#3: Murskautuminen

harjoitus

Emma paineli voimiensa takaa kaulinta muovipussiin suljettujen keksien päällä nauttien suuresti tuntiessaan leivonnaisten rasahtelevan rikki ja murskautuvan murusiksi. Hän teki hyvin perusteellista työtä, sillä hän oli kiukkuinen. Joku oli hänelle joskus antanut kallisarvoisen elämänohjeen, että kun suututti, kannatti ryhtyä leipomaan jotakin. Näin vihan puuskista seuraisi edes jotakin hyvää ja makeat herkut saattaisivat parantaa mieltäkin sitten jälkeenpäin. Sillä hetkellä Emma oli vain tyytyväinen, että hänellä oli kaulimelle jokin muu käyttökohde kuin hänen takanaan, pienen keittiön neliskanttisen ruokapöydän toisella puolen istuva nuori mies. Pojankloppi. Aivoton typerys. Tahallaan kiusasi ja suututti tytön järjiltään.

Tytöltä saattoi päästä satunnainen ärähdys hänen murhatessaan keksejä. Poijalla oli ainakin sen verran järkeä, ettei se kommentoinut Emman tekemisiä mitenkään. Odotti kai pahimman raivon laantumista. Ja toisekseen, eihän se tietenkään halunnut riskeerata, että Emma suuttuisi niin pahoin, että jättäisi herkun valmistuksen kesken. Sillä hetkellä Emmasta tosin tuntui, ettei hänellä olisi aikomustakaan jakaa yhtään mitään mokoman ääliön kanssa.

Tytön silmissä kiilsi jokunen kyynelkin, mutta hän ei näyttänyt niitä pojalle. Ei sen tarvinnut nähdä, millaista mielipahaa sen sanat pystyivät hänessä herättämään. Viimeisetkin keksit rusahtelivat rikki paineen alla ja hetkellisessä itsesäälin puuskassa Emma mielessään vertasi itseään noihin murskaksi mankeloituihin leivonnaisiin. Vähän aikaa oli mukava antaa itsensä velloa melodramaattisessa marttyyriyden tunteessa, vaikka hän vallan hyvin ymmärsikin, ettei hänen omakaan käytöksensä ollut ollut täydellisen pyhimyksen tasolla.

Poika ilmeisesti erehtyi luulemaan tytön keksien murskaamisesta  pitämää taukoa rauhoittumisen merkkinä, sillä hän rikkoi hiljaisuuden: ”No, miten on?”

”Painu sinä helvettiin!” tyttö kirkaisi kääntyen nopeasti poikaan päin ja teki eleen kuin olisi ollut heittämäisillään tätä kädessään olevalla kaulimella. Hän oli vielä kaukana rauhoittumisesta.

Poika nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi, nousi ja käveli tiehensä. Emma jäi yksin keittiöön, mikä ehkä oli vain hyvä sillä hetkellä. Hän veti syvään henkeä ja muistutti itselleen, että hän oli liian kova murskattavaksi. Ainakaan tuon typeryksen murskaamaksi hän ei tulisi. Hän palasi työnsä ääreen jo aavistuksen rauhoittuneena ja ennen kuin hänen suosikkireseptinsä mukaan tehty juustokakku olisi ehtinyt hyytyä, Emma tiesi sovinnonkin palaavan tämän katon alle. Niinhän se aina palasi.

#2: Lumoukseen vaipuminen

harjoitus

Kuun hohteessa koko puutarha näytti värjäytyneen siniseksi ja talon portailla istuvan hahmon kasvot näyttivät tuossa valaistuksessa aivan erityisen kalpeilta ja verettömiltä. Vain öinen tuuli liikkui ja henkäili rauhattomasti ympäri pihapiiriä, muutoin oli hiljaista. Portailla istuva poika piteli käsissään metallista maljaa, jonka täyttävän nesteen väristä ei päässyt kunnolla käsitykseen. Useiden minuuttien kuluttua poika nyökkäsi, itselleen kai kuin päätöksen tehtyään ja joi maljan sisällön pysähtymättä kertaakaan välillä hengittämään.

