LPVJ 6. osa

Pyry ja Mira istuivat eräällä koulun suurta aulaa reunustavista penkeistä tiiliseinä selkänojana. Mira raapusteli hätäisiä kirjaimia vihkoon eikä Pyry tiennyt, tekikö hän jotakin koulutehtävää vai oliko kyseessä jokin tytön vapaavalintainen päähänpisto. Miran vihko ei edes ollut hänen mielessään päällimmäisenä, tuskin koko tyttökään. Oli oikeastaan varsin vaikeaa osoittaa, mikä pojan mielessä olisi ollut muiden asioiden yläpuolella sillä ajatukset harhailivat omia polkujaan. Hänen silmiensä edessä, muutaman metrin päässä pyöreään pöytään oli kokoontunut ryhmä äänekkäitä nuoria. Heidän joukossaan Aleksi, Kati ja kummitustyttö, joka näytti likatahralta ilmassa. 

Aula humisi täynnä ihmisten ääniä. Sanat törmäilivät toisiinsa ja sotkeentuivat, olisi ollut mahdotonta yrittää poimia joukosta yhtä tiettyä ääntä. Toisinaan toki jonkun kimakka ääni - nauru tai kiljahdus - murtautui muun melun ylle mutta vain hetkeksi. Pyry huomasi, että kimakkaääninen tyttö istui Aleksin vieressä, hymyili siinä ja pelleili rintavarustus paidankauluksesta kurkkien. Aleksi havahtui ajatuksistaan tytön tönäistessä häntä, mutta kummitustahra hänen takanaan ei kadonnut vieläkään. 

Mira pudotti kynänsä penaaliin ja taittoi vihon kiinni. Pyrykin havahtui vilkaisemaan kelloa. Tunti alkaisi pian. Saman havainnon alkoi tehdä yksi jos toinenkin aulassa notkuja ja osa lähti vaeltamaan kohti muualla päin sijaitsevia luokkia. Pyry ja Mira jäivät paikoilleen sillä heidän seuraavan tuntinsa luokkahuone ja sen suljettu ovi olivat aivan heidän vierellään. 

Pyry näki myös Aleksin ryhmän alkavan hajota. Kimakkaääninen tyttö lähti toisen, tikkumaisen laihan tytön sekä erään naistenmiehenä tunnetun abipojan kanssa jonnekin muualle. Pöytään jäi istumaan kaksi jääkiekkoilijaa Aleksin lähtiessä kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin kolmikko ja Katin seuratessa häntä. 

Pyrystä tuntui kuin varjo olisi siirtynyt Aleksin vierestä tämän silmiin. Ehkä hänen oli typerää ajatella niin, Aleksihan alkoi jo olla melko kaukana pysähtyessään vaihtamaan serkkunsa kanssa muutaman sanan. Ei Pyry hänen silmiään voisi sillä tavoin nähdä. Katin tummat hiukset huojuivat näpsäkällä poninhännällä hänen puhuessaan Aleksille. Korkealla aulan katossa olevasta katoikkunasta kurotti alas auringonsäteitä, jotka sytyttivät Aleksin hiukset palamaan kultaisena sädekehänä. Poika hymyili serkulleen tekaistua hymyä.

“Onks toi tyttö susta nätti?” Mira kysyi Pyryn vierestä vilkaisten merkitsevästi serkusten suuntaan. 

“Täh?” Pyry pudotti sanan suustaan yllätettynä. 

“Sitähän sä oot tuijotellut, vai mitä?” Mira vastasi selvästi yrittäen peittää ärsyttävää hymyä, joka teki Pyryn olon epämukavaksi, “Tässä jo muutaman päivän. Ja sehän on tosi nätti. Tunneksä sen jostain?”

“En”, Pyry valehteli toivoen yksisanaisen vastauksen tukahduttavan keskustelun. Hän inhosi tämäntyyppisiä keskusteluja, sillä ne muistuttivat, että hän oli jo kuluttanut seitsemäntoista vuotta tällä planeetalla. Se oli ikä, jossa viimeistään alkoi jo miettiä, että jotakin vikaa itsessä oli. 

“Ei sitten”, Mira vastasi suostuen jättämään aiheen tällä kertaa.

Pyryn seuraavan kerran vilkaistessa Aleksia tai Katia kumpaakaan ei näkynyt missään. Myöhemmin samana päivänä Pyry istui ruotsin tunnilla yksinään. 

* * *

Seuraavana aamuna Aleksi tuli aivan normaalisti bussipysäkille, joten ei se ainakaan kovin pahasti ollut kesken koulupäivän sairastunut. Tietenkään ei ollut Pyryn asia pitää lukua Aleksin poissaoloista ja lintsaamisista, ei se Pyryä liikuttanut suuntaan eikä toiseen. Tietenkään. Miksi olisi? Hän ei vain tänä aamuna ollut kovin seurallisella tuulella. Eihän hän koskaan muutenkaan ollut erityisen seurallinen, joten ei siinä edes ollut mitään ihmeellistä, eikä hänen tarvinnut asiaa mitenkään selitellä! Ehkä minuutti tai pari vierähti hiljaisuudessa, mikä sekään ei ollut mitenkään erikoista. 

Ennen kuin linja-auto ehti paikalle, Aleksi avasi suunsa, kuin olisi ohimennen muistanut asian: “Hei kuule, tuliks ruotsista jotain läksyjä? Se opettaja vihaa mua jo muutenkin… Olis kiva päästä siitä kurssista läpi.”

“Tais siitä tulla”, Pyry vastasi. Tietenkin läksyjä oli tullut. “Mut en mä niitä ulkoa muista ja kirja on kotona.”

Ruotsia ei ollut sen päivän lukujärjestyksessä. Olikohan se sitten helpotus vai pettymys. Pyryn oli vaikea sanoa.

“Mm, anna sun numero niin mä kysyn ne illalla”, Aleksi ehdotti. 

Ennen kuin yhtään puhelinnumeroa oli vaihdettu, bussi kiirehti esiin ja pysähtyi jarrut hyräillen poikien eteen. Kuskin ilme oli yhtä hapan kuin ennenkin sen kähistessä vastauksen hyvään huomeneen. Pyry meni istumaan vakiopaikalleen, mutta Aleksi jäikin hänen edessään olevalle penkille. Työntäessään naamansa istuinten selkänojien väliin ja katsoessaan Pyryä kulmiaan kohottaen se näytti aika… hauskalta. Auringon valo tarttui sen kalpeisiin ripsiin. Pyry pudotti katseensa esiin etsimäänsä kännykkään ja luetteli numeron, josta läksyt saisi kysyttyä.

