Lehtirunoutta

Törmäsin tässä hiljattain lehtirunoihin tämän blogin kautta. Sieltä löytyi myös tämä linkki, josta löytyy lisää lehtirunoja.

Itselleni nämä lehtirunot oli ihan uusi juttu ja ehkä siitäkin syystä innostuin niistä kovasti. Ja vaikka meninkin sanomaan, että runoja tässä blogissa tuskin julkaistaan, täytyyhän muutama oma viritelmäni tänne tunkea. En oikein tiedä, onko niissä mitään järkeä, mutta jollain tavalla, tietyssä mielentilassa olen jopa aika tyytyväinen niihin. Ensimmäiseksi laitan mahdollisen oman suosikkini.

Lehtirunoissa ehkä minua innostaa se, että niihin jollain tavalla kiteytyy runouden idea. Runoissa sanotaa paljon vähillä sanoilla. Sen sijaan, että proosamaisesti kerrottaisiin, mitä tapahtuu, miksi ja niin edelleen, kokonaisuutta katsellaan pienten aukkojen, runon sanojen kautta. Lehtirunossa aukot ovat oikeasti nähtävillä muun jäädessä piiloon. Et näe koko tekstiä, koko sitä tarinaa, tunnetta tai tilannetta, josta runo kertoo vaan vain vilauksen ikkunoista. Siinä on mielestäni runouden perus viehätys - lukijalle jäävä tila tulkita ja päätellä (jota toki voi ja pitää käyttää proosassakin, mutta runoissa tämä nyt on tavallaan hiukan toisella tasolla, ymmärtänette, mitä tarkoitan). En tiedä onnistuvatko omat lehtirunoni tässä, mutta ylläoleva analyysi nyt puhuukin runoudesta yleisemmällä tasolla. 

Tämä seuraava on sitten taas ihka ensimmäinen lehtirunoni ikinä. Tässä huomaamme, ettei stabilo peitä tekstiä kunnolla ja on sitäpaitsi vielä himputin pienikin. Onnekso löysin paremman tussin. Toinen seikka, jonka huomaamme, on että toisinaan olen kamalan epähuolellinen ja mustaus menee liian lähelle sanaa ja syö kirjaimia. Muutamaan kertaan tuli vähän pilattuakin hyvin alkaneita ruunoja, koska paksu musta tussi nielaisi sanoja, joita ei olisi pitänyt. Siinä vasta rasittava tunne, sillä tussin alle menetettyä sanaa ei sitten enää saakaan takaisin sitten millään.

Mutta postaillaas nyt vielä pari muuta.

Kuulisin todella mielelläni palautetta - mitä pidätte näistä ja mistä ne teidän mielestänne kertovat (nyt voin jo hyvillä mielin puhua "teistä", sillä onhan mulla jo kaksi lukijaa, eli monikko on nyt ainakin ansaittu).

LPVJ 14. osa

Pyry piti lauantaiaamupäivistä ja sinä kyseisenä lauantaina maailma tuntui hänen ympärillään tavallistakin hiljaisemmalta. Hän istui kuistin kaiteella ja nojasi päätään puiseen tolppaan, jonka maalipinnan sää oli syönyt karheaksi. Valkoisia maalilastuja ehkä irtoili hänen hiuksiinsakin. Tuulessa oli kylmä reuna, mutta aurinko paistoi yhä suhteellisen lämpimänä ja talo ja sen piha tuntuivat yhä nukkuvan. Pyryn isä mahdollisesti nukkuikin. Äiti ja Lumi olivat lähteneet jo aikaisemmin kiertämään kirpputoreja ja ties mitä. Se ei haitannut Pyryä yhtään. 

Pyryn herätti mietteistään hiekalla rahisevat askeleet. Hän kohotti päänsä pystyyn hymyn tapaisen alkaessa kiivetä suupieltä pitkin, sillä hän tiesi, ketä odottaa. Aleksi oli eilen tarttunut hänen sanoihinsa siitä, ettei maailma pyörinyt vain tämän ympärillä ja muistuttanut, että Pyry oli hänelle kummitusjutun velkaa. Vähintään hän näkisi mielellään Pyryn kummitustalon. Aleksi oli näyttänyt siltä, että se oikeasti halusi kuulla, mitä Pyry sitten hänelle viitsisi ja haluaisi kertoa ja Pyry oli nyökännyt. Hän oli ollut hieman väsynyt eilisen koulupäivän jälkeen, mutta lauantai, niin lauantai sopisi hyvin, jos Aleksi halusi tulla käymään. Aleksi oli halunnut. Pyry hypähti alas kaiteelta ja käveli Aleksia vastaan.

Aluksi he vain vaeltelivat ympäri pihaa, enimmäkseen kai päämäärättömästi. Se oli tosiaan mukava päivä näennäisen päämäärättömään kuljeskeluun merkityksettömällä puheella höystettynä. Pyry pysähtyi puutarhan suurimman omenapuun alle ja tietysti Aleksikin pysähtyi mukana. Se puu taisi sittenkin olla jonkinlainen määränpää ja ainakin toisarvoinen puhe sai päättyä sen varjoon. Vihreä väri oli alkanut paeta puun lehdistä ja jokunen maassa lojuva omena murskaantui Pyryn kengänpohjan alle.

“Tästäks ne kummitustarinat alkaa?” Aleksi kysyi äänellä, joka jätti mahdollisuuden pysytellä joutavissa aiheissa tai vaihtaa vakavampaan sävyyn. Kuin pakotie, mutta Pyrystä ei tuntunut siltä, että hän olisi käyttänyt sen. Totta puhuen hän ei edes tiennyt, miltä hänestä tuntui. Hän siveli omenapuun sileää kuorta. Vänkyrät oksat, joilla hän lapsena oli kiipeillyt, kannattelivat tarinaa, jota hän ei ollut varsinaisesti kertonut kenellekään, ei hän ollut tuntenut tarvetta. Ennen ei ollut ollut kiinnostunutta kuulijaakaan. 

“Mmm, aika kirjaimellisesti”, Pyry hymähti, “Täällä mä taisin nähdä ekan haamun ikinä.”

Aleksi katseli puunympärystää, kuin siellä todella voisi jotain kiinnostavaa nähdä. “Vau”, poika sanoi vaimealla äänellä. Sellaisella äänellä, ettei Pyry epäröinyt jatkaa. Hän kokeili yhtä omenapuun matalalla kasvavaa oksaa ja istuutui sitten sen päälle. Aleksi seurasi esimerkkiä löytäen tarpeeksi vahvan oksan itselleenkin. Lehdet kahisivat ylhäällä puun oksissa tuulenpuuskan kourissa kuin olisivat tulleet hulluiksi. 

“Se oli muuten aika tarkkaan kymmenen vuotta sitten…” Pyry sanoi mietteliäänä katsellen puun kaarnaa, kuin kaikki olisi kirjoitettu siihen, “mä olin just aloittanut ekan luokan, kun mun mummo kuoli.”

Seurasi hetki, jonka aikana Pyry tajusi, että Aleksikin kuului siihen muistoon, tai ainakin sen taustaan. Aleksi oli silloinkin asunut täällä, aloittanut sen samaisen ensimmäisen luokan. Sen tajuaminen tuntui jotenkin oudolta. Toisaalta hän tunsi myös terävän surun pistoksen ja totesi jälleen olevansa säälittävä. Kymmenen vuotta ja hänen äänensä oli silti vähällä muuttua paksuksi ja herkästi sortuvaksi hänen ajatellessaan äitinsä äitiä, jonka - kuten hän nyt tajusi - oli sulkenut piiloon mielensä perukoille. Kuoleman lausuminen ääneen tuntui, kuin hän olisi rikkonut jonkin muurin.

“Se asui täällä meidän kanssa”, Pyry jatkoi, “se oli se, kenen luokse mentiin, jos joku paino mieltä ja se… no se vaan oli tosi hieno ihminen, mut sen sydän petti. Ja se kuoli, kun mä oli seitsemän vanha. Ja aika pian sen jälkeen, mä olin kiipeilemässä tässä puussa, tää oli hyvä kiipeilypuu…”

Pyry vilkaisi ylös ja tunnisti oksat, joita pitkin oli ollut hyvä vetää itsensä ylös kerran toisensa jälkeen. Oli omituista, kuinka vähän puun oksisto olikaan muuttunut ja kuinka hyvin Pyry ne vieläkin muisti. Muistoissa oksat vain olivat olleet paljon, paljon korkeammalla. Se huomio oli jollain tavalla masentava.

“Mä istuin tuolla puussa, kun mä kuulin, kun mummo käski mun tulla alas. Se aina kielsi kiipeilemästä, etten loukkais itseäni. Ja mä aloin jo totella, kun mä muistin, et se on kuollu. Mä en muista, mitä oikeastaan tarkalleen ajattelin, mut musta tuntui, et mun pitäis kuitenkin totella. Kun mä olin tullu alas ja meinasin lähteä sisälle, mä vielä näin… Tiätkö, usein kerrotaan, et näkee ihmisiä ilman varjoa, mut mä näin varjon ilman ihmistä.”

“Eiks sua pelottanut?”

Pyry kohautti olkapäitään. “Ei, ei tainnu. Mähän ajattelin, et se on meidän mummo, niin miks mä sitä olisin pelännyt. Myöhemmin mä aloin aatella, et ehkä se oli jotain harhaa.”

