Kävellessään pihatietä pitkin kotiin Pyry muisti jälleen täydellisen hyvin, miksi oli huono idea puhua Aleksille tai ylipäätään kenellekään. Hänen mielensä kävi keskustelua läpi sana sanalta analysoiden jokaisen äänenpainon ja eleen ja tuli siihen tulokseen, että Pyryn ei oikeastaan kannattaisi olla kenenkään kanssa tekemisissä enää ikinä. Kun tämänpäiväinen keskustelu oli saatu kaluttua läpikotaisin loppuun, Pyryn mieli siirtyi vielä varmuuden vuoksi muistelemaan yleisesti ottaen kaikkia typeriä asioita, joita poika oli vuosien aikana tullut tehneeksi. Pyry oli tottunut näiden syvää häpeää ja nolostusta aiheuttavien muistojen tekemiin vierailuihin eikä hän ollut vieläkään oppinut, miten ne sai kytkettyä pois päältä.
Häpeäflasbackit kimpoilivat hänen aivoissaan vallattomasti sinne tänne vielä hänen päästessään kotiin ja astuessaan ovesta sisään. Silloin Pyry sai kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä sinä päivänä heidän talonsa sisäilma tuntui tavallistakin masentavammalta. Oli hiljaista. Tavallisesti Pyryn tullessa kotiin jostain olisi kuulunut radion tai tv:n ääntä tai edes jonkinlaisia merkkejä siitä, että talossa ylipäätään asuttiin. Nyt tuntui siltä kuin itse rakennuskin olisi varonut päästämästä ääntäkään ja se ei ollut lainkaan hyvää hiljaisuutta.
Pyry jätti kenkänsä ja takkinsa eteiseen. Hän löysi äitinsä olohuoneesta, jossa tämä istui sohvalla jalat istuimelle nostettuna ja nojaten leukaansa polviaan vasten. Lattialla lojui vihaisesti syrjään sysätty kirja, unohdettuna sillä välin, kun sen omistaja keskittyi tuojottamaan huolestuneena tyhjyyteen. Äidin silmät olivat kuin luodut tuollaiseen surumieliseen tuijotukseen; ne olivat suuret ja pyöreät ja jollain lailla surullisuus teki niistä sievemmät. Nainen siirsi huomionsa Pyryyn kuullessaan tämän askeleet.
”Hei, oliko hyvä koulupäivä?” äiti kysyi muovaten huulilleen pienen tervehdyshymyn, joka jäi kuitenkin sen verran vaisuksi, ettei siitä juuri ollut hälventämään Pyryn huolta. Silloinkin kun isän kanssa meni huonosti, äiti yleensä pystyi esittämään vahvaa ja olemaan ennemmin vihainen kuin surullinen. Kun äiti meni hiljaiseksi ja huolestuneen mietteliääksi kuten nyt, se oli erityisen huono merkki.
”Ihan tavallinen”, Pyry vastasi. ”Onks jotain sattunut?”
Äiti huokaisi ja kohotti kädessään olevaa kännykkää. ”Isäsi on lomautusuhan alla. Se ei tule olemaan hyvällä tuulella, kun tulee kotiin. Kannattaa varmaan pysyä poissa sen tieltä.”
Pyry nyökkäsi. Raha-asiat olivat hänen vanhempiensa vakituisimpia tappelunaiheita, rahaa kun ei heidän perheellään liiaksi ollut. Pyryn oli helppo kuvitella miten kovasti isän mahdollinen lomautus kiristäisi tunnelmaa kotona. Olisi tosiaan viisainta yrittää pysyä mahdollisimman näkymättömissä, kunnes tilanne olisi ohi.
Pyry oli jo lähdössä omaan huoneeseensa, kun äiti kurkotti koskettamaan hänen käsivarttaan kuin pyytääkseen odottamaan vielä hetken.
”Mä oon pahoillani”, äiti sanoi kyynelten saadessa silmät kiiltämään, ”mä en tiedä, miten meillä meni asiat tällaiseen jamaan. Mä oon pahoillani että sun ja Lumin pitää kasvaa tällaisen keskellä.”
”Ei se mitään. Kyl mä ymmärrän.”
”Mut kun sun ei kuuluis ees joutua ymmärtämään tällästä! Sulla kuuluis olla normaalit vanhemmat, jotka ei riitele jatkuvasti ja jotka on... jotka on kunnon vanhempia eikä niin kuin me... Pyry, kyllähän sä tiedät, että sä olet mulle hirveen rakas?”
Äiti ei odottanut vastausta kysymykselleen vaan veti Pyryn viereensä sohvalle ja painoi halaukseen alkaen itkeä pojan olkapäätä vasten. Toisinaan äidillä oli tämänkaltaisia hetkiä, jolloin se muisti, että sillä oli lapsiakin, joskin kyseiset hetket olivat tavallisesti hieman vähemmän tunteellisia kuin tämä. Tavallisesti niihin sisältyi syvälliseksi tarkoitettua keskustelua siitä, miten koulussa ja kavereiden kanssa meni ja sen sellaista. Pyry ei ollut tottunut siihen, että äiti itki hänen olkapäätään vasten, se tuntui kummalliselta eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän olisi halunnut lohduttaa jotenkin, mutta ei osannut. Niinpä hän vain odotti äidin rauhoittumista.
Kun Pyry vihdoin pääsi omaan huoneeseensa, painostava tunne ei jättänyt häntä vieläkään. Se seurasi kintereillä ja huokaili alakuloa hänen päälleen. Sillä hetkellä Pyry olisi todella halunnut olla yksin, mutta vaikka huoneessa ei ketään näkynyt, Pyry ei tuntenut olevansa yksin. Hän kävi makuulle sängylleen ja painoi tyynyn korvilleen kuin yrittäisi siten sulkea pois muun maailman, mutta epämääräinen läsnäolon aavistus ei jättänyt häntä rauhaan. Hänestä tuntui, että jos hän olisi kohottanut katseensa, hän olisi voinut nähdä jonkun istumassa kirjoituspöydän ääressä tai tutkimassa siivouksen tarpeessa olevaa kirjahyllyä.
Mutta Pyry ei halunnut nähdä ketään. Ei juuri sillä hetkellä. Hän oli varma, ettei yhtään elävää ihmistä ollut paikalla ja kummitukset eivät olleet koskaan tehneet hänelle pahaa, joten hänellä ei olisi pitänyt olla mitään hätää. Mutta sillä hetkellä hän olisi vain halunnut käskeä tunkeilijan, kuka tai mikä se ikinä olikin, menemään pois.
