KOI #4

Päivä oli siihen mennessä lämpimimpiä ja kesäisimpiä. Jopa varjossa suuren trampoliinin päällä saattoi vihdoin todella nauttia lämmöstä, ei ollut myöskään tuulta, joka olisi saanut värisemään kylmästä. Miska makasi trampoliinilla edessään kirja, johon hän ei ollut ehkä alkujaankaan aikonut keskittyä. Hän vain halusi olla. Ei tehnyt mieli tehdä oikeastaan mitään muuta kuin maata paikallaan ja kuunnella ympärillä pörräävää kesää. Hänen oli myös siinä sivussa kuunneltava omia ajatuksiaan, jotka hän olisi halunnut sulkea pois, mutta ei pystynyt. Niiden ajatusten takia hänen olikin vaikea keskittyä lukemiseen tai mihinkään muuhunkaan. Kirja oli pelkkä tekosyy, sillä pelkkä makoileminen keskellä päivää aiheutti hänelle huonon omatunnon. Voisi hän yrittää edes näyttää siltä kuin tekisi jotakin, eläisi, olisi normaali.

Pihatieltä kuuluva rapina sai hänet nousemaan istumaan ja tiirailemaan kummastuneena äänen aiheuttajaa. Molemmat vanhemmat olivat kotona eikä hänelle ollut ainakaan kerrottu vieraista. Vatsaan kietoutui tiukka solmu hänen miettiessään sitä vaihtoehtoa, että joutuisi tervehtimään ja sosialisoimaan jonkun mahdollisesti äidin tuttavan kanssa. Äiti vieraili aina silloin tällöin naapureiden luona ja nämä tekivät samoin. Ei kuitenkaan niin usein, ettei äiti kyllästyisi varoittamaan häntä tulevista vieraista etukäteen.

Ajatukset ehtivät tuskin edes muodostua, kun Miska jo näki tulijan. Tomi sieltä pyöräili ja heilautti kättään iloisesti Miskan nähdessään. Miskan rintaan kerääntynyt jännitys suli pois tai ainakin lientyi huomattavasti. Ihmetys sen sijaan jäi. Mitä ihmettä Tomi täällä teki?

Tomi jätti pyöränsä talon seinustalle ja käveli trampoliinille.

”Moi, mites menee?” Tomi kysyi kuin missään ei olisi mitään kummallista.

”Moi vaan, eipä tässä mitään erikoista”, Miska vastasi ja viittasi Tomiakin nousemaan trampoliinille. Tämä potki kengät jaloistaan ja kiipesi Miskan seuraksi. Nyt Tomi myös näytti tajuavan Miskan ihmetyksen.

”Eiks sun äiti sanonu sulle mitään?” hän kysyi naurahtaen. ”Mä näin sen kaupassa ja se käski mun tulla käymään.”

”Ai, niinpä tietysti”, Miska totesi eikä ollut enää oikeastaan yllättynyt ollenkaan. Sitten hänen mieleensä pasahti, mitä todennäköisesti tarkoitti se, että Tomi oli ollut käynyt täällä kaupassa. ”Ootko sä pitemmänkin aikaa näillä nurkilla?”

Tomin kasvoilla häivähti jonkinlainen hymy, jonka hän kuitenkin saman tien sai piilotettua. ”Joo, koko kesän. Lähetin mä siitä sullekin viestiä.”

Nolostuksen aalto kuohahti kuumana Miskan ylitse ja hän selitti jotain lataamatta jääneestä akusta. Tottahan se olikin, että hänen kännykkänsä oli sähköä vailla, ties kauanko se oli ollut kuollut, kun Miska ei ollut vaivautunut lataamaan sitä. Ei häneen kukaan koskaan mitään yhteyttä ottanut, mikä oli säälittävää jo sinänsä. Toisekseen, jos joku häntä tavoittelikin, se oli todennäköisesti joku satunnainen soitto tuntemattomasta numerosta, ehkä joku kaupittelija vaikka Miska ei ihan täysi-ikäinenkään vielä ollut, ja sellaisiin hän ei halunnut vastata. Saapuva puhelu puolestaan vaati vastaamaan itsepintaisesti ja teki Miskan hermostuneeksi, mitä jos se sittenkin oli joku tärkeä, mitä jos sittenkin pitäisi vastata? Mutta ei hän vastannut ja syyllisyys jäi vielä jälkeenkin leijumaan ja oli vain jotenkin helpompaa vaikka sitten ladata akku  mahdollisimman harvoin. Ja nyt hän oli missannut jotain oikeasti olennaista hölmöytensä tähden.

