KOI #6

Peikkometsä näytti samalla kertaa äärettömän tutulta ja jotenkin erilaiselta. Tietenkin yhtenä selkeänä erona oli puron ylittävä uusi silta. Varmaan metsä muutenkin ehti muuttua niin monien vuosien vieriessä ohi. Tomista se näytti pienemmältä ja vaikka hän ei olisi sitä halunnut myöntää, se näytti myös tylsemmältä. Eihän todellisuus tietysti mitenkään edes voinut vetää vertoja mielikuvalle, jossa muiston päälle oli satanut valtavasti kultaisia mielikuvia. Lapsena tämä paikka oli toiminut näyttämönä ties kuinka monille erilaisille leikeille ja niiden myötä se oli muuttunut aina erilaiseksi aivan omaksi maailmakseen, jonka saattoi nähdä vain lapsen silmin ja jolla ei ollut arkisessa todellisuudessa sijaa. Osa noista kuvitelluista maisemista oli taatusti vaikuttanut myös muistoon. Mutta silti paikka oli sama vanha Peikkometsä.

Totuttuaan siihen, että muistikuva ei aivan vastannutkaan todellisuutta, Tomi ei kyennyt estämään kasvoilleen leviävää hymyää. Hän asteli sillan yli ja sammalmättäiden poikki kallioille, jotka olivat joskus kohonneet suuren vuoren seinämänä, mutta nyt olivat kutistuneet, kokonaisuudessaan tuskin kolmea metriä korkeampaan yllättävän loivaan nousuun. Tomi etsi kallion syrjästä halkeaman ja kumarruttuaan tarkastelemaan sitä naurahti iloisesti.

”Kato, täällä on vieläkin näitä kiviä ja käpyjä.” Kävyt olivat hyvää vahtia maatumassa, mutta pikkukivet ainakin erottuivat muun roskan joukosta.

Miskakin tuli vilkaisemaan. ”Katsos vaan. Ei oo tainnu peikoille kelvata meidän lahjat.”

”Tai sit kävyt ja kivet on niille vähän kun viinit on meille ja ne vaan paranee vanhetessaan.”

”Voi olla.”

Tomi kierteli hetken ajan sinne tänne palauttaen mieleensä koko paikan. Eihän alue kovin laaja ollutkaan, mutta lapsen mielikuvitukselle siinä oli ollut aivan tarpeeksi materiaalia. Eräässä kohdassa seisoi joukko kuusia lähellä toisiaan sellaisessa lähes rinkimäisessä muodostelmassa, että siitä oli helposti tullut maja. Joitain seinän rakennukseen käytettyjä naruja roikkui edelleen puiden oksilta. Miska oli aina keksinyt parhaat jutut. Koulussa ja toisinaan ihan muutenkin vain hän oli ollut jo pienenä varovainen muiden seurassa ja tuskin sanonut sanaakaan, jos ei ollut välttämättä tarvinnut, mutta näissä metsissä hän oli uppoutunut mielikuvitusmaailmoihin ja antanut Tomin seurata mukana. Tavallaan se oli saanut Tomin tuntemaan itsensä vähän erikoiseksikin. Edes muille kavereille, joita joukkoon oli vuosien varrella kuulunut, Miska ei ollut hänen huomioidensa mukaan näyttänyt todellista luonnettaan samalla tavalla kuin Tomille.

Seuraavaksi Tomi tajusi Miskan olleen kovin hiljaa koko ajan. Nyt vilkaistessaan ystävänsä suuntaan hän ehti nähdä tämän vakavan ilmeen ja ei mihinkään suunnatun katseen juuri ennen kuin ne katosivat pakotetun hymyn alle Miskan huomatessa Tomin katsovan. Hymy oli vain pikainen, mutta jätti silti kasvoille tekaistun tyytyväisyyden naamion. Hartioiden asento ja tapa, jolla Miska puri huultaan, paljastivat kuitenkin, että jokin hänen mieltään vaivasi. Huoli palasi takaisin Tomin mieleen. Ei olisi pitänyt antaa jonkin maisemien ihastelun viedä huomiota muualle ensinkään. 