Nyt pojasta tuntui kuin ilma olisi muuttunut paksummaksi hänen ympärillään. Oli kuin heikot kuunsäteet olisivat muuttuneet ilmassa kieppuviksi juoviksi, jotka kääriytyivät hänen ympärilleen. Kaikki oli hetkessä pehmeää ja mukavaa ja uneliasta. Kukkapenkkiin siisteihin riveihin istutetut monen eri lajin kukkaset tuikkivat hänelle tavalla, jollaista poika ei ollut koskaan elämänsä aikana nähnyt.

Sitten hän huomasi vierelleen portailleen ilmestyneen hennon ja hopeista valoa heijastavan olennon. Sen kasvot olivat nyt vielä kauniimmat kuin pojan nähdessä sen edellisen kerran. Se oli kaunis, niin kaunis, ja kätkeytyi utuisen hohteen taakse. Se kumartui lähemmäs ja kuiski pojan korvaan asioita, uusia ja sellaisia, joita se oli hänelle puhunut aiemminkin. Poika kuunteli raukeassa huumassaan välittämättä juurikaan muusta kuin ylimaallisesta soinnista olennon äänessä.

Ja poika nyökkäsi uudelleen. Hän olisi valmis tekemään mitä ikinä tuo ääni käskisikään. Hitaasti hän unohti kokonaan, että oli olemassakaan vastustelun mahdollisuuttakaan. Ei ollut enää ketään, joka olisi vastustellut. Se oli yö, kaunis yö, jona poika unohti itsensä ja antoi ruumiinsa uhrilahjaksi olennolle, joka oli saanut hänet pauloihinsa jo kauan ennen taikajuomaa.

#1: Turvan tunne

harjoitus

Seinät on tehty nukkaisesta viltistä, joka on ripustettu massiivisten tuolien selkien yli. Valo kuultaa läpi villaisesta katosta, se on hämärää, ja ilma tuoksuu tunkkaiselle, hikiselle, suolaiselle, suloiselle. Ei ole tilaa kuin tytölle ja kaikkein uskollisimmalle nukelle, jota ilman leikki kuin leikki on vajaavainen. Mahtuu silti istumaan selkä suorana. On piilossa. Kun ei kukaan löydä, ei kukaan satuta. Ei tarvitakaan kuin tyttö ja nukke ja tyynyin vuorattu todellisuus, mukavaa ja pehmeää. Siellä jos kaatuu ei loukkaa päätään eikä edes polveaan, tyttö kuiskaa nuken korvaan ja leikittelee sen tekokuituisilla tarpeeksi aidoilla hiuksilla. Voi miten on kaunis. Hiki on noussut tytön iholle, pienet posket punoittavat salaisen paikan kuumassa ilmassa. Ei hän silti halua avata majansa ovea päästääkseen raikasta ilmaa sisään, sillä ilman mukana salamaja altistuisi maailmalle ja maailmalta tyttö juuri on piilossa. Hän käy pitkäkseen lattialle levitetyille tyynyille ja nukahtaa painaen nukkea rintaansa vasten. Uni, se on merkki luottamuksesta, riittävästä turvallisuudesta jättää itsensä niin suojattomaan tilaan. Kukaan ei luota niin kuin lapsi, turvassa omassa maailmassaan.

Kirjoitushaaste: 10 päivää kirjoittamista

Ajattelin nyt kokeilla tällaisen haasteen toteuttamista, että kymmenenä perättäisenä päivänä kirjoitan joka päivä yhdestä kokoamani listan aiheesta vähintään sata sanaa (mitään ylärajaa en aio tekstin pituudelle asettaa, koska harjoituksen tarkoituksena on nimenomaan saada aikaan mahdollisimman paljon tekstiä). Kuka vain on tervetullut myös toteuttamaan haastetta.

1. Turvan tunne
2. Lumoukseen vaipuminen
3. Murskautuminen
4. Valintojen teko
5. Värityskirja
6. Muistatko
7. Autiolla saarella
8. Tulikärpäsiä puutarhassa
9. Matkalla jonnekin
10. Hengitys

LPVJ 26. osa

Jälleen yksi koulupäivä oli takana ja Pyry istui bussissa lukien kirjaa, vaikka liikkuvassa autossa lukeminen ei epämukavuutensa vuoksi yleensä kuulunut hänen tapoihinsa. Tällä kertaa hän teki poikkeuksen, sillä kirja oli melkein lopussa, hänellä oli vain parisen sivua järkäleestä luettavana. Linja-auton keinunta ja pienellä kuoppaisella tiellä pompahtelu saivat vähän väliä rivit menemään sekaisin, mutta Pyry oli taitava kuvitteellisiin maailmoihin imeytymisessä. Hän rakasti sitä tunnetta, kun sai hetkeksi unohtaa itsensä ja elää jonkun muun elämää. Hän oli pian lukenut jäljellä olevat rivit.