“Missä sä muuten olit?” Pyry kysyi, kun toinen oli jo kääntymässä istumaan suoraan penkilleen.

“Ei huvittanu istua koulussa, lähin kotiin”, Aleksi vastasi ja hänessä oli vähän samaa välttelyä kuin silloin, kun hän oli kertonut perheensä äkkinäisestä halusta muuttaa takaisin. “Sä et oo varmaan ikinä lintsannut.”

Jotenkin toteamus tuntui syytökseltä tai haukkumalta. Tietenkään Pyry ei ollut lintsannut. Koska oli nössö. Koska ei uskaltanut. Keskustelu loppui siihen ja Aleksi nojasi päänsä ikkunaa vasten näyttäen nukahtavan. Pyryn piti töniä hänet hereille lukion pysäkillä. Herättää unesta, joka vielä sumensi tämän silmiä.

* * *

Iltapäivällä Aleksi soitti, kuten oli luvannut. Puhelun loppumisesta ei kulunut kuin vartti, kun Pyryn puhelin soi uudemman kerran. Kuulemma ruotsi olisi voinut olla Aleksille yhtä hyvin hepreaa eikä hänen aivoillaan voinut olettaa ratkaisevan niin typeriä tehtäviä. Ilmeisesti hän oletti Pyryn aivojen kykenevän siihen. Pyry tunsi olonsa jollain lailla tärkeäksi alkaessaan toistaa edellisen ruotsintunnin asiasisältöjä. 

Se ei jäänyt viimeiseksi sen sortin puheluksi. Pyry sai huomata, että Aleksi ei kovin paljoa viihtynyt koulussa ja Pyry sai toimia hänen yksityisopettajanaan tuon tuosta. Pyry ei oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Toisaalta tunnilla olo yksin teki hänen olonsa epämukavaksi, mutta iltapäivien venyvät puhelut ja hieman anteeksipyytävä sävy Aleksin äänessä tavallaan hyvittivät sen. Tavallaan Pyry alkoi pitää ruotsista yhä enemmän. Tavallaan. Hän ainakin taatusti osasi typerää kieltä paljon paremmin kuin koskaan ennen. 

Se oli myös aikaa, jolloin Pyryn ajatukset tuntuivat vaeltavan jopa enemmän kuin tavallisesti. Ainahan hän oli kai ollut vähän hajamielinen, mutta nyt hänen alkoi olla vielä vaikeampi pitää ajatuksiaan kasassa. Hieno esimerkki hänen keskittymiskyvyn puutteestaan tapahtui hänen ollessaan lataamassa bussikorttiaan ensimmäistä kertaa sinä lukuvuonna. Latauksesta sai kupongilla kaupanpäälle suklaalevyn ja Pyry keskittyi valikoimaan sitä niin antaumuksella, että olisi unohtanut korttinsa kioskin tiskille, ellei myyjä olisi huutanut hänen peräänsä. Pyryä ei ollut pitkään aikaan nolottanut niin paljon ja hän kiirehti pois puristaen korttia niin, että se tuntui uppoavan kämmeneen, ja jätti suklaalevyn unohduksiin reppunsa pohjalle.

Lisäksi hän alkoi olla varma, että hänen huoneessaan asusti tai ainakin silloin tällöin kävi vierailulla jonkinlainen aave. Sekään ei varsinaisesti auttanut häntä yrityksessä pitää ajatuksensa siistissä järjestyksessä. Se sai hänet aina ajattelemaan Aleksin ympärillä kulkevaa haamua.

LPVJ 5. osa

Seuraavina päivinä elämä asettui normaaleihin arkiuomiinsa, siirtymä kesäloman vapaudesta kouluelämän puuduttavaan rytmiin tapahtui oppilaiden mielessä varsin nopeasti. Pyry luuhasi päivänsä yleensä Roopen tai Miran kanssa silloin kun sattui näitä näkemään. Mira oli varsin puhelias mangaan ihastunut tyttö, joka joskus näytti tuntevan koko koulun väen. Nyt kesän jälkeen se oli ruskettunut ja sen muuten mustan tukan otsahiuksiin oli ilmestynyt pinkki raita. Olihan se ihan mukava, mutta sitä näki harvemmin eikä Pyryllä ollut koskaan ollut erityistä intoa tunkea mukaan sen muiden kavereiden joukkoon. Hän olisi vain tuntenut olonsa yhtä ulkopuoliseksi kuin ollessaan Aleksin ja Katin kanssa syömässä sinä yhtenä epäonnisena päivänä.

Erityisen epäonnisen tuosta pikku kohtaamisesta teki se, että nyt Pyry tunsi olonsa vaivautuneeksi aina nähdessään Katin. Hän oli varma, että tyttö muisti tasan tarkkaan, miten hölmö hän oli. Toisekseen aina sattuessaan Katin lähelle hänestä tuntui, että tyttö voisi luulla hänen seuraavan tätä. Tai luulla että Pyry olisi ihastunut tai jotain. Ja nämä kaksi olettamusta yhdistettynä saivat hänet tietenkin näyttämään erittäin säälittävältä. 

Toisaalta taas ainakin ruotsin tunnit olivat siedettävämpiä kuin Pyry oli muistanut. Enää hän ei tietenkään istunut yksin, ei tarvinnut pelätä paritöitä. Oikeastaan Pyry alkoi jopa toivoa opettajan sanovan maagiset sanat “keskustelkaa parin kanssa”, oikeastaan se oli ihan hauskaa. Varsinkin kun kumpikin inhosi kyseistä kieltä yhtä palavasti. 

Vapaa-aikansa Pyry puolestaan vietti mieluiten luuhaamalla ulkona. Yleensä hän käveli läheisen järven rantaan. Sinne vievä tie oli päällystämätön, mikä tätä nykyä oli jo melkoisen harvinaista, ja Pyry rakasti ääntä, joka syntyi kengänpohjien painautuessa hiekkaan. Rahina, kun likainen lenkkitossun pohja kaivautui maahan ja jätti siihen pehmeimmissä paikoissa oman kraatterinsa. Sillä välin ympärillä sulkeutuva sekametsä humisi ja kaukana tuoksui kimmeltävä järvi. Raikas tuuli. Siitä tiesi olevansa lähellä vettä. 