”Hei, onks sulla kaikki ok?” Tomi kysyi alkaen tosissaan pelätä jonkin tärkeän menneen häneltä ohi. Tai sitten hän oli menettänyt erityisen asemansa, eikä Miska tuntenut enää oloaan luontevaksi hänen seurassaan. Hän ei olisi halunnut edes ajatella, että Miskasta olisi tullut hänelle yhtä vieras kuin Peikkometsästä. Vain joillakin tutuilla kaiuilla korostettuna.

Miska hätkähti kysymystä ja hänen kasvoillaan vaihtelivat ilmeet kuin hänen automaattinen reaktionsa olisi ollut väittää kaiken olevan hyvin, olisi vain sivuuttanut asian olankohautuksella. Se maski sai kuitenkin väistyä, ei kai valehtelemisessa olisi ollut ideaa. Totuuden sanominen vaikutti kuitenkin hänelle hirvittävän vaikealta, mutta siinä vaiheessa valehtelukaan ei enää olisi edes tullut kysymykseen, Tomi oli jo huomannut hänen epäröintinsä. Nyt Tomia alkoi jo suorastaan pelottaa. Kyse ei selvästi ollut pelkästään siitä, että he olisivat Miskan kanssa ajautuneet niin erilleen, ettei puhuminen enää onnistunut, mitään niin yksinkertaista se ei voinut olla.

”Hei, kyllä sä voit mulle kertoa”, Tomi rohkaisi. Miska ei katsonut silmiin.

Miska perääntyi takaisin sillalle ja istuutui sille. Hän suuntasi katseensa uoman pohjalla virtaavaan parinkymmenen sentin syvyiseen veteen. Tomi istuutui hänen viereensä vastausta odottaen. Miska veti syvään henkeä.

”Mä en oo kertonut tästä kenellekään, mut mun oli kyllä tarkoitus. Mä meinasin muutenkin kertoa tänään, mut sit mä en halunnutkaan pilata tätä päivää ja aattelin, et ehkä joskus myöhemmin, mut kun sä kysyit erikseen, niin en mä, en mä halua suoraan valehdellakaan. Ja oli mun tarkoitus sanoa jotain jo paljon aikaisemminkin, varmaan, mut mä en jotenkin halunnu huolestuttaa sua tai ketään muutakaan ja pitkän aikaa mä uskottelin itsellenikin, et ei se ollu mitään ja mä vaan kuvittelen ja suurentelen kaikkea ja sitten kun tuli selväks, et on se jotain… sit sillä ei oikeestaan tuntunut olevan edes väliä.” 

Miska puhui yhteen menoon kuin peläten tauon vievän häneltä rohkeuden jatkaa ja jaaritteli kuin toivoen siten voivansa välttää varsinaisen asian. Siinä vaiheessa hän näytti jo lähes pelokkaalta ja Tomin huoli paisui sekin kuin hyökyaalto, joka ulapalla näyttää mitättömältä, mutta matalampiin vesiin tultaessa paljastuu massiiviseksi. Hän saattoi vain odottaa nähdäkseen, miten kovaa tämä aalto iskisi perille ehtiessään.

”Ei se mitään, pääasia, et sä nyt kerrot.”

”Se on sitten sen verran iso juttu, et jos sä mieluummin pysyt ulkona tästä etkä haluu kuulla, niin ei se mitään.” Miska näytti itsekin tietävän, ettei Tomi sellaiseen tarjoukseen tarttuisi. Kukapa olisi?

”Tietysti mä haluun tietää.”

Miskan kasvoilla käväisi pieni hymy, joka ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti, se oli pelkkä tapa vastata ilman sanoja. Hetken hän oli hiljaa ennen kuin jatkoi: ”Muistat sä, kun mä olin viime maaliskuussa jonkin aikaa pois koulusta?”

”Muistan.”

”En mä missään kuumeessa ollut tai mitään. Sähän tiedät sen, missä mun kämppä oli, kun mä asuin vähän aikaa yksin? Ja siitä läheltä kulkee se joki?” 

”Joo..?” 

”Mä olin yks yö kävelemässä siellä kaupungilla ja mä… putosin sieltä sillalta ja melkein hukuin.”

Tomin lävitse humahti kylmyys. Mieli tyhjeni sanoista ihan kokonaan, taisi hän jonkun kirosanan epäuskoisena saada sanotuksi. Hän yritti hakea katsekontaktia, mutta Miska vältteli hänen silmiään edelleen. Miskan sanat eivät tahtoneet mahtua hänen ymmärrykseensä. Vielä vähemmän hän ymmärsi, miksi Miskan oli sellaista asiaa niin vaikea kertoa. Olihan sellainen taatusti traumaattinen kokemus, mutta Miskan kasvoilta paistoi lähes suoranaista häpeää. Syyllisyyttä? Miksi? 