Pyry painoi kirjan kannen kiinni ja käänsi katseensa ulos ikkunasta ohi vilisevään maisemaan, joka nyt näytti entistäkin tylsemmältä ja arkisemmalta. Hänestä tuntui melkein siltä kuin hän olisi juuri herännyt unesta ja kului hetki ennen kuin hänen aivonsa kykenivät paikallistamaan, missä edellä mainittu tylsä maisema oikeastaan ihan tarkkaan ottaen sijaitsi ja kuinka pitkä matka kotiin vielä olikaan. Pyry huokaisi lähes olemattoman hiljaa katsellen kirjan kantta. Kotona odottaisi jatko-osa, mutta kirjan loppuun lukemiseen liittyi aina jonkinlaista haikeaa lopullisuuden tunnetta. Se oli sitä, kun oikea todellisuus oli jotain paljon vähemmän kuin tekstistä koottu universumi. Jotenkin Pyry oikeastaan pitikin siitä tunteesta, mikä oli hieman kummallista.

Pyry hätkähti rajusti, kun joku varoittamatta kosketti hänen olkapäätään. Kääntyessään katsomaan hän totesi, että Aleksi oli valinnut istumapaikkansa Pyryn takaa ja oli juuri kurottanut kätensä penkkien välistä saadakseen Pyryn huomion. Pyryn rintakehään asettui se puristavan tapainen tunne, johon hän oli jo alkanut jotensakin tottua.

”Oliks hyvä kirja?” Aleksi kysyi. ”Sähän sait sen luettua?”

”Um, joo”, Pyry vastasi. ”Ja joo, oli se musta hyvä.” Pyrystä tuntui kuin hänen kielensä olisi ollut liian iso suuhun nähden. Hän oli tottunut siihenkin tunteeseen.

”Mistä se kertoo?”

”Se on tollanen fantasiakirja”, Pyry sanoi aavistuksen vältellen. Jostain syystä tuntui kumman henkilökohtaiselta puhua kirjoista, joista hän piti. Vähän kuin olisi hänen vikansa, jos kirja ei jonkun muun mielestä olisikaan hyvä. Tosin tuskin Aleksi edes tulisi koko kirjaa lukeneeksi, ei se vaikuttanut sellaiselta, joka luki kirjoja muuten kuin koulun puolesta pakotettuna jos silloinkaan. Aleksin penkkien väliin työnnetyt kasvot kuitenkin vaikuttivat oletuksista huolimatta oikeasti kiinnostuneilta, joten Pyry ojensi pokkarin häntä kohti lisäten: ”Haluutko sä katsoa?”

Aleksi hymähti myöntävästi ja tarttui ojennettuun kirjaan. Saman tien, kun pojan katse tavoitti kirjan nimen, hänen kulmansa kurtistuivat yllättyksestä.

”Mitä vittua, täähän on englanniksi. Luetko sä oikeesti muka vapaaehtoisesti enkuksi?” Aleksi käänsi kirjan silmäilläkseen sen takakantta. Jostain syystä reaktio sai Pyryn hymyilemään.

”Se on oikeestaan ihan helppolukunen. Jos haluut, saat lainata”, Pyry ehdotti todennäköisesti suurimmaksi osaksi leikillään. 

Aleksi luki takakansitekstiä edelleen kulmat kurtussa ja vähän ajan kuluttua vastasi: ”En mä sais tätä ikinä luettua. Sä et enää koskaan näkis tätä kirjaa, Pyry.”

”Ei se mitään. Mä oon jo lukenut sen.”

Aleksi kohotti katseensa kirjasta Pyryyn. ”Sä oikeesti meinaat, että mä voisin lainata tätä?” poika sanoi epäuskoisella äänellä.

Pyry väisti Aleksin katsetta hetkeksi. Hän tunsi itsensä jostain syystä vähän typeräksi, mutta sekään ei nyt varsinaisesti ollut mikään uusi tunne. Hän kohautti olkapäitään ja vastasi: ”Ihan miten vaan, enhän mä sitä kirjaa enää ees tartte.”

