Peikkometsästä pääsi oikaisemaan Tomin mummolaan aavistuksen lyhempää reittiä kuin kiertämällä Miskan talon kautta. Kävellessä tuntui hyvältä olla hiljaa. Samalla niin kovin pitkään mukana leijunut yksinäisyyden tunne oli hellittänyt otettaan. Oli jälleen olemassa hiljaisuutta, jossa saattoi tuntea olonsa rennoksi, turvalliseksi. Miska ei ollut edes tajunnut kaipaavansa juuri tuota nimenomaista tunnetta, mutta sen takaisin saaminen oli parhaita tunteita ihan liian pitkään aikaan. Toiseen suuntaan kulkiessa tuntunut väkinäisyys ja vierauden tunne olivat haipuneet vaitiolon joukosta, melkein kokonaan. Ehkä hän oli säikäyttänyt Tomin ja sitä myöten itsensäkin ulos ajan pystyttämistä rajoista.
Myös ahdistus oli liuennut huomattavasti ohuemmaksi. Kertomisen suunnittelusta aiheutuneet paineet olivat jättäneet suuren kiven muotoisen aukon rintaan; siinä kohtaa oli tyhjää tilaa, mutta ainakaan se ei ollut täyttynyt kivulla. Oudoltahan se tuntui – että jonkun kanssa ei enää tarvinnut käyttää energiaansa salailuun – mutta kai se oli muutos parempaan suuntaan. Olihan? Samalla se oli myös pelottavaa. Salailu oli ollut hänen suojansa ja siitä hän oli nyt Tomin kohdalla luopunut, ainakin näin suuressa määrin. Se oli pelottavaa, vaikka kyllähän hän Tomiin luotti eikä uskonut tämän tekevän tiedolla mitään, mistä Miskalle olisi vahinkoa. Kuitenkin.
Kyllä häntä edelleen arvelutti. Ja omatunto soimasi vielä siitäkin, että hän oli kasannut jotain tällaista toisen harteille, mutta… kai oli vain pakko uskoa, että ratkaisu oli oikea. Tomi vilkaisi häntä silloin tällöin kuin peläten Miskan särkyvän tai haihtuvan kuin sadun haltian ja se tuntui samaan aikaan sekä jotenkin todella hyvältä, että melkein kiusalliselta. Välillä Tomi rikkoi hiljaisuuden muistuttaakseen, että koska vaan sai kääntyä hänen puoleensa, aivan milloin tahansa. Huolenpito lämmitti, mutta samalla tuon tyytyväisyyden huomannut ilkeä ääni kuiski, kuinka se oli aina tiennyt Miskan vain nauttivan huomiosta. Ei hän olisi mitään huolenpitoa ansainnut. Laiska, heikko idiootti, huomion perässä juokija, yrittäisit edes.
Tomin mummola ei ollut ehtinyt paljoakaan muuttua sitten Miskan edellisen käynnin, josta toki siitäkin oli ihan reilusti aikaa. Puuvaja seisoi päärakennusta vastapäätä ovi apposen auki ja pihaa koristi kaksi kukkapenkkiä. Niistä toinen näytti siistiltä ja juuri laitetulta ja toinenkin näytti olevan hyvässä vauhdissa kohti uutta ilmettä. Värikkäät orvokit heiluttelivat terälehtiään kevyessä tuulessa ympärillään monia muita kukkasia, joita Miska ei tuntenut.
Tomi suuntasi avoimelle puuvajan ovelle päin Miskan seuratessa. ”Miisu tykkää leikkiä tuolla vajassa, siks toi ovikin on auki”, Tomi selitti ja kutsui pikkukissaa.
Hetkessä pentu ilmestyi kurkistamaan korkean kynnyksen takaa ja Tomi pyydysti sen syliinsä. Ensin kissa protestoi ylös nostamista, mutta hyväksyi sitten kohtalonsa. Miska silitti sen pehmoista, keltaisen ja mustan kirjavaa turkkia. Kissanpennut olivat yksiä niistä harvoista valopilkuista, joita tässä maailmassa oli, se täytyi myöntää.
Tomi istuutui vajan kynnykselle ja viittasi Miskaa tekemään samoin. Siihen mahtui juuri ja juuri kaksi istumaan. Miisu tassutteli hetken Tomin polvien päällä ja hyppäsi sitten alas. Tomi poimi maasta irtonaisen, notkean pajunoksan ja alkoi sen kanssa leikittää pentua, joka hyökkäili puisen saaliinsa kimppuun suurella innolla. Siltä pikku otukselta ei ainakaan energiaa puuttunut. Se oli vielä ihan pieni, eikä sen maailmassa ollut mitään pahaa olemassakaan. Ainakaan enää nyt, kun se oli saanut uuden perheen Tomin mummolasta.
”Muistatko, kun me löydettiin se yksi kissanpentu sieltä Mäntylän suulista?” Tomi kysyi. Ehkä hän halusi muistuttaa Miskallekin, etteivät asiat olleet aina olleet huonosti. Tai sitten hän vain halusi viritellä keskustelua ja Miskan ajatusmaailma pyöri ihan liiaksi hänen itsensä ympärillä.
”Joo. Eihän se paljoa tätä isompi ollut sekään.”