Pyrystä tuntui silti viisaammalta olla tekemättä niin. Mistä sen tiesi, vaikka kummituksen voisi suututtaakin.
lauantai 27. heinäkuuta 2013
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Hakkerit
Kesähaaste: Kirjoita teksti ja jätä se perheenjäsenten/jäsenen (lemmikit ei kelpaa) luettavaksiOli savuisen harmaa lokakuinen ilta vuonna 2132, ahtaaseen Helsingin huonomaineisemmalla alueella sijaitsevaan opiskelijayksiöön oli kerääntynyt pieni joukko nuoria. Yksi heistä, silmälasipäinen tyttö, ei malttanut lainkaan tulla pois ikkunan äärestä, josta hän vähän väliä vilkuili autiolle kadulle kuin odottaisi näkevänsä siellä vakoojan tai vielä pahampaa, poliisin. Sillä välin toinen tyttö naputteli keskittyneesti tietokonettaan, josta näki, että sitä oli korjailtu moneen otteeseen kotikonstein.
”Hei Sara, rentoudu”, toinen lattialla istuvista pojista kehotti saaden ikkunaa tarkkailevan tytön hätkähtämään. ”Ei kukaan meitä sieltä näe. Ja voithan sä vetää verhot eteen, jos niin pelottaa.”
”Sehän vasta epäilyttävää oliskin eikö?” Sara vastasi. ”Jos me vedetään verhot ikkunan eteen, jokainen arvaa, että me tehdään jotain luvatonta täällä!”
”Sara oikeesti, ihan tasan kaikki lataa netistä tavaraa, ei me olla ainoita”, poika jatkoi. ”Sitä paitsi Cinti on paras hakkeroija ja tietokonenero, jonka mä tunnen. Maailmassa ei ookaan sellasta ihmistä, joka sais meidän Cintin kiinni tiedostojen lataamisesta. Vai mitä Cinti? Voidaaks me luottaa suhun?”
Tietokonetta naputteleva tyttö näytti muille huoneessa olijoille peukaloa, mutta ei irrottanut katsettaan koneen ruudulta. Sara ei näyttänyt vieläkään vakuuttuneelta. ”Mut mua ei oikeesti huvita joutua velkavankeuteen lopuks ikääni tällaisen takia. Meidän ois parempi olla sit jäämättä kiinni. Ja onhan tää loppujen lopuksi varastamista. Sano et sä oot mun kanssa samaa mieltä, Inkeri?”
Mutta Saran yritys saada mielipiteelleen tukea jäi laimeaksi, sillä huoneen kolmas tyttö ei kuullut hänen sanojaan. Tämä kuunteli täydellä volyymillä musiikkia kirkkaan pinkeistä nappikuulukkeista, jotka sointuivat mainiosti hänen shokkivärillä värjättyihin hiuksiinsa. Inkeri oli nostalgian ja historiallisten tyylikausien ihailija, minkä näki helposti hänen legginsseistään sekä pörröisistä Ugg-saappaista, jotka nykyään olivat varsinainen keräilyharvinaisuus. Sara olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että hänen lapsuudenystävänsä kuunteli jälleen Gangman styleä tai jotain muuta ikivanhaa klassikkoa.
”Inkku!” Sara kiljaisi turhautuneena.
Toinen tyttö havahtui sen verran, että vastasi aavistuksen liian kovalla äänellä, kuin kuullakseen itse oman äänensä musiikin yli: ”Joo siis Deme on idiootti, sun pitäis jättää se!”
Sara pyöräytti silmiään ja istuutui kapealle sängylle, jonka lisäksi huoneessa ei ollut muita kalusteita kuin tietokonepöytä ja Cintin käytössä oleva tuoli sekä nurkassa kohtalaisen suuri kaappi. Kaikki oli juuri niin tylsää ja persoonatonta kuin näissä nykyajan vuokrakämpissä tapasi olla. Huoneen asukas oli sentään hankkinut lattialleen pyöreän maton, jonka kirkas turkoosi väri tuntui äärimmäisen epäsopivalta asunnon muuhun yleiseen masentavuuteen liitettynä. Ilmakin haisi masentavalta, kaikki tässä kaupunginosassa oli tunkkaista, savuista ja masentavaa.
”Okei”, Cinti sanoi hetken kuluttua nostaen katseensa muihin, ”valmista. Nyt mä vaan tulostan nää ja valmista on. Sara, sä voit olla rauhassa, mä oon sata prossaa varma, ettei mun tietokoneelle tai yhtään mihinkään ole jäänyt seurattavia jälkiä, mä olin huolellinen.”
Tulostin surahti käyntiin ja edes Saralla ei ollut valittamista, kun laitteen sisältä liukui esiin viisi hampurilaista sekä suuri röykkiö kauniin kultaisia ranskanperunoita. Kaikki hyökkäsivät heti valikoimaan itselleen mieluisan hampurilaisen ja hetken huoneessa oli hiljaista kaikkien keskittyessä suussa sulavaan ateriaansa.
”Sara, sun ei tosiaan pitäis tuntee huonoa omatuntoa laittomasta ruoan lataamisesta”, Cinti rikkoi hiljaisuuden. Hänet tunnettiin myös voimakkaasta poliittisesta ja aatteellisesta toiminnastaan. Hän oli vähän sellainen maailmanparantaja ja vallankumousta kaipaava luonne. ”Ministereillä ei oo nykyään mitään hajua siitä, millä rahoilla opiskelijoiden pitää tulla toimeen, sähän tiedät et opintotukia on nostettu viimeksi....”
”Joo joo, me ollaan kuultu toi jo sata kertaa”, aiemminkin puhunut poika keskeytti.
”Ja laittomista lataamisista annettavat sakot ei oo enää missään suhteessa todellisuuteen ja blaa blaa, mulle riittää tieto, et nää sapuskat on ilmaisia ja riski jäädä kiinni on olematon, kiitoksia vaan.”
”Sama täällä”, toinenkin pojista vastasi napaten itselleen kourallisen ranskalaisia.