Pyry valitsi aina oleskelupaikkansa rannan eräällä kohdalla nököttävien suurten kivien lomasta. Osaksi ne olivat oikeasti kalliota, joka työntyi poimuisena esiin hiekasta, osaksi jostain kulkeutuneita siirtolohkareita. Joka tapauksessa niiden väliin saattoi hyvin jäädä ikuisuuksiksi katselemaan harmaata aallokkoa ja kuuntelemaan jossain etäämpänä seisovalta kunnan rantasaunalta kantautuvia ihmisäänien hailakkoja kaikuja. Arkipäivinä ne olivat harvemmassa.

Pyry oli joskus miettinyt, miksei kukaan ollut vallannut kyseistä rannan kaistaletta itselleen. Siinä oli pehmeää hiekkaa ja kivet sekä kalliot olivat hioutuneet miellyttävän sileiksi ja lämpenivät auringossa pehmeällä tavalla, josta Pyry piti. Ehkä kohdan koskematta jättäminen johtui siitä, miten maa käyttäytyi vedenpinnan alla. Pyry oli huomannut pohjan olevan täynnä painanteita ja hyvin lähellä rantaa alkoi äkkisyvä. Pyry oli tehnyt nämä havainnot kahlatessaan veteen housunlahkeet ylös käärittyinä. Sinä päivänä hän oli palannut kotiin läpikotaisin märkänä. Ainakaan lapsille tämä ranta ei siis ollut kaikkein ihanteellisimpia. 

Toki järveä reunusti paikoin lenkkipolku, joka myös satunnaisesti haarautui kiertelemään metsässä. Se kulki myös Pyryn suosikkipaikan ohitse, mutta ei kuitenkaan yleensä tuottanut hänelle ongelmia, sillä tuskin kukaan käytti sitä. Ihmisillä oli kai tarpeeksi tekemistä erinäisissä piha- ja maataloustöissä, joten miksikäs turhaan lähteä lenkille energiaa ja aikaa tuhlaamaan. Sitä paitsi satunnaiset ohikulkijat käyttäytyivät nimityksensä mukaisesti - kulkivat ohi. Ja hiekalla rahisevat askeleet antaisivat ennakkovaroituksen, jos Pyry sellaista kaipaisi. 

Kuulemista olisi helpottanut, jos korviin ei olisi tungettu kuulokkeita, jotka syytivät musiikkia aaltoilevana virtana suoraan aivojen lävitse ja väreilemään läpi kiveä vasten lepäävän kehon. Näkemistä puolestaan olisi auttanut, jos silmät eivät olisi lerppuneet kiinni. Tällä kertaa myöskään kulkija ei ollut satunnainen ja kuten selväksi kävi, ei myöskään aikonut vain jatkaa matkaansa.

Pyry hätkähti niin rajusti, että se oli melkein hypähdys, kun varoittamatta toinen hänen kuulokkeistaan kiskaistiin irti. Hänen läpikotainen säikähdyksensä aiheutti runsaasti hilpeyttä tyhjästä ilmestyneessä Aleksissa.

“Mitä vittuu sä kuuntelet noin keskittyneenä?” poika sanoi, kun naurultaan sai puhuttua. Pyry katsoi häneen loukkaantuneena. Aleksi oli nähtävästi ollut juoksemassa, sillä oli yllään verkkarit ja vaaleat hiukset olivat hien tummentamat ja tarttuivat kiinni otsaan. Pojan rinta kohoili vielä juoksun jäljiltä normaalia tiuhempaan.

“Se on Pariisin Kevättä”, Pyry vastasi nyreästi. Aleksi oli jo vienyt nappaamansa kuulokkeen omalle korvalleen.

“Koskaan kuullukaan”, poika totesi ja piti sitten tauon kuunnellakseen kasvoillaan huolellisen puntaroiva ilme. Pyryn toiseen korvaan jäänyt nappikuuloke ohjasi Pikku Huopalahden kelluvat sävelet hänenkin korvaansa. 

Hetken kuluttua Aleksi heitti kuulokkeen rennosti takaisin Pyrylle ja vetäytyi pois toisen henkilökohtaisesta tilasta, johon kuulokkeen johdon lyhyys oli hänet tuonut. Poika nyrpisti nenäänsä ja ilmoitti tuomionsa kipinä silmäkulmassa: “Ihmemusiikkia. Ja mikä niitä sanotuksia vaivaa? ‘Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa’? Täällä peräkylillä sitä seuraavaa autoa saakin odottaa ainakin tunnin ja sinä aikana jo myöhästyy joka paikasta. Ja välttämättä mitään seuraavaa bussia ei ees tuu enää.”

Pyry tuhahti närkästyneenä siitä, että joku kehtasi arvostella noin yhtä hänen suosikkikappaleistaan. 

“Se onkin kato kielikuva. Se vaatii niin ku syvällisempää ajattelua”, Pyry vastasi kuin puhuisi järjenjuoksultaan hieman hitaalle yksilölle, “Sitä paitsi Pikku Huopalahti, mikä on ton biisin nimi, on Hesassa ja siellä menee ihan varmasti busseja jotain minuutin välein.”


Aleksi alkoi kinata vastaan siitä, että eihän laulussa esitetty elämänohje sitten ollut pätevä muille kuin kaupungeissa asuville. Ja toisekseen, joskus saattoi olla niin tiukka aikataulu, ettei millään ehtisi odottaa seuraavaa linja-autoa, sillä Pyryn oletus minuuteittain kulkevista autoista oli ilman muuta suurta liioittelua.

“No sit tilaa vaikka taksin, jos on niin kiire”, Pyry näpäytti kyllästyttyään toisen inttämiseen.

“Meinaaks se sitten vertauksena, että jos ei halua juosta yhden rakkauden perässä eikä jaksa odottaa seuraavaa, hommaa jostain huoran?”

Aleksin äänessä ja kasvoilla kimalteli aivan liian itsetyytyväinen hymy. Harmikseen Pyry ei keksinyt enää mitään, millä olisi sen voinut pyyhkiä pois. Niinpä hän tuhahti ja käänsi musiikin kovemmalle. 