“Mitä sä nyt ajattelet niistä?”

“En mä tiedä…” Pyry vastasi lepuuttaen päätään puunrunkoa vasten. Tuntui… erikoiselta puhua avoimesti haamuista ja siitä mitä hän uskoi ja ajatteli. “Ne vaan… mut kai harhojenkin idea on just siinä, että ne tuntuu niin todellisilta. Oonks mä sun mielestä hullu?”

“En mä usko, et sä oot sen hullumpi kuin mäkään”, Aleksi vastasi ja Pyry salli taas pienen hymyn ilmestyä huulilleen. Hän ei ehkä ollut edes tajunnut, miten paljon oli riippunut Aleksin vastauksesta.

“Eli oliks toi kieltävä vai myöntävä vastaus?”

“Hah, varos vähän tai mä voin vielä harkita uusiks sitä diagnoosia.”, Aleksi tuhahti naurun pilke silmissä. Pyry oli äkkiä äärettömän onnellinen siitä, että Aleksi oli hänen ystävänsä.


“Jos mä oonkin hullu niin se on sitten varmaan perinnöllistä”, Pyry totesi jälleen hieman vakavoituen, “Kun mummokin näki ainakin kerran sen yhden kummituksen. Mummo sanoi, että äitikin näki sen, mut mä en oo oikeestaan kehdannut kysyä äidiltä.”

Pyry alkoi selittää yksityiskohtaisemmin kertomusta, jonka oli kuullut niin kauan sitten, mutta muisti yhä selvästi. Hän muisti hyvin, missä kohtaa mummo oli kertonut vieraan hahmon kävelleen ja sitten kadonneen pimeään talviyöhön jättämättä jälkiä hentoon lumikerrokseen, joka oli maata peittänyt. Pyry kuitenkin vaikeni äkkiä, kun auto ajoi pihaan ja sen kyydistä nousivat äiti ja Lumi käsissään ties mitä roinaa. Lumi loi ujon katseen Aleksiin ja äiti heilutti kättään heille hymyn kera ennen sisälle taloon katoamista.

Pyry ja Aleksi viettivät vielä hyvän aikaa ulkona, mutta kun aurinko ryömi pilvien alle ja tuuli tuntui kylmenevän entisestään, he antoivat periksi ja menivät sisälle. Äiti oli tehnyt voileipiä ja Pyry otti ne mukaan opastaessaan Aleksin huoneeseensa, jossa kai he molemmat menettivät ajantajunsa. Pyry ei ollut pitkään aikaan uponnut keskusteluun sillä tavalla. Keskusteluun, joka polveili tehden kummallisia mutkia aiheesta toiseen menettämättä tippaakaan kiinnostavuuttaan. Pyry jopa unohti sen pitkään tuntemansa faktan, ettei hän osannut keskustella sillä lailla. Hän vain unohti sen ja melkein kaiken muunkin. Oli vain pieni huone, lautasellinen voileipiä, seinäkello jota kukaan ei ajatellut, hän ja Aleksi. 

Inspiraation playlist

Nyt tuli sellainen olo, että voisin listailla joitain kappaleita, jotka auttaa pääsemään tiettyyn kirjoittamiselle edulliseen mielentilaan tai jopa antavat inspiraation kokonaan uuteen tekstinpätkään. Tästä ei biisimäärän perusteella laskien mikään hirveän pitkä ole kaiketi tulossa.

Ensimmäisenä listassa on luonnollisesti Pariisin Kevään Pikku Huopalahti.
Siitähän se tuli nimi tarinalle "Linja-autojen perässä voi juosta".


Seuraavan paikan ottaa niin ikään Pariisin Kevään kappale, radiosoitossakin viihtynyt Kesäyö.
Tämä ei edes ole läheskään suosikkejani kyseiseltä porukalta, mutta jollain selittämättömällä tavalla kappaleen tunnelma tms. tuntuu sopivaan myös LPVJ:hin, ainakin omassa päässäni. En ollut muuten aiemmin nähnyt tämän biisin virallista musavideota ja siitä kyllä jäi todellinen WTF-fiilis. Ehkä kuitenkin hyvällä tavalla.

Sit vois nostaa esiin Happoradiolta Ihmisenpyörän.
Tästä sen verran, että tykkään tunkea tarinoihini sankareita, joihin tämä kipale sopii (vaikkakin tajusin biisin sopivuuden vasta kun olin tajunnut mieltymykseni kirjoittaa tällaisia hahmoja). Miespuolisina useimmiten, joten kaiketi tämä sitten on oma Gary Stuni, vaikka toki joka tarinan hahmot ovatkin erilaisia yksilöitään, tai niin ainakin itselleni kerron. Varmaankin bongaatte, kuka LPVJ:ssä on tällainen hahmo? Kiivas ja tavallaan kopea, tietyllä tavalla ylpeä ainakin ja juoksee vaikka suunta puuttuisi ehkä koska pelkää pysähtyä. Ja tarvitsee jonkuun keräämään palasensa talteen.

Sitten ehkä yleisesti ja ehkä myös juuri LPVJ:hin viimeiseksi liittäen: The Glitch Mob ja Between Two Points
Kunhan rakastan erityisesti kertosäettä. Eipä muuta, kunhan jätän tämän tähän.

Sitten mahdollisiin muihin harjoitelmiin.

Muutamaan kertaan nyt olen jumputtanut Pojun biisiä Haluu sitä miestä.
Tekisi niin mieli kirjoittaa novelli tai romaani tai mikä ikinä siitä tulisikaan tämän kappaleen pohjalta. Ja harvoin saan näin suoran ja selvän inspiraation musiikkikappaleesta. Kuunnelkaa se. Ja kertokaa, johtuuko se vain minun aivoistani, vai kuuletteko tekin ettei se ihan 100% heteroseksuaalinen kappale ole. Itseasiassa analysoituani lyriikoita heteroseksuaalisuusprosentti, jonka olisin valmis antamaan, on äärimmäisen olematon. Juoni ja hahmot olisi melkein valmiina, mutta en rupea sitä varsinaisesti kirjoittamaan ennen kuin LPVJ on valmis. Ja toisaalta, en kai lokeroidu tyystin, jos seuraava pitkä tarinani on tuosta biisistä? No jaa, kyllä siitä joka tapauksessa tulisi aika lailla erilainen kuin LPVJ:sta.

Pistetään nyt vielä viimeiseksi Pariisin Kevättä, niin ympyrä sulkeutuu. Kappaleena Sytytä valo.
Tämä on vaan jotenkin kiehtovan pimee biisi ja saattaisi hyvin saada aikaan one shotin tai jonkun vastaavan. Kuin jokin mielipuolinen painajainen tai houretila.

Tuli aika paljon nyt Pariisin Kevättä ja mikäs siinä, yksi suosikeistani, voin myöntää. Usein sitä kuulee, että Pariisin Kevät on malliesimerkki siitä, mitä tarkoittaa "tekotaiteellinen paska", mutta enpä taida juuri nyt jaksaa välittää siitä. Pidän PK:n musiikista ja olen syvästi ihastunut Arto Tuunelan ääneen.

Pyydän anteeksi mahdollisia typoja, mutta en jaksa kierrättää minkään wordin kautta ja bloggerin oikolukija on pihalla kuin lumiukko. Jos olen sekoillut linkkien kanssa, joku vois sitten vaikka kertoa mullekin. Nyt luulen, että menen nukkumaan.

Ps. Uudesta ulkoasusta kuulisin mielelläni mielipiteitä :)

LPVJ 13. osa

Pyrystä ei oikein tuntunut siltä, että häntä olisi huvittanut mennä kotiin, joten hän vaelsi järven rantaan, minnepä muualle. Hänestä tuntui, että hänellä oli nyt täysi oikeus olla vihainen Aleksille. Ei sillä ollut mitään oikeutta huutaa hänelle pelkän oletuksen perusteella ja edes kuuntelematta, mitä sanottavaa hänellä asiaan oli. Tosin samalla se kuuluisa pieni ääni pään sisällä muistutti, että Pyrykin olisi voinut pitää puolensa paremmin sen sijaan, että oli vain näyttänyt säikähtäneeltä ja änkyttänyt jotakin. Ei ollut mikään ihme, että häntä oli helppo kohdella miten sattui huvittamaan, jos hän ei kerran osannut edes puolustautua. Tällaisissa tilanteissa Pyry inhosi juuri sitä, että aina hän päätyi siihen tulokseen, että oli itse syypää. 

Hyvän aikaa Pyry vain istui hiekalla hengittäen viileää ilmaa keuhkoihinsa ja antaen aaltojen äänen huuhtoa mielensä taas rauhalliseksi. Enimmäkseen rauhalliseksi, kokonaan inhottava olo ei hänen sisältää suostunut lähtemään. Hän odotti koko ajan, että puhelin soisi. Ehkä Mira soittaisi ja kertoisi, miten oli sotkunsa korjannut, hänen omia sanojaan lainaten. Eniten Pyry ehkä kuitenkin toivoi, että Aleksi soittaisi ja pyytäisi anteeksi. Eikö se kuitenkin ollut edes sen velkaa? Ellei ollut liian ylpeä tehdäkseen sen, mitä Pyry alkoi jokaisen hiljaisen hetken venyessä enemmän pelätä.