Cinti tuhahti kuin halveksisi moista kiinnostuksen puutetta ajankohtaisia asioita kohtaan. Ei hän tietenkään oikeasti ollut toisille vihainen, nämä olivat sentään hänen parhaat ystävänsä. Äänekkäämpi pojista, Ekka, oli hänen veljensä ja Petteri taas oli kummankin yhteinen ystävä. Kaiken kaikkiaan heidän viiden hengen joukkonsa oli hitsautunut varsin tiiviiksi vuosien kuluessa. Niin tiiviiksi, ettei tarvinnut edes miettiä, luottaisiko toisiin tarpeeksi pieniä laittomuuksia tehdessä.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun he söivät laittomasti netistä ladattua ateriaa eikä varmasti viimeinenkään. Ja loppujen lopuksi, mikäpä yhdistäisikään ihmisiä paremmin kuin yhdessä esivallan uhmaaminen?
Annoin luettavaksi isälleni. Hänestä se oli ihan hupaisa.
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
#10: Hengitys
harjoitus
Tyttö makasi selällään sängyllä tuijottaen kattoon ja kuunnellen hengitystään ja kellon tikitystä. Talo hengitti hänen mukanaan. Tyttö saattoi tuntea, kuinka sen seinät pullistuivat ulos ja vetäytyivät natisten sisään samalla tavalla kuin hänen oma palleansa. Ilma virtasi sisään ja ulos, sisään ja ulos, loputtomasti ja jollain lailla se toi tytölle lohtua. Talo oli vanha ja sillä oli enemmän persoonallisuutta kuin useimmilla tytön tapaamista ihmisistä tai hänellä itsellään.
Tämä oli niitä päiviä, jolloin hengittäminen teki kipeää. Joskus tyttö toivoi, että se olisikin johtunut jostakin fyysisestä taudista, eikä hänen mielensä sisällä olevasta pimeydestä ja ontosta, epämääräisestä surusta. Sitten olisi saanut valittaa ääneen ja hänet olisi otettu vakavasti. Hän ei halunnut nousta vuoteestaan, ei olisi ehkä pystynytkään. Hän ei halunnut nähdä yhtäkään muuta ihmistä juuri silloin, ei kestänyt niiden hyvää tarkoittavia piristysyrityksiä. Hän oli tarpeeksi kiireinen muistuttaessaan kehoaan, että sen täytyi hengittää.
Toisaalta keho oli kummallinen kapistus ja vaikka tytöstä tuntui, että jokainen hengenveto oli kovan työn takana, hän tiesi, ettei hän saisi ruumistaan lopettamasta hengittämistä vain päättämällä niin. Hän tiesi, että vaikka mieli olisikin kuollut tai kuolemaisillaan, keho halusi elää. Se oli kummallista. Hän ei voisi vain lakata vetämästä ilmaa keuhkoihinsa ja kuolla. Ei, siihen tarvittaisiin muutakin ja ehkä se oli hyvä, sillä jos kuoleminen olisi ollut yhtään helpompaa, tyttö olisi jo ollut ruumis.
Talo huokaili lohduttavasti. Se oli seisonut kallioisella paikallaan jo yli vuosisadan ja se oli nähnyt muitakin murheita kuin nykyisen asukkinsa epätoivon. Nurkkien rapina tuntui turvalliselta. Tämä oli vain yksi huono päivä huonojen päivien jonossa ja ennen pitkää kaikki päivät, hyvät ja huonot, olisivat historiaa. Se ajatus toi jossain määrin rauhan tytölle ja hiljalleen rintaa puristava tyhjä kipu hellitti otettaan ja hän kykeni jälleen hengittämään vapaammin. Ainakin hetken ajan.
//noin, pääsinhän minä vihdoin kirjoittamaan puhtaaksi ja julkaisemaan tämän viimeisenkin osan harjoitusta.
Tyttö makasi selällään sängyllä tuijottaen kattoon ja kuunnellen hengitystään ja kellon tikitystä. Talo hengitti hänen mukanaan. Tyttö saattoi tuntea, kuinka sen seinät pullistuivat ulos ja vetäytyivät natisten sisään samalla tavalla kuin hänen oma palleansa. Ilma virtasi sisään ja ulos, sisään ja ulos, loputtomasti ja jollain lailla se toi tytölle lohtua. Talo oli vanha ja sillä oli enemmän persoonallisuutta kuin useimmilla tytön tapaamista ihmisistä tai hänellä itsellään.
Tämä oli niitä päiviä, jolloin hengittäminen teki kipeää. Joskus tyttö toivoi, että se olisikin johtunut jostakin fyysisestä taudista, eikä hänen mielensä sisällä olevasta pimeydestä ja ontosta, epämääräisestä surusta. Sitten olisi saanut valittaa ääneen ja hänet olisi otettu vakavasti. Hän ei halunnut nousta vuoteestaan, ei olisi ehkä pystynytkään. Hän ei halunnut nähdä yhtäkään muuta ihmistä juuri silloin, ei kestänyt niiden hyvää tarkoittavia piristysyrityksiä. Hän oli tarpeeksi kiireinen muistuttaessaan kehoaan, että sen täytyi hengittää.
Toisaalta keho oli kummallinen kapistus ja vaikka tytöstä tuntui, että jokainen hengenveto oli kovan työn takana, hän tiesi, ettei hän saisi ruumistaan lopettamasta hengittämistä vain päättämällä niin. Hän tiesi, että vaikka mieli olisikin kuollut tai kuolemaisillaan, keho halusi elää. Se oli kummallista. Hän ei voisi vain lakata vetämästä ilmaa keuhkoihinsa ja kuolla. Ei, siihen tarvittaisiin muutakin ja ehkä se oli hyvä, sillä jos kuoleminen olisi ollut yhtään helpompaa, tyttö olisi jo ollut ruumis.
Talo huokaili lohduttavasti. Se oli seisonut kallioisella paikallaan jo yli vuosisadan ja se oli nähnyt muitakin murheita kuin nykyisen asukkinsa epätoivon. Nurkkien rapina tuntui turvalliselta. Tämä oli vain yksi huono päivä huonojen päivien jonossa ja ennen pitkää kaikki päivät, hyvät ja huonot, olisivat historiaa. Se ajatus toi jossain määrin rauhan tytölle ja hiljalleen rintaa puristava tyhjä kipu hellitti otettaan ja hän kykeni jälleen hengittämään vapaammin. Ainakin hetken ajan.
