KOI #11

Miska makasi sängyllä kasvot tyynyä vasten. Miten kaikki taas oli niin… tätä? Ajatukset eivät jättäneet rauhaan, ne olivat villiintyneet ja kuiskivat kuinka idiootti hän oli, heikko ja liioitteli vain. Hän tiesi, ettei hän oikeasti itseään tappaisi, ainakaan juuri silloin, ja se oli todiste, että ei hän kai edes oikeasti… ei hän oikeasti… Mitä? Ei hän oikeasti ansainnut kenenkään sääliä, ei hän ollut oikeasti tarpeeksi syvällä. Ehkä hän vain tosiaan yritti kalastaa itselleen huomiota… Järki sanoi, ettei siinä ollut juurikaan mieltä, mutta… Ehkä hänen vain olisi pitänyt yrittää kovempaa.

Muutamat viimepäivät hän oli vältellyt seuraa. Hän oli halunnut olla yksin, siinä oli jotain vaarallisen koukuttavaa, se oli jotenkin helppoa, mutta pitemmän päälle se sittenkin kostautui. Kyllä hän yksinäisyyttä tarvitsi, se oli välttämätöntä akkujen lataamisen kannalta. Nyt sitä oli kestänyt liian kauan. Kyllä hän sen itsekin tiesi. Mutta oli niin vaikeaa tehdä asialle mitään.

Eikä vältteleminen johtunut siitäkään, että hän oli nähnyt Tomin Jonin ja Laurin seurassa silloin… melkein viikko sitten. Totta kai hän tiesi voivansa luottaa Tomiin eikä hän sen jälkeen ollut edes törmännyt noihin kiusanhenkiin, eivät ne häntä tähän mielentilaan olleet ainakaan tällä kertaa ajaneet. Sinä aamuna hän ei olisi halunnut nousta ylös lainkaan, hän oli maannut hereillä pari tuntia ja se aika oli kulunut kuvitteluun siitä, mitä hän sanoisi viimeisessä kirjeessään, vaikka tiesi, ettei mitään itsemurhaviestiä kirjoittaisi edes siinä tapauksessa, että päätyisi yrittämään kovempaa ja saisi hengen lähtemään. Se kuvitelma oli ollut sillä hetkellä miellyttävämpi kuin ajatus sängystä nousemisesta. Hän oli kirjoittanut samantapaisen viestin mielessään kerran useammin kuin pystyi muistamaan.

Hänestä tuntui taas kuin jokainen hänen kehonsa atomi olisi vetämässä eri suuntaan, hän olisi hajoaassa. Hän oli samaan aikaan turtuneen tyhjä ja silti täynnä kipua, joka oli tylppää, liian tylppää, se vain velloi sisällä pääsemättä mihinkään, söi ja nakersi salakavalasti näkymättömissä. Miska tiesi keinon, jolla kivusta olisi voinut tehdä terävämpää ja helpommin käsiteltävää, helpommin ymmärrettävää. Niin hän ei kuitenkaan tekisi. Harpinkin hän oli antanut Tomille, ihan turvallisuussyistä. 

Miska kurotti poimimaan kännykkänsä yöpöydältä ja kirjoitti viestin Tomille. Kysyi vain, mitä tämä parhaillaan teki. Se oli yritys harhauttaa ajatukset muualle. Ehkä hän eniten pelkäsi, että antaisi periksi ja kävisi hakemassa keittiöstä veitsen eikä osaisikaan olla viiltämättä liian syvään ja vääristä paikoista. Miltä verenhukka tuntui? Miska muistutti itselleen, ettei hän ollut aikeissa selvittää asiaa. Miten yksi ihminen saattoikin olla tällainen saatanan sotku?