”No ei se mitään. Mä jo luulin, et sä et enää tykkää musta”, Tomi sanoi ja väänsi kasvoilleen muka-surullisen ilmeen. Miska naurahti, kuten sellaiselle leikinlaskulle kuului. Häneen myös levisi jonkinlainen helpotus siitä, että sellainen vitsailu oli edelleen heidän välillään mahdollista.

”Mut ihan muutenko vaan päätit tulla kesäks tänne?”

Nyt oli Tomin vuoro näyttää nolostuneelta. Hän tosin väänsi senkin huumorin suuntaan, se toimi yleisesti ottaen melkein kaikkeen. ”Se oli oikeastaan äidin ja isän ajatus, periaatteessa tää oli niin kuin rangaistus. Vaikka musta täällä on kiva olla, mut ei sitä niille tarvii kertoa tai ne vielä keksii jotain muuta, mikä on oikeesti rangaistus.”

”Ai rangaistus mistä?”

Tomi harvoin teki mitään, mistä ansaitsi saada kurinpalautusta. Ehkä siksi hänen vanhempansa olivatkin niin herkkiä reagoimaan silloin, kun jotain tuollaista tapahtui.

”Sähän tiedät sen Nikon? Rantavuoren?” Tomi aloitti melkein vastentahtoisesti. ”Sillä oli synttärit tossa koulun loppumisen tienoilla ja se piti bileet, sehän täytti siis 18. Siinä päästiin toteamaan, että joukossa tosiaan tyhmyys tiivistyy ja me saatiin porukalla joku ihmeen idea ruveta häiriköimään niitä sen naapureita, ei nyt ihan selvin päinkään tietenkään oltu... Sehän asuu siis kerrostalossa ja siinä vieressä asuu joku vanhempi pariskunta, mitkä ei oo oikein väleissä Nikon kanssa. Me työnnettiin ensin jotain pöljiä kirjelappusia niiden postiluukusta sisään ja oltiin yleisesti ottaen idiootteja ja sitten me koristeltiin niiden ovi kaikenlaisilla ihme piirustuksilla. Ne naapurit sit ennen pitkää soitti poliisit ja mä oon taas niin ylpeä itsestäni, ettei mitään rajaa. Vanhemmat tietty oli ihan kauhuissaan ja totes, että kaupungissa kaverit on mulle huonoa seuraa ja lähetti mut tänne. Maaseudun rauhaan. Vähän viisastumaan.”

Miska naurahti ja hänen hymynsä oli pitkästä aikaa pakottamaton. Hän saattoi vain kuvitella, miten tolaltaan Tomin vanhemmat olivat olleet kuullessaan poikansa joutuneen poliisin kanssa tekemisiin. Sen oli täytynyt olla niille kova kokemus, toden totta.

”Älä naura, tää on vakavaa! Mä oon nuorisorikollinen!” Tomi sanoi, mutta nauroi itsekin.

”Eikös aina sanota, että nuorena täytyy hankkia kokemuksia?” Miska huomioi. ”Nyt voi jo varmaan sanoa, ettet sä oot heittänyt villejä nuoruusvuosias ihan hukkaan.”

”Niinpä! No huh, hyvä et tääkin asia nyt kääntyi hyväksi. Toivottavasti ne Nikon naapuritkin tajuaa tämän asian.”

”Ne saa olla ylpeitä saatuaan tarjottua arvokkaan kokemuksen nuorelle.”

”Sanos muuta. Mut niin, mitäs sulle kuuluu?”

”Ei tosiaan mitään ihmeellistä”, se oli vakiovastaus, ”kotona vaan oon ollu.”

Miskaa suorastaan yllätti, miten helppo oli jutellä Tomin kanssa niin kuin aina ennenkin. Hän oli mielessään kuvitellut sen vaikeammaksi, niin hänen ajatuksensa kai usein toimivatkin. Jutteleminen tuntui hyvältä ja lopulta varjot olivat siirtyneet jo hyvän matkaa, kasvaneet selvästi pituutta, ennen kuin Tomi huomasi, että hänen olisi varmaan lähdettävä takaisin mummonsa luo. Useimmiten Miska olisi ollut helpottunut päästessään eroon vieraasta – vaikka tämä olisi joku, josta hän kovasti piti, sosiaalisuus itsessään uuvutti häntä – mutta nyt hän huomasi toivovansa, että Tomi olisi viipynyt vielä hetken.