Aleksi katseli kirjaa kuin yrittäen nähdä sen kansien läpi, olisiko se lukemisen arvoinen. ”Mä en yleensä lue paljoo... mut tää vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Enkä mä tiedä mitä muutakaan tälläsessä korvessa voi tehdä kun lukea.”

Pyryn oli myönnettävä, että Aleksilla oli hyvä pointti. Hän oli silti yllättynyt, kun Aleksi aivan oikeasti laittoi kirjan omaan reppuunsa ja sanoi lukevansa sen, joskin arvioitu lukuaika oli jossakin vuoden ja ikuisuuden välimaastossa. Eikä se Pyryä haitannut. Hän vain oli jotenkin iloinen siitä, että Aleksi oli kiinnostunut lukemaan kirjan, josta Pyry piti, vaikka ilahtuminen olikin tietysti hyvin typerää. 

Tällä kertaa Pyry ei onnistunut välttämään Aleksin kanssa puhelua lopullakaan bussimatkalla ja hänen oli vaikea muistaa, miksi se ylipäätään oli huono idea. 

Sitaatteja kirjoittamisesta

Sitaatit ovat kivoja, eikös vaan. Hyvistä sitaateista voi löytää inspiraatiota tai niihin voi samaistua. Jotkin sitaatit ovat niin mainioita, että ne tekisi mieli tatuoida ihoon ja maalata seinille ja no mikä ettei, mutta tällä kertaa ajattelin ihan vain jakaa muutamia suosikkejani tänne blogiin. Englanniksi ovat enkä minä lähde niitä suomentelemaan, koska olen kääntämisessä noin yleisestikin aika huono ja se tuntuisi väkivallan harjoittamiselta noita kauniita sanoja kohtaan.

Juuri nyt samaistun kirjoittajana hyvin syvästi Supernatural-hahmoon Chuck Shurley:

Chuckia näyttelee Rob Benedict, 

Tämänhetkinen suosikkisitaattini on nimenomaan kyseiseltä hahmolta:

"Endings are hard. Any chapped-ass monkey with a keyboard can poop out a beginning, but endings are impossible. You try to tie up every loose end, but you never can. The fans are always gonna bitch. There's always gonna be holes. And since it's the ending, it's all supposed to add up to something. I'm telling you, they're a raging pain in the ass."

―  Chuck Shurley,  Supernatural, s5e22

Lopetukset ovat mahdottomia. Sen minäkin olen huomannut.

“If you don't have time to read, you don't have the time (or the tools) to write. Simple as that.” 

― Stephen King

Ylläoleva sitaatti vähän sivuaa sitä, mitä äidinkielen opettajani jaksoi meille lukiossa painottaa: paras tapa oppia kirjoittamaan on lukeminen. Kirjoittaminen on vasta toiseksi paras keino oppia. Eli jos haluat hyväksi kirjoittajaksi, lue niin paljon ja niin monipuolisesti kuin mahdollista. 

“And by the way, everything in life is writable about if you have the outgoing guts to do it, and the imagination to improvise. The worst enemy to creativity is self-doubt.” 

― Sylvia Plath

“Don't tell me the moon is shining; show me the glint of light on broken glass.” 

― Anton Tsehov

“I love writing. I love the swirl and swing of words as they tangle with human emotions.” 

― James A. Michener

― Cornelia Funke, Musteloitsu

Kaikki kirjoittajat ovat sekopäitä, tähän on hyvä päättää tämänkertainen postaus. Kirjoittamisen ja lukemisen iloa!

LPVJ 25. osa

Pyry

Pyry vältteli Aleksia. Totta kai hän vältteli. Koulussa hän yritti piiloutua oppilasmassan sekaan tai pysytellä niissä osissa koulua, joissa Aleksilla ei pitäisi olla tuntia. Bussissa ja pysäkillä hän laittoi kuulokkeet korviinsa, jotta saisi musiikin kuuntelusta tekosyyn olla antamatta huomiota muulle maailmalle. Olivathan kuulokkeet suorastaan kansainvälinen merkki välittämään viestin ”ole hyvä äläkä häiritse minua”. Toistaiseksi se oli toiminut.

Pyry ei vain voinut olla Aleksin lähellä tavalliseen tapaan ja jutella sille kuin ei mitään; kuin hänen sykkeensä ei olisi lepattanut jossakin pilvissä ja kuin hän ei olisi samalla eksynyt miettimään, miltä tuntuisi silittää Aleksin hiuksia tai antaa sen painaa päänsä hänen olkaansa vasten niin kuin silloin, kun Pyry löysi hänet yöllä järven rannasta. Ei, Pyry oli varma, että sellaiset ajatukset näkyisivät hänestä taatusti. Niiden näkymisen salliminen ei taas tullut kuuloonkaan, joten se tarkoitti piiloon vetäytymistä. Se oli juuri sellainen ratkaisu, jollaisen Pyryn kaltaisen typerän nyhverön juuri kuuluikin tehdä.

Pyry ei ollut koskaan ollut kunnolla edes ihastunut yhteenkään oikeaan ihmiseen ja asiaa ajatellessaan hän tuli siihen tulokseen, että se johtui siitä, että hän ei uskonut kenenkään voivan ihastua häneen. Ei se tarkoittanut, että hän olisi välttämättä suoranaisesti inhonnut itseään, hän vain ei uskonut olevansa kenenkään silmissä mitenkään puoleensa vetävä. Niinpä hän voisi yhtä hyvin säästää itsensä ihastumisten vaivalta, koska eihän niistä mitään seuraisi. Mitään hyvää siis. Hän ei ollut odottanut tuntevansa vetoa toiseen poikaan, joten tämä tämänhetkinen ihastus, jonka olemassaoloa hän ei voinut kieltää, oli päässyt tulemaan vähän puskista.

Pyry olisi antanut vaikka mitä saadakseen sen käännettyä pois päältä, saadakseen ajatuksensa tottelemaan ja tekemään niin kuin hän halusi. Hän olisi myös antanut hyvin paljon saadakseen ujoutensa käännettyä pois päältä. Ehkä sitten hän ei olisi rakastunut joka ainoaan uuteen ihmiseen, joka oli hänelle ystävällinen.

Pyryllä oli parhaillaan hyppytunti ja hän käytti sen parhaalla tietämällään tavalla: yrittämällä irrottautua todellisuudesta hekeksi lukemalla kirjaa. Hän laittoi vielä varmuuden vuoksi nappikuulokkeet korviinsa, vaikka ei musiikkia aikonutkaan juuri sillä hetkellä kuunnella. Ihan vain varmuuden vuoksi. Hän ei ollut sillä tuulella, että olisi kaivannut minkäänlaista kontaktia muiden ihmisten taholta, hän oli tyytyväinen omassa tekstin muovaamassa maailmassaan, jossa oli eriskummallisia hirviöitä ja lohikäärmeet olivat juuri heränneet satoja vuosia kestäneestä unestaan.

Tietenkään hän ei saanut olla rauhassa.

”Hei, mitä sä luet?” Pyry kuuli Miran äänen sanovan jostain takaoikealta. Tyttö käveli lähemmäs ja istuutui Pyryä vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääreen. Pyry kohotti kirjaansa näyttääkseen teoksen nimen ja Mira luki sen päätään aavistuksen kääntäen, vaikka ei Miraa oikeastaan tämän kaltainen kirjallisuus kiinnostanut. Pyry laittoi kirjanmerkin takaisin kirjan väliin, mutta jätti paksun pokkarin lojumaan eteensä pöydälle kuin elätellen toivoa saada vielä mahdollisuus jatkaa lukemistaan.

”Mitä sulle kuuluu?” Mira kysyi katsoen Pyryyn tutkivasti. Pyryn oli laskettava katseensa pöydällä makaavaan reppuunsa, koska katsekontakti alkoi tuntua hänestä jotenkin hankalalta ylläpitää.

”Ei mitään ihmeellistä. Miten niin?” hän vastasi yrittäen kuulostaa arkipäiväiseltä ja huolettomalta.

”Ei kun mä vaan mietin. Sä oot vaikuttanut vähän hermostuneelta viimeaikoina.”

”Ai”, Pyry vastasi ja huomasi sitten sormeilevansa repun vetoketjuja tavalla, jonka voisi mainiosti tulkita hermostuneeksi. Hän pakotti sormensa lopettamaan. ”Kai sitä vähän voi olla hermostunut, kun koeviikko on tulossa.”