Pyry päätti katsoa, oliko Aleksin otteesta jäänyt jälkiä hänen käsivarteensa. Poika kääri hihansa ylös ja käänteli kalpeaa käsivartta nähdäkseen paremmin. Ihosta erottui rivi pieniä, hyvin haaleita, pyöreitä mustelmia. Pyry katseli niitä tietämättä oikein, mitä ajatella. Hänellä vain oli niin perinpohjaisen kummallinen olo. Epätodellinen. Hän laski hihan kiireesti kuullessaan lähestyviä askeleita polulta. Samalla hänen pulssinsa hypähti merkittävän harppauksen ylöspäin.

Aleksi seisahtui parin metrin päähän Pyrystä näyttäen hirvittävän nololta ja melkein pelokkaalta. Se laski katseensa maahan ja vaikutti siltä kuin ei oikein uskaltaisi sanoa mitään. 

“Mä… arvasin, et sä oot täällä”, Aleksi lopulta sanoi ja tuli lähemmäs, istui Pyryn viereen hiekalle. Aleksi loi katseen Pyryn käsivarteen - ehkä se oli nähnyt hänen tutkailevan kättä - mutta ei sanonut siitä mitään. “Kati soitti. Mä luulin… Pyry mä oon pahoillani, mä en vaan ajatellut, mä en ikinä ajattele ja mä olen hirvee idiootti. Anna mulle anteeksi. Mä vaan… mä olin ihan…. vittu mä oon ääliö.”

Miten Pyryn olisi pitänyt kyetä vastustamaan sellaista anteeksipyyntöä? Aleksi näytti ja kuulosti siltä kuin pelkäisi Pyryn langettavan sille jonkinlaisen hirveän tuomion tai jotain. Pyry sai vaikutelman kuin Aleksi ei olisi ollut ihan varma ansaitsiko se edes tulla luetuksi Pyryn ystäviin enää. Yleensä Pyry oli aina se, joka ei tuntenut ansaitsevansa muita ja näin päin se tuntui erikoiselta. Hyvällä tavalla. Miten hän olisi voinut enää olla vihainen? Enää hän ei myöskään muistanut syyttää itseään.

“Kyl mä ymmärrän… ei se niin…” Pyry aloitti.

“Se on just niin vakavaa. Mä haukuin sut pystyy ilman syytä ja… ja sattuko suhun?” Aleksi nyökäytti päätään Pyryn käsivartta kohden. Totta kai se oli nähnyt hänen tarkastelunsa.

“Ei”, Pyry vastasi. Aleksi ei näyttänyt vakuuttuneelta, ei lainkaan. Pyry antoi periksi. Hän kääri hihan ylös toistamiseen ja tunsi ihonsa nousevan kananlihalle kylmässä ilmassa. Aleksi käänsi Pyryn kättä varovasti kuin saadakseen valon osumaan ihoon sopivammalla tavalla. Se vaikutti vähän tarpeettomalta, mutta Pyry ei valittanut, sillä Aleksin käden lämpö tuntui mukavalta iholla.

“Vittu”, Aleksi sihahti ja rullasi Pyryn hihan takaisin alas, “Nyt ois sun vuoro huutaa mulle ja uhata ettet puhu mulle enää koskaan, tai jotain, ja mulle se ois ihan oikein. Vittu oo nyt ees vihanen!”

“Olisko siitä jotain hyötyä?” Pyry kysäisi olematta itsekään kovin varma, tarkoittiko hän kysymyksen pilailuksi. “Vaikka on se vähän kurja huomata miten vähän sä muhun luotat ja… Kaikki ei aina pyöri vaan sun ympärillä. Ootsä nyt sitten vihanen Katille?”

Pyry ei melkein uskonut, että oli sanonut sen ääneen. Yleensä hän jätti sanomatta vaikka jokin olisikin vaivannut häntä. 

“En”, Aleksi vastasi. Se piirteli kuvioita hiekkaan eikä uskaltanut katsoa silmiin, kuin siten olisi ollut helpompi saada tarpeellinen sanotuksi: “Ei mua varsinaisesti haittaa, että joku randomi tyttö tietää meidän Minnistä, kun onhan se Katinkin asia. Mitä väliä sillä muka olis? Ei se… Mutta kun mä tiesin, että se tyttö on sun kavereitas enkä mä tienny että Kati ees tunteen sen ja mä olin ihan vitun varma, että sä olit puhunut sille ja sä et tiedä, miten paljon yhden bussimatkan aikana ehtii ajatella. Mä aattelin, et ehkä sekin, kun sä kerroit niistä kummituksista, oli vaan jotain pilaa ja sä vaan… että mä… Vaikka kyllä mä tiedän, ettet sä tekis silleen.”

Hetken oli hiljaista, kun Aleksi tuntui kokoavan ajatuksiaan eikä Pyry tiennyt, mitä olisi sanonut. Tai ajatellut. Hänen mielensä, tai ehkä sydämensä, tuntui olevan hieman sekaisin. 

“Kuule”, Aleksi sanoi, “seuraavan kerran, kun mä oon täys idiootti, lyö mua tai jotain, jooko?”

Pyry ei voinut kuin purskahtaa nauruun. Aleksin ääni ja kasvojen ilme olivat hämmentävä yhdistelmä totisuutta ja leikinlaskua. Pyryllä ei ollut aavistustakaan miten se sen teki, mutta sille ei vain voinut olla nauramatta. 

“Sovittu, ittehän pyysit”, Pyry sanoi yhä hymyillen ja naurua äänessään. Aleksi vastasi hymyllä, ehkä vähän helpottuneella sellaisella. Hänen kasojensa poikki kulki jotakin, niin mitätöntä, että se olisi ehkä jäänyt huomaamatta, jos poika ei olisi saman tien kääntänyt katsettaan pois Pyryn kasvoista hieman liian pikaisesti.

“Mitä?” Pyry kysyi ehkä vähän kiusatakseen toista.

“Ei mitään”, Aleksi väitti. Sitten se loi Pyryyn uuden katseen ja tuli kai toisiin ajatuksiin, sillä se totesi kuin asia ei mitenkään erikoisempi olisi: “Noi sun hymykuopat vaan näkyy aika harvoin.” 

LPVJ 12. osa

Pyrystä tuntui toisinaan hieman kummalta, miten nopeasti aika kului. Ennen kuin ehti juuri huomatakaan, oli jälleen perjantai. Hän istui bussissa, joka oli jo mukavasti tyhjennyt matkan edetessä, tuijottaen ikkunasta ulos suomatta juuri ajatuksia ohi juokseville maisemille. Toisinaan hän tunsi viikkojen tai kuukausien tai minkä tahansa ajanjakson loputtua tiettyä apeutta juuri siksi, että kyseinen aika oli kulunut kuin huomaamatta. Se oli kuin elämästä olisi vain kadonnut viipale aikaa ilman, että sitä oli oikeastaan elettykään. Jälleen oli odotettavissa yksi viikonloppu, joka liittyisi samaan hukkainheitetyn elämän massaan.

Pyry tunsi olonsa uneliaaksi lämpimässä autossa. Hänen viikkonsa oli ollut yhtä unelias. Olihan se alkanut lupaavasti, Pyry oli hetken tuntenut itsensä tärkeäksi, kun Aleksi oli uskoutunut juuri hänelle ja ties mitä. Kuitenkaan Aleksi ei ollut enää sillä viikolla pyytänyt häntä luokseen tai tuskin edes jutellut. Ehkä Pyryn ei olisi pitänyt tuntea oloaan niin pettyneeksi sen takia. 

Ja oikeastaan, kyllähän hän aavisti syyn sille, ettei Aleksi ehtinyt tuhlata aikaansa kenen tahansa kanssa. Poika oli viimeaikoina ollut jatkuvasti sen erään blondin tytön kanssa ja tänäänkin Pyry oli nähnyt niiden vaihtavan pikkuisia suukkoja eräällä välitunnilla. Pyry ei tiennyt tarkemmin seurustelivatko ne vai oliko se vain jotain säätöä. Hän kun ei ollut asiantuntija. Eikä häntä oikeastaan pahemmin huvittanut asiaa perinpohjaisemmin pohtiakaan. Se ei ollut hänen asiansa.

Pyry heräsi horteestaan tarpeeksi jäädäkseen pois pysäkillään. Linja-auton ryömiessä taas liikkeelle hän kääntyi takanaan tulevaan Aleksiin päin, mutta ennen kuin hän ehti edes ajatella sanovansa mitään, hänet oli tönäisty kovakouraisesti päin pysäkin katosta. Pyry katsoi säikähtäneenä ja mitään ymmärtämättä Aleksin raivostuneisiin kasvoihin. Jos Pyrylle olisikin tullut mieleen yrittää pois, se olisi ollut mahdotonta Aleksin puristaessa hänen käsivarttaan otteessaan pitäen hänet siten kahlittuna katosta vasten.

“Vitun idiootti vittu mä en puhu sulle enää ikinä!” Aleksi huusi. Pyry ei ollut nähnyt tätä koskaan niin vihaisena, tuskin kukaan oli koskaan ollut hänelle näin vihainen eikä Pyryllä edes ollut aavistustakaan, mitä hän oli tehnyt väärin. 

“Mitä mä…?” Pyry aloitti vähän säälittävästi. 