”Hei muuten”, Tomi vielä sanoi laitettuaan jo kengät jalkaan, ”onko se Peikkometsä vielä pystyssä?”

Peikkometsä oli paikka, jossa Tomi ja Miska olivat lapsina ahkerasti leikkineet. Se oli kaunis paikka, jossa mielikuvitus oli helppo päästää valloilleen. Peikkometsä oli poikien itsekeksimä nimi ja se tarkoitti vain varsin rajallista aluetta suuremman metsän sisällä, siellä puut kasvoivat aavistuksen harvemmassa ja pieni puro virtasi sen lävitse.

”Joo, on se. Se vanha kaareva silta sieltä kyllä lahosi, mut meidän isä teki siihen uuden. Se ei nyt oo kaareva, mut on se muuten melkein yhtä hyvä.”

”Sitä ois kiva käydä joskus katsomassa. Siitä on niin pitkä aika, etten mä taida ees muistaa, miten sinne mennään.”

”Ei sinne vaikee oo löytää, mä tuun joskus näyttämään.”

”Okei, kuulostaa hyvältä. Mut nyt mummo rupee varmaan kohta oikeesti ihmettelemään, missä mä viivyn. Mut nähdän.”

”Joo, nähdään”, Miska heilautti kättään Tomin lähtiessä hakemaan pyöräänsä. Pihatien hiekka rapisi taas Tomin polkiessa pois ja sitten olikin hiljaista.

Miskalla oli parempi olo kuin pitkään aikaan, hänen ihonsa alla virtasi uutta energiaa. Useimmin hänestä tuntui, ettei hän halunnut nähdä ketään, mutta parempi hänen olisi varmaan sittenkin ollut pakottaa itsensä muiden seuraan useammin. Hän oli tainnut pelätäkin Tomin kanssa juttelemista, pelännyt, ettei Tomi enää viihtyisi hänen kanssaan. Olisi saanut tarpeekseen siitä, ettei Miska nähnyt vaivaa ystävyyden ylläpitämiseen, ei koskaan lähettänyt tekstiviestiä tai mitään muutakaan kuin korkeintaan vastatakseen ja nähtävästi hän ei ollut enää pystynyt edes siihen. Miska oli liian omiin oloihinsa uppoutuva, hänet olisi ollut helppo unohtaa. Olisi ollut helppoa antaa vain ystävyyden kuihtua pois, sillä mikä Miskassa enää oli Tomin ajan arvoista? Sellaiset ajatukset olivat kasaantuneet jo ties monenko kuukauden ajan, mutta nyt ne oli yhdellä kertaa ainakin hyvin suuressa määrin osoitettu aiheettomiksi. Hänestä tuntui, että epäilys vielä palaisi samalla kun aivot ylianalysoivat jokaisen oman sanan typeräksi, mutta juuri sillä hetkellä hän todella uskoi, että Tomi sittenkin – jostain kumman syystä – piti hänestä edelleen.

Ja Miska halusi lähes epätoivoisesti palauttaa asiat siihen tilaan kuin ne olivat parhaimmillaan olleet. Tomi oli ollut hänen paras ystävänsä, jonka seurassa oleminen oli tuntunut melkein luonnollisemmalta kuin ilman häntä oleminen. Kesäisin varsinkin he olivat melkein asuneet toistensa luona, lapsina oli kaikki tietysti muutenkin ollut yksinkertaisempaa. Ne olivat olleet hyviä aikoja. Kesät olivat olleet aurinkoisia ja loputtomia.

Mutta ei sellaista ystävyyttä voinut palauttaa, ellei ollut rehellinen. Tuntui melkein valehtelemiselta pitää niinkin suurta asiaa toiselta ja varsinkin joltakulta, jota mielessään kutsui parhaaksi ystäväksi. Joskus hän oli uskaltanut kertoa Tomille oikeastaan mitä vain, mutta niihin aikoihin hänellä ei kovinkaan ihmeellisiä murheita nyt muutenkaan ollut ollut. Ehkä salaisuus kalvaisi häntä tulevaisuudessa, jos hän edelleen näkisi Tomia jokseenkin usein – Tomihan oli juuri vaikuttanut haluavan nähdä Miskan uudestaankin. Ehkä hänen täytyisi kertoa. Ehkä oli välttämätöntä, että joku tiesi. Mutta… miten kerrottiin kaverille, että oli yrittänyt tappaa itsensä?