Mira hymähti tavalla, joka sanoi, että se hyväksyi tekosyyn tällä kertaa, mutta arveli hyvin vahvasti sen olevan nimenomaan tekosyy. Sitten se lisäsi vielä: ”Sähän tiedät, että sä voit jutella mulle, jos sulla on joku ongelma. Tai jos joku on sulle ongelma.”

Miran suupielessä roikkui pieni hymynkare, joka yhdessä tytön äänensävyn kanssa kertoi erittäin selkeästi tämän arvelevan, että Pyry oli pihkassa johonkuhun. Mikä oli toki totta, mutta ei Miran olisi sitä tarvinnut tietää. Hetkeksi Pyry säikähti, mutta muisti sitten, että Mirahan oli aiemminkin olettanut hänen olevan kiinnostunut Katista. Se rauhoitti jossain määrin. Pyry onnistui hymyilemään ja vastaamaan, että tokihan hän sen tiesi.

Miran alkaessa jutustella lähestyvästä koeviikosta Pyry huomasi pöydän ääreen ilmestyneen kolmannenkin hahmon. Niin, aaveet olivat palanneet hänen elämäänsä. Kultatukkainen tyttö istui liikkumatta Pyryn vasemmalla puolella ja tuijotti eteensä kuolleilla silmillään. Sen kasvot olivat aavistuksen epäselvät kuin tärähtänyt valokuva, yhtä yksityiskohtaa lukuunottamatta. Sen poskella oli iso mustelma ja mukinreunan muotoinen haava, josta valui pieni verikyynel alas leukaa kohti.

John Green - The Fault In Our Stars

"It would be a privilege to get my heart broken by you."

En ole enää vähään aikaan lukenut varsinaisia nuorten kirjoja, mutta John Greenin teoksesta The Fault In Our Stars (suom. Tähtiin kirjoitettu virhe) olin kuullut niin paljon hyvää, että se oli pakko lukea. En kadu, että kirja tuli hankittua, luin sen parissa päivässä ja pidin siitä hyvin paljon.

Kirja kertoo parantumatonta syöpää sairastavasta 16-vuotiaasta Hazelistä, jonka äiti on päättänyt tytön olevan masentunut (kuten Hazel jo ensimmäisellä sivulla toteaakin, masennus listataan aina syövän sivuvaikutukseksi, mutta todellisuudessa se on kuoleman sivuvaikutus. Kuoleman sivuvaikutusta on myös syöpä.). Hazelin äiti pakottaa tyttärensä käymään vertaistukiryhmässä, jossa tyttö tapaakin mukavan 17-vuotiaan pojan, Augustus Watersin. Romanssia seuraa.

Juonen perusteella TFIOS:in voisi ajatella olevan vain perinteinen teinirakkaustarina, mutta teokseen liittyy muutakin. Kun Hazel ja Augustus ensitapaamisellaan keskustelevat sanan "kirjaimellinen" oikeista ja vääristä käyttötavoista, tiesin tulevani pitämään kirjasta. Syöpä luonnollisesti tuo tarinaan synkän sävyn, mutta sitä on maustettu oivallisesti huumorilla ja napakalla dialogilla. Kirjaa lukiessa pääsee nauramaan ja myös itkemään. Lisäksi Greenin teksti on hyvin kaunista.

John Greeniltä on kysytty, eivätkö hänen hahmonsa ole hieman liian älykkäitä teini-ikäisiksi. Green vastasi olevansa kyllästynyt siihen, että aikuiset kertovat hänelle, kuinka typeriä teinit ovat. Ehkä tässä onkin syy, miksi pidin tästä teoksesta niin kovasti. Hazel ja Augustus ovat älykkäitä, heitä ei aliarvioida ja sen myötä lukijaa ei aliarvioida. TFIOS on paikoin hyvin syvällinen kirja ja selatessani netissä muiden arvioita kirjasta, sana "filosofinen" nousi useasti esiin enkä minä aio ruveta vastaan väittämään. Kuoleman läheisyys ja rakastaminen ovat syvällisiä ja vahvoja teemoja ja vaikka teos onkin nuorille suunnattu, näistä teemoista ei kirjoiteta alentuvaan tai pinnalliseen sävyyn, kuin teinit eivät näitä asioita voisi kunnolla ymmärtää.