Tomilta tuli vastaus pian. Hän oli auttanut mummoaan vaihtamaan verhot ja homman jälkeen hänen oli ollut tarkoitus tehdä jotain muuta rakentavaa, mutta olikin päätynyt leikkimään Miisun kanssa. Hymy matkusti Miskan kasvojen poikki mielikuvan myötä. Sitten hän tunsi syyllisyyttä hymyn vuoksi, sillä sen täytyi tarkoittaa, etteivät hänen asiansa oikeasti edes olleet huonosti ja hän vain paisutteli taas. Hän myös jätti vastaamatta Tomin viestissä olevaan kysymykseen, mitä hänelle kuului. Sen sijaan hän vain kirjoitti jotain tyhjänpäiväistä Miisuun ja yleisesti kissanpentuihin liittyen. Hän ei halunnut olla se ärsyttävä kaveri, joka otti yhteyttä vain silloin kun tarvitsi jotakin. 

Auringonvalo tulvi sisään verhojen välistä, mutta millään ei tahtonut olla enää merkitystä, hän ei enää osannut nauttia päivien kauneudesta. Se teki hänet tavattoman surulliseksi. Tomin vastaus oli jotain yhtä turhanpäiväistä kuin Miskan viestikin, eikä Miska enää keksinyt mitään sanottavaa. Olisikin ollut jotakin, mistä puhua. Jotain turvallista. 

”Mut niin, ethän sä sanonut millaiset fiilikset sulla on?” uusi tekstiviesti huomautti jonkin pituisen hiljaisuuden jälkeen.

Miska ei osannut vastata. Hän kirjoitti vastauksensa uudestaan ja uudestaan, välillä valehdellen kaiken olevan kunnossa, välillä kirjoittaen liiankin rehellisesti, mitä mielessään liikkui. Lopulta aikaa kului niin paljon, että Tomi ehti lähettää uuden viestin: ”Hei oothan sä ok?”

Miska huokaisi. Hän sai vihdoin aikaan vastauksen, jonka juuri ja juuri kehtasi lähettää: ”En mä tiedä. Jotenkin mä en vaan saa otetta mistään. Teen taas kaikesta vaikeampaa kun sen tarttis olla.”

”Onks joku tietty asia, mikä on vaikeeta? Vai ylipäätään vaan kaikki? Ethän sä meinaa mitään itelles tehdä? Haluutko, että tuun sinne?”

”Kaikki vaan. En mä mitään tee. Täytyy mun tää näytös loppuun asti katsoa, vaikka leffa ois kuinka paska. Monilla on vielä paskemminkin.”

”Sopiiko, jos mä tuun käymään?”

”Mä en varmaan osais puhua sun kanssa mitään just nyt, sä vaan tylsistyisit täällä.”

”Jos sä siitä oot huolissas niin mähän voin vaikka ottaa vihon mukaan ja piirrellä siihen eikä oo pakko sanoo mitään. Mut jos sä haluat sanoo jotain niin mä oisin siinä.”

Miska mietti hetken aikaa. Hänellä ei tuntunut olevan niin paljoa energiaa, että hän olisi jaksanut olla sosiaalinen, mutta jos Tomia ei kerran haittaisi puhumisen puutekaan, niin ehkä se oli hyvä idea. Ehkä se oli juuri sitä, mitä Miska tarvitsi. Ei ehkä niinkään halunnut, mutta tarvitsi. Hän vastasi Tomille ehdotuksen käyvän hänelle aivan hyvin.

Tomin saapuessa Miska makasi sängyllä kattoon tuijottaen, tutkaillen oksankohtien muodostamia kuvioita. Huone hänen ympärillään oli varmaan aivan sekaisin, mutta hän ei ollut vähään aikaan jaksanut välittää. Tomi tervehti tullessaan sisään huoneeseen ja istuutui sitten sohvalle. Nosti hetken kuluttua jalkansakin istuimelle voidakseen tukea vihkonsa polvia vasten alkaessaan piirrellä, kun hiljaisuus venyi. Jonkin ajan kuluttua Miskasta alkoi tuntua, ettei Tomi niinkään keskittynyt piirtämiseen vaan esitti tekevänsä niin, jotta Miska ei hermostuisi omasta sosiaalisen energian puutteestaan.

