Aleksi
Aleksi ei ollut nähnyt Pyryä vähään aikaan kuin vilaukselta silloin tällöin. Kotibileitä seuranneena viikonloppuna Pyryä ei ollut näkynyt lainkaan ja koulussakin se tuntui suorastaan välttelevän häntä. Puhelimeenkaan se ei vastannut, jos sille soitti, tekstiviesteihin se sentään vastasi. Lyhytsanaisesti. Aluksi se olisi voinut johtua vain siitä, että Pyryllä oli meneillään joku huono päivä tai jotain - se ihan taatusti vaikutti sellaiselta ihmiseltä, joka toisinaan halusi olla rauhassa - mutta nyt sitä oli jatkunut jo melkein viikon. Se ei tuntunut yhtään mukavalta. Pyrystä oli tainnut tulla Aleksin paras ystävä ja nyt se ei enää nähtävästi edes halunnut puhua hänelle.
Aleksilla ei ollut aavistustakaan, mikä Pyryä vaivasi. Ei kai hän ollut sille mitään tehnyt? No, olihan tätä kummallista käytöstä edeltävällä viikolla sattunut se typerä tapaus, kun Aleksi oli päättänyt lähteä yökävelylle järven rantaan humalapäissään ja hyvä luoja, miten sen muistelu hävetti häntä. Mutta olisiko siinä ollut Pyrylle aihetta tajuta, ettei se halunnutkaan olla Aleksin kanssa tekemisissä? Sehän oli sitä seuraavana päivänä jopa lintsannut koulusta, hitto soikoon, tullakseen Aleksin luo tarkistamaan, että hänellä oli kaikki hyvin. Ei sitä silloin ollut näyttänyt Aleksin idioottimaisuus haitanneen, joten mitä taivaan tähden Aleksi oli sille nyt tehnyt?
Aleksi maleksi luokkaan muiden oppilaiden mukana käytävän suuren kellon näyttäessä oppitunnin olevan alkamaisillaan. Poika levitti kirjansa pulpetille ilman pienintäkään aikomusta kiinnittää huomiota opetukseen enempää kuin olisi aivan välttämätöntä. Häntä ei olisi sillä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa mikään historia, vaikka normaalisti hän ei ainetta mitenkään erityisesti vihannutkaan. Hän ei vain oikein saanut ajatuksiaan kohdistettua minnekään, tai no, pois yhdestä tietystä asiasta.
Totta kai Aleksi näki Pyryn päivittäin bussissa ja pysäkillä. Hän olisi voinut kysyä siltä, mitä oli meneillään, mutta jotenkin hän ei kehdannut. Aina saadessaan tilaisuuden puhua Pyrylle, hänestä tuntui, että hän liioitteli asioita päässään ja oli jotenkin hemmetin roikkuva ja turhasta vainoharhainen. Niinä hetkinä hän tunsi itsensä hyvin typeräksi ja se oli taas sellainen epämääräinen ja liukas tunne, josta hän ei ihan saanut kunnolla kiinni. Se oli ärsyttävää ja hyvin hämmentävää.
Ehkä Pyryllä oli vain kiireitä. Eikö ollut jotenkin aivan erityisen typerää ruveta loukkaantumaan siitä, että joku ei ehtinyt viettää koko hemmetin vapaa-aikaansa hänen kanssaan? Kyllä, typerää se juuri oli.
Mutta Aleksi ei vain voinut sille mitään. Vaikka Pyry ei ollutkaan mihinkään kadonnut kokonaan, Aleksi... jotenkin kaipasi häntä. Tätä oli jatkunut vain viikon ja silti Aleksi kaipasi häntä. Aleksi kirosi mielessään yleisesti kaikkea, tuki kyynärpäänsä pöydälle ja painoi leuan kämmeniinsä kuin ajatusten paino olisi tehnyt pään liian painavaksi. Jotenkin Pyrystä oli vain tullut hänelle sen verran tärkeä, että useamman päivän kestävä välttely (eihän se edes välttämättä ollut välttelyä, ehkei sillä ollut mitään tekemistä Aleksin kanssa!) sai hänet näinkin hermostuneeksi.
Ei hän tavallisesti ollut näin vainoharhainen ystävistään.
Hän ei tiennyt, mikä Pyryä vaivasi, mutta hän ei taatusti tiennyt hiukkaakaan sen paremmin, mikä häntä itseään vaivasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti