KOI #2

(tähän osaan liitettäköön erityinen varoitus itsetuhoisuudesta ja masennuksesta)

Lämmin vesi suhisi alas suihkusta ja ennen viemäriin ehtimistä se poimi kyytiinsä pieniä punaisia sivu-uomia. Armollinen veden lorina peitti alleen ylimääräiset, tukahtuneet äänet, jotta huoneen ulkopuolelle ei valuisi yhtäkään ylimääräistä salaisuutta. Pahin nyyhkäysten suma oli oikeastaan jo takana, jäljellä oli enää väsymys, pettymys ja ahdistus, joka oli jo hetkeksi päässyt ulos, mutta palasi nyt takaisin kotiinsa, ei se koskaan kauas uskaltanut mennä. Vähän aikaa oli tuntunut ihan hyvältä. Miska istui suihkun lattialla pyyhkeeseen kääriytyneenä ja poissa suoran vesisuihkun alta. Kädessään hänellä oli mattopuukko, joka oli löytynyt siivouksen yhteydessä pöytälaatikosta. Hän oli luullut heittäneensä jokaisen näistä kapistuksista jo pois, mutta yksi oli sinnitellyt piilossa. Hän ei ollut edes muistanut omistavansa punakahvaista, sitä ei ollut varmaan käytettykään koskaan.

Ahdas kylpyhuone täyttyi lämpimistä pilvistä veden kohistessa käyttämättömänä suoraan viemäriin ja sellainen tuhlaus oli pahasta tietysti sekin. Ilmaa oli työläs hengittää. Pyyhkeeseenkin oli tullut tahroja, niille olisi tehtävä jotain tai hävitettävä koko pyyhe. Ihoon raavitut haavat eivät tuottaneet tarpeeksi kipua. Ehkä olisi vain pitänyt leikata syvemmälle.

Kuukausi ja vähän reilukin vielä. Niin pitkän aikaa hän oli pitänyt itsensä koossa, luullut jo päässeensä näistä tavoista eroon, mutta siinä hän oli taas, lähtöpisteessä. Kokonaisen kuukauden kamppailu oli ollut turhaa. Siinä se valui viemäriin. Pettymys itseen sai silmät kirvelemään ja mitä järkeä oli edes yrittää enää? Mitä järkeä? Ei se mihinkään johtanut. Säälittävää, niin säälittävää, kuukausi oli aika joka hujahti kuin tuosta vain eikä hän ollut kyennyt selviytymään edes siitä, mitä toivoa oli vuosilla ja vuosikymmenillä, normaalilla eliniällä? Oliko hänellä koskaan ollut toivoa?

Sisällä velloi massa sanatonta kipua. Kun olisikin ollut edes sanoja, silloin sen olisi voinut edes itse ymmärtää paremmin. Ymmärtämisen kautta olisi tullut mahdolliseksi korjaaminenkin, paranemisprosessi, asioille olisi voinut tehdä jotain, jos olisi ymmärtänyt ne. Kyllä hän itsekin sen tajusi, että hänessä oli jotain mennyt rikki, mutta millä tavalla sen olisi korjannut?

Olisiko hän edes ansainnut tulla korjatuksi? Oliko sillä edes väliä?

Hänen olisi pitänyt olla onnellinen, hänellä ei ollut mitään suurempaa syytä kantaa mukanaan kipua. Kaiken olisi pitänyt olla hyvin ja se siinä hankalaa olikin. Kun kaikki oli hyvin, jäljelle ei jäänyt selkeää korjattavaa eikä mitään, mitä syyttää. Oli vain todettava, että hän itse tässä oli heikko, hän ei osannut elää. Mikä siinä niin vaikeaa oli?

Olisipa osannut edes lakata elämästä. Sekään ei häneltä näyttänyt onnistuvan ja kerran hän oli ollut siitä tyytyväinenkin. Enää oli vaikea muistaa, miksi hän oli ilahtunut huomatessaan hengittävänsä sittenkin. Ehkä se oli sama syy, miksi hän ei nytkään viiltänyt terällä tarpeeksi syvään, ei katkaissut ranteista suuria verisuonia. Se olisi ollut niin helppo ratkaisu, mutta silti hän ei tehnyt sitä ja sanoi itselleen, ettei hän oikeasti edes halunnut. Ei todella, ei ainakaan juuri nyt. Pelkuri hän taisi vain olla. Käsi puristi puukon vartta, kuin yrittäen murskata sen tyystin, ja nytkähti viedäkseen terän takaisin ihon lähelle, mutta liike jäi kesken.