LPVJ 4. osa

Tunti oli liian pitkä ja luokan suureksi harmiksi siitä osa käytettiin jo opiskeluunkin. Ennen pitkää se kuitenkin loppui, kuten kaikki oppitunnit kaikesta huolimatta ennen pitkää tekivät. Suurin osa oppilaista ryntäsi luokasta niin nopeasti kuin tunnin päätyttyä pystyivät, mutta Pyry latoi tavaroitaan reppuunsa mitenkään kiirehtimättä. Mikäs kiire hänellä olisi? Hän ei kuitenkaan löytäisi kavereitaan tällä välitunnilla, niillä oli kuitenkin eri ruokailuvuoro kuin hänellä ja tuntui typerältä luuhata yksinään. 

Pyryn vieressä Aleksi työnsi tuolinsa taaksepäin niin että tuolinjalat kirskuivat lattiaa vasten. Poika heilautti repun roikkumaan toiselle hartialleen ja jäi seisomaan pulpetin viereen vähän hajamielisenä. 

“Onks sulla, Pyry, ruokailu nyt?” 

“Joo. Taitaa olla.”

“Haittaako, jos tungen mukaan?”

“Ei tietenkään.”

Pyry veti laukkunsa vetoketjun kiinni ja nousi ylös seuratakseen Aleksia ulos luokasta käytävälle, jossa ihmismassan pitämä meteli tiivistyi miltei kiinteäksi aineeksi. Pyry vilkaisi vieressään kävelevää Aleksia ja joutui tekemään töitä pitääkseen kasvonsa neutraaleina. Vaaleatukkaisen pojan toisella puolella näytti kulkevan hailakan tumma olento. Näytti kuin ihmisenmuotoisesta tilasta olisi imetty aavistus valoa pois. Satunnaisesti jonkun kyynärpää tai kokonainen opiskelija soljui ilmestyksen lävitse mitään erityistä reaktiota osoittamatta. Pyry yritti olla tuijottamatta. 

Aleksi puolestaan näytti mietteliäältä. Tämä oli jo toinen kerta, kun Pyry näki kummituksen hänen lähellään. Pitäisiköhän kysyä pojalta asiasta? Samalla kun Pyryn aivot tajusivat ajatuksen sisällön hänen teki mieli nauraa itselleen pilkallisesti. Mitä hän kuvitteli sanovansa? Joo mä nään jonkun haamun sun vieressäs, onko mitään ajatuksia kuka se vois olla? Idiootti. Idioottimaista. Kukaan järkevä ihminen ei uskonut kummituksiin ja Pyry todennäköisesti oli vain hullu. 

Aleksi näytti havahtuvan mietteistään. Suupielessä käväisi jonkinlainen hymy ja tumma hahmo hänen takanaan liukeni ilmaan savupatsas tuulenpuuskaan. “Pirun iso rakennus”, poika huomioi.

Pyry kohautti olkapäitään muistaen omat ensipäivänsä lukiossa. Rakennus oli näyttänyt lähinnä valtavalta labyrintilta, joka nielaisisi epäonnisen opiskelijan vaivatta syövereihinsä. Nyt tuntui oudolta käsittää, miten kukaan voisi tuntea koulun sekavaksi tai erityisen valtavaksi. “Niin kai.”

“Vaikka oli mun entinenki lukio vähintään yhtä iso.”

“Mm.”

“Sä oot sitten puhelias kaveri, antaisit toisillekin välillä suun vuoron.”

Pyry naurahti ja ripusti reppunsa naulakkoon ruokalan ulkopuolelle.

* * *

Ruokalassa oli jo suhteellisen täyttä, mutta Pyry ja Aleksi löysivät silti vielä yhden vapaan neljän hengen pikkupöydän salin reunalta. Pyry piti noista pienistä pöydistä enemmän kuin valtavan pitkistä ruokailutilaa halkovista pöydistä, joissa saattoi joutua istumaan kylki kyljessä täysin vieraiden ihmisten kanssa. Teoriatasolla siinä ei ollut mitään pahaa, mutta käytännössä se oli ahdistavaa. 

“Eiks meidän pitäis muistella vanhoja hyviä aikoja tai jotain?” Aleksi huomioi halkaistessaan perunan nähdäkseen, oliko sen sisällä tumma yllätys, “Niin kuin vaikka naureskella sille, miten jekutettiin opettajia tai karattiin kesken koulupäivän.”

“Mut en mä oo ikinä tehnyt mitään tollasta”, Pyry vastasi kummeksuen. Vielä vähemmän oli tehnyt sellaisia asioita Aleksin kanssa, eiväthän he ala-asteella mitään parhaita kaveruksia olleet olleet.

“Nostalgisoinnissa on kato just se idea, ettei asioiden tarvii olla ihan totta. Kunhan ne kuulostaa kivalta”, Aleksi selitti ja kiinnitti sitten huomionsa johonkin Pyryn takana. Poika hymyili ilahtuneesti ja sitten vilkutti kärsimättömästi. Ilmeisesti hän sai kiinnitettyä haluamansa henkilön huomion. 

Toistamiseen hyvin pienen ajan sisällä Pyry oli saada sätkyn. Tällä kertaa se johtui aivan elävästä nuoresta naisesta, joka laski tarjottimensa Pyryn tarjottimen viereen ja istuutui pojan vieressä vapaana olevalle paikalle. Tilanne muistutti kummituksen havaitsemista myös siinä mielessä, että Pyryn oli vaikea olla tuijottamatta. Tyttö oli iholtaan kalpea, mitä puolestaan korosti entisestään tämän musta, lainehtiva tukka. Pitkät kiharat nuolivat siroa selkää. Pyry ei pahemmin tiennyt siitä, mikä oli vaatetuksen saralla muodikasta, mutta hän olisi voinut lyödä paljosta vetoa, että tämän tytön asukokonaisuus oli juuri sitä. Ainakin se näytti hyvältä hänen päällään. Todella hyvältä. Pyry yritti kiinnittää huomionsa salaattiinsa ja pyydysti sieltä vesimelonin palan suuhunsa. Siinä oli tietenkin siemeniä. Eikä Pyry kehdannut ruveta niitä sylkemään suustaan. Ei siementen nieleminen niin vaikeaa kuitenkaan ollut. 

“Katsos kuka on löytänyt tiensä koululle”, tyttö sanoi Aleksille hymyn kera. Pyry oli sillä välin unohtanut, miten syötiin ja tiputteli salaatinlehtiä ympäriinsä. Kukaan ei näyttänyt huomaavan, mutta Pyrystä tuntui, että koko täpötäysi ruokala näki, kuinka idiootti hän oli. 