“Vittu jos sä kuvittelet, etten mä sais tietää sä oot saatanan tyhmä. Mä tiiän, että se vitun pinkkiraitatyttö on sun kavereitas! Mä luulin, että suhun voi vittu luottaa, mut sä oot vaan yhtä kaksnaamanen kusipää ku muutki. Ooks sä nyt tyytyväinen mitä? Oliks ne kummituksetkin vaan joku vitun vitsi ja… Vittu mä en puhu sulle enää koskaan.”

“Mä en tiiä, mitä sä…”

“Nyt Pyry turpa kiinni tai mä…” 

Hetken oli kuin vihaisena pysyminen olisi ollut Aleksille työlästä. Sen katse väistyi hetkeksi Pyryn kasvoilta hipaisemaan pysäkin seinää. Pojan silmissä välähti uusi kiukun aalto ja hetken Pyry todella pelkäsi tämän lyövän. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan poika irrotti otteensa Pyrystä, kääntyi ja lähti kävelemään tiehensä. 

Hetken seisottuaan paikallaan ja toivuttuaan ensijärkytyksestä Pyry meni katoksen sisään ja istui penkille järjestämään ajatuksiaan. Kädet tärisivät. Ehkä se johtui adrenaliinista tai jotain. Hän alkoi myös vasta silloin huomata, miten paljon hänen käteensä sattui, tuntui melkein kuin Aleksin sormet vieläkin puristaisivat sitä. Oikeastaan hän tärisi kauttaaltaan. Pyry yritti keksiä, miten olisi voinut loukata Aleksia, sillä loukkaantunut se oli. Hän oli kuitenkin varma, ettei ollut tehnyt mitään, mistä olisi voinut ansaita moisen ryöpytyksen, eihän hän juuri ollut tehnyt kirjaimellisesti yhtään mitään viime aikoina. Pinkkiraitatyttö. Se oli varmasti Mira. Mira… Pyryn pitäisi soittaa Miralle. 

Meni hyvä tovi ennen kuin Pyry tunsi rauhoittuneensa niin paljon, että uskalsi soittaa. Hän kuunteli hermostuneena puhelimen hälyttävän ja tunsi olonsa kurjaksi. Hänen mielensä toisteli Aleksin sanoja ja pian hän tuli siihen tulokseen, ettei ehkä ollutkaan rauhoittunut lainkaan niin paljoa kuin oli kuvitellut.

“Moi”, Mira vastasi saaden Pyryn lähes hätkähtämään. Tytön ääni oli hieman yllättynyt, mutta iloisella tavalla. Pyry harvemmin soitteli kavereilleen.

“Moi”, Pyry sanoi yrittäen keksiä, miten ihmeessä esittäisi asian. Hän huomasi puhumisen olevan hieman tavallista vaikeampaa, kurkku oli sanoille liian ahdas. “Tota, sähän tiedät sen Aleksin, joka asuu täällä mun naapurissa?”

“Joo… Miten niin?” Mira vastasi kuulostaen kysyvältä ja paljon vakavammalta. Ilmeisesti Pyryn ääni todella kertoi jonkin olevan pielessä.

“Ootsä puhunut sille viime aikoina tai mitään?”

“Miks? Mä kyl näin sen tänään, kun koulu loppu ja sanoin, että mä oon pahoillani sen siskon puolesta. Tiesitkö sä, että sen sisko on kuollu?”

Hetken Pyrystä tuntui siltä kuin hän olisi saanut niskaansa kylmän suihkun. Miten? Miksi? Nyt hän käsitti vallan mainiosti, mistä Aleksi oli suuttunut. “Mistä sä sen kuulit”, hän kuuli kysyvänsä. 

“Kati kertoi, kun mä olin niillä eilen. Mehän siis ollaan sen kanssa molemmat samassa ilmaisutaidonryhmässä ja… Mikä sulla nyt on?” 

“Aleksi kertoi mulle joku aika sitten sen siskosta ja mä lupasin olla kertomatta kenellekään ja nyt se luulee, että mä oon kertonut sulle ja se vihaa mua.”

“Mä oon pahoillani, mä en tienny, että sen piti olla salaisuus… Mut rauhotu nyt, kai se ymmärtää, kun kerrot sille, et se käsitti väärin”, Mira tyynnytteli ja Pyry mietti, kuulostiko hän todella niin hermostuneelta. Tai surkealta.

“Mä luulen, ettei se just nyt kuuntele mua.”

Kyllä, hän taisi kuulostaa juuri niin surkealta.

“Hei, mä aiheutin tän sotkun niin kyllä mä sen korjaan. Oota vaan vähän”, Miran äänestä kuulsi myötätuntoa. Sitten tyttö katkaisi puhelun.

Näin muutama asia yön ratoksi

Eli alkuun luonnollisesti pahoittelen suoranaista laiskuuttani ja vetoan henkilökohtaisiin syihin ja siihen, että minulla kaikesta huolimatta on muutakin elämää. Ja writer's block totta kai. Sitten seuraa lupaus, että jatkoa tulee ihan pian. Olen hyvässä mallissa sen kanssa ja hurrrjan mielenkiintoista tavaraa taas kerran on luvassa.

Mutta sitten muihin aiheisiin. Olen laajentanut bloggaajan uraani ja liittänyt kuviteltuun bloggausansioluettelooni myös kirjablogiin kirjoittelun. Sitä pidetään kolmen tytön porukassa ja minä en ollut se, jonka idea tämä oli. Kuitenkin mainostan myös tuota varsin alkuvaiheessa olevaa blogia: Rivien väleissä. Tervetuloa kurkkimaan! Siellä on nyt minunkin ihkaensimmäinen kirjablogeilutekstini, en siis tiedä oikein, onko se hyvä vai huono ja liian pitkä, mutta sen saa toki vapaasti kertoa minulle. Olkaa kuitenkin toki ymmärtäväisiä aloittelija raukkaa kohtaan.

Sitten vielä kysymys: miksi ihmeessä blogissani on yhtäkkiä alkanut käydä niin paljon ihmisiä Venäjältä? Ei sillä, että minulla mitään venäläisiä vastaan olisi, mutta ihmetyttää, kun suurin osa blogissani vierailleista on tilaston mukaan itänaapurista. Hämmentävää.

Mutta ei tässä muuta kuin hyvää yötä. Eerika kiittää ja kuittaa ja painuu nukkumaan ennen kuin muu perhe alkaa heräillä.

LPVJ 11. osa

“Saadaanpa näköjään olla rauhassa”, Aleksi totesi, kun hän ja Pyry kääntyivät pojan kodin pihalle. Pyrystä oli ihan mukavaa, että he olivat tulleet yhtä matkaa suoraan koulun jälkeen, sillä hän ei ollut ollut aivan varma, missä Aleksi tarkalleen ottaen asui. Ei sillä, että niin pienessä kylässä olisi voinut pahasti eksyäkään. “Isäkään ei oo näköjään kotona. Se ei ole saanut vielä töitä mistään, mut tykkää istua yhdellä huoltsikalla kavereineen.”

Pyry seurasi Aleksia sisään iäkkäännäköiseen mutta hyväkuntoiseen taloon kuunnellen, miten tämä samalla puheli huolettomaan sävyyn, kuin kaikki sen maailmassa olisi täydellisesti kunnossa. Pyry mietti, oliko Aleksi opetellut sellaisen puhetavan vai tuliko se vain luonnostaan. Hän ei uskonut, että olisi itse kyennyt samanlaiseen rentouteen jos heidän osansa olisivat olleet päinvastaiset. 

Aleksin huoneeseen mentiin portaista, jotka lähtivät heti ulko-oven oikealta puolelta tilavasta eteisestä. Pyry näki eteisen nurkassa joitain pahvilaatikkoja sekä sekalaisia tavaroita ja seiniä vartioi rivi erilaisia kenkiä mutaisista kumisaappaista sieviin naisten pikkukenkiin. Aleksilla ei ilmeisesti ollut suurempia aikomuksia esitellä taloa tarkemmin, sillä hän suuntasi suoraan portaisiin samalla kun höpisi siitä kuinka oikeastaan piti enemmän tästä talosta kuin asunnosta kaupungissa, vaikka täällä noin muuten olikin tietysti tappavan tylsää.

“Vähän sotkuista täällä on, mut ei kai sen niin väliä”, Aleksi sanoi potkaistessaan vaatekasan sänkynsä alle ja pudottaessaan reppunsa lattialle.

“Siistimpää täällä on kuin mun huoneessa”, Pyry vastasi. Aleksin huone oli vähän tilavampi kuin Pyryn oma. Suurikokoinen kirjoituspöytä tosiaan oli hieman sekaisin, mutta muuten huone oli melko siisti. Kuin antaakseen jonkin persoonallisen vivahteen huoneelle ikkunalla törrötti kuollut kukka ja mattoon oli tarttunut vähän valkeita kissankarvoja. Aleksi kai huomasi Pyryn katseen.

“Äidin mielestä kaikissa huoneissa pitäis olla jotain kukkasia, mutta mä en oo tainnu jaksaa kastella tota kertaakaan. Tykkäät sä kissoista?”

“Mmm, joo.”