Augustuksen ja Hazelin tuttavuuden alussa Augustus laittaa tupakan suuhunsa saaden näin Hazelin - jonka keuhkoihin syöpä on levinnyt - suuttumaan. Ennen kuin Hazel ehtii lähteä Augustus kuitenkin selittää:

"They don't kill you unless you light them", he said as Mom arrived at the curb. "And I've never lit one. It's a metaphor, see: You put the killing thing right between your teeth, but you don't give it the power to do its killing."

"It's a metaphor", I said, dubious. Mom was just idling.

 "It's a metaphor", he said.

 "You choose your behaviors based on their metaphorical resonances..." I said.

"Oh yes." He smiled. The big, goofy, real smile. "I'm a big believer of metaphor, Hazel Grace." 

Minusta kirjan hahmot eivät olleet lainkaan "liian älykkäitä" ja näistä syvällisistä puolistaan huolimatta he onnistuivat myös tuntumaan nimenomaan teini-ikäisiltä. On kiehtovaa, kuinka John Green, aikuinen mies, pystyy kirjoittamaan 16-vuotiaan tytön näkökulmasta minä-kertojalla uskottavammin kuin suurin osa 16-vuotiaista tytöistä. Ja vieläpä sillä tavalla, että jopa 20-vuotias pystyy sen lukemaan ilman tunnetta, että aivot sulavat ja valuvat kohta mössönä korvista ulos.

Tarina on mukaansa tempaava, hahmot hurmaavia ja Greenin kirjoitustyyliä en voi kuin ihailla. Suosittelen lämpimästi.

“As he read, I fell in love the way you fall asleep: slowly, and then all at once.”

Kesähaaste #1

Kirjoita teksti jossa mainitaan seuraavat sanat: nurmikko, veri, askel, viha, satu. 

Auringon noustessa nurmikko oli punainen. Kuin veri. Kastepisarat hohtivat ohuilla korsilla nestemäisinä timantteina, mutta minä olin huonolla tuulella. En olisi halunnut olla niin aikaisin hereillä, mutta olinpahan vain. Katselemassa verinurmikkoa ja hengittämässä aamun kuulasta ilmaa, tiedostaen joka henkäyksellä keuhkojeni pullistumiset ja kokoon painumiset. Maailma ympärilläni oli niin kaunis, että väkisinkin se pisti suututtamaan.

Minulle elämä oli satu. Yksitoikkoinen ja julma sellainen, enkä minä itse kirjoittanut omaa tarinaani, en ollut kirjoittanut enää pitkään aikaan. Asiat luisuivat epäjärjestykssä silmieni editse; punainen auto kiisi tiellä liian lujaa, vieraiden askeleet saivat tärykalvoni tuntumaan rumpukalvoilta: askel, askel, askel, lopputtomasti enkä minä voinut hallita niitä, sillä ne eivät olleet minun askeliani. Linnut kaartelivat ylhäällä ilmassa ilmavirtausten mukana kuin kuolleet lehdet.

Taivaanranta oli kokonaan punainen ja punainen on vihan väri. Ja rakkauden. Molemmat olivat voimakkaita ja järkeä tottelemattomia tunteita, viha ja rakkaus. Minä inhosin kumpaakin. Minä en halunnut olla irrationaalinen olento, kuten niin monet lajitoverini. Minä halusin olla järkevä ja hillitty ja pitää asiat kontrollissa. Mutta tietäähän jokainen järjellään ajatteleva ihminen, ettei se ole mahdollista. Maailma tulee aina olemaan masentavan kaoottinen paikka.

Niin minä istuin taloni portailla aamu neljältä kykenemättömänä nukkumaan ja maailmantuskan piinaamana. Saduissa kaikki oli yksinkertaista ja noudatti tiettyjä kaavoja ja sääntöjä, siksi ne olivatkin satuja. Ihmiskunta yritti kerran toisensa jälkeen luoda maailmoja, joissa he itse olivat jumalia ja siten syntyi se, mitä kutsumme kirjallisuudeksi.

Vedin viileää ilmaa keuhkoihini ja työnsin käteni aavistuksen syvemmälle villatakin taskuihin. Jos minut imaistaisiin satukirjaan, olisinko prinsessa vai paha noita-akka? Tai ehkä olisin lohikäärme. Lohikäärmeissä oli jotakin viehättävän epälaskelmoitua. Siivekkäitä liskoja, jotka sylkevät tulta halutessaa, olihan sellaista pakko rakastaa. Hymyilin.