Pentu oli joutunut tyhjillään olevaan viljasäiliöön ja liukunut putkeen, jonka kautta vilja olisi laskettu ulos säiliöstä, jos sitä olisi siellä ollut. Miska ja Tomi olivat kulkeneet siitä ohi ja kuulleet sydäntä särkevän maukumisen. Se oli ollut jo niitä kesiä, jolloin Tomi oli vieraillut enää vain satunnaisesti.
”Nii-in, pikku raukka. Ja sit kun se Mäntylän ukko tuli siihen huutamaan, että mitäs täällä toisten nurkissa hiippaillaan!”
”Sen puolustukseks voi kyllä sanoa, et jotkuthan oli just hiljattain rikkoneet niiden ulkorakennuksista ikkunoita ja sen sellaista”, Miska totesi.
”Ai niin olikin. Saatiinko niitä muuten koskaan kiinni?”
”En mä ainakaan muista. Mut se kissa on vissiin Mäntylässä vieläkin. Joskus nähnyt sen niin eipä se enää mikään raukka ole.”
”Ja samaa voi sanoa tästä meidän Miisustakin”, Tomi sanoi ja poimi pennun uudelleen syliinsä. ”Niin, ei oo mikään raukkaparka meidän Miisu, eihän”, poika höpötti kissalle siten kuin pienille eläimille noin yleisesti puhuttiin.
Kissa laittoi molemmat käpälänsä Tomin naamalle ja yritti työntyä kauemmas. Tomi päästi pettyneen äännähdyksen ja laski pennun polviensa päälle. Siitä otus tassutteli Miskan syliin ja hetken asiaa pohdittuaan ja sopivaa kulmaa hakien kävi makuulle.
”Jaa, se tykkää susta enemmän”, Tomi totesi huvittuneena. Miska puolestaan mietti, oliko typerää olla näin iloinen siitä, että kissanpentu oli todennut hänet sopivaksi nukkuma-alustaksi. Eläinten hyväksyntä oli vain jotain, mistä tuli kovin hyvä mieli. Hän silitteli kissaa varoen ja katseli, miten pikkuiset kyljet kohoilivat hengityksen tahtiin. Viimeisiäkin ahdistuksen rippeitä valui hänestä pois ja mieli alkoi tajuta, kuinka väsynyt hän oikeastaan olikaan. Tunnekuohut veivät yllättävän paljon energiaa.
Kynnys oli hyvin epämukava istuinpaikka ja takapuoli alkoi nopeasti puutua. Miskan ei kuitenkaan hiukkaakaan tehnyt mieli siirtyä tai edes liikahtaa, ettei olisi häirinnyt torkkuvaa kissanpentua. Tomi vaihtoi asentoaan ja oikoi jalkojaan, mutta ei hänkään mihinkään lähtenyt. Ei myöskään puhunut mitään pitkään aikaan. Kissa nukkui äärettömän tyytyväisen näköisenä, olisi ehkä kehrännytkin, jos olisi sen taidon ehtinyt oppia.
”Hei kuule”, Tomi sanoi kuulostaen jälleen vakavalta. ”Osaatko sä yhtään sanoa, miten mä voisin parhaiten auttaa sua? Kun mä en yhtään tiedä…”
”En mä tiedä… ehkä mä vaan tartten jonkun pitämässä mun jalat maassa, kun mä alan kuvitella kaiken vaikeemmaks kun se onkaan. Ehkä mä vaan tarvitsen kaveria.”
”No siitä sä voit olla varma, et mä oon aina käytettävissä.”
Miskasta tuntui, että Tomi olisi toivonut voivansa tehdä vielä jotain enemmän. Hän ei halunnut ystävänsä huolehtivan liiaksi, sillä siihen ei ollut aihetta. Ei juuri silloin.
”Kiitti. Ja hei, mä oon oikeestaan ihan ookoo. Mä tunnen itseni paljon normaalimmaksi just nyt, kuin moneen kuukauteen.” Se oli totta. Kaverin kanssa jutustelu, kissanpentu sylissä… se sai Miskan melkein unohtamaan alakuloisuuden ja ahdistuksen, sen sellaiset asiat. Hän oli myös onnistunut jälleen pysymään erossa terävistä esineistä, eikä Tomin oikeastaan tarvinnut tietää, miten vähän aikaa hänen viimeisimmästä lipsahduksestaan oli.
Tomi katsoi häneen hymyillen hieman, vaikka samalla kasvoilta edelleen paistoi huolta ja monia siihen sekoittuvia tunteita. Tomilla oli aina ollut ilmaisuvoimaiset kasvot, erityisesti silmät antoivat helposti ilmi, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen oli aina ollut miltei mahdotonta peitellä tunteitaan ja ehkä hän ei edes halunnut.
”Se on hyvä sitten”, Tomi sanoi. Miisu venytteli ja painoi päänsä vielä vähän paremmin Miskaa vasten. ”Kato nyt, Miisukin tahtoo, et sulla on kaikki hyvin, senkin mielestä sä oot hieno tyyppi.”
”Hieno kissanpeti”, Miska korjasi naurahtaen.
”No mut eiks se oo paras kehu, minkä kissalta voi saada?”
Ehkä se olikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti