KOI #5

Lintujen laulu kiiri sisään avoimesta ikkunasta Tomin syödessä aamiaistaan. Mummo istui keinutuolissa neuloen jotakin, lankoja kulki hänen sylistään lankakoriin niin paljon, että Tomi olisi jo pitkän aikaa sitten mennyt niiden kanssa sekaisin. Mummo oli tietysti jo pitkään ollut hereillä ja Tomikin oli yrittänyt herätä ainakin vähän aikaisemmin kuin normaalisti lomalla ollessaan. Tuntui jotenkin nololta nukkua lähelle puolta päivää, kun joku muu hääräsi talossa jo joskus viideltä. Sitä paitsi aamut olivat mukavia, ilma tuntui yön jäljiltä raikkaalta ja jokin siinä yleisessä kesäaamun tunnelmassa vain teki Tomin hyvin onnelliseksi siitä, että oli valveilla sen kokemassa.

Hän mietti, pitäisiköhän hänen heti tänään kysäistä, haluaisiko Miska lähteä sinne Peikkometsään, sää ainakin oli sopiva juuri sellaiseen. Miskaa oli ollut kiva nähdä ja hänkin oli vaikuttanut olevan ihan mielissään Tomin ilmaantumisesta, niin kuin Terhi oli arvellutkin. Samalla Tomista silti tuntui, ettei Miskan kanssa kaikki ollut ihan ennallaan. Ei kai voinut olettaakaan, sillä olihan heidän yhteydenpitonsa viime aikoina hiipunut aika paljonkin. Tomi vain ei ollut tainnut aiemmin edes tajuta, miten harvoin hän viimeisten… kuukausien – vähintäänkin – aikana oli Miskaa nähnyt. Ehkä hän oli pitänyt Miskaa jopa itsestään selvyytenä, he olivat olleet toistensa parhaat kaverit niin kauan, että sitä ajatteli heidän tietenkin aina olevankin, vaikka ei niin usein edes näkisi. Jokin Miskassa oli tänä aikana muuttunut, eikä Tomi tiennyt, mitä se oli. Mitä ikinä olikin, se sai epämukavan olon kietoutumaan hänen ympärilleen.

”Onpas täällä hiljaista”, mummo puolittain kuiskasi havahduttaen Tomin ajatuksistaan. ”Mitäs mietit?”

”Äh, en mitään.”

”Nukkuu silmät auki, niin vai?” Mummo hymähti. Hän oli hetken hiljaa, ennen kuin jatkoi: ”Kuule, minä tässä mietin, että viitsitikös sinä auttaa minua laittamaan nuo pihan kukkapenkit uusiksi? Kyyristely tekee niin pahaa vanhalle selälle, että kaikki nuo penkit on jo ihan villiintyneet.”

”Juu tietysti”, Tomi lupasi. Mummon vaikutti olevan hankalaa pyytää palvelusta, vaikka nimenomaan hänen avukseen Tomi oli lähetettykin.

”Sinä olet niin kiltti. Minun on pitkään tehnyt mieli siivota penkit ja laittaa uusia kukkasia siihen tilalle, mutta ei ole vaan saanut tehtyä, kun tämä selkä vaivaa. En minä muuten pyytäisi, vieraanahan sinä täällä olet, vaikka se sinun äitisi vähän muuta meinasikin. Jos sinulla on jotain muuta tekemistä, niin ei tällä mikään kiire ole.”

”Eipä mulla mitään ihmeellistä tekemistä ole, ihan hyvin voin niitä kukkapenkkejä laitella.” Tomi oli iloinen saadessaan olla hyödyksi, ei hänen aivan mummon siivellä tarvinnut täälläkään elää, joten hän ei oikein kehdannut olla suostumattakaan tai siirtää pyynnön toteuttamista myöhemmäksi. Miskaakaan tuskin haittaisi. Ehkä hänellälkin sitä paitsi oli jotain muuta tekemistä tälle päivälle. 

Tomi päätti tarttua toimeen heti saatuaan aamiaisen syödyksi. Mummo antoi hänelle ohjeita, mitä kasveja tuli varoa ja mitkä sai nyppiä pois surutta. Hän itse lähti Lassen kanssa ostamaan lisää kukkia, puheli iloiseen sävyyn orvokeista, joita oli pihalleen kaivannut. Kukkapenkit tosiaankin peittyivät monena vuonna siivoamatta jääneisiin kuivettuneisiin kasvinvarsiin ja jotkin kukat olivat lähteneet valloittamaan itselleen uutta elintilaa kuin pienet, kirkkaansävyiset diktaattorit.

Puoleen päivään mennessä ilma oli lämmennyt niin paljon, että paita kastui läpimäräksi hiestä. Tomi oli myös saanut aikaan ihan näkyvää tulosta ja sai mummoltaan kehuja. Mummo istui muovisessa pihatuolissa Miisu-pentu sylissään ja kukkia täyteen lastatut muovikassit maassa vieressään. Silloin tällöin hän vitsaili olevansa kuin mikäkin entisaikojen orjapiiskuri katsellessaan siinä vierestä kun toinen raatoi. Tomi ohitti sen nauramalla ja sanomalla, että täytyihän hänen jotain tehdä ruokansa eteen.

Pitäessään taukoa Tomi lähetti Miskalle tekstiviestin kysyen, tahtoiko hän huomenna lähteä näyttämään, miten sinne Peikkometsään päästiin. Olisi Tomi sinne varmaan itsekin osannut. Todellisuudessahan metsä oli lähinnä tekosyy nähdä uudestaan. 

* * *

Kännykkä surahti lyhyesti. Miska poimi sen kirjoituspöydältä ja luki Tomilta tulleen viestin: ”Mentäiskö vaikka huomenna katsomaan sitä Peikkometsää?”

Miska tuijotti hetken kännykän näyttöä kuin se voisi ottaa hänen senpäiväisen levottomuutensa pois. Sitten hän kirjoitti: ”Joo, mennään vaan. Mun pitäis muutenkin kertoo sulle yks juttu.”

Sitten hän tuijotti näyttöä vielä vähän lisää, pyyhki viimeisen lauseen pois ja lähetti viesti. Tomilta tuli nopeasti viesti, jossa ehdotti tulevansa Miskan luo joskus puolenpäiväin jälkeen. Se sopi Miskalle hyvin ja hän laski puhelimen käsistään varmaan kymmenettä kertaa sinä päivä tuntien syyllisyyden tai ehkä epäonnistumisen puristavan rintakehää.

Mitä enemmän hän oli asiaa ajatellut sitä varmempi hän oli, että Tomille pitäisi kertoa. Täytyi. Niin se varmasti olisi parasta. Mutta yhtään helpommaksi päätös ei varsinaista toteuttamista tehnyt. Miska oli ensin harkinnut pyytävänsä Tomin käymään, jotta olisi voinut kertoa kasvotusten. Sitten hän oli perääntynyt järkeillessään itselleen, että hän tuskin onnistuisi pakottamaan sanoja suustaan kasvotusten. Hän menisi lukkoon niin kuin aina, ei osaisi aloittaa, pieleen se menisi. Hetken hän oli harkinnut ihan jopa soittavansa Tomille, vaikka puhelut muutenkin hermostuttivat häntä. Hän oli tuijottanut ”soita”-nappulaa ihan liian suuren määrän aikaa. Edes tekstiviestiä hän ei ollut saanut muotoiltua. Se oli aina väärin. Se oli aina typerää. Hän oli kirjoittanut ties montako versiota sinä päivänä ja jokaisen niistä hän oli pyyhkinyt pois ennen kuin oli uskaltanut lähettää. Jokaisen pyyhityn viestin myötä kasvoi epäilys, olisiko hän koskaan tarpeeksi rohkea.

Ja mitä jos ei olisi? Ehkä olisi sittenkin ollut parempi antaa Tomin olla tietämättä hänen murheistaan. Tomilla oli niin paljon positiivista energiaa ja ruusuisia illuusioita, että tuntui melkein rikolliselta kaataa hänen niskaansa jotakin näin rumaa. Mutta se olisi tarkoittanut, että Miska jatkaisi aloittamaansa kehitystä irtaantuen taas ja yhä kauemmas Tomista ja kaikista muistakin ja sen polun pään hän uskoi näkevänsä liiankin selvästi. Se polku ei ollut kovin pitkä. Hän ei voinut… hän ei pystynyt… hänen täytyi saada elämäänsä joku, joka sekä tiesi että välitti, muuten hän ei kerta kaikkiaan pärjäisi. Muuten hän saisi ihan oikeasti heittää hyvästit minkäänlaiselle tulevaisuudelle. Itsekästä tai, niin se oli.

