Ei sen niin väliä. Me nyt kuitenkin tullaan niin hyvin toimeen, et en mä usko, et likaset astia meidän yhteiseloa tuhoaisi.”

Miska hymyili. ”Toi oikeesti kuulostaa ihan hyvältä. Musta tuntuu muutenkin, et mä oon tulevaisuuden kanssa ihan sekaisin, niin on ihan kiva saada ees johonkin asiaan jotain alustavaa selkoa.”

”Niinpä. Kaikki taitaa olla enemmän tai vähemmän hukassa tulevaisuutensa kanssa ja sillon on kiva, kun ei tartte olla hukassa yksin. Kahdet aivot on aina paremmat kuin yhdet.”

”Niin on.”

”Mut opiskelijakämpissä on kyl hei se hyvä puoli, et niihin harvoin saa tehdä itse suuria muutoksia. Ei ainakaan tuu riitaa, et millä värillä maalataan seinät!” Tomi heitti virnistäen ja sai palkinnoksi uuden naurahduksen.

”Sanos muuta, oishan se kamalaa, jos mun täytyis heittää sut pihalle jonkun nolon tapetin takia!”

”Ai nyt sä oot se, jolla on viimeinen sana meidän tulevan kodin sisustuksessa?”

”No on kai mulla nyt parempi tyylitaju sisustusjuttujen suhteen”, Miska sanoi ja hymyili leveämmin kuin pitkään aikaan. Tomi ei pystynyt enää pidättämään omaa nauruaan.

”Mut munhan piti olla meistä se kuvataiteellisesti suuntautunut”, Tomi muistutti heilauttaen vihkoaan. Miska oli harkitsevinaan asiaa.

”No sä voit vaikka piirtää luonnoksia sitä kämpästä”, Miska lupasi kasvoillaan pilaileva ilme, jota Tomi ei ollut edes muistanut kaivanneensa näin paljon. Se oli sellainen ilme, joka teeskenteli vakavaa silmät suurena ja kulmat kohotettuna. Sitä ilmettä seurasi melkein aina naurahdus, jotta varmasti oli ilmiselvää, ettei hän tosissaan ollut.

Tomi lupasi toimittaa huoneluonnokset mahdollisimman pian. Miskan silmiin oli jälleen palannut enemmän elämää.