//noin, pääsinhän minä vihdoin kirjoittamaan puhtaaksi ja julkaisemaan tämän viimeisenkin osan harjoitusta.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
#9: Matkalla jonnekin
harjoitus
Linja-auto puski eteenpäin tasaisella vauhdillaan halki pimeydessä uivan maiseman, kylmänä, uneliaana aamuna. Aamut olivat toistensa kopioita. Kaikki oli jollain perin masentavalla tavalla väritöntä tai kellersi katossa olevien hailakoiden lamppujen valossa. Useimmat kytkivät valonsa pois päältä. Lämpö oli tervetullutta pysäkin jäisen viiman jälkeen ja tuuditti nopeasti jonkinlaiseen kummalliseen rajatilaan, joka ei ollut ihan valvetta eikä untakaan. Kuin jokin harmaa alue elämän ja kuoleman välillä. Sillä linja-auton lämmin sisusta loi oman kuplansa, joka ikään kuin ajelehti erillään ympäröivästä todellisuudesta.
Silmät tuijottivat ulos ikkunasta, josta ei olisikaan nähnyt juuri mitään näin ennen auringon nousua, vaikka olisi halunnutkin. Rengas osui kuoppaan ja sai matkustajan pään kopsahtamaan ikkunalasia vasten, mutta hän ei jaksanut tuhlata sillekään reaktiota. Hyväksyi vain fatalistisesti tapahtuman ja antoi kehonsa vastata linja-auton heilahduksiin aivan vapaasti. Jossain vaiheessa katse tarkentui ikkunalasille heijastuvaan peilikuvaan auton sisuksista. Kuin bussin rinnalla olisi kulkenut toinenkin bussi, aaveauto aavematkustajineen. Niin, siinäpä mielenkiintoinen ajatus.
Jossain vaiheessa bussimatkaa, siinä puolen välin tienoilla, kun tultiin kirkon pysäkille, toppavaatteet alkoivat käydä tukalan kuumiksi. Oli helpompaa siitä huolimatta istua paikallaan seinään ja ikkunalasiin nojaten kuin tehdä asian hyväksi jotakin. Ei sitä matkaa kuitenkaan niin paljon ollut enää jäljelläkään. Joku kysyi, oliko viereinen istuin vapaa, oli pakko siirtää oma reppu pois ja ehkä vähän korjata ryhtiäkin.
Linja-autojen äänet olivat käyneet vuosien aikana tutuksi kuin radiossa kerran toisensa jälkeen puhkisoitettu kappale. Kiihdytykset, vaihteiden vaihdot ja vanhempien autojen pitämät epämääräiset kolinat olivat kuin vanhoja ystäviä. Ilma haisi villaisille lapasille sulavalta lumelta. Ovien sulkeutuessa kupla sulkeutui jälleen muulta maailmalta ja matka jatkui. Toisinaan oli hauskaa ajatella, millaista olisi, jos matka ei ikinä päättyisikään. Ei koskaan. Linja-auto vain kulkisi eteenpäin suomalaisten talviaamujen pimeydessä eikä sen kyydistä tarvitsisi ikinä nousta pois luotaantyöntävään kylmyyteen. Saisi vain olla. Ei tarvitsisi ajatella tai murehtia. Istuisi vain kyydissä ja olisi tyytyväinen.
Linja-auto puski eteenpäin tasaisella vauhdillaan halki pimeydessä uivan maiseman, kylmänä, uneliaana aamuna. Aamut olivat toistensa kopioita. Kaikki oli jollain perin masentavalla tavalla väritöntä tai kellersi katossa olevien hailakoiden lamppujen valossa. Useimmat kytkivät valonsa pois päältä. Lämpö oli tervetullutta pysäkin jäisen viiman jälkeen ja tuuditti nopeasti jonkinlaiseen kummalliseen rajatilaan, joka ei ollut ihan valvetta eikä untakaan. Kuin jokin harmaa alue elämän ja kuoleman välillä. Sillä linja-auton lämmin sisusta loi oman kuplansa, joka ikään kuin ajelehti erillään ympäröivästä todellisuudesta.
Silmät tuijottivat ulos ikkunasta, josta ei olisikaan nähnyt juuri mitään näin ennen auringon nousua, vaikka olisi halunnutkin. Rengas osui kuoppaan ja sai matkustajan pään kopsahtamaan ikkunalasia vasten, mutta hän ei jaksanut tuhlata sillekään reaktiota. Hyväksyi vain fatalistisesti tapahtuman ja antoi kehonsa vastata linja-auton heilahduksiin aivan vapaasti. Jossain vaiheessa katse tarkentui ikkunalasille heijastuvaan peilikuvaan auton sisuksista. Kuin bussin rinnalla olisi kulkenut toinenkin bussi, aaveauto aavematkustajineen. Niin, siinäpä mielenkiintoinen ajatus.
Jossain vaiheessa bussimatkaa, siinä puolen välin tienoilla, kun tultiin kirkon pysäkille, toppavaatteet alkoivat käydä tukalan kuumiksi. Oli helpompaa siitä huolimatta istua paikallaan seinään ja ikkunalasiin nojaten kuin tehdä asian hyväksi jotakin. Ei sitä matkaa kuitenkaan niin paljon ollut enää jäljelläkään. Joku kysyi, oliko viereinen istuin vapaa, oli pakko siirtää oma reppu pois ja ehkä vähän korjata ryhtiäkin.
Linja-autojen äänet olivat käyneet vuosien aikana tutuksi kuin radiossa kerran toisensa jälkeen puhkisoitettu kappale. Kiihdytykset, vaihteiden vaihdot ja vanhempien autojen pitämät epämääräiset kolinat olivat kuin vanhoja ystäviä. Ilma haisi villaisille lapasille sulavalta lumelta. Ovien sulkeutuessa kupla sulkeutui jälleen muulta maailmalta ja matka jatkui. Toisinaan oli hauskaa ajatella, millaista olisi, jos matka ei ikinä päättyisikään. Ei koskaan. Linja-auto vain kulkisi eteenpäin suomalaisten talviaamujen pimeydessä eikä sen kyydistä tarvitsisi ikinä nousta pois luotaantyöntävään kylmyyteen. Saisi vain olla. Ei tarvitsisi ajatella tai murehtia. Istuisi vain kyydissä ja olisi tyytyväinen.
lauantai 13. heinäkuuta 2013
#8: Tulikärpäsiä puutarhassa
harjoitus
Makasin selälläni pitkässä nurmikossa, joka tuoksui kesältä. Ruohonkorret kutitittivat mukavasti - kukaan ei ollut ajanut nurmea vähään aikaan ja se rehotti valtoimenaa täynnä kissankelloja ja apilamättäitä. Pidin puutarhastani juuri siksi, että se oli enemmän niitty kuin hoidettu ja muokattu paikka. Minusta tuntui väärältä pakottaa luontoa johonkin tiettyyn muotoon miellyttämään ihmisen estetiikantajua.