”Siinä lähellä sattui onneks olemaan jotain porukkaa ja ilmeisesti yks niistä näki mut ja sai mut ongittua pois ja viel palautettua elävien kirjoihin. Mulla ei siitä kauheesti omia muistikuvia oo, mut silleen siinä kuulemma kävi.”

”Mut sä selvisit siitä hengissä ja se on pääasia, eiks niin?” Luojan tähden, Tomi alkoi hetki hetkeltä konkreettisemmin tajuta, miten lähellä hän oli ollut menettää parhaan ystävänsä. Eikä hän ollut edes tiennyt. Hän ei ollut edes tiennyt! Hän oli  elänyt tyytyväisenä omaa elämäänsä sillä välin, kun hänen paras ystävänsä oli ollut vähällä menettää henkensä.

”Se ei vielä ollut se koko juttu”, Miska sanoi peittäen hetkeksi kasvonsa käsiin ja vieden sitten sormet hiusten läpi. ”Mun vanhemmat sai kyllä kuulla, että mulle kävi jotain, vaikka mä pystyinkin niille vähättelemään sitä, kun ne eivät olleet silloin paikalla, se hyvä puoli tollasenkin matkan päässä asumisesta on. Mut tää on se, mistä ei oikeesti tiedä kukaan muu. Mä putosin sieltä sillalta tahallani.”

Se oli hetki, jolloin Tomi tunsi todella jääneensä jäähileisen hyökyaallon alle. Miten niin tahallaan? Ei Miska voinut tarkoittaa… ei se voinut… Vastauksen viipyessä Miska nosti vihdoin katseensa arasti Tomiin. Hänestä näki, miten paljon Tomin vastaus häntä pelotti. Kuin Tomi voisi olla vihainen siitä, mitä Miska oli tehnyt? Haukkua häntä siitä hyvästä? Silläkö tavalla Miska itse itsestään ajatteli? Voi taivas. Voi hyvä luoja. Miten… Ei… Mitä sellaiseen saattoi sanoa? Metsä tuntui jotenkin venyvän hänen ympärillään, ohenevan ja puristuvan takaisin ympärille tukahduttavana.

Tomi kiersi kätensä Miskan ympärille ja veti tämän itseään vasten. Ensin varovaisemmin, sitten rutistaen yhä tiukemmin kuin ei koskaan aikoisi päästää irti, kuin haluten fyysisesti todeta Miskan olevan yhä siinä. Hän ei saanut muodostettua yhtäkään sanaa, ei niin pian kuin olisi tarvinnut, joten se sai nyt käydä vastauksesta. Ei mennyt kauaa kun Miska puristi takaisin aivan yhtä lujaa. Tomin mieli alkoi käydä läpi esimerkkejä maailmasta ilman Miskaa ja miten Tomi oli ollut huono ystävä, liian kiireinen huomatakseen edes jotakin näin suurta ja vakavaa. Ei ollut hänen ansiotaan, että Miska hengitti yhä. Miksei hän ollut huomannut? Miten kukaan ei ollut huomannut? Miten?

”Miten… millainen olo sulla on nyt?” Tomi kysyi päästämättä irti. Hänen äänensä tuli ulos tukahtuneena.

”Parempi kuin silloin… mut… mul on silti päiviä, millon mä en yhtään tykkäis olla olemassa”, Miska vastasi hänen olkapäätään vasten. Hän värisi.

”Ootsä ees harkinnu mennä puhumaan jonkun ammattilaisen kanssa?” Kun Miska pysyi välttelevästi vaiti, Tomi jatkoi: ”Mut sä tiedät, et sä voit millon vaan soittaa mulle tai lähettää tekstiviestin, eiks vaan? Vaikka keskellä yötä. Mä laitan yöks mun soittoäänen ja viestin äänen niin kovalle, et varmaan herään, ja sun ei tartte tuntea mitään huonoo omatuntoa vaikka herättäisitki. Kai sä tajuut, et sä oot mulle helvetin tärkee, vaikka viimeaikoina ei ookaan ehkä… Mä haluun tietää, jos sulla on jokin huonosti ja mä haluun auttaa jos mä vaan mitenkään voin.”