Hiljaisuutta kesti useita hetkiä, sen rikkoi vain kellon tikitys ja ulkoa kuuluva lintujen liverrys. Aluksi se kieltämättä hermostutti Miskaa, sillä vieraiden kanssa kuului aina jutella tai ainakin tehdä jotain hauskaa, mutta vähitellen hän rauhoittui. Tomi vaikutti olevan ihan tyytyväinen oloonsa, vaikka vilkuilikin välillä Miskaa. Hiljaisuus muuttui vähitellen suorastaan kotoisaksi, jotenkin turvalliseksi. Miska oli sillä hetkellä sellaisessa itseinhon vaiheessa, ettei hän ymmärtänyt, miksi joku välittäisi hänestä, mutta kun hän ei enää ollut yksin, oli vaikeampi vakuuttaa itsensä ainakaan siitä, että kukaan ei oikeasti välittänytkään. Olipa syy mikä tahansa, Tomi ainakin välitti tarpeeksi nähdäkseen vaivan tulla häneen luokseen vaikka se tarkoittaisikin hiljaisuudessa istumista.

Miska ei osannut sanoa kauanko siinä meni. Hänen ylitseen kulki aaltoina välillä inhottavia tunteita, välillä niitä seurasi rauhallisuus. Lopulta hän tunsi olevansa tarpeeksi vahva muodostamaan sanoja ja oli aihekin, jonka hän halusi pois mielestään.

”Anteeks, et mä oon taas tällanen. En mä ees tiedä…” Miska aloitti. Tomi sulki vihkonsa ja katsahti häneen.

”Ethän sä sitä ite oo valinnut”, Tomi vastasi.

Entä jos olikin? Ei kukaan Miskan pääkoppaa korjaisi, jos hän ei itse jotain sen eteen tekisi. Jos hän vain ottaisi itseään niskasta kiinni, ehkä kaikki olisi paremmin. Jos hän vain olisi enemmän... Mutta tietysti hän ymmärsi, mitä Tomi tarkoitti, eikä sanonut ajatuksiaan ääneen. Sen sijaan hän aloitti toisesta aiheesta.

”Eilen illalla mä juttelin netissä yhen tyypin kanssa. Sen piti olla vähän niin kuin vertaistukea tai jotain sellaista ja mä tulin kertoneeksi sille, että mä yritin kerran tappaa itseni, mut en onnistunut ja se sanoi, että ehkä mä en vaan yrittänyt tarpeeks ja ehkä mä en oikeasti edes halunnut onnistua. Mä olin yllättynyt siitä, ehkä se kommentti vähän harmittikin mua, ja kysyin silleen sarkastisesti et vau, oisko antaa vinkkejä, et ens kerralla ois parempi onni. Ja sit se ihan tosissaan alkoi antaa niitä vinkkejä, sanoi vielä et en mä niin kun meinaa, et sun missään nimessä pitäis tehdä sitä mut tässä ois muutama juttu, mitkä kannattais ottaa huomioon jos ihan oikeesti haluaa lähteä takaoven kautta.”

”Mitä helvettiä, kuka sanoo jotain tollasta?” Tomi huudahti näyttäen tosissaan kauhistuneelta. Miska oli iloinen siitä, ettei Tomi ollut sanonut hänelle, että oli ollut hölmöä uskoutua jollekin nettitutulle. Vieraille tai puolivieraille oli jotenkin helpompi kertoa tällaisia asioita.

”Mä tiedän, ettei mun pitäis antaa sellaisten vaikuttaa muhun, mut mä en vaan osaa lakata ajattelemasta sitä”, Miska jatkoi vaikka ehkä hänen olisi pitänyt jo sulkea suunsa. ”Kun se sanoi sen niin kuin, että mä en vissiin vaan nähnyt tarpeeks vaivaa. Jos vaan näkis vaivaa ja yrittäis kunnolla niin ehkä sitten! Jotenkin, että ehkä mä oon vaan laiska ja mun ei oikeestaan ees pitäis puhua mistään tällaisesta, kun mä en selvästi ees halunnut ja yrittänyt ja nähnyt vaivaa, ja tää on vaan huomion kerjäämistä loppujen lpuksi ja mä en enää ees tiedä… Mä en vaan voi lopettaa sen ajattelemista.” 

