LPVJ 35. osa

Päivä oli kolea ja taivaalle kerääntyvät pilvet lupailivat sadetta. Pienet putoilleet oksat rusahtelivat kenkien alla Pyryn ja Aleksin kävellessä metsässä Pyryn mieleen painunutta reittiä pitkin. Aleksi kantoi olallaan yksinkertaista, kahdesta laudasta rakennettua ristiä, johon oli kirjoitettu ”Alma Inkeri Salo”, ja toisessa kädessä pientä puutarhalapiota. Pyryllä oli kädessään netistä tulostettuja paperiliuskoja.

”Ootsä varma, että tää toimii?” Aleksi kysyi epäileväisenä. Heidän oli tarkoitus pystyttää risti haudalle ja toimittaa jonkin sorttinen hautaan siunaaminen. Pyry kohautti olkapäitään.

”Mä luulen, että Alma uskoo noiden asioiden pitävän sitä jumissa, joten siksi ne pitää. Oon mä aika varma, että tää tuo sille rauhan. Tätä se ainakin tuntuu haluavan.”

Loppumatka kului hiljaisuudessa. Hautojen etsiminen ei ollut omiaan edistämään iloista jutustelua. He olivat Pyryn talon takaa alkavassa metsässä, Pyry ei ollut aivan varma, kuinka pitkä matka oikeastaan olisi, mutta ei se kovin pitkä voinut olla. Ei melkein aikuista ruumista kovin kauas viety maastossa, jossa ei ollut muita kuin kapeita eläintenpolkuja. Pyryä kylmäsi hänen ajatellessaan, kuinka tytön vanhemmat olivat tulleet päätökseen haudata tyttärensä metsään. Kai he olivat jälleen panikoineet. Jotakin ruumiille oli tehtävä. Tämä oli kai ollut paras ratkaisu, jonka he olivat keksineet. Inhottavalta se silti tuntui.

Pojat tulivat kapealle puronuomalle, jonka pohjalla oli hieman mutaista vettä ja paljon kuolleita lehtiä. Vähän ajan päästä näkyviin tuli myös valtava siirtolohkare, joka oli aivan samanlainen, kuin Pyryn aikaisemmassa näyssä, se oli sama. Hän ei pitänyt tunteesta, jonka sen näkeminen hänessä aiheutti. Se oli kuin muisto, mutta samalla se ei ollut hänen muistonsa. Ei ihmisiä ollut tarkoitettu muistamaan toisten muistoja. Häneen myös heijastui osa aaveen tunteista, eivätkä nekään olleet erityisen miellyttäviä. Paitsi että henki tuntui samalla olevan myös innoissaan, vaikka paikka saikin hänet myös surulliseksi ja vihaiseksi. Pyry pysähtyi.

”Tässä se on”, hän sanoi osoittaen maahan kohtaan, joka olisi voinut olla vain mätäs muiden mättäiden joukossa. Siinä ei ollut mitään ulospäin erityistä, mutta pojan mielessä kummitus oli juuri alkanut kirkua. Hetken ajan Pyry kykeni kuulemaan sen äänenä, sitten se vaimeni jonkinlaiseksi kiihtyneeksi tunnetilaksi, jonka kykeni aistimaan ilmassa. Vähän kuin hyvin paikallinen mursky, hysteerinen ukonilma.

”Pystytänkö mä tämän nyt sitten tähän vai?” Aleksi kysyi asetellen ristin parhaan arvauksensa mukaan. Pyrystä tuntui, että paikka sopi aaveelle ja nyökkäsi. Pyryn pidellessä ristiä Aleksi kaivoi maahan kuopan ja he asettelivat merkin paikoilleen asiaankuuluvalla vakavuudella. Ristiä ei ollut ihan helppo saada maahan pystyyn, sillä maa oli täynnä juuria ja varpuja ja kaikenlaista muuta kariketta. Lopulta risti jäi kuitenkin seisomaan omin avuin tukevalta tuntuen ja pojat viettivät hetken katsellen sitä hiljaa.

Pyry vilkaisi papereitaan. Niissä oli yksi usein hautajaisissa käytetty psalmi sekä hautaan siunaamissanat. Pyry antoi katseensa pyyhkiä sanojen yli, mutta lukemisen aloittaminen tuntui vaikealta. Hän ei kyennyt sillä hetkellä näkemään mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta hänestä tuntui kuin aave olisi roikkunut hänessä kiinni. Rintaa puristi toiselle ihmiselle kuuluva ahdistus. Kuin hänen ympärilleen olisi tiukasti kiedottu näkymättömät käsivarret ja siinä tilanteessa se ei ollut edes mitenkään mahdotonta.

”Haluutko, että mä luen sen?” Aleksi kysyi ja Pyry ojensi paperit hiljaa hänelle kiitollisuutta tuntien.

Aleksi alkoi lukea, vaikka uskonnolliset sanat saivatkin hänet vaikuttamaan hiemaan vaivaantuneelta. He eivät olleet koskaan puhuneet omista uskonasioistaan, mutta Pyry oli lähes varma, ettei Aleksi Jumalaan uskonut, paperille printatut sanat sisälsivät pelkkää tyhjää hänen kannaltaan. Toisaalta Aleksi myös vaikutti odottavan jotakin näyttävää ja yliluonnollista tapahtuvan sanojen seurauksena, mutta maailma pysyi ennallaan. Hän jatkoi lukemista kuitenkin. Aavetta ei tuntunut haittaavan se, että hänen hautansa nähtävästi siunasi ihminen, joka ei siunaamiseen uskonut, ehkä henki ei edes huomannut sitä innoltaan. Rituaalihan siinä tärkeintä oli.

Aleksi pääsi lopulta siunaamissanoihin ja lopetti puheen: ”maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.”

Pyryn silmissä pimeni.

Hän tuli tajuihinsa melkein saman tien, Aleksi oli hädin tuskin ehtinyt polvistua hänen viereensä. Tajutessaan Pyryn olevan hereillä Aleksi huoahti helpotuksesta.

”Sun täytyy lakata tekemästä noin, sä vielä säikäytät mut puolihulluks.”

Pyry hymyili. Aleksi auttoi hänet ylös.

”Nyt sen pitäis olla ohi”, Pyry sanoi. ”Musta tuntuu, et se toimi. Alma on poissa.”

”Hyvä juttu”, Aleksi sanoi ja poimi pois Pyryn hiuksiin tarttuneen sammaltupon. Tuulen mukana alkoi tihuttaa pieniä vesipisaroita.

* * *

Aleksi

Metsästä pois kävellessä Aleksin mielessä kupli runsas joukko ajatuksia, joiden ansiosta hänen huomionsa ei riittänyt oikein minkäänlaisen keskustelun aloittamiseen eikä keskustelua oikeastaan edes tarvittu. Tuuli humisi puiden latvoissa, mutta metsä suojasi pahimmalta viimalta. Näytti siltä, että hento tihkusade saattaisi muuttua kunnon sateeksi aivan pian ja sitä ei kumpikaan pojista halunnut jäädä odottelemaan. Polku oli sillä hetkellä niin kapea, että oli kuljettava peräkkäin, Pyry kulki edellä, sillä sehän se reitin tunsi. Aleksi olisi jo kauan sitten eksynyt vieraaseen metsään, jos hänen olisi pitänyt yrittää löytää omin päin yhtään minnekään. Tuntui kuin metsä olisi jatkunut joka puolella äärettömyyksiin asti, se melkein söi sisäänsä. Sen tunnelman vallitessa puhuminen olisi tuntunut melkein väärältä.

Aleksin mielessä voimallisimpana ajatuksena kieppui luonnollisesti se tieto, että aaveita ihan todella oli olemassa. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt yrittää järkeillä syitä kaikella oudolle, mitä oli tapahtunut, tai jotain. Tai hänen olisi varmaan pitänyt olla kauhuissaan. Ja kai hän oli ollutkin. Kyllä, viimepäivien aavetapaukset olivat aivan varmasti pelottaneet häntä. Nyt järkytys tai pelko, tai mikä ikinä, oli ilmeisesti ehtinyt laantua tai toinen vaihtoehto oli, että hän oli vain jonkinlaisessa shokissa, jollaiseen ihmiset kai menivät, kun jokin oli aivoille liikaa sulatettavaksi? Aleksi tuntui enää harvoin olevan täysin perillä omista tuntestaan. Pyry vaikutti olevan täysin sinut koko kummitusasian kanssa, olihan se tietysti saanut pitkään aikaa totutellakin. Ehkä Pyryn asenne rauhoitti Aleksinkin ja sai hänet hyväksymään yliluonnollisen myös osaksi omaa maailmankuvaansa.

Toinen ajatus, parhaillaan hieman muiden alla luikertelemassa, oli, että Aleksi olisi halunnut pitää Pyryä kädestä. Eikä se johtunut mistään kummituksista tai siitä, että kädet palelivat, tai mistään muustakaan hölmöstä tekosyystä. Ohut ajatushaituva lähti pohtimaan, mitä Pyry mahtaisi tehdä, jos Aleksi vain ottaisi tätä kädestä kiinni, ihan pokkana vaan. Kyseinen impulssi ei saanut kuitenkaan suurempaa kannatusta, kun muu osa Aleksin mieltä totesi, että olisi se nyt ollut typerää. Heidänhän täytyi kävellä peräkkäin.