“Eihän tänne voi olla vaikee löytää, jos säkin oot jo kaks vuotta löytänyt perille”, Aleksi vastasi ja suoritti sitten esittelyt kääntyen ensin Pyryn puoleen: “Toi on Kati, se on mun serkku. Ja Kati, toi on Pyry, oltiin joskus samalla luokalla.” 

Kati kääntyi hymyillen Pyryyn päin - Pyrystä tuntui, että osa hymystä johtui hänen typerästä nimestään - ja sanoi: “Moi.”

Pyry tyytyi hymyilemään ja nyökkäämään päätään, siihen hän ainakin kykeni. Puheen tuottaminen tuntui kummallisen vaikealta. Serkku. Ei näissä kahdessa kyllä liiaksi samaa näköä ollut, mitä nyt molemmat olivat melko miellyttävän näköisiä, eihän sitä voinut kiistää. Katin vihreät silmät olivat ehkä aavistuksen liian lähekkäin, jotta tytön kauneus olisi ollut moitteetonta, mutta noinkin hän oli hyvin viehättävä. Ehkä juuri silmien lähekkäisyys teki hänen kasvonsa miellyttävän persoonallisiksi. Joka tapauksessa koko tytön olemus huusi, kuinka paljon Pyryn tason yläpuolella hän oli. Tytön käytös ei antanut viitteitä ylenkatseesta, mutta Pyry tiesi, ettei kukaan Katin kaltainen tyttö puhuisi hänelle ilman syytä. Sitä paitsi hänhän ei nähtävästi kyennyt edes saamaan sanaa suustaan, joten hänelle ei olisi mitään hyötyä olla helpottunut siitä, että Kati oli Aleksin serkku eikä tyttöystävä. Lisäksi Kati oli todennäköisesti jo jonkun muun tyttöystävä.

Pyry vaipui mielellään hiljaisuuteen serkusten jutellessa. Hän tunsi voimakasta halua kadota. Pakoon lähdön houkutus kutitti jalanpohjia, mutta hän istui silti kiltisti paikallaan niin kauan, kunnes oli syönyt. Vasta sitten hän saattoi keksiä jonkin tekosyyn - tekemättömiä tehtäviä ja muuta epämääräisesti mutistua - lähteä pois. Ei häntä kukaan estänyt. 

LPVJ 3. osa

Kaikkein eniten ensimmäisessä kunnollisessa, opiskelun täyttämässä koulupäivässä Pyryä risoi ruotsin opiskelu. Kidutus olisi ollut täydellistä, jos kyseistä kieltä olisi ollut heti aamulla, mutta niin epäinhimilliseksi hän ei olisi koskaan laatinut lukujärjestystään. Joka tapauksessa hän olisi jättänyt tunnin väliin, jos olisi nähnyt sen edes jossain määrin viisaaksi ja toisekseen jos hänellä olisi ollut kanttia. Kaikesta huolimatta hän kuului edelleen niihin suhteellisen tunnollisiin oppilaisiin ja sen mukaisesti oli myös luokassa ensimmäisten joukossa hyvissä ajoin ennen tunnin alkua.

Pyry valitsi itselleen paikan seinän vierestä. Hän piti paikoista, joista saattoi katsella muuta luokkaa ja joista häntä itseään olisi vaikeampi tarkkailla. Pulpetit olivat kaikissa luokissa järjestetty parijonoihin ja vaikka Pyryllä ei ollut rohkeutta mennä istumaan kenenkään muun yksinäisen viereen, hän tavallaan toivoi, että joku tulisi hänen viereensä. Niin tapahtui yleensä vain silloin, kun luokka tuli aivan täyteen.

Kielten tapauksessa vieruskaverin saaminen olisi ollut vielä tärkeämpää, sillä opettajat tuppasivat teettämään jatkuvasti tehtäviä, joissa tuli keskustella parin kanssa. Pyry inhosi tuskin mitään niin paljon kuin kolmanneksi tunkeutumista johonkin porukkaan, kun itsellä ei ollut paria. Toisaalta hän inhosi suunnattomasti myös tehtävän tekemättä jättämistä, sillä muiden jutellessa tehtävää läpi sitä tunsi kuumottavan itsetietoisuuden korventavan itseään.

Pyry kaivoi tunnin alkua odotellessaan uudelta haisevan oppikirjan repustaan jättäen silti koululaukunkin pöydälle kuin jonkinlaiseksi suojamuuriksi. Hän etsi myös penaalinsa ja sormeili sen vetoketjua keksimättä muutakaan käyttöä käsilleen. Häntä unetti ja hän olisi mieluummin lähtenyt jo kotiin.

Luokkaan valui hitaasti opiskelijoita, mutta opettajaa ei vielä näkynyt. Pyryn huomio kiinnittyi seuraavaksi ovesta astuvaan Aleksiin, jonka silmät haravoivat luokkaa laskelmoiden parasta istumapaikkaa. Pyry laski katseensa takaisin kirjan harvinaisen rumaan kanteen. Hän oli joskus miettinyt, miksi ruotsin kirjojen täytyi niin usein olla rumia. Aleksi kuitenkin oli huomannut hänet ja Pyryn yllätykseksi tuli hänen luokseen.

“Istuuks tässä joku?” Aleksi kysyi nyökäyttäen päätään Pyryn vieressä olevaa ilmi selvästi tyhjää tuolia kohti. Tietenkin Pyry tiesi, mitä kysymyksellä tarkoitettiin, mutta, hänestä sen vakiintunut asettelu oli aina kuulostanut typerältä.

“Joo, mun raidallinen laama Timo, sano moi”, Pyry vastasi yllättäen hieman itsensäkin. Hänellä oli tapana ajatella tuonkaltaisia vastauksia, jotka ainakin kuvittelevat olevansa nokkelia. Mutta ajatteleminen ja ääneen sanominen olivat kaksi aivan eri asiaa. Aleksin kulmat kohosivat ja suu vääntyi kertomaan, että Pyryä pidettiin kahelina. Mitä hän varmaan olikin. Ennen kuin Aleksi ehti sanoa mitään, Pyry antoi järkevänkin vastauksen: “Ei istu.”

Aleksin suupieli kaareutui aavistuksen verran hymyyn samalla kun se istuutui Pyryn viereen. Pyry huomasi ohimennen, että luokassa olisi ollut jäljellä vielä useampikin täysin vapaa pulpettipari.

“Mä tiesin jo sillon penskana et sä oot outo”, Aleksi ilmoitti antamatta Pyryn keskittyä kirjan hajamieliseen selailuun. Sitten se kai muisti, mitä ainetta he pian rupeaisivat opiskelemaan ja jatkoi ylikorostetulla ruotsalaisaksentilla: “Duu ääär… en sekopää.”