Kurkku oli taas muuttumassa ahtaammaksi ja rinnan päälle oli palautettu paino. Hän ei uskaltanut katsoa Tomiin.

”Kuka helvetin hyypiö sanoo, et toinen ei oo nähnyt tarpeeks vaivaa yrittäessään tappaa itsensä? Toihan on ihan käsittämätöntä!” Tomi vastasi. Kuulosti kuin hänen käsityskykyynsä ei todellakaan mahtuisi, että joku saattoi sanoa niin. ”Joka ainoa vaivannäkö, mitä sä sillon sen eteen näit oli jo ihan liikaa, hitto pelkästään, et sä ajattelet sellasta on ihan tarpeeks kauheeta. Ja miten ihmeessä sä muka oisit vaan huomion perässä, kun ethän sä ees puhu siitä oikein kellekään? Siks toiseks, ihmiset tarttee huomioo eikä siinä pitäis olla mitään pahaa.”

Miskasta tuntui, että hän oli jälleen vähällä puhjeta itkuun. Nyt se johtui suureksi osaksi kasasta myönteisiä tunteita, kiitollisuutta. Hänestä tuntui että pahat asiat oli helpompi pitää sisällään, sitä hän oli jo paljon harjoitellutkin, mutta jonkin positiivisen sanominen avasi tehokkaasti kyynelkanavat niin typerää kuin se olikin.

”Hei, eihän sulla oo sellainen olo, et sä kokeilisit niitä sen vinkkejä?” Tomi kysyi hetken kuluttua varovasti.

”Ei. Mut ne tuo mun mieleen sellaisia ajatuksia, joita mä en päähäni haluais”, Miska sanoi ja mietti, kehtaisiko selittää Tomille, millaisia asioita nettityyppi oli neuvonut. Ei olisi pitänyt, ei sellaisia olisi niin yksityiskohtaisesti kuulunut kertoa, ei jollekulle niin mukavalle ja luonteeltaan aurinkoiselle ihmiselle kuin Tomi. Mutta sanat eivät tahtoneet jäädä hänen sisälleen, ne polttivat, tahtoivat ulos. Hän oli jo aloittanut puhumisen, eikä hän saanut lopetettua.

”Se lähinnä sanoi, et kannattaa suosia jotain nopeeta. Vaikka hypätä jostain korkealta. Silloin kukaan ei ehdi tulla pelastamaan ja sellainen onnistuu todennäköisemmin kuin vaikka joku lääkkeillä pelaaminen. Ja sit se yks juttu, se yks”, Miskan ääni alkoi kiristyä ja siihen tuli sävy, kuin hän olisi yrittänyt pakottaa mustaa huumoria asiaan, jossa näki vain mustaa ja hän tiesi että tätä hänen ei ainakaan olisi pitänyt sanoa, ”se yks kuulosti ihan vitun hauskalta! Eikä siihen tartte ees mitään hirveen korkeeta paikkaa, kunhan on vaan pätkä siimaa! Siis täytyy vaan sitoa se tarpeeks pitävästi kaulan ympäri ja toinen pää johonkin tukevaan ja sit vaan ikkunasta ulos.” Miska teki äänen, jonka oli tarkoitus kuvaa pään leikkautumista irti.