Miska ynähti myöntävästi ja Tomi alkoi käsittää, että hän itki. Oikeastaan oli kyyneleitä hänen omissakin silmissään.

”Miks sä hyppäsit sieltä?”

Miska vetäytyi irti halauksesta ja pyyhki silmiään. Vaati useamman yrityksen, ennen kuin hän sai sanottua: ”Musta vaan joskus tuntuu, et kaikki on niin vaikeeta ja jotenkin… niin ku elämä ois jotenkin liian liukasta, et mä en vaan saa siitä kiinni ja se vaan luisuu mun ohi ja… Oikeestaan mä en ees aikonut tehdä sitä siinä vaiheessa, kun lähdin ulos. Mua vaan ahdisti sinä iltana tavallistakin enemmän, joku ihan tyhmä juttu, ja mä aattelin, et jos käveleminen kaupungilla auttais ja mä tulin siihen sillalle. Kun mä katsoin sinne jokeen mä vaan ajattelin, että se ois se helpoin reitti ja yhtäkkiä se ajatus vaan vahvistui ja lopulta mä en keksinyt, miks mä en kiipeis siitä kaiteen yli… tai kyllähän mä tiesin, että se satuttais useampaakin ihmistä, mikä aikaisemmin riitti syyksi olla toteuttamatta mitään mut sinä yönä mä olin vaan… mä olin vaan niin väsynyt ja mä en enää jaksanut välittää, musta vaan… mä en…”

Miskan sanat alkoivat katkeilla katseen muuttuessa yhä enemmän sellaiseksi kuin kauniin metsän sijasta hän näkisi edessään maaliskuisen joen tumman veden. Tomi arveli muiston palaavan liiankin elävänä ystävänsä mieleen, hän laittoi käden tämän olalle rauhoittelevasti.

”Onks susta jo kauan tuntunut sellaiselta?”

Miska kohautti hartioitaan. ”En mä tiedä. Joskus lukion alussa se kai kunnolla alkoi.”

”Anna anteeks, mun ois pitänyt huomata.”

Miska vilkaisi Tomia melkein yllättyneenä. ”Mähän nimenomaan tein parhaani, et sä et ois huomannut. Tai kukaan muukaan.”

”Mut tästä lähtien sä kerrot mulle, vai mitä?”

Miska nyökkäsi ja ripaus jännittyneisyyttä valui hänestä pois. Hetken ajan ihmisäänet eivät rikkoneet metsän rauhaa.

”Sä et sit oo kertonut sun vanhemmillekaan?” Tomi lopulta kysyi.

”En. Ne luulee, et se oli vaan onnettomuus”, Miska sanoi äänessään nyt enemmän väsymystä kuin kipua tai ahdistusta, ”tai sen jutun jälkeen ne kyllä käytännössä vaati, et mä tuun asumaan takas tänne, ne kai kuitenkin säikähti aika pahasti, vaikka mä uskottelin niille, ettei se tilanne edes ollut niin vakava. Ja mä en vaan haluais niiden saavan tietää. Se tuntuis hirveen… kiittämättömältä ja ne varmaan syyttäis itseään, enkä mä sitä halua. Mä luulen et siitä tulis vaan turhaa sotkua.”

Tomi ainakin uskoi ymmärtävänsä. Jos hän olisi ollut samassa tilanteessa, ei hänkään olisi halunnut huolestuttaa ja satuttaa vanhempiaan, niin kauan kuin sen saattoi välttääkin. Samalla häntä pelotti, ettei hän osaisi yksin auttaa Miskaa tarpeeksi. ”Ootko sä varma, että sä pärjäät? Mä on tietysti sun tukena ja teen kaiken, minkä voin, mut mä en… mä en ees kuunnellu kunnolla psykan tunneilla, mä en tiedä…”

”Ei se mitään”, Miska aloitti ja pysähtyi hetkeksi miettimään sanoja. ”Sen jälkeen, kun mä huomasin olevani yhä elossa, mä olin oikeesti hirveen iloinen siitä ja mua suoraan sanoen pelotti helvetisti, et mitä jos mä oisin onnistunut. Siinä mä huomasin, et en mä oikeesti tahdo lopettaa mun elämää. Suurimman osan ajasta toi on, mitä mä ajattelen, mut sit joskus on päiviä, joiden tähden mä en ihan kauheesti luota itseeni ja siihen, et mä muistan sen aina, ja just nyt mä vaan tarvitsen jonkun, joka muistuttaa mua siitä ja pitää mun jalat maassa. Mä tarviin jonkun muistuttamaan, et asiat selviää ja elämä on silti sen arvoista ja…” Miska melkein lopetti puheen siihen, mutta lisäsi kuitenkin ääni hiipuen: ”et mäkin oon sen arvoinen.”