Blondi näytti tyytyväiseltä itseensä.

“Sittehän meitä on kaksi”, Pyry vastasi tutkaillen kirjan sisällysluetteloa. Nyt hänestä tuntui, että hän voisi vuorostaan olla itseensä tyytyväinen. Vaikka ehkä se lapsellista olikin.

Silloin opettaja päätti aineellistua luokan eteen ja aloittaa tunnin ylipirteällä puheellaan ja suuret korvakorut edestakaisin heiluen. Papattaessaan se heilutteli päätään kuin kana ja Pyry tiesi, että tästä olisi tulossa hyvin pitkä ruotsin kurssi.

LPVJ 2. osa

Ensimmäinen koulupäivä oli silkkaa turhuutta läpikotaisin ja vaikka miten päin olisi katsonut. Toisen vuosikurssin opiskelijoille ei enää tarvinnut selittää talon sääntöjä eikä heille ollut oikeastaan mitään uutta tietoa tarjottavana. Koulupäivä koostui siis lähinnä ryhmänohjaajan turhista tervetuliaispuheista ja kysymyksistä kenenkin lomanviettotavoista. Ai niin, toki ryhmälle myös jaettiin lukujärjestykset. Juuri ne samaiset, jotka he olivat järjestelleet itse ja jotka olisi voinut tulostaa netistäkin.

Kaiken kruunasi se, että Pyry olisi tämän typeryyden takia jumissa koululla vielä melkein kaksi tuntia pakollisen osuuden päätyttyä. Se johtui busseista. Pyryn mielestä oli epäinhimillistä joutua käymään parinkymmenen kilometrin päässä koulua jostakin typerästä pusikosta - tai niin hän tällaisina päivinä ainakin muille sanoi. Toisaalta hän myös piti rauhallisesta ympäristöstä, jossa oli asunut koko siihenastisen elämänsä. Hän oikeastaan viihtyi siinä uneliaassa rauhassa, joka pienessä sivukylässä vallitsi. Kaukana asuminen oli hyvä syy yksin oleilulle ja Pyry viihtyi itsekseen.

Joka tapauksessa Pyry oli jumissa ja valitsi ajantappopaikakseen yhden koulun pienemmän aulan pikkupöydistä. Hän noukki repustaan mukanaan tuomansa kirjan - se oli fantasiaa sillä välillä pakeneminen tavallisesta todellisuudesta tuntui mukavalta - ja alkoi lukea. Hän ei ehtinyt pitkällekään, kun hänen uskollinen kaverinsa jo yläasteen puolelta, Roope, ilmestyi näkyviin. Pyry melkein toivoi, että leveäkasvoisella pojalla olisi ollut kiire vaikka omaan bussiinsa, mutta nähtävästi näin ei ollut. Roope huudahti ilahtuneen moin huomatessaan Pyryn ja istuutui tätä vastapäätä. 

Pyry yritti nopeasti lukea parhaillaan kesken olevan lauseen loppuun kirjastaan, mutta se tuntui töykeältä, hän ei saanut kiireessään sanoja muodostamaan järkevää lausetta ja niin hän luovutti tuntien hienoista tyytymättömyyttä keskeytyksestä. Se puolestaan sai hänet tuntemaan itsensä huonoksi ystäväksi. Ei kai ollut mitenkään ihmeellistä jos hänen kaveripiirinsä olikin niin pieni kuin oli. 

“Mites kesäloma meni?” Roope kysyi Pyryn sovittaessa kirjamöhkäleensä takaisin laukkuun, joka muutoin olikin käytännössä tyhjä.

“Ihan kivasti”, Pyry vastasi, “Ei mitään ihmeellistä. Mites sulla?”

Roope ei alkanut vaatia tarkempia yksityiskohtia Pyryn lomasta vaan alkoi iloisesti selittää matkastaan niinkin kauas kuin Australiaan. Oli kuulemma ollut kivaa. Pyry kuunteli nyökytellen ja tarvittaessa hymyillen. Hän tiesi, ettei kannattanut kertoa edes Roopelle siitä, miten hänen oma lomansa oli pääasiassa kulunut; kotona kuunnellen talossa hiljaa kulkevia aaveita, jos ne olivat olemassa. Sitä Pyry oli tehnyt, kun ei ollut kuunnellut vanhempiensa riitelyä - siinä oli asia, josta olisi voinut puhua, mutta Pyry ei halunnut. 

Pyry oli kerran yrittänyt tuoda esiin harvalukuiselle ystäväpiirilleen, että saattoi uskoa aaveisiin, mutta jo siitä hyvästä hän oli saanut aavistuksen kummeksuvia, joskin kohteliaan rajoissa olevia katseita. Ne olivat toimineet varoituksena, eikä Pyry ollut vuosiin puhunut kenellekään näkemistään olennoista. Sellaisista kuin aamuinen tyttö, joka hävisi jäljettömiin. Ainoastaan Pyryn sisar tiesi Pyryn joskus nähneen pihalla kummituksen ja tyttökään tuskin muisti asiaa enää.

“Ja mieti, sitten se koala puri meidän Nikoa sormeen!” Roope selitti leveästi hymyillen ja silmät kiiluen. 

“Vau, saikse jonkun verenmyrkytyksen?”

Roope nauroi ja selitti, että ei sentään. Sen veli oli vielä hengissä vaikka olikin kiljunut kuin pikkutyttö. 

* * *

Aurinko paahtoi korkealta taivaalta, kun Pyry vihdoin käveli bussipysäkiltä kotiin päin. Asfaltti kimalsi ja ilma sen yläpuolella väreili. Kylä kylpi uneliaassa lämmössä eikä muita kulkijoita juuri näkynyt, edes Aleksi ei näköjään ollut tullut samalla bussilla kotiin ja Pyry sai nauttia rauhastaan. Jossain joku hakkasi mattoja mattopiiskalla niin, että mäiskähdykset kimpoilivat talojen seinistä, mutta sekään ei varsinaisesti rikkonut lumousta. Vaikutus oli miltei päinvastainen.