Hengitin viileää yöilmaa keuhkoihini nauttien siitä, miltä se tuntui sisälläni. Odotin. Joskus piti maata hiiren hiljaa nurmikolla koko lyhyt kesäyö, eikä siltikään nähnyt mitään, mutta tällä kertaa olin onnekas. Muutaman metrin päästä kasvillisuuden seasta kohosi kirkas valopiste. Sen seuraan liittyi toinen ja taas toinen, kunnes ilma ympärilläni oli täynnä vinhaa vauhtia kieppuvista pienistä olennoista.
Tulikärpäset olivat tulleet jälleen luokseni. Ne eivät olleet mitään tavallisia kiiltomatoja, vaan pieniä hyönteisiä, jotka sytyttivät itsensä tuleen noustuaan lentoon. Niiden pikkuruiset liekit lepattivat oransseina ja joskus kalvakkampina sävyin, olinpa kerran näyhnyt sinisenä palavan kärpäsen. Ne olivat niin kauniita ja vaikka niiden tuli ei satuttanutkaan niitä itseään, minun oli pysyttävä liikkumatta, jotta ne eivät olisi suuttuneet ja tulleet polttamaan minun ihoani. Toisinaan pelkäsin, että ne sytyttäisivät koko puutarhan palamaan, mutta toistaiseksi ne olivat olleet tarpeeksi varovaisia. Kai ne tiesivät, mitä tekivät.
En ollut kertonut tulikärpäsistä kenellekään. Ne olivat minun oma salaisuuteni ja olin niistä jotenkin mustasukkainen. Pelkäsin myös vähän, että ihmiset eivät uskoisi minua ja jos kärpäset eivät ilmaantuisikaan, kun toisin muitakin katselijoita, minun luultaisiin valehdelleen. Minusta tuntui, etteivät tulikärpäset sitä paitsi halunneet useamman ihmisen tietävän olemassaolostaan. Nehän hädin tuskin sietivät minuakaan.
Katselin pienten tulenliekkien leikkiä yläpuolellani haltioituneena ja olin käsittämättömän onnellinen siitä, että nämä pikkuolennot olivat suostuneet paljastamaan salaisen olemassa olonsa juuri minulle.
Makasin selälläni pitkässä nurmikossa, joka tuoksui kesältä. Ruohonkorret kutitittivat mukavasti - kukaan ei ollut ajanut nurmea vähään aikaan ja se rehotti valtoimenaa täynnä kissankelloja ja apilamättäitä. Pidin puutarhastani juuri siksi, että se oli enemmän niitty kuin hoidettu ja muokattu paikka. Minusta tuntui väärältä pakottaa luontoa johonkin tiettyyn muotoon miellyttämään ihmisen estetiikantajua.
Hengitin viileää yöilmaa keuhkoihini nauttien siitä, miltä se tuntui sisälläni. Odotin. Joskus piti maata hiiren hiljaa nurmikolla koko lyhyt kesäyö, eikä siltikään nähnyt mitään, mutta tällä kertaa olin onnekas. Muutaman metrin päästä kasvillisuuden seasta kohosi kirkas valopiste. Sen seuraan liittyi toinen ja taas toinen, kunnes ilma ympärilläni oli täynnä vinhaa vauhtia kieppuvista pienistä olennoista.
Tulikärpäset olivat tulleet jälleen luokseni. Ne eivät olleet mitään tavallisia kiiltomatoja, vaan pieniä hyönteisiä, jotka sytyttivät itsensä tuleen noustuaan lentoon. Niiden pikkuruiset liekit lepattivat oransseina ja joskus kalvakkampina sävyin, olinpa kerran näyhnyt sinisenä palavan kärpäsen. Ne olivat niin kauniita ja vaikka niiden tuli ei satuttanutkaan niitä itseään, minun oli pysyttävä liikkumatta, jotta ne eivät olisi suuttuneet ja tulleet polttamaan minun ihoani. Toisinaan pelkäsin, että ne sytyttäisivät koko puutarhan palamaan, mutta toistaiseksi ne olivat olleet tarpeeksi varovaisia. Kai ne tiesivät, mitä tekivät.
En ollut kertonut tulikärpäsistä kenellekään. Ne olivat minun oma salaisuuteni ja olin niistä jotenkin mustasukkainen. Pelkäsin myös vähän, että ihmiset eivät uskoisi minua ja jos kärpäset eivät ilmaantuisikaan, kun toisin muitakin katselijoita, minun luultaisiin valehdelleen. Minusta tuntui, etteivät tulikärpäset sitä paitsi halunneet useamman ihmisen tietävän olemassaolostaan. Nehän hädin tuskin sietivät minuakaan.
Katselin pienten tulenliekkien leikkiä yläpuolellani haltioituneena ja olin käsittämättömän onnellinen siitä, että nämä pikkuolennot olivat suostuneet paljastamaan salaisen olemassa olonsa juuri minulle.
perjantai 12. heinäkuuta 2013
#7: Autiolla saarella
harjoitus
Aallot huuhtelivat kivistä ja elotonta rantaa ikiaikaisella, taukoamattomalla rytmillään. Saari ei voinut olla kovin suuri ja sillä tuskin asui ketään muutamaa lintua ja satunnaisia eläimiä lukuun ottamatta. Sanalla sanoen se oli hyvin lohduton paikka, varsinkin sitä tarkastelevan, kuolemaisillaan olevan olennon näkökulmasta.
Myrsky ja korkeat aallot olivat heittäneet rannalle merenneidon, jonka herkän ihon rannan pikkukivet ja kallio olivat repineet naarmuille ja jolla ei ollut voimia raahautua takaisin mereen. Merenneito kykeni vain katselemaan harmaana vellovaa vettä, joka ei ollut kovinkaan kaukana, mutta silti tavoittamattomissa. Pienin veritahroin tahraantuneiden kivien vana kertoi, kuinka olento oli yrittänyt taistella tiensä takaisin veteen, mutta epäonnistunut. Se saattoi vain haukkoa henkeään suolaisessa ilmassa, jota se ei oltu suunniteltu hengittämään, pidempia aikoja ainakaan.