“Meidän Muru on varmaan jossain alakerrassa, laiska katti, äiti hemmottelee sen pilalle. Voidaan etsiä sekin, jos sä haluut”, Aleksi sanoi. Hänen kävellessään läheltä ikkunaa Pyry oli näkevinään hänen vierellään kullanhohtoista kimallusta, kuin pitkät vaaleat hiukset olisivat välähtäneet auringossa. Juuri nyt Pyry ei olisi kummitusta kaivannut. “Mut et sä tänne minkään vitun kissan takia raahautunu. Istu ny johonkin.”

Pyry istui Aleksin osoittamalle konttorituolille samalla kun tämä puolestaan rojahti selälleen sängylle. Pyrystä tuntui, että Aleksi todella esitti parhaansa mukaan huoletonta, vaikkei missään nimessä ollut. Sen huomasi, kun katsoi tarkkaan. Toinen sängyn reunan yli roikkuva jalka heilui ilmassa levottomaan tahtiin, ja Pyry olisi kovasti halunnut jättää huomiotta tunteen, että huoneessa oli joku kolmaskin. 

“Muistatko sä edes meidän Minniä?” Aleksi kysyi hetken kuluttua. Kevyen hajamielisesti kuin sen mieli olisi jossain ala-asteaikojen tienoilla, ajassa, jolloin asiat olivat yksinkertaisia ja ongelmat paljon vähemmän vakavia. 

“Joo, kyllä mä luulisin”, Pyry vastasi. Ala-asteella, pienessä kyläkoulussa kaikki olivat tunteneet toisensa ja hän muisti jotenkuten itseään useamman vuoden vanhemman tytön, jolla oli kauniit, melkein vyötärölle yltävät hiukset. Pyry oli aika varma, että se oli ollut juuri Minni. Sitä oltiin kutsuttu toisinaan Minni-hiireksi, luonnollisesti, ja hiusten takia joskus Tähkäpääksi, mutta ainakaan Pyryn mielestä lempinimiin ei ollut tuolloin sisältynyt loukkaavaa tarkoitusta. 

“Mulla on sen kuva jossain, jos sua kiinnostaa.”

“Joo, tietysti.”

Aleksi nousi ylös ja oli muutamalla askeleella Pyryn vieressä vetämässä auki kirjoituspöydän laatikon. Paperien ja vihkojen alta hän löysi pienen paperinpalan, jonka ojensi Pyrylle. Se oli koulukuva tytöstä, jolla oli yhä kultaiset hiukset, mutta paljon lyhemmät kuin Pyryn muistoissa. Silmät olivat ehdottomasti samanlaiset kuin Aleksin. Ei ollut vaikea uskoa, että kyseessä oli Aleksin sisar. Tyttö näytti kaikin puolin tavalliselta, joskin hieman ujolta eikä Pyry ainakaan erottanut hänen meikanneen juurikaan. Silmistä ei olisi voinut lukea suurta tuskaa ja masennusta eikä sekään, ettei tyttö hymyillyt, ollut varsinaisesti erikoista. Ei Pyrykään koskaan hymyillyt kameralle, sillä silloin hän näytti vielä typerämmältä kuin normaalisti. Ja silti kuvan tyttö oli kohdannut sellaisen lopun. Pyry tunsi äkkiä olonsa hyvin surulliseksi tytön puolesta. Hän antoi valokuvan takaisin Aleksille, joka palautti sen laatikkoon. 

“Se on viimeisin koulukuva, mikä Minnistä on. Lukion kolmannelta”, Aleksi sanoi, mutta Pyryltä sanat menivät vähän ohi. Aleksin selän takana, sängyn reunalla hän näki ensimmäistä kertaa elämässään haamun täysin tarkasti. Tytöllä oli samat kasvot kuin äskeisessä kuvassa ja se näytti puistattavan todelliselta. Kalpeat huulet hymyilivät Pyrylle kuin vahingoniloisina; minuako olet etsinyt? Minä olen vapaa, kuten sinä joskus halusit olla. Etkö halunnutkin? Älä väitä, ettet ole koskaan halunnut.

Aleksi keskeytti puheensa siitä, miten taisi olla tyhmää vaivata Pyryä tällä asialla, sillä mitä se Pyryä oikeastaan kiinnosti, ja rypisti kulmiaan hänelle. “Mitä sä tuijotat?”

Aleksi katsoi samaan suuntaan kuin Pyry, mutta ei selvästikään nähnyt mitään erikoista. Pyry laski katseensa hieman häpeillen ja mietti, pitäisikö hänen mainita aaveesta Aleksille. Ehkä hänen täytyi, vaikka hänellä olikin paha aavistus asian suhteen. Nostaessaan katseensa hän ei enää nähnyt sängyllä mitään ylimääräistä. Aaveen mukanaan tuoma ahdistus ei mennyt minnekään.

“Mä tota… Mähän kerroin, että mä näen kummituksia”, Pyry aloitti.

“Joo, ei mulla niin huono muisti ole.”

“No, mä… luulen, että mä oon nähnyt teidän Minnin aina välillä.”

Aleksin kasvot pysyivät hetken ilmeettöminä ja hiljaisuus tuntui Pyrystä erityisen vastenmieliseltä. Hänestä tuntui, että Aleksi yritti selvittää, oliko Pyry tosissaan vai laskiko jotakin harvinaisen inhottavaa leikkiä. Tuskin sitä edes kesti muuta kuin joitain sekunteja, mutta ne olivat ehdottomasti pitkiä sekunteja.

“Mä oon pahoillani”, Pyry lopulta puuskahti toivoen sanojen laukaisevan tilanteen, “Ei ois pitä-”

“Voi vittu”, Aleksi kirosi värähtäen voimakkaasti päästä varpaisiin ja kääntyi mennäkseen ikkunan viereen. Hän jäi siihen selin Pyryyn päin tuijottaen ulos ja kiroten uudestaan. “Meinaatko sä, että se on täällä nyt?”

“Mä en, en ainakaan enää nää sitä…” Pyry toivoi, ettei olisi mennyt sanomaan mitään aaveesta.

“Mut oli kuitenkin? Ootko sä varma? Miltä se näytti?” Aleksin ääni oli tiedonhaluinen mutta samalla yhtä kireä kuin hänen niskansakin. Pyry ei nähnyt hänen kasvojaan.

“Se… oli niin kuin siinä kuvassa. Mut nyt se hymyili”, Pyry sanoi jättäen määrittelemättä hymyä sen tarkemmin. Hänestä oli hyvä antaa toisen ajatella - mikäli Aleksi päätti uskoa kummituksen olemassaoloon - sisaren olevan onnellinen.

“Se ei oo tullu kostamaan mulle tai mitään?” Aleksin äänessä oli erotettavissa ohut kaistale yritystä laskea leikkiä. Pyrystä tosin tuntui, että se oli paljon enemmän tosissaan kuin halusi antaa ymmärtää. Aleksi kuulosti siltä kuin haluaisi näyttää vahvalta ja piilottaa mielestään heikkoutta osoittavat tunteet ontuvaan pilailuun tai tekaistuun huolettomuuteen, mutta juuri sen takia se kai onnistuikin näyttämään niin hauraalta.

“Ei. En mä usko. Ei.”

“Onko se ollu täällä kauankin?”

“Mä näin sen ekaa kertaa silloin ekana koulupäivänä, bussipysäkillä.”

Aleksi tyytyi hymähtämään vastaukseksi ja haroi hiuksiaan kuin ei itse edes huomaisi käden liikettä. Hän ei kääntynyt Pyryyn päin pitkään aikaan. Jatkoi vain ulos ikkunasta katselua niin, että Pyrylle alkoi tulla hyvin epämukava olo.

“Mä oon pahoillani. Mun varmaan pitäis mennä…” Pyry sanoi pettyneenä itseensä, sillä hän näköjään sotki aina kaiken.

“Ei älä mee vielä”, Aleksi vastasi ja viittasi kädellään Pyryä pysymään paikallaan. Poika haki seinänvierustalta tuolin kirjoituspöydän viereen Pyryn lähelle, kun oli ensin pudottanut istuimelle pinotut koulukirjat lattialle. Pyry katseli, kun Aleksi etsi esiin toisesta laatikosta kasan vihkoja ja laski ne pöydälle. “Enhän mä vielä näyttänyt sulle sitä, minkä takia sä tänne tulit. Sä voit pyytää Minniltä anteeksi sen päiväkirjojen tonkimista, jos satut näkemään sitä. Jos se on kummitellu yhtä kauan kuin mäkin oon ollu täällä… se varmaan tuntee sutkin, eikä pahastu.”

Pyry ei ollut ihan varma, miten tosissaan Aleksi uskoi kummituksen todellisuuteen, mutta joka tapauksessa ajatus selvästi vaivasi sitä. Poika vaikutti olevan hirveän lähellä kyyneliä ja selvästi inhosi sitä, ei halunnut kyynelten valuvan poskille. Samalla Aleksi oli kuitenkin nähtävästi päättänyt näyttää päiväkirjat, ehkä se tunsi siitä olevan jotain apua itselleen. Pyry toivoi, että siitä olisi. Ainakin olisi joku muukin, joka oli nähnyt Minnin kirjoitukset. Ehkä se saisi Aleksin tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi, kun edes joku toinen tiesi, mikä kaikki hänen mieltään painoi. Vaikka se joku olisikin vain Pyry.