Pyryn oman kodin erotti tiestä varjoisa pihatie ja ohut kaistale puita, lähinnä metsäinen saareke. Olisi voinut luulla, että juuri se olisi ollut paikka, jossa rauhaisuus tiivistyisi, mutta nähtävästi ainakaan tänään ei niin ollut. Siitä ensimmäinen varoitusmerkki istui kahden koivun väliin kiinnitetyssä riippumatossa ja töni alakuloisin potkaisuin vauhtia maasta. Pyryn pikkusisko Lumi - ilmeisesti heidän vanhempansa olivat kuvitelleet olevansa joko hauskoja tai nokkelia, mutta sisarukset olivat yhdessä tulleet siihen tulokseen, ettei asia ollut näin - oli odotetusti päässyt tulemaan kotiin jo aikaisemmin. Tyttö kääntyi katsomaan veljeensä kuullessaan tämän askeleet pihatien hiekalla. 

“Keittiöön ei sit välttämättä kande mennä”, Lumi sanoi kuivan toteavasti, “eikä olkkariinkaan.”

Pyry hymähti vastaukseksi. Pieni tauko.

“Oliks hauskaa koulussa? Montako mokkeria ehdit jo kiduttaa?” Pyry kysyi lähinnä kiusaa tehdäkseen. Lumi oli juuri aloittanut yhdeksännen luokan.

“Mh, mee nyt jo siitä johonki”, tyttö vastasi ja heilautti jalkansa ylös voidakseen käydä pitkäkseen riippumattoon ja teeskennellä, ettei Pyryä ollut olemassakaan. 

Pyry antoi siskon olla ja suuntasi sisälle. Hänen täytyi joka tapauksessa kulkea keittiön ohi päästäkseen omaan huoneensa eikä häntä juuri yllättänyt, että avoimesta ovesta lohkeava näkymä paljasti äidin, jonka kasvoilla oli yksi tämän parhaista marttyyri-ilmeistä. Pyry kuuli olohuoneen suunnalta tv:n pauhun, ääni oli mielenosoituksellisen voimakas. Näin ollen ei tarvinnut olla mikään huippuälykkö keksiäkseen, missä isä oli. Pyry jatkoi hidastelematta oman huoneensa turvaan, kapeat portaat ylös ja vasemman puoleinen ovi hämyiseltä porrastasanteelta. Siellä hän oli alakerrassa vallitsevan hyytävän tunnelman yläpuolella.

Repun vetoketjut kilahtelivat laukun tömähtäessä lattialle. Pyryn huone ei ollut kovinkaan suuri, mutta hän piti siitä. Kun oven veti perässään kiinni, tunsi aina jonkinlaista helpotusta. Omassa huoneessa ei tarvitsisi sietää rasittavia ihmisiä tai pelätä yleisesti sosiaalista painetta ja siellä oli turvassa. Erityisesti hän piti huoneensa ikkunasta, sillä se oli omassa syvennyksessään ja leveällä ikkunalaudalla saattoi istua. Niin hän teki nytkin. Istui ja katseli alas takapihan laiskasti hoidettuun puutarhaan. Sillä tavoin hän saattoi viettää hyvinkin paljon aikaansa.

Puutarhan marjapensaat seisoivat visusti riveissään, mutta kukaan ei ollut juuri jaksanut leikellä niitä vuosiin ja oksat näyttivät lähinnä villiintyneen. Omenapuita koski suunnilleen sama. Tähän vuodenaikaan puut näyttivät kauniilta kantaessaan punaisia hedelmiään kuin koruja, hedelmiä, jotka näyttivät herkullisilta, mutta olivat todellisuudessa kammottavat kitkeriä. Se oli maailma, jossa Pyry oli kasvanut ja jota hän sekä rakasti että vihasi. Vaikka joskus häntäkin häiritsi kodin syrjäisyys, hän ei tiennyt, minne muuallekaan olisi halunnut. Oli vain niin helppoa jäädä istumaan ikkunalaudalle ja kuunnella vanhan talon narinaa. Hän oli tottunut siihen. 

Joinain päivinä hänestä tuntui kuin hän olisi hukkaamassa itsensä tähän maisemaan. Hän ei tiennyt minne oli menossa ja joskus olisi tuntunut mukavalta vain liukua olemattomiin ja tulla kummitukseksi talon aaveiden joukkoon. Hiipua muistoksi. Ei hän sitä tosissaan harkinnut. Voiko tottuneisuuteen hukkua?

Linja-autojen perässä voi juosta, 1. osa

[jatkossa käytän tarinan otsikosta lyhennettyä muotoa LPVJ]


“Love is a bitch“, oli raaputettu suurin kirjaimin vihreän bussipysäkkikatoksen metalliseen kylkeen. Joku oli sen siihen kesän aikana käynyt kirjoittamassa, sillä Pyry ei muistanut nähneensä sitä aikaisemmin. Eipä sillä, että töherrykset olisivat vaikuttaneet Pyryn elämään mitenkään, ne eivät estäneet häntä istuutumasta tylsistyneenä sään harmaannuttamalle puupenkille katoksen sisällä. 


Aamu oli kuulas ja miellyttävän raikas loppukesän aamu. Se oli uuden lukuvuoden ensimmäinen, mikä niin monelle merkitsi uutta alkua ja toivoa paremmista arvosanoista. Kesän aikana oli ehditty unohtaa, kuinka tylsää ja työlästä opiskelu oikeastaan olikaan ja oli helppo huijata itseään luulemaan, että tänä lukuvuotena jokin olisi muka toisin ja kirjoille olisi enemmän aikaa. Pyryä uudet alut eivät huijanneet, hän oli jo oppinut tuntemaan lukionsa ja hän toden totta oli jo elänyt tarpeeksi kauan tunteakseen itsensä.


Pyry huomasi liikettä silmäkulmastaan ja päätään kääntäessään näki tytön ja pojan kävelevän kohti pysäkkiä. Kumpikin oli vielä sen verran kaukana, että oli vaikea sanoa, keitä he olivat. Edellisen vuoden kuluessa Pyry oli ehtinyt tottua siihen, että oli useimmiten ainoa tältä pysäkiltä tulija tähän aikaan. Hän kuitenkin siirsi katseensa pois tulijoista, eihän hän halunnut tuijottaa.