Ilma kuivatti merenneidon ihoa ja sen pitkät tummat hiukset olivat suolasta karheat ja tahmaiset ja tuntuivat inhottavilta. Aiemmin hiukset olivat olleet merenneidon ylpeys, mutta nyt sillä oli muutakin murehdittavaa kuin ylpeytensä. Siitä tuntui, kuin koko sen keho olisi ollut painumassa kasaan, kun vesi ei enää ympäröinyt ja kannatellut sitä. Olentoparka oli kuin delfiini kuivalla maalla - nekin kuolevat, kun niiden oman kehon paino litistää niiden sisäelimet. Merenneito ei eläisi enää kauaa.
Ollessaan vielä paremmissa voimissa, merenneito oli yrittänyt laulullaan houkutella jonkun auttamaan. Se osasi laulaa uskomattoman kauniisti, saman laulun takia oli uponnut jo laiva jos toinenkin. Tällä kertaa kukaan ei ollut kuulemassa. Vain merilinnut olivat kaarrelleet uteliaina lähemmäksi, mutta niitäkin kiinnosti enemmän se, voisivatko ne syödä merenneidon, kun se vihdoin olisi kuollut. Ahneet, aivottomat otukset! Ne olivat kai päätelleet vastauksen olevan myöntävä, sillä ne odottelivat kärsivällisesti olennon ympärillä.
Merenneito itki ja sai välillä rimpuiltua itsensä muutaman sentin lähemmäs vettä, mutta sen enempää se ei omaksi hyväkseen voinut tehdä. Oli jokaisen merenneidon suurin kauhukuva kuolla sillä tavalla, kuivalla maalla, avuttomana. Jonkun kai nekin kauhukuvat oli elettävä.
Olisipa sattunut edes asutulle saarelle tai jonkin mantereen kaupungin lähelle. Ehkä joku olisi auttanut merenneitoa. Ehkä. Mutta merenneidot eivät koskaan menneet ihmisiä lähelle, elleivät nämä tulleet ensin merenneitojen luo laivoillaan. Se varovaisuus koituisi nyt tämän merenneidon kohtaloksi ja ehkä se sittenkin oli parempi kuin tulla ihmisen löytämäksi, ties mitä ne olisivat hänelle tehneet.
Pilvet hälvenivät lopulta taivaalta ja aurinko pääsi armotta kuivattamaan ja korventamaan merenneitoa, ei sellaisessa paahteessa yksikään vedenolento kauaa voinut selvitä.
Aallot huuhtelivat kivistä ja elotonta rantaa ikiaikaisella, taukoamattomalla rytmillään. Saari ei voinut olla kovin suuri ja sillä tuskin asui ketään muutamaa lintua ja satunnaisia eläimiä lukuun ottamatta. Sanalla sanoen se oli hyvin lohduton paikka, varsinkin sitä tarkastelevan, kuolemaisillaan olevan olennon näkökulmasta.
Myrsky ja korkeat aallot olivat heittäneet rannalle merenneidon, jonka herkän ihon rannan pikkukivet ja kallio olivat repineet naarmuille ja jolla ei ollut voimia raahautua takaisin mereen. Merenneito kykeni vain katselemaan harmaana vellovaa vettä, joka ei ollut kovinkaan kaukana, mutta silti tavoittamattomissa. Pienin veritahroin tahraantuneiden kivien vana kertoi, kuinka olento oli yrittänyt taistella tiensä takaisin veteen, mutta epäonnistunut. Se saattoi vain haukkoa henkeään suolaisessa ilmassa, jota se ei oltu suunniteltu hengittämään, pidempia aikoja ainakaan.
Ilma kuivatti merenneidon ihoa ja sen pitkät tummat hiukset olivat suolasta karheat ja tahmaiset ja tuntuivat inhottavilta. Aiemmin hiukset olivat olleet merenneidon ylpeys, mutta nyt sillä oli muutakin murehdittavaa kuin ylpeytensä. Siitä tuntui, kuin koko sen keho olisi ollut painumassa kasaan, kun vesi ei enää ympäröinyt ja kannatellut sitä. Olentoparka oli kuin delfiini kuivalla maalla - nekin kuolevat, kun niiden oman kehon paino litistää niiden sisäelimet. Merenneito ei eläisi enää kauaa.
Ollessaan vielä paremmissa voimissa, merenneito oli yrittänyt laulullaan houkutella jonkun auttamaan. Se osasi laulaa uskomattoman kauniisti, saman laulun takia oli uponnut jo laiva jos toinenkin. Tällä kertaa kukaan ei ollut kuulemassa. Vain merilinnut olivat kaarrelleet uteliaina lähemmäksi, mutta niitäkin kiinnosti enemmän se, voisivatko ne syödä merenneidon, kun se vihdoin olisi kuollut. Ahneet, aivottomat otukset! Ne olivat kai päätelleet vastauksen olevan myöntävä, sillä ne odottelivat kärsivällisesti olennon ympärillä.
Merenneito itki ja sai välillä rimpuiltua itsensä muutaman sentin lähemmäs vettä, mutta sen enempää se ei omaksi hyväkseen voinut tehdä. Oli jokaisen merenneidon suurin kauhukuva kuolla sillä tavalla, kuivalla maalla, avuttomana. Jonkun kai nekin kauhukuvat oli elettävä.
Olisipa sattunut edes asutulle saarelle tai jonkin mantereen kaupungin lähelle. Ehkä joku olisi auttanut merenneitoa. Ehkä. Mutta merenneidot eivät koskaan menneet ihmisiä lähelle, elleivät nämä tulleet ensin merenneitojen luo laivoillaan. Se varovaisuus koituisi nyt tämän merenneidon kohtaloksi ja ehkä se sittenkin oli parempi kuin tulla ihmisen löytämäksi, ties mitä ne olisivat hänelle tehneet.
Pilvet hälvenivät lopulta taivaalta ja aurinko pääsi armotta kuivattamaan ja korventamaan merenneitoa, ei sellaisessa paahteessa yksikään vedenolento kauaa voinut selvitä.
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
#6: Muistatko
harjoitus
Muistatko sen kesän, kun yritimme yhdessä kartoittaa kävellen koko talosi takana kasvavan metsän? Se oli kuuma kesä ja aurinkoinen, aivan kuten kaikki muistojen kesät ovat. Minä kerroin sinulle satuja paikoista, joissa kävimme, keksin päästäni tai sekoitin mukaan asioita, joita olin lukenut jostakin. Ne olivat lähes aina synkkiä tarinoita, sellaisia, joita olisi voinut kertoa leirinuotiolla hämärän hiipiessä, retkikavereiden pelotukseksi ja sinä nauroit niille aina. Mitä enemmän lisäsin kammottavia yksityiskohtia, sitä enemmän sinä nautit kuulemastasi.