Aleksi selasi yhtä vihkoa ja ojensi sen sitten Pyrylle avattuna jostakin valikoidusta kohdasta. “Se on viime talvelta. Tontyyppistä se on aika monessa kohtaa”, Aleksi selitti ääni tavallista vaisumpana eikä näyttänyt olevan ihan varma, katsoisiko Pyryä silmiin vai ei.

* * *

Aleksi

Aleksi seurasi jotenkin hermostuneena, kun Pyry laski katseensa hänelle ojennetun vihon sivuille. Hiljaisuus kihelmöi kuin sähkö Pyryn silmien seuratessa tekstiä. Aleksi tunsi tuon nimenomaisen kohdan hyvin, oli lukenut sen useaan kertaan, kuin hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa. Se oli kirjoitettu lyijykynällä, kuten suurin osa muistakin Minnin päiväkirjamerkinnöistä, joten teksti oli hieman suttaantunut. Siitä sai kuitenkin vallan mainiosti selvää. Minnin käsiala oli vakaata. Jopa silloin, kun sanat muuttuivat kiivaiksi, täyttyivät raivolla tai tuskalla tai molemmilla, kirjaimet seisoivat sivulla jäykkinä ja huolitellun tyyninä. Se oli Aleksin mielestä vähintään yhtä häiritsevää kuin tekstin varsinainen sisältökin. 

Pyryn kasvot olivat haudanvakavat. Aleksi olisi halunnut päästä tämän pään sisään samalla kun toisen pojan kulmakarvat vetäytyivät yhä enemmän ryppyyn. Aleksin mielessä kävi jälleen kysymys, miksi ihmeessä hän oli pyytänyt Pyryn tänne. Todistaakseen jotain? Kenelle? Todistaakseen päässeensä tästä koko jutusta yli jo siinä määrin, että kykeni näyttämään ne kirotun vihot jollekin ulkopuoliselle? Ehkä. Se olisi ollut mahdollista, mutta juuri sillä hetkellä Aleksi huomasi, ettei hän oikeastaan välittänyt. Mitä väliä syyllä oli? Joka tapauksessa Pyry oli täällä ja istui lukemassa tekstiä, jota Aleksi ei ollut koskaan ajatellut enää kenenkään muun kuin itsensä katselevan. Ja kun hän sitä oikein ajatteli, ei häntä edes kaduttanut. 

Hän yritti rauhoittaa itseään vakailla hengenvedoilla. Aleksi vihasi sitä tunnetta, joka jälleen alkoi kiertää kylmiä kouriaan hänen ympärilleen ja puristi niin, että hengittäminen todella kävi työstä. Tuntui kuin ympärillä ilmassa ei kerta kaikkiaan olisi enää tarpeeksi happea ja kuin hän ehkä saattaisi kuolla, jos joku vaivautuisi antamaan hänelle pienimmänkin armoniskun. Se oli tunne, jonka tähden hän monesti jätti koulupäivän kesken. Pakeni ennen kuin kukaan huomasi, että ympäröivä rakennus oli luhistumassa hänen päälleen. Se oli vähän kuin aivoissa nouseva ukkosmyrsky tai marraskuinen vesisade. 

“Tää on… tää on kauheeta”, Pyry sanoi repien Aleksin takaisin ajatuksistaan. Tavallaan Aleksi oli alkanut pitää siitä vähän kömpelöstä tavasta, jolla Pyry puhui. Nytkin se sai hänet tuntemaan olonsa astetta paremmaksi - juuri sen verran, että uskalsi kohdata Pyryn katseen ja luottaa ääneensä.

“Niin on”, Aleksi vastasi, “Mulla ei ollu aavistustakaan, että se aatteli tommosia.”

Aleksista tuntui, että sanat olivat vähän tyhjänpäiväisiä. Merkityksellisempää oli hiljaisuus, se mitä ei sanottu. Pyryn silmistä hän näki, että tämä ajatteli hyvin samoin kuin Aleksikin. Kyseinen merkintä oli niin vaikeaa luettavaa, koska siihen oli helppo samaistua. Kirjaimet katsoivat sivulta vastaan haastavina kysyen, eikö lukijankin päässä ollut käynyt aivan samoja ajatuksia. 

Kohta ei ollut kovinkaan pitkä ja Aleksi muisti sen suurin piirtein ilman vihkoon katsomistakin: ‘Mä vihaan mun elämää. Mä vihaan mun kehoa, se on vaan kasa lihaa, joka elää ja hengittää ja tarvitsee ruokaa ja vessassa käymistä. Se on kuvottavaa! Ja mä kuljen vaan ympäriinsä niin kuin unessa, mun aivot on sumeat, kaikki on vaan sumeaa ja tasapaksua. Mä vaan käyn töissä, tuun kotiin syömään ja nukun. Nukun. Nukun. Nukun. Mä en jaksais nukkua, mutta mä en jaksais noustakaan. Mikä järki siinä kaikessa on? Joskus aamuisin mä makaan sängyssä tuntikausia, koska on ihan sama makaanko mä siinä vai teenkö jotain muuta. Mitä järkeä on elää tämmöistä elämää tai ylipäänsä millaistakaan elämää, kun vaikka olis kuuluisa tai rikas tai mitä vaan, mitä se hyödyttää? Se on niin turhaa. Välillä mä tunnen fyysistä kipua, kun mä inhoan tätä tylsyyttä niin paljon. Mikä voi olla pahempaa kuin turhuus?’

Toisinaan jokin tuollainen ajatus oli käynyt epämääräisenä Aleksinkin mielessä jo ennen Minnin vihkojen lukemista, sitä ei voinut kieltää. Eivätkö kaikki pohtineet jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän syvällisesti elämän tarkoitusta tai järkeä koko homman takana? Aleksi vain oli valinnut pyyhkäistä ajatukset mielestään ja keskittyä pysymään järjissään ja elämään elämäänsä. Minni taas… Minni oli ajatellut liikaa.

Jostain syystä Aleksi tajusi yhtäkkiä, miten hiljaista huoneessa oli. Kuin hiljaisuus olisi jotenkin muuttunut… äänekkäämmäksi. Tässä valossa Pyryn silmät näyttivät lähinnä harmailta, kuten vähän kaikki muukin jos Aleksilta kysyttiin, mutta niissä oli kysyvä katse. Vähemmän arka kuin tavallisesti, varovaisesti huolestunut. Kuin Pyry tahtoisi tietää, ettei Aleksi ollut ottanut liikaa vaikutteita sisareltaan. Aleksi sai käännettyä suunsa pieneen hymyyn ja pudisti päätään juuri ja juuri nähtävästi samalla, kun käänsi huomionsa toiseen päiväkirjaan. Hän avasi vihon kai etsiäkseen jälleen jotain tiettyä kohtaa. Hänen vain oli vaikea muistaa, mitä tarkalleen hän oli ajatellut etsiä. Hän tunsi edelleen Pyryn tutkivan katseen kohdistuvan itseensä.

Alhaalla kävi ovi ja hetkeä myöhemmin Aleksi kuuli portaiden narahtelevan askelten alla. Hän keräsi vihot pöydältä ja Pyryn kädestä ja työnsi ne takaisin pöytälaatikkoon. Tulija oli todennäköisesti Aleksin äiti, eikä tämän aivan välttämättä tarvinnut nähdä Minnin vihkoja hänen pöydällään.


Huoneen ovi narahti auki. Aleksin äidin hymyilevä naama pilkisti esiin oviaukosta hänen tullessaan sisään. Äiti oli yhtä ylitsevuotavan pirteä kuin yleensä muutenkin, varsinkin vieraiden aikana. Aleksista sellainen energisyys oli enemmäkseen rasittavaa ja toisena varjopuolena oli, ettei kukaan voinut jatkuvasti pitää yllä sellaista tekoiloa. Ei edes Aleksin äiti. Niinpä tämä sai säännöllisin väliajoin dramaattisia hermoromahduksia. Itkuraivareista ei onneksi sillä hetkellä ollut merkkiäkään.

“Moikka! Mä katsoinkin, että tuolla alhaalla oli ylimääräinen kenkäpari”, äiti tervehti. Pyry vastasi pienellä kohteliaalla hymyllä ja Aleksin ilme pyrki viestittämään, että äitiä ei varsinaisesti tarvittu juuri silloin. Tietenkään äiti ei vinkkiä huomannut vaan jatkoi: “Ootteko te saaneet mitään välipalaa vielä koulun jälkeen?”

“Ei olla”, Aleksi vastasi. Äiti näytti tyytyväiseltä saadessaan taas syyn hössöttää ympäriinsä.

“Kyllähän mä arvasin”, äiti sanoi ja osoitti sanansa enimmäkseen Pyrylle, “Eihän meidän Aleksi sellasia tajua ajatella. Mulla on jo kahvi tippumassa. Otatsä kahvia? Tai teetä? Tai mehua?”

“Joo, kiitos”, Pyry sanoi ja nolostui sitten selvästi tajutessaan, ettei vastaus sopinut kysymykseen. “Siis, tota, mä… voisin ottaa sitä kahvia.”

Pyry katseli tiiviisti matonreunaa, joten häneltä jäi näkemättä Aleksin äidin lähtiessään hänelle tarkoittama hymy. Pyryn poskilla oli häivähdys nolostumisen punaa ja kasvoilta saattoi lukea klassisen toiveen siitä, että maa nielaisi. Jos Aleksi olisi koskaan sellaisia sanoja käyttänyt, ainakaan itsensä ikäisestä pojasta, hän olisi mahdollisesti voinut ajatella, että Pyry oli sillä hetkellä tavallaan, melkein, ikään kuin suloinen.