Askeleet lähestyivät, kengänpohjat kopahtelivat rennosti kimmeltävään asfalttiin, sitten oli hetki hiljaista. Pyry kohotti jälleen katseensa ja näki suunnilleen itsensä ikäisen vaaleahiuksisen pojan seisoskelevan katoksen kulmalla. Tyttöä hän ei nähnyt missään. Hieman hämmentyneenä Pyry tarkasteli avointa tienpätkää, jolta oli nähnyt kaksikon tulleen. Ketään ei näkynyt. Joko tyttö piilotteli katoksen takana tai sitten häntä ei ollut olemassakaan. Se olisi ollut pelottavaa, jos tapaus olisi ollut ensimmäinen laatuaan. Pyryn kotitalo oli vanha ja hän oli pitkään ollut vakuuttunut, että siellä kummitteli. Ehkä tyttö oli myös ollut aave tai harhanäky. 


“Hei, etkös sä oo Pyry?” vaaleahiuksinen poika kysyi yllättäen kulmat rypyssä ja siniset silmät aamun valoa heijastaen. 


“Joo…”, Pyry vastasi ja yritti yhdistää mielessään, mistä heidän kahden kuuluisi tuntea toisensa. Oli oikeastaan varsin outoa, ettei hän tunnistanut toista poikaa, sillä näin pienessä kylässä kaikki normaalisti tunsivat toisensa. Olivat tunteneet esikoulusta tai vielä varhaisimmista ajoista lähtien. 


“Mä oon Aleksi”, blondi sanoi huomatessaan Pyryn muistiongelman, “Et sä enää muista mua?”


“Ai, oho, ootte sitten muuttaneet takaisin vai?” Pyry tunsi itsensä typerykseksi, mutta eihän hän ollut koskaan ollut sujuva suustaan tai sosiaalisesti taitava. Hän oli myös sillä hetkellä varsin yllättynyt, sillä hän ei varsinaisesti ollut odottanut näkevänsä entistä luokkakaveriaan enää. Aleksin perhe oli muuttanut muualle pojan päästyä kolmannelta luokalta, jos Pyry oikein muisti. Aleksi oli muuttunut aika paljon, luonnollisesti, mutta nyt Pyry muisti hänet. Jotenkuten. 


“Joo, porukoille tuli kai koti-ikävä”, Aleksi vastasi ja kohautti hartioitaan. Vilkaisi vielä siihen suuntaan, josta bussi tulisi.


“Eiks tää oo vähän outo aika muuttaa takaisin?” Pyry huomio. Hän oli itse menossa lukion toiselle ja Aleksihan oli samanikäinen kuin hän. Toki tämä oli voinut pitää välivuoden tai vaihtaa koulua tai mitä muita mahdollisuuksia niitä nyt olikin.


Toinen olankohautus. “Kai se on. Pitänyt vaihtaa lukiota ja kaikkee, mut eipä siinä. Kun meidän porukat päättää jotain, ne kans toteuttaa sen.” 


Pyry ei tiennyt, olisiko keksinyt jotain järkevää vastaukseksi, jos hänellä olisi ollut aikaa sanoa mitään. Bussi kuitenkin ilmestyi poimimaan heidät kyytiinsä. Aleksi nousi autoon ensimmäisenä Pyryn tiiraillessa pysäkin ympärystää. Hän oli melkein jo ehtinyt unohtaa näkemänsä tytön, mutta ei kuitenkaan aivan kokonaan. Ketään ei näkynyt ja linja-auton ovi taittui sihahtaen kiinni hänen perässään. 


Ehkä Pyryn olisi pitänyt mennä Aleksin perässä tyhjän bussin perälle, vaihtaa kuulumisia ja muistella menneitä. Toisaalta hän arveli sen ehkä olevan liian tunkeilevaa ja ehkä Aleksilla oli jo täällä muita kavereita, joiden kanssa se mieluummin olisi. Ehkä Pyry olisi muutamaa vuotta aikaisemmin ollut itsevarmempi ja toteuttanut ajatuksen, mutta ei nyt. Hän jäi mieluummin vakiopaikalleen kolmannelle penkkiriville ja valmistautui sulkemaan maailman mielestään taas yhdeksi bussimatkaksi. Se oli mukavaa ja se oli turvallista. Joku oli piirtänyt paksulla tussilla suuren hymiön edessä olevan penkin nukkaiseen selkänojaan. Ehkä se oli jonkinlainen hyvä enne tai sitten pelkkää sotkua.

FYI

Tässä blogissa ajattelin sitten julkaista kirjoituksiani. Pääasiassa tuo tarkoittanee jatkotarinaa "Linja-autojen perässä voi juosta", joka kertoo 17-vuotiaasta Pyrystä, joka on liian ujo ja näkee kummituksia. Lisäksi hän tapaa uudelleen paikkakunnalle muuttaneen lapsuudenystävän, jolla on myös salaisuus. Tarina on jo kertaalleen poistettu demi.fi-sivulta (missä yksi syy, miksi tuntuu turvalliselta tunkea se blogiin säilöön), luultavasti itsetuhoisuuteen viittaavien asioiden tähden. Näin ollen kai pitäisi varoittaa, ettei tarinaa suositella kaikkein nuorimmille lukijoille. En ole hyvä arvioimaan mitään ikärajaluokituksia, mutta kai se varoitus sitten on paikallaan, ainakin jos demitädeiltä kysytään, nähtävästi.

Tämän jatkiksen lisäksi tulen varmaan julkaisemaan muitakin luovuudenpurkauksiani täällä. Tarkoittanee käytännössä siis lyhyitä yhden osan mittaisia novelleja. Runoilija en juurikaan ole, joten proosassa pysytään. Kaiketi. En mene lupaamaan, sillä koskaan ei tiedä, mitä aivot oksentavat tekstimuotoon ja päättävät pitää julkaisemisen arvoisena.

Näissä ensimmäisissä postauksissa kai yleensä on tapana esitellä itseään ja sikäli kuin se saattaa kirjoituksiini heijastua, voisin vaikka jauhaa jotakin itsestäni. Olen siis lukiota käynyt tyttö, joka haaveilee liikaa eikä keskity tarpeeksi asioihin. Taipuvainen hitaisiin juoniin ja runsaaseen kuvailuun. Pidän dramatiikasta ja angstia on toisinaan kiva kirjoittaa, mutta pohjimmiltani kai olen minäkin höperö romantikko. Toivon ja haluan kovasti uskoa, etteivät tekstini ole kaikkein kauheimpia kliseekimppuja ja kommentti lukijalta valaisee päivän hyvin tehokkaasti, mutta senhän kaikki tietävät, sillä kuka kirjoittaja ei haluaisi kuollakseen kuulla muiden mielipiteet hengentuotoksistaan?

Eiköhän tämä riitä tältä erää ja jos ei riitä, onhan kommentointi käytössä.