Mitä hänelle edes jäisi, jos kipu otettaisiin pois? Jäisikö mitään? Vieläkö hänellä oli persoonallisuus, vai oliko syytön suru syönyt sen kokonaan? Ehkä Miska siksi tarrautui kipuun kiinni yhä edelleen. Pelkkä muutoksen kuvittelu oli mahdottomuus. Joskus yläasteella tämä kaikki oli kai saanut alkunsa, ensin vain hiipivänä ahdistuksena, jonka keskeltä yletti yhä tarttumaan toivon kipinään, joka näyttäytyi kouluasteen ja koulun vaihdoksen muodossa. Ihmettä ei kuitenkaan edes lukio tuonut mukanaan, niin suuri muutos ja silti kaikki pysyi niin kovin samana. Siinä se oli mennyt, toivo. Niin hän ainakin arveli. Viime vuonna hän oli kokeillut jopa asua omillaan siltä varalta, että ympäristö sotki hänen mielialansa ja ajatuksensa. Ei se mitään ollut auttanut, jos jotakin niin pahensi vain asioita.

Kyllä Miska tiesi, että jonkin olisi pakko muuttua, mikäli hän aikoisi pysyä hengissä. Yksin hän ei näyttänyt siihen silti pystyvän, eikö kulunut kuukausi juuri sen todistanut? Itselleen saattoi valehdella, huiputtaa, petkuttaa, tehdä kauppaa ja sopimuksia, joista ei koskaan pidettäisi kiinni. Puukko menee heti roskiin. Ei yksi ainoa haava ihossa enää mitään merkitse. Yksinään oli myös vaikea nähdä syytä millekään. Sen hän oli huomannut. Oli helposti liikaa ajatuksia ja ne ajatukset juoksivat kauas eroon todellisesta maailmasta ja jonkun olisi tarvinnut kiskoa hänet takaisin maan pinnalle ja muistuttaa, ettei tämä nyt niin vaikeaa ollut, valehtelisi, että kaikki järjestyy. Miska huomasi itkevänsä jälleen. Rinnan alla asuva kivi oli jälleen kasvattanut itselleen piikit.

Miska oli lakannut uskomasta siihen, että kukaan hänen entisistä kavereistaan todella halusi olla hänen kanssaan. Palveluksena niille hän oli eristäytynyt omiin oloihinsa hitaasti mutta varmasti. Hän ei ollut puhunut pitkiin aikoihin edes Tomin kanssa, joka oli ollut hänen paras ystävänsä suunnilleen niin kauan kuin hänellä muistia riitti. Eikä se juttu ollut edes siinä miten kauan  he olivat tunteneet, Tomi oli niitä harvoja, joiden kanssa hän oli koskaan osannut olla luonteva noin vain. Tomillakin oli ollut viime aikoina kai omat kiireensä. Maaliskuisen jälkeen Miska oli viimeistään ollut liian häpeissään edes katsomaan Tomia silmiin kovin pitkiä aikoja, vaikka Tomilla ei tietenkään voinut olla aavistustakaan, mistä se johtui. Miska ei ollut kertonut. Hän oli tehnyt parhaansa vaikuttaakseen siltä kuin hänellä olisi vain rutkasti muuta tekemistä, kaikki oli hyvin. Kaikki oli aina hyvin. Ei mitään ihmeempiä, mut täytyy mennä. Nähdään.

Miska ei voinut edes rypeä siinä itsesäälin lammikossa, että kukaan ei hänestä muka välittäisi. Vanhemmat totta kai välittivät, mutta niille olisi mahdotonta sanoa mitään. Hän ei halunnut aiheuttaa huolta muille, hän ei halunnut olla vaivaksi ja kiittämätön. Mikä siinä oli, ettei näin hyvä elämä kelvannut, mikä oli mennyt kasvatuksessa vikaan? Eivät äiti ja isä sellaista hänelle sanoisi, eivät ehkä edes ajattelisi mitään sellaista, mutta Miska ei päässyt mietteistä irti. Ne estivät kerta kaikkiaan sanomasta mitään. Sama juttu se oli Tomin kanssa, oikeastaan. Tomi oli sellainen, että se välitti aina ja kaikista ja usein ihan liikaakin. Hänelle olisi varmaan valtava järkytys, jos Miska kertoisi edes viiltelytaipumuksistaan. Tomilla oli ihan liiankin iso sydän ja siksi se ansaitsikin paljon parempia ystäviä kuin Miska.

Sitä paitsi miten tällaisen asian saattoi kuukausien hiljaisuuden jälkeen vain ottaa puheeksi? Mitä pidemmäksi vaitonaisuus venyi, sitä mahdottomammalta tuntui, että asiat koskaan palaisivat entiselle tasolleen.

Niin monta mahdotonta.