Tomi ei tainnut osata sanoa mitään, Miska oli ehdottomasti mennyt selittämisessä liian pitkälle. Hän ei kuitenkaan osannut lopettaa vieläkään. ”Se on ziljoona kertaa nopeampaa kuin vaikka hirttäytyminen, mitä ei kuulemma kannata missään nimessä yrittää. Se voi kestää vaikka kuinka kauan, jos köysi jää huonosti, jolloin on riski, et joku löytää ja toiseks se on vielä saatanan tuskallistakin, kun roikkuu köyden jatkona ja toivoo vaan, et se köysi katkeis tai taju lähtis viimein. Siinä on kuulemma liikaa aikaa ajatella. Hukuttautuminen on melkein yhtä paha kuulemma ja sillon pitäis vähintäänkin etsiä sellainen koski, et sieltä ei tulla takasin. Mä tein sen ihan väärin! Olis pitänyt ees vähän katsoa, ettei se joki johda sellaiseen vitun suvantoon, mistä kuka vaan puliukko voi käydä onkimassa takaisin kuiville! Täytyy kato vähän edes nähdä vaivaa ja tutkia asiaa! Tosin jossain sanottiin niinkin, et ihminen pysyy elossa viel pikku hetken sen jälkeen, kun pää on leikattu irti ja sehän vasta mielenkiintoista onkin.”

Sillä hetkellä häneen sattui. Elämä oli ainaista taistelua, pitää päästä ylös sängystä, pitää syödä jotain, pitäisi pitää huone asuttavassa kunnossa, pitää tehdä jotakin. Ehkä jos hän olisi vain nähnyt vaivaa sen eteen, hän olisi voinut muuttaa elämänsä suunnan, mutta näköjään hän ei vain pystynyt. Ja alkoi vaikuttaa siltä, että ei hän pystynyt näkemään vaivaa senkään eteen, että kirjaisi itsensä ulos tästä helvetistä.

Hän uskaltautui kääntämään katseensa Tomiin, joka tuijotti häneen tiiviisti, mutta osaamatta sanoa mitään. Hän näytti olevan jonkinlaisessa tunnekuohussa hänkin, tietysti oli, silminnähden kalpea, mutta Miska ei sillä hetkellä osannut lukea ystävänsä ilmettä. Tomi nousi sohvalta ja tuli sängyn viereen. Miska nousi hämmentyneenä istumaan, katuen jo purkaustaan, ja Tomi istui hänen viereensä vetäen hänet halaukseen. Miska veti värisevän henkäyksen keuhkoihinsa ja tunsi kyynelten tulevan. Koko maailma oli joskus häntä vastaan, mutta aivan kaikki ei sentään ollut kamalaa. Ehkä se aluksi tuntui vähän oudolta, niin harvoin kukaan koski Miskaan ja muutenkin, mutta Tomilla oli kyky halata sillä tavalla, että maailma tuntui ainakin hetkellisesti asettuvan lähemmäs oikeita uomiaan.

”Kaikki järjestyy vielä”, Tomi sanoi hiljaa ja vähän käheällä äänellä piirrelleen peukalolla ympyröitä Miskan olkapäähän. ”Tollaset idiootit on väärässä. Tajuttoman väärässä. Ennen pitkää kaikki on viel hyvin ja älä vaan heitä pois sun tulevaisuutta ja älä anna tollasten sanoa sulle, et sä et oo nähnyt vaivaa tai suhun ei satu tarpeeks tai jotain, ei sellasessa oo ees mitään helvetin järkeä.”

Miska ei olisi saanut sanottua mitään, vaikka olisi yrittänytkin. Hänestä tuntui edelleen pääosin kamalalta, eikä hän nähnyt, miten yhtään mikään hänen elämässään muuttuisi, mutta Tomin tähden se oli sentään yrittämisen arvoista. Ainakaan hän ei ollut kaiken keskellä yksin. Hänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen hukkumassa, mutta Tomi oli pitämässä häntä pinnalla, juuri ja juuri tyrskyjen yläpuolella. Hänestä tuntui, että hän voisi luottaa Tomin pitävän hänet jatkossakin pinnalla, vaikka häneltä itseltään ote luistaisikin, tai vaikka hän itse haluaisikin antaa periksi. Sen hän yhtäkkiä tajusi ja tajuaminen sai hänen maailmansa liikahtamaan tavalla, jota hän ei osannut selittää, mutta joka tuntui jotenkin hyvältä.