Irvistävien puunjuurien väleissä asui ilkeitä maahisia, jotka odottivat pahaa aavistamatonta retkeilijää leiriytymään lähistölle, jotta ne voisivat yön tullen kömpiä ylös ja syödä retkeilijän suihinsa. Tai vänkyräinen, pystyyn kuollut puu oli joskus ollut kaunis neito, joka oli astunut metsän haltioiden laatimaan taikapiiriin, jonne neito oli eksynyt eikä koskaan päässyt pois. Neidon henki kierteli vielä jossakin lähistöllä. Sellaisia tarinoita ne olivat, montakohan vielä muistat?
Sinä nauroit ja vastasit jotakin huumorintajulla, joka oli aivan yhtä musta kuin minunkin. Enkä minä tietenkään tosissani ollut tarinoineni, kerroin niitä saadakseni sinut hymyilemään. Sinä pidit siitä, kun joku selitti täyttä puuta heinää vakavalla naamalla ja totisella äänellä, sinä olit yhtä kummallinen kuin minäkin. Joku viisas on sanonut, että rakkautta on se, kun ihminen löytää toisen, jonka kummallisuus on samanlaista kuin hänen omansa. Jokainen kun on jollakin lailla kummallinen. Niin se sananparsi ainakin väitti ja minä olen valmis uskomaan sen.
Ja nyt muistellessani tuota kesää minun on myönnettävä, että minä toden totta rakastin sinua. Ehkä sinäkin rakastit minua, olen siitä aika varma, mutta emme me sitä ääneen sanoneet. Nautimme vain toistemme seurasta ja harhailimme metsissä kertoen toisillemme hölmöjä tarinoita ja niin oli kai ihan hyvä. Miksi sitä pitäisi turhaan alkaa tehdä tyhjästä jotakin draamaa, varsinkin kun kumpikaan meistä ei ollut millään lailla romanttinen luonteeltaan.
Enkä minä toden sanoakseni pystyisi edes kuvittelemaan elämää ilman sinua, sillä sinun kanssasi on vaan niin mukava olla. Ei se ole sellaista kuplivaa vaaleanpunaista rakkautta. Se on tunne, että sinun kanssasi minun sieluni on kokonainen ja ilman sinun seuraasi olen jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, jota ehkäpä kokee juuri tupakointia lopettava nikotiiniriippuvainen. Ja minä kaipaan tuota kesää. Se oli se kesä, jona tajusin, että mikäli sielunkumppaneita on olemassa, sinä olet ehdottomasti minulle sellainen ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että sinä tunnet samoin.
Irvistävien puunjuurien väleissä asui ilkeitä maahisia, jotka odottivat pahaa aavistamatonta retkeilijää leiriytymään lähistölle, jotta ne voisivat yön tullen kömpiä ylös ja syödä retkeilijän suihinsa. Tai vänkyräinen, pystyyn kuollut puu oli joskus ollut kaunis neito, joka oli astunut metsän haltioiden laatimaan taikapiiriin, jonne neito oli eksynyt eikä koskaan päässyt pois. Neidon henki kierteli vielä jossakin lähistöllä. Sellaisia tarinoita ne olivat, montakohan vielä muistat?
Sinä nauroit ja vastasit jotakin huumorintajulla, joka oli aivan yhtä musta kuin minunkin. Enkä minä tietenkään tosissani ollut tarinoineni, kerroin niitä saadakseni sinut hymyilemään. Sinä pidit siitä, kun joku selitti täyttä puuta heinää vakavalla naamalla ja totisella äänellä, sinä olit yhtä kummallinen kuin minäkin. Joku viisas on sanonut, että rakkautta on se, kun ihminen löytää toisen, jonka kummallisuus on samanlaista kuin hänen omansa. Jokainen kun on jollakin lailla kummallinen. Niin se sananparsi ainakin väitti ja minä olen valmis uskomaan sen.
Ja nyt muistellessani tuota kesää minun on myönnettävä, että minä toden totta rakastin sinua. Ehkä sinäkin rakastit minua, olen siitä aika varma, mutta emme me sitä ääneen sanoneet. Nautimme vain toistemme seurasta ja harhailimme metsissä kertoen toisillemme hölmöjä tarinoita ja niin oli kai ihan hyvä. Miksi sitä pitäisi turhaan alkaa tehdä tyhjästä jotakin draamaa, varsinkin kun kumpikaan meistä ei ollut millään lailla romanttinen luonteeltaan.
Enkä minä toden sanoakseni pystyisi edes kuvittelemaan elämää ilman sinua, sillä sinun kanssasi on vaan niin mukava olla. Ei se ole sellaista kuplivaa vaaleanpunaista rakkautta. Se on tunne, että sinun kanssasi minun sieluni on kokonainen ja ilman sinun seuraasi olen jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, jota ehkäpä kokee juuri tupakointia lopettava nikotiiniriippuvainen. Ja minä kaipaan tuota kesää. Se oli se kesä, jona tajusin, että mikäli sielunkumppaneita on olemassa, sinä olet ehdottomasti minulle sellainen ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että sinä tunnet samoin.
tiistai 9. heinäkuuta 2013
#5: Värityskirja
Laura pakkasi tavaroitaan pahvilaatikoihin tuntien intoa ja samalla epämääräistä kauhua. Hän ei ollut ennen asunut yksin eikä niin suuressa kaupungissa, kuin mihin nämä muuttolaatikot ja hän itse olivat matkalla. Riemastus ja paniikki pyyhkivät hänen ylitseen vuoron perään vähän niin kuin meren aallot, jotka pyyhkivät rantakallioita. Hän mielessään oli miljoonittain toiveita ja toiveikkaita mielikuvia hänen viikatessaan vaatteitaan siisteihin kasoihin ja järjestellessään omaisuuttaan mahdollisimman järjestelmällisellä tavalla, kuin aikuinen ikään.
