LPVJ 25. osa

Pyry

Pyry vältteli Aleksia. Totta kai hän vältteli. Koulussa hän yritti piiloutua oppilasmassan sekaan tai pysytellä niissä osissa koulua, joissa Aleksilla ei pitäisi olla tuntia. Bussissa ja pysäkillä hän laittoi kuulokkeet korviinsa, jotta saisi musiikin kuuntelusta tekosyyn olla antamatta huomiota muulle maailmalle. Olivathan kuulokkeet suorastaan kansainvälinen merkki välittämään viestin ”ole hyvä äläkä häiritse minua”. Toistaiseksi se oli toiminut.

Pyry ei vain voinut olla Aleksin lähellä tavalliseen tapaan ja jutella sille kuin ei mitään; kuin hänen sykkeensä ei olisi lepattanut jossakin pilvissä ja kuin hän ei olisi samalla eksynyt miettimään, miltä tuntuisi silittää Aleksin hiuksia tai antaa sen painaa päänsä hänen olkaansa vasten niin kuin silloin, kun Pyry löysi hänet yöllä järven rannasta. Ei, Pyry oli varma, että sellaiset ajatukset näkyisivät hänestä taatusti. Niiden näkymisen salliminen ei taas tullut kuuloonkaan, joten se tarkoitti piiloon vetäytymistä. Se oli juuri sellainen ratkaisu, jollaisen Pyryn kaltaisen typerän nyhverön juuri kuuluikin tehdä.

Pyry ei ollut koskaan ollut kunnolla edes ihastunut yhteenkään oikeaan ihmiseen ja asiaa ajatellessaan hän tuli siihen tulokseen, että se johtui siitä, että hän ei uskonut kenenkään voivan ihastua häneen. Ei se tarkoittanut, että hän olisi välttämättä suoranaisesti inhonnut itseään, hän vain ei uskonut olevansa kenenkään silmissä mitenkään puoleensa vetävä. Niinpä hän voisi yhtä hyvin säästää itsensä ihastumisten vaivalta, koska eihän niistä mitään seuraisi. Mitään hyvää siis. Hän ei ollut odottanut tuntevansa vetoa toiseen poikaan, joten tämä tämänhetkinen ihastus, jonka olemassaoloa hän ei voinut kieltää, oli päässyt tulemaan vähän puskista.

Pyry olisi antanut vaikka mitä saadakseen sen käännettyä pois päältä, saadakseen ajatuksensa tottelemaan ja tekemään niin kuin hän halusi. Hän olisi myös antanut hyvin paljon saadakseen ujoutensa käännettyä pois päältä. Ehkä sitten hän ei olisi rakastunut joka ainoaan uuteen ihmiseen, joka oli hänelle ystävällinen.

Pyryllä oli parhaillaan hyppytunti ja hän käytti sen parhaalla tietämällään tavalla: yrittämällä irrottautua todellisuudesta hekeksi lukemalla kirjaa. Hän laittoi vielä varmuuden vuoksi nappikuulokkeet korviinsa, vaikka ei musiikkia aikonutkaan juuri sillä hetkellä kuunnella. Ihan vain varmuuden vuoksi. Hän ei ollut sillä tuulella, että olisi kaivannut minkäänlaista kontaktia muiden ihmisten taholta, hän oli tyytyväinen omassa tekstin muovaamassa maailmassaan, jossa oli eriskummallisia hirviöitä ja lohikäärmeet olivat juuri heränneet satoja vuosia kestäneestä unestaan.

Tietenkään hän ei saanut olla rauhassa.

”Hei, mitä sä luet?” Pyry kuuli Miran äänen sanovan jostain takaoikealta. Tyttö käveli lähemmäs ja istuutui Pyryä vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääreen. Pyry kohotti kirjaansa näyttääkseen teoksen nimen ja Mira luki sen päätään aavistuksen kääntäen, vaikka ei Miraa oikeastaan tämän kaltainen kirjallisuus kiinnostanut. Pyry laittoi kirjanmerkin takaisin kirjan väliin, mutta jätti paksun pokkarin lojumaan eteensä pöydälle kuin elätellen toivoa saada vielä mahdollisuus jatkaa lukemistaan.

”Mitä sulle kuuluu?” Mira kysyi katsoen Pyryyn tutkivasti. Pyryn oli laskettava katseensa pöydällä makaavaan reppuunsa, koska katsekontakti alkoi tuntua hänestä jotenkin hankalalta ylläpitää.

”Ei mitään ihmeellistä. Miten niin?” hän vastasi yrittäen kuulostaa arkipäiväiseltä ja huolettomalta.

”Ei kun mä vaan mietin. Sä oot vaikuttanut vähän hermostuneelta viimeaikoina.”

”Ai”, Pyry vastasi ja huomasi sitten sormeilevansa repun vetoketjuja tavalla, jonka voisi mainiosti tulkita hermostuneeksi. Hän pakotti sormensa lopettamaan. ”Kai sitä vähän voi olla hermostunut, kun koeviikko on tulossa.”

Mira hymähti tavalla, joka sanoi, että se hyväksyi tekosyyn tällä kertaa, mutta arveli hyvin vahvasti sen olevan nimenomaan tekosyy. Sitten se lisäsi vielä: ”Sähän tiedät, että sä voit jutella mulle, jos sulla on joku ongelma. Tai jos joku on sulle ongelma.”

Miran suupielessä roikkui pieni hymynkare, joka yhdessä tytön äänensävyn kanssa kertoi erittäin selkeästi tämän arvelevan, että Pyry oli pihkassa johonkuhun. Mikä oli toki totta, mutta ei Miran olisi sitä tarvinnut tietää. Hetkeksi Pyry säikähti, mutta muisti sitten, että Mirahan oli aiemminkin olettanut hänen olevan kiinnostunut Katista. Se rauhoitti jossain määrin. Pyry onnistui hymyilemään ja vastaamaan, että tokihan hän sen tiesi.

Miran alkaessa jutustella lähestyvästä koeviikosta Pyry huomasi pöydän ääreen ilmestyneen kolmannenkin hahmon. Niin, aaveet olivat palanneet hänen elämäänsä. Kultatukkainen tyttö istui liikkumatta Pyryn vasemmalla puolella ja tuijotti eteensä kuolleilla silmillään. Sen kasvot olivat aavistuksen epäselvät kuin tärähtänyt valokuva, yhtä yksityiskohtaa lukuunottamatta. Sen poskella oli iso mustelma ja mukinreunan muotoinen haava, josta valui pieni verikyynel alas leukaa kohti.