Hän otti kännykän jälleen käteensä mutta ei edes avannut viestinkirjoitustilaa. Sitten hän sysäsi puhelimen jälleen pois ja kertoi itselleen huomenna olevan aivan loistava tilaisuus. Ehkä hän keräisi rohkeutensa ja kertoi kasvotusten, niinhän se muutenkin olisi parasta. Tekstiviesti olisi ollut niin etäinen. Turha hänen oli itseään enää sinä päivänä kiusata.

Kello oli suunnilleen puolen yhden paikkeilla, kun Tomi saapui. Miska näki hänen tulonsa ikkunastaan ja meni vastaan pihalle. Pulssi oli vähän liian kiivas ollakseen normaali. Miska oli koko aamupäivän harjoitellut mielessään, mitä sanoisi ja nyt rintaa puristi jännitys, joka nousi aivan uusiin korkeuksiin hänen päästessään Tomin luo pihalle. Tämä tervehti häntä hymyillen ja Miskasta alkoi tuntua entistä syyllisemmältä ajatus synkkien asioiden kertomisesta. Ehkä sittenkin pitäisi miettiä vielä uudelleen…

”Me sit varmaan mennään”, Miska totesi. ”Sinnehän ei mikään pitkä matka ees oo.”

Peikkometsä oli paikka, jossa Miska edelleen kävi silloin tällöin ja erityisesti sellaisina hetkinä kun halusi todella olla rauhassa. Sinne oli hyvä paeta silloin, kun tunsi romahduksen hiipivän lähemmäs eikä halunnut ottaa riskiä, että vaikka äiti tulisi ovelle koputtelemaan kyselläkseen jotakin. Tuo nimenomainen metsän kohta oli myös hyvä paikka ihan muuten vain ajatella. Se oli täytetty niin monilla hyvillä muistoilla, että siellä oli helppo rauhoittua. Suurten puiden lomassa leijaili vielä rahtunen lapsuuden taianomaisuutta ja naiivia onnellisuutta. Se oli melkein kuin kokonaan toinen todellisuus.

Heidän kävellessään Tomi jutteli siitä, kuinka oli auttanut laittamaan uusiksi kukkapenkkejä. Ihan valmis ei työ kuulemma ollut, mutta melkein. Miska yritti kuunnella ja näyttää siltä kuin kuuntelisi, mutta hänen omat ajatuksensa olivat käymässä kovaäänisemmiksi kuin ääneen lausuttu puhe. Se oli inhottavaa ja usein aiheutti sen, ettei Miska muistanut käytyjä keskusteluja kovinkaan tarkkaan pulppuavan sisäisen monologinsa vuoksi. Juuri silloin hänen ajatuksensa lähes kirkuivat.

Hän yritti löytää keskustelusta sopivaa kohtaa aloittaa itse, mutta sitä ei tuntunut millään tulevan. Tomin lopettaessa jonkin oman juttunsa, Miskan sydän hypähti ja hän lähes tulkoon pidätti hengitystään hiljaisuudessa, miettien, miten pitkä tauko olisi paikallaan, ennen kuin jonkin iloisen aiheen perään saattoi tuoda vakavan. Hän odotti liian pitkään ja Tomi ehti asettaa hiljaisuuden täytteeksi uusia sanoja. Hiljaisuudet tuntuivat muutenkin jännitteisiltä, ei niiden olisi saanut antaa niin pitkäksi venyä, mutta Miska vain ei…

He tulivat siihen kohtaan, mistä joskus kauan sitten olivat määritelleet Peikkometsän alkavaksi. Ei siinä mitään sen suurempaa merkkiä ollut, mutta jonkinlaista takarajaa merkkaava matala kallio tuli näkyviin samoin kuin puro ja sen ylittävä silta, jonka kaide pisti maisemasta esiin. Kaikki oli yhtä kaunista kuin ennenkin.

Tomi katseli ympärilleen silmät suurina ja selvästi nostalgian pyörteeseen uponneena. Eteenpäin jatkettaessa hänen päänsä kääntyili uteliaana puolelta toiselle ja muistot melkein kiilsivät silmistä. Nyt hiljaisuutta olisi ollut vaikka muille jakaa, mutta se hiljaisuus oli jo täytettyä. Ei siinä ollut sijaa Miskan typerille murheille ja itsekkäälle kaipaukselle. Miten hän oli voinut edes harkita tuovansa näin kammottavan muiston paikkaan, joka Tomille oli jonkinlainen muistoista rakennettu haavemaa? Ei se ollut millään tavalla reilua.