LPVJ 24. osa

Aleksi

Aleksi ei ollut nähnyt Pyryä vähään aikaan kuin vilaukselta silloin tällöin. Kotibileitä seuranneena viikonloppuna Pyryä ei ollut näkynyt lainkaan ja koulussakin se tuntui suorastaan välttelevän häntä. Puhelimeenkaan se ei vastannut, jos sille soitti, tekstiviesteihin se sentään vastasi. Lyhytsanaisesti.  Aluksi se olisi voinut johtua vain siitä, että Pyryllä oli meneillään joku huono päivä tai jotain - se ihan taatusti vaikutti sellaiselta ihmiseltä, joka toisinaan halusi olla rauhassa - mutta nyt sitä oli jatkunut jo melkein viikon. Se ei tuntunut yhtään mukavalta. Pyrystä oli tainnut tulla Aleksin paras ystävä ja nyt se ei enää nähtävästi edes halunnut puhua hänelle.

Aleksilla ei ollut aavistustakaan, mikä Pyryä vaivasi. Ei kai hän ollut sille mitään tehnyt? No, olihan tätä kummallista käytöstä edeltävällä viikolla sattunut se typerä tapaus, kun Aleksi oli päättänyt lähteä yökävelylle järven rantaan humalapäissään ja hyvä luoja, miten sen muistelu hävetti häntä. Mutta olisiko siinä ollut Pyrylle aihetta tajuta, ettei se halunnutkaan olla Aleksin kanssa tekemisissä? Sehän oli sitä seuraavana päivänä jopa lintsannut koulusta, hitto soikoon, tullakseen Aleksin luo tarkistamaan, että hänellä oli kaikki hyvin. Ei sitä silloin ollut näyttänyt Aleksin idioottimaisuus haitanneen, joten mitä taivaan tähden Aleksi oli sille nyt tehnyt?

Aleksi maleksi luokkaan muiden oppilaiden mukana käytävän suuren kellon näyttäessä oppitunnin olevan alkamaisillaan. Poika levitti kirjansa pulpetille ilman pienintäkään aikomusta kiinnittää huomiota opetukseen enempää kuin olisi aivan välttämätöntä. Häntä ei olisi sillä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa mikään historia, vaikka normaalisti hän ei ainetta mitenkään erityisesti vihannutkaan. Hän ei vain oikein saanut ajatuksiaan kohdistettua minnekään, tai no, pois yhdestä tietystä asiasta.

Totta kai Aleksi näki Pyryn päivittäin bussissa ja pysäkillä. Hän olisi voinut kysyä siltä, mitä oli meneillään, mutta jotenkin hän ei kehdannut. Aina saadessaan tilaisuuden puhua Pyrylle, hänestä tuntui, että hän liioitteli asioita päässään ja oli jotenkin hemmetin roikkuva ja turhasta vainoharhainen. Niinä hetkinä hän tunsi itsensä hyvin typeräksi ja se oli taas sellainen epämääräinen ja liukas tunne, josta hän ei ihan saanut kunnolla kiinni. Se oli ärsyttävää ja hyvin hämmentävää.

Ehkä Pyryllä oli vain kiireitä. Eikö ollut jotenkin aivan erityisen typerää ruveta loukkaantumaan siitä, että joku ei ehtinyt viettää koko hemmetin vapaa-aikaansa hänen kanssaan? Kyllä, typerää se juuri oli.

Mutta Aleksi ei vain voinut sille mitään. Vaikka Pyry ei ollutkaan mihinkään kadonnut kokonaan, Aleksi... jotenkin kaipasi häntä. Tätä oli jatkunut vain viikon ja silti Aleksi kaipasi häntä. Aleksi kirosi mielessään yleisesti kaikkea, tuki kyynärpäänsä pöydälle ja painoi leuan kämmeniinsä kuin ajatusten paino olisi tehnyt pään liian painavaksi. Jotenkin Pyrystä oli vain tullut hänelle sen verran tärkeä, että useamman päivän kestävä välttely (eihän se edes välttämättä ollut välttelyä, ehkei sillä ollut mitään tekemistä Aleksin kanssa!) sai hänet näinkin hermostuneeksi.

Ei hän tavallisesti ollut näin vainoharhainen ystävistään.

Hän ei tiennyt, mikä Pyryä vaivasi, mutta hän ei taatusti tiennyt hiukkaakaan sen paremmin, mikä häntä itseään vaivasi.