Hänen huoneensa nurkassa olevan punaisen lipaston laatikosta Laura löysi ikivanhan värityskirjan. Hän päätti ansaitsevansakin jo pienen tauon ja istuutui lehteilemään kirjaa nostalgian hymy huulillaan. Hän muisti tämän värityskirjan, vaikka se olikin ollut yli vuosikymmenen unohduksissa. Siinä oli sieviä kuvia hymyilevistä barbimaisista - joskin terveellisemmän ruumiinrakenteen omaavista - tytöistä, jotka leikkivät milloin koiranpentujen, milloin hevosten tai ankanpoikien kanssa.
Kuvat oli väritetty juuri sillä lajakkuudella, jota viisi- tai kuusivuotiaalta lapselta sopi odottaakin. Niihin oli käytetty runsaasti pinkkiä, mitä Laura olisi kenties 15-vuotiaana kokemassaan aavistuksen synkemmässä ja kapinallisemmassa vaiheessaan hävennyt. Nyt värityskirjan pikkuprinsessat vain saivat hänet hymyilemään. joskin vähän kaihoisasti ehkä, sillä tällaisten värityskirjojen aikaan elämä oli ollut niin suloisen yksinkertaista. Ja nyt hän oli käytännössä aikuinen. Se tuntui edelleen kummalliselta.
Värityskirjan lopussa oli muutama värittämättä jäänyt kuva. Kun vielä kirjoituspöydällä sattui olemaan purkillinen puuvärikyniä, kiusaus oli aivan liian suuri. Laura nappasi sormiinsa keltaisen kynän ja alkoi huolellisesti värittää yhden nauravan pikkutytön kaunista tukkaa. Laura vilkaisi ovelle kuin varmistaen, ettei kukaan ollut parhaillaan avaamassa sitä, ja jatkoi puuhaansa.
Ennen kuin hän jatkoi tavaroidensa pakkaamista ja tulevaisuuden mukanaan tuomista velvollisuuksista murehtimista, hän oli jo värittänyt koko sivun kuvan ja katseli sitä kummallisen mielihyvän ja itsetyytyväisyyden vallassa.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
#4: Valintojen teko
harjoitus
Nuori tyttö, parhaita vuosiaan kuluttava teini-ikäinen, istuu tietokoneen edessä tuijottaen ruutua kuin hypnoosissa, kelaa alaspäin ruudun näkymää. Loputtomasti julkkisten kuvia, hyödyllisiä ja hyödyttömiä faktoja (enimmäkseen hyödyttömiä) ja hassuja videoita. Ehkä katsoisi elokuvan tai tv-sarjan?
Pitäisi miettiä tulevaisuutta. Tyttö tietää. Pitäisi lukea kokeisin. Pitäisi hakea opiskelemaan. Pitäisi olla ahkera nyt kun on vielä ovet auki joka suuntaan. On mahdollisuuksia, ei saisi heittää niitä hukkaan, ei saisi. Mutta hänellä on vielä aikaa. Tämän illan hän voi vielä kuluttaa ihan niin kuin haluaa, ei hänellä sellaista kiirettä ole. Tulevaisuus ei ole vielä kohdalla. Tyttö etsii netistä uuden kauden suosikkisarjaa ja antaa itsensä vaipua kaivattuun koomaan. Se on aivojen lomaa todellisuudesta.
Hän ei halua tehdä päätöksiä, vaihtoehtoja on liikaa eikä niistä silti yksikään tunnu omalta. Pitäisi olla niin hemmetin viisas ja tietää paljon joka asiasta ja hän on vielä lapsi! Melkein ainakin. Kohdellaan kuin aikuista, kun näistä asioista on kyse. Pitää tehdä itse valinnat ja ne pitää tehdä harkitusti. Pelottaa. Jos ei olekaan tarpeeksi viisas? Ei pääse sisään sinne, minne haluaa käymään koulua, mitä sitten? Jos eivät rahkeet riitäkään tekemäänsä valintaan. Mitä jos kaikki menee metsään?
Hän siirtää murheita myöhemmäksi, hän on siinä hyvä. Hän taistelisi valintojen ja maailman ja tulevaisuuden kanssa sitten joskus. Jonakin päivänä. Sitten kun olisi aivan pakko. Olisi vain pidettävä huoli, ettei se tapahtuisi liian myöhään.
[myöhäinen päivitys, mutta se ei ole huominen ennen kuin olen nukkunut ja herännyt uudestaan]
Nuori tyttö, parhaita vuosiaan kuluttava teini-ikäinen, istuu tietokoneen edessä tuijottaen ruutua kuin hypnoosissa, kelaa alaspäin ruudun näkymää. Loputtomasti julkkisten kuvia, hyödyllisiä ja hyödyttömiä faktoja (enimmäkseen hyödyttömiä) ja hassuja videoita. Ehkä katsoisi elokuvan tai tv-sarjan?
Pitäisi miettiä tulevaisuutta. Tyttö tietää. Pitäisi lukea kokeisin. Pitäisi hakea opiskelemaan. Pitäisi olla ahkera nyt kun on vielä ovet auki joka suuntaan. On mahdollisuuksia, ei saisi heittää niitä hukkaan, ei saisi. Mutta hänellä on vielä aikaa. Tämän illan hän voi vielä kuluttaa ihan niin kuin haluaa, ei hänellä sellaista kiirettä ole. Tulevaisuus ei ole vielä kohdalla. Tyttö etsii netistä uuden kauden suosikkisarjaa ja antaa itsensä vaipua kaivattuun koomaan. Se on aivojen lomaa todellisuudesta.
Hän ei halua tehdä päätöksiä, vaihtoehtoja on liikaa eikä niistä silti yksikään tunnu omalta. Pitäisi olla niin hemmetin viisas ja tietää paljon joka asiasta ja hän on vielä lapsi! Melkein ainakin. Kohdellaan kuin aikuista, kun näistä asioista on kyse. Pitää tehdä itse valinnat ja ne pitää tehdä harkitusti. Pelottaa. Jos ei olekaan tarpeeksi viisas? Ei pääse sisään sinne, minne haluaa käymään koulua, mitä sitten? Jos eivät rahkeet riitäkään tekemäänsä valintaan. Mitä jos kaikki menee metsään?
Hän siirtää murheita myöhemmäksi, hän on siinä hyvä. Hän taistelisi valintojen ja maailman ja tulevaisuuden kanssa sitten joskus. Jonakin päivänä. Sitten kun olisi aivan pakko. Olisi vain pidettävä huoli, ettei se tapahtuisi liian myöhään.
[myöhäinen päivitys, mutta se ei ole huominen ennen kuin olen nukkunut ja herännyt uudestaan]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)