”Totta kai sä oot sen arvoinen!” Tomi ei edes osannut sanoa mitään muuta. Hän olisi halunnut saada kerrottua Miskalle kaikki ne syyt, miksi tämä oli mahtava tyyppi ja kuinka kovasti hän tästä välitti ja halusi tälle onnellisuutta, mutta ei saanut sanoja kiinni ja päätyi vain tuijottamaan ystäväänsä jonkinlaisessa shokissa. Sekin tosin riitti tuomaan uuden kyynelryöpyn Miskan silmiin, mutta sen lomasta kuulsi myös jonkinlainen hymy, joka katosi pian.

Seurasi jälleen hiljaisuus. Miskalla ei näyttänyt olevan enää lisättävää ja Tomilta puuttuivat sanat.

”Mä olin sitten tosissani siitä, et sä voit lähettää viestiä milloin vaan”, Tomi lopulta muistutti painokkaasti. Hän tiesi, ettei Miska pitänyt erityisemmin puhelimessa puhumisesta, joten kaikkein todennäköisimmin hän kirjoittaisi tekstiviestin. ”Mä pidän puhelinta mukana. Eikä tartte olla kyse mistään vakavastakaan, musta on kiva jutella sun kanssa ihan muutenkin vaan. Mut jos on jotain vakavampaa, niin sit ainakin ilmotat mulle, eiks niin?”

”Joo. Kiitti.”

”Ei tartte mitään erikseen kiittää. Onks sulla vielä mielessä jotain, mistä sä haluut puhua?”

Miska avasi suunsa kuin vastatakseen kieltävästi, mutta muisti sitten jotain. Hetken hän näytti punnitsevan, mainitsisiko asian vai ei. Lopulta hän päätyi kohottamaan paitansa helmaa paljastaen kyljistään rivin arpia. Tomista tuntui, kuin sydän olisi painut kasaan jälleen kerran.

”Mä oon viillellyt vaan kylkiin ja reisiin”, Miska sanoi laskien paidan alas ja jälleen katsomatta Tomiin, ”et mä voisin silti pitää t-paitaa, eikä ois kesälläkään niin epäilyttävää.”

Tomi laittoi toisen käsivartensa Miskan hartioille, painoi hänet jonkinlaiseen puolihalaukseen lohduttaakseen fyysisellä läsnäololla sanojen puuttuessa.

”En mä ees tiedä, miks mä oon tällainen”, Miska sanoi hiljaa. ”Mul on asiat suurimmaksi osaksi niin hyvin ja silti mä oon tällainen. Ja kun monella muulla on niin paljon huonommin ja silti…”

”Mä en psykasta tosiaan paljoa tiedä, mut mä oon silti varma, et ei sulla tartte ees olla mitään erityistä syytä. Ja sitä paitsi, onnettomuuksien vertailu on ihan yhtä tyhmää, kuin ois sanoa, et ei sais olla onnellinen sen tähden, et monella muulla on asiat paljon paremmin kuin itsellä.”

”Niin kai.”

Puhumattomuus täytti jälleen ilman. Tomia kylmäsi ja maailma tuntui juuri kääntyneen ylösalaisin. Kuin kaikki olisi jotenkin toisin, tai ainakin olisi pitänyt olla. Ympäröivä metsätilkku saattoi toimia niille tunteille sopivana kaikupohjana ollessaan samaan aikaan tuttu ja vieras. Samalla Tomin mielen alkoi vallata kasvava epävarmuus ja avuttomuus. Pitäisikö hänen sanoa vielä jotain? Oliko hän sanonut jo liikaakin? Mitä hänen kuului tehdä? Mutta sillä hetkellä hiljaisuus tuntui toimivan.

Pienen ikuisuuden kuluttua hän sanoi: ”Meidän mummolla on uus kissanpentu. Haluutko tulla katsomaan?”

”Kuulostaa hyvältä.”