Helpompaa on sanoa "minä vihaan sinua"

Toisinaan minä vihaan sinua todella. Vihaan sitä, miltä kiharasi näyttävät, kun tuuli riepottaa niitä samalla kun naurusi leviää ilmaan niin aitona, että se tekee kipeää. Vihaan sitä, miten saat ihmiset juoksemaan ympärilläsi ja vaikka tekisit mitä, he jatkavat ja yrittävät saada hymyn huulillesi kerran toisensa jälkeen. Vihaan sitä, miten kauniisti korkosi korostavat hameen alta pilkistäviä sääriäsi, se vain on väärin, sen ei pitäisi olla niin. Vihaan koko olemustasi ja kaikkea sinussa.

Eniten minua vihastuttaa se, miten yhä väität olevasi se sama tyttö kuin vuosia sitten, kun minä olin ainoa todellinen ystäväsi. Silloinkin sinulla oli kiharat ja lähiön kauneimmat silmät, mutta ei näitä joka puolella pyöriviä muovinukkeja, joita kutsut ystäviksesi. Niitä, joiden seurassa minä en voi olla. En vain voi. He eivät ole minun kaltaisiani eivätkä sinunkaan, mutta sen sinä kiellät. Järkeni sanoo, että minun pitäisi olla puolestasi iloinen, mutta en ole! Järkeni sanoo, että olen kamala ihminen, mutta minä en välitä!

Etkö voi olla taas se sama syrjäänvetäytyvä tyttö, joka puhui vain minulle? Jos voisin, palaisin aikaan, jolloin me rakensimme yhdessä hiekkakakkuja ja vannoimme, ettemme ikinä haksahda yhteenkään poikaan, emme ikinä. Siihen aikaan, jolloin vannottiin ikuista ystävyyttä ja jolloin ymmärsimme toisiamme paremmin kuin kukaan muu. 

Mene korkoinesi ja hienoine vaatteinesi. Mene siitä liehumasta, mihin minä sinua tarvitsisin? Ikuisen ystävyyden valat voivat olla totta seitsenvuotiaille, mutta eivät enää sinulle. Nehän ovat vain hölmöä leikkiä, josta kasvetaan yli. Minä en kasvanut. Minä katsoin kun sinä kasvoit ja muutuit ja tulit itsevarmemmaksi. Sinusta kasvoi itseään kunnioittava nuori nainen. Et tarvitse minua. Sinulla on muovinukkesi. Minä en ole nukke ja minä vihaan sinua.

Kaikkein eniten minä ehkä sittenkin vihaan sitä, ettet koskaan päästänyt minua irti. Et antanut minun lakata rakastamasta sinua. Sitä minä vihaan eniten; että rakastan sinua vieläkin, kuten kai rakastin aina.

[Vaihteeksi tällainen raapustus. Pyydän anteeksi kykenemättömyyttäni hyvien otsikkojen keksimiseen]

LPVJ 10. osa

[Huomaa näkökulmien vaihdokset]


Aleksi


Koulun pitkä käytävä oli täynnä välituntia viettäviä oppilaita, jotka juttelullaan tuntuivat imevän hapen ilmasta tehden sen tunkkaiseksi ja kuumaksi. Silti kenellekään ei tulisi mieleenkään lähteä ulos muuten kuin ehkä tupakalle tai käydäkseen melkein lukion vieressä sijaitsevassa kaupassa. Aleksi alkoi jo tuntea olonsa aika kotoisaksi uudessa koulussa; vaikka kaikki oli erilaista se oli silti samalla hyvin samanlaista. Oli ollut helppo saada kavereitakin Katin kautta. Aleksista vähän tuntui, että serkku oli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen yrittää huolehtia hänestä. Toisinaan se oli hieman ärsyttävää, mutta loppujen lopuksi Aleksin oli myönnettävä, että Katin ansiosta ainakin koulun käynnin alkaminen oli sujunut helpommin.

Katin kaveripiiristä oli myös Iina, ihan sievä blondi, joka riippui Aleksissa aina mahdollisuuden saatuaan, kuten teki nytkin. Se, että Iina oli samasta porukasta kuin Kati, ei tarkoittanut heidän olevan sydänystäviä. Katin mielestä Iina oli ärsyttävä - vaikka ei sellaista toisilleen sanottu. Katin analyysin mukaan Iina oli niitä tyttöjä, jotka yrittivät saada pojilta huomiota tekeytymällä tyhmiksi ja avuttomiksi ja oli Aleksikin saman ehtinyt jo muutamaan kertaan huomata. Nytkin tyttö selitti jotain, missä ei juurikaan ollut järkeä - tai sitten Aleksi ei vain jaksanut keskittyä tarpeeksi tarkkaan. 

He kaksi tulivat koulun suuren aulan suulle ja jäivät siihen seisomaan, sillä istumapaikkoja ei selvästikään ollut pahemmin tarjolla. Aleksi huomasi, että yhdessä pöydässä istui Pyry. Se luki jotakin kirjaa eikä sen pöydän ympärillä ollut enää yhtäkään muuta tuolia kuin se jolla poika itse istui. Aleksin valtasi halu mennä Pyryn luo, olipa ylimääräisiä tuoleja tai ei, istua vaikka pöydälle ja yrittää ajaa arat hymykuopat esiin tämän poskille. Hän olisi varmaan tehnyt niin, jos Iina ei olisi kiehnännyt hänen kyljessään osoittamatta aikomustakaan päästää häntä karkuun. Iina olisi tuskin edes jaksanut yrittää käyttäytyä ystävällisesti Pyryä kohtaan.

Pyryn mokoma. Se taisi olla ainoa Aleksin uusi ystävä, johon hän oli tutustunut ilman Katin holhousta. Kummallinen Pyry, joka tuskin uskalsi avata suutaan ja näki kummituksia - kummituksia! - ja silti Aleksi olisi mieluummin kuluttanut välituntinsa tämän kanssa ja kertoi tälle asioita, joista eivät tienneet edes Aleksin vanhemmat saati kukaan muukaan. 

Aleksi ei ollut edes suunnitellut ehdottavansa Minnin päiväkirjojen näyttämistä Pyrylle. Aivan alkujaanhan hänen oli pitänyt olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitää Minnin tapaus ja kaikki siihen liittyvä omana tietonaan ja käyttäytyä kuten kaikki muut. Esittää, että suurimmat huolenaiheet olivat tylsien läksyjen suuri määrä ja natsimaiset opettajat. Pyryyn hän oli tuntenut voivansa luottaa, hänestä oli melkein tuntunut siltä kuin tämä olisi jo jotenkin tiennyt ennalta… Tietysti Pyry oli vielä antanut takuun luottamukselle kertoessaan aamulla Aleksille kummituksistaan. Aleksista olisi ollut hauska ajatella, että hän oli puolestaan ainoa, joka tiesi Pyryn aaveista, mutta varmaankin se olisi ollut oman itsensä yliarvioimista.

“Mitä sä mietit?” Iina kysyi korkealla, sirkuttavalla äänellään. Ainahan se puhui niin, ainakin Aleksille. Aleksi oli kuullut tytön saaneen päähänsä, että he kaksi muodostaisivat kauniin parin. Ulkoisesti tietenkin. Eihän Iina juuri edes tuntenut Aleksia eikä muutenkaan vaikuttanut siltä, kuin hakisi kovin vakavia suhteita ensinkään. 

“En mitään”, Aleksi vastasi. Hänestä vähän tuntui, että Iina olisi toivonut vastauksen olevan “sua”, tai jotain muuta hölmöä. 

Iina hymähti ja alkoi sitten kujertaa: “Eiks täällä vedäkin ihan vitusti, vois pitää noi vitun ovet kunnolla kiinni tai jotain… Hrrr!”

Tyttö veti kädet ympärilleen ja värisi. Aleksi ei olisi ihmetellyt, vaikka sillä olisi ihan oikeastikin ollut kylmä, sillä sää oli jo hyvin syksyinen ja tuollaisissa vaatteissa kulkeminen oli taatusti melko epäkäytännöllistä. Iina ei juuri ujostellut esitellä sääriään ja poveaan eikä sillä ujosteluun ollut syytäkään. 

Aleksi päätti ymmärtää tytön vihjeen ja otti päältään hupparinsa, joka muutenkin oli hänelle turha lämpimässä sisäilmassa, ja asetti sen Iinan harteille. Tyttö hymyili tyytyväisenä sujauttaessaan kätensä liian isoihin hihoihin ja kääriytyessään pehmeään kankaaseen. Kiittäessään se yritti selvästi poseerata mahdollisimman seksikkäästi lainatussa hupparissa, joka nieli hennon tytön sisäänsä.


Vilkaistessaan puolihuolimattomasti kauemmaksi Iinasta Aleksi huomasi Pyryn katsovan heidän suuntaansa. Tämä laski kuitenkin nopeasti silmänsä takaisin kirjaansa huomatessaan Aleksin katseen, nojasi vielä leukansa toiseen käteen kuin oikein lukemiseen syventyen. Hetken Aleksi tunsi olonsa melkein… syylliseksi? Tietenkään hänellä ei ollut siihen syytä, hän ei ollut tehnyt mitään väärää, joten ei se voinut olla syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa. 