Aleksin ajatukset palasivat kummitusaiheen pariin. Jos kerran aaveet olivat oikeita, Minnikin ilmeisesti oli yhä tässä maailmassa. Aleksi ei olisi halunnut ajatella sitä enempää, mutta kai hänen oli pakko. Selvästikään aaveet eivät olleet onnellisia olentoja, ne olivat loukussa jossain olemassa olemisen ja kuoleman välillä. Niiden oli selvästi äärimmäisen vaikeaa kommunikoida elävien kanssa ja eikö Pyry ollut sanonut jotain siitä, että kummitukset oli tehty ahdistuksesta? Aleksi ei edes halunnut ajatella, mitä hänen sisarensa sen hetkinen olotila piti sisällään, miltä tästä tuntui.

Kurkkuun oli noussut pala ja Aleksi keskeytti ajatuskulun vetääkseen henkeä. Minnin kuoleman jälkeen hän oli parhaansa mukaan pitänyt kyyneleet sisällään ja ehkä siksi niitä oli edelleen jäljellä. Oli räpyteltävä silmistä ylimääräistä kosteutta pois. Mielessään Aleksi läimäytti itseään, ei hän nyt taivaan tähden siinä alkaisi pillittää, hän oli idiootti.

Hän olisi antanut aika hemmetin paljon, jos olisi saanut sisarensa herätettyä henkiin, mutta sitä mahdollisuutta ei vain ollut olemassa. Päinvastoin, hänen olisi kai mietittävä keino auttaa tämä kokonaan pois.

Mutta ei juuri nyt. Hän ei pystyisi siihen juuri nyt. Kaikki oli mennyt ihan hulluksi.

Aleksi ja Pyry tulivat metsän reunaan. Kapea oja erotti metsän Pyryn takapihasta. Uomassa makasi paikallaan kirkkaaksi seissyttä vettä ja pohjansoran ja lehtien kerros näkyi selvästi. Jonkinlaista sillan virkaa oli kai joskus toimittanut tukinpätkä, mutta se näkyi lahonneen jo joskus kymmenkunta vuotta sitten, oli painunut keskeltä poikki ja mätäni hiljakseen ojanuomassa. Mitään siltaa ei oikeastaan tarvittukaan, ojan yli oli helppo harpata. Ja sillä lailla metsä jäi taakse ja Aleksi olisi mielellään jättänyt kaiken yliluonnollisenkin sinne puiden varjoon. Sinne se sopi.

Tuuli tuntui nyt voimakkaammin takin läpi poikien kävellessä kohti taloa. Nyt metsän ikiaikainen taikapiiri oli takana, nyt olisi jo voinut sanoakin jotain, jos olisi tiennyt mitä. Etupihalla he pysähtyivät, Aleksi jatkaisi kohta matkaa tielle päin ja kotiinsa, ja nyt todella olisi tarvinnut jotain puhuakin.

”Kiitti”, Pyry sanoi vaikuttaen vähän epävarmalta siitä, kuinka jatkaisi vai jatkaisiko ollenkaan.

Aleksi hymähti vähättelevästi, ei häntä erikseen olisi kiittää tarvinnut. Hän huomasi, ettei häntä huvittanut yhtään lähteä kotiin, joka mahdollisesti olisi taas tähän aikaan päivästä tyhjillään. Hänelle muodostui myös aavistus, ettei Pyrykään olisi mielellään mennyt sisälle omaan kotiinsa, vaikka sen syyt taisivat olla lähinnä päinvastaiset.

”Hei, haluutsä tulla meille?” Aleksi ehdotti. ”Kokeisiin lukeminen on erityisen tylsää yksin.”

Pyryn kasvot kirkastuivat aavistuksen. Sen kasvot harvoin kirkastuivat yhtään enempää kuin aavistuksen. ”Joo. Mun täytyy kyllä sit vaan hakea mun kirjat.”

Aleksi sanoi odottelevansa. Pyry katosi ovesta sisälle.

Katsellessaan Pyryn perässään sulkemaa ovea Aleksin kasvoille hiipi sellainen hymy, jota ei tahdonvoimalla saanut kuriin. Ensin se hiippaili esiin salakavalasti, huomaamatta, sitten jäi paikoilleen ja ikään kuin levisi koko ruumiiseen raahaten mukanaan tiettyjä ajatuksia. Vai niin, Aleksi mietti itsekseen tunteen säteillessä jonnekin rinnanseudulle, ei hän ollut varsinaisesti odottanut minkään tällaisen tapahtuvan, mutta ei sitä näköjään koskaan tiennyt.