Aleksi kiersi toisen kätensä muutenkin lähellä nyhjäävään Iinan ympärille ja miltei kuuli tämän alkavan kehrätä kuin kotikissa, jota silitettiin. Aleksi yritti saada itsensä uskomaan, että hänen oma hymynsä oli aito. 

* * *

Pyry

Pyry istui historian tunnilla ja oli jo ehtinyt kyllästyä, vaikka tunnista oli kulunut tuskin kymmentä minuuttia. Aihe olisi ehkä jopa saattanut olla kiinnostava, ellei opettajan puisevuus ja nuiva asenne oppilaitaan kohtaan olisi imenyt oppitunneista mielekkyyden. Opettajan mielestä opiskelijat ilmeisestikin olivat laiskoja ja tyhmiä, eivätkä edes yrittäneet oppia mitään, joten miksi hänenkään pitäisi vaivautua? Näille kursseille tultiin lähinnä vain, koska muiden opettajien kurssit olivat täynnä tai siitä syystä, että tämä opettaja ei viitsinyt koskaan tarkistaa, oliko läksyt tehty.

Yllättäen Pyryn kännykkä alkoi väristä hänen taskussaan ja hän melkein hätkähti. Hänelle lähetettiin viestejä hyvin harvoin ja kaverit tietenkin tiesivät, että nyt oli oppitunti. Pyry ei voinut mitään sille, että alkoi heti miettiä viestin sisältävän jotakin ikävää. Hän vilkaisi opettajaan ja huomatessaan tämän olevan kiireinen jonkin kirjan selailun kanssa Pyry kaivoi kännykän taskustaan. Se ei ollut hänen tapaistaan, sillä hän ei yleensä halunnut ottaa kiinni jäämisen ja sillä tavoin nöyryytyksen riskiä. Tosin eipä hän yleensä edes joutunut kiusaukseen rikkoa kännykkäsääntöä.

Näytössä lukeva nimi sai Pyry yllättymään entisestään. Hän oli saanut viestin Aleksilta. Pyry vilkaisi vielä uudemman kerran luokan eteen, jossa opettaja parhaillaan heijasti jotakin karttaa valkokankaalle yrittäen saada laitteen tarkentamaan. Hän päätti, että oli tarpeeksi turvallista lukea viesti.

“Haluutko tänään tulla meille koulun jälkeen? Jos vaikka haluut niitä päiväkirjoja katsoa?”

Pyry oli hieman epäillyt, mahtoiko Aleksi tosiaan aikoa näyttää siskonsa päiväkirjat hänelle. Hän oli jo varautunut siihen, että se olisi ollut jokin hetken mielijohteesta tehty ehdotus, jota Aleksi pian katuisi. Hän tunsi olonsa jollain tavalla imarrelluksi siitä, että oletukset olivat osoittautuneet vääriksi. Hänellä ei ollut sinä päivänä, kuten ei yleensä muutenkaan, mitään erityistä syytä, joka olisi estänyt vierailun, joten hän vastasi pitäen kännykän visusti piilossa: “Joo, kyl se mulle sopii hyvin.”

Hän tuijotti sanoja hyvän aikaa pyyhkien välillä osan pois vain kirjoittaakseen ne täsmälleen samanlaisina takaisin. Hänestä viesti kuulosti jotenkin… ei hyvältä, mutta hän ei kerta kaikkiaan saanut sitä muutettua paremmaksi. Hän ei halunnut vastata liian lyhyesti ja kuulostaa töykeältä, mutta toisaalta jokin senkaltainen ilmaus kuin “se ois kivaa” tai jokin vastaava ei oikein tuntunut sopivalta puhuttaessa toisen kuolleen sisaren päiväkirjoista. Niinpä Pyry lopulta vain painoi lähetä-nappia turhautuneena.

Hetken kuluttua saapui uusi viesti: “Hyvä. Onks sulla nyt tunti?”

“Joo. Historiaa. Hakalan kurssi”, Pyry vastasi. Opettaja oli keskittynyt osoittelemaan karttaa ja puhumaan ruosteisen monotonisella äänellä valtionrajojen muutoksista aikojen saatossa.

“Otan osaa. Mulla on matikkaa…. Tyyyyyyylsääää… Vittu nyt toi yks haahka alkoi mulkoilla tänne päin. ‘kännyköitä ei saa käyttää laskimina’ ja vitun näsäviisaalla äänellä. Mut nähdään koulun jälkeen.”

Pyry hillitsi halun naurahtaa viestille, mutta hymyä hän ei kyennyt pidättämään. Hän laittoi kännykän takaisin farkkujen taskuun olettaen, ettei kannattanut enää vastata Aleksin viestiin, jos opettaja jo oli huomauttanut puhelimen näpräämisestä. Pyryn oma opettaja ei näyttänyt edelleenkään kiinnittävän Pyryyn huomiota, mutta poika päätti siitäkin huolimatta ainakin yrittää näyttää siltä kuin kuuntelisi tarkkaavaisesti.

Todellisuudessa hänen ajatuksensa olivat muualla. Tarkalleen ottaen 21 kilometrin ja melkein kahden tunnin päässä. Myöhemmin sen päivän muistiinpanojaan lukiessaan Pyry myönsi itsekin käsialansa olleen hieman värisevää ja useammassa kuin yhdessä lauseessa ei näyttänyt olevan järjen hiventäkään.

LPVJ 9. osa

Seuraavana aamuna Pyry oli vähän turhankin ajoissa ja tuli ensimmäisenä bussipysäkille. Hän istui penkillä kuunnellen, kuinka kylmät, painavat sadepisarat putoilivat pysäkin katoslippaa vasten tiheällä tahdilla ja kuinka hänen omat ajatuksensa vaelsivat mielessä omia ratojaan. Hän työnsi kätensä vielä vähän syvemmälle hupparin taskuihin kuin siten voisi pitää loitolla aamun kalseuden. 

Se oli toivottoman syksyinen aamu. Täynnä muistutusta siitä, että aivan pian kaikkialla olisi vain kuolleita lehtiä ja mustaa mutaa. Ennen kuin kukaan huomaisikaan maahan olisi satanut ensilumi, joka seuraavaan päivään mennessä olisi sulanut loskaksi, jota taas olisi nilkkoihin asti kun kukaan ei viitsinyt aurata sitä pois. Ja pimeys. Sekin saapuisi aivan pian. Mutta vielä sentään lehdet riippuivat kiinni oksissa ja päivänvaloa riitti sekä aamulle että illalle, joten ehkä Pyry voisi jättää kaamosmasennuksen kehittämisen vähän myöhemmälle. Tämä oli kuitenkin vain yksi kylmä ja sateinen aamu, ei se vielä talvea tarkoittanut.

Pyry ei kuullut Aleksin saapumista, sillä sade sumensi äänet ja tuntui samalla leikkaavan pois muun ympäristön, muun maailman. Yhdessä hetkessä poika vain ilmestyi jostain pisaraverhon takaa hiljaa ja litimärkänä. Pyry vilkaisi häneen kuin arvioiden, oliko jokin muuttunut sen seurauksena, että hän tiesi nyt Aleksin sisaresta. Tuntui siltä, kuin kaiken olisi ainakin pitänyt olla toisin kuin ennen. Jollain tavalla.

Pyry ei oikein tiennyt, mitä hän oli kuvitellut odottavansa. Ehkä että Aleksi olisi näyttänyt katuvan avautumistaan tai että hiljaisuus olisi tuntunut kiusalliselta… Äkkiseltään katsottuna kaikki olisi kuitenkin voinut olla aivan normaalisti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä jonkin verran tiettyä itsevarmuutta ja omanarvontuntoa puuttui Aleksin olemuksesta, mutta se saattoi olla vain Pyryn mielikuvitusta. Tai sitten se oli seuraus siitä, ettei Aleksin ollut enää järkeä pitää yllä huolettomuuden julkisivua Pyrylle. Pyryn oli vaikea eritellä Aleksin ilmettä, mutta jollakin tavalla hiuksista valuvat sadepisarat sopivat hänen kasvoilleen.

Pyry olisi juuri siirtänyt katseensa jonnekin, jottei vilkaisu olisi venynyt tuijottamiseksi, mutta silloin Aleksi nappasi kiinni hänen katseensa. Pojan suupieli kääntyi kevyesti ylöspäin hänen selittäessään: “Mä en löytäny sateenvarjoa. Ne on varmaan kaikki vieläkin jossain pahvilaatikossa.”

Pyry hymähti vastaukseksi ja tuijotteli sitten harmaaseen sateeseen yrittäen vakuuttaa itsensä siitä, että ajatus, joka hänen päähänsä oli juuttunut edellisenä iltana, oli hyvä. Sen lisäksi hänen pitäisi vielä saada suunsa puhumaan sanat, joita mieli oli valmistellut. Tämän olisi myös tapahduttava nopeasti, sillä bussi tulisi aivan kohta ja Pyry todellakin halusi sanoa sanottavansa ennen auton saapumista.

“Hei, tota, kuule”, Pyry sanoi melkein säikähtäen sitä tosiasiaa, että hän oli mennyt avaamaan suunsa eikä sitä voinut peruuttaa. Hän huomasi, että Aleksi katsoi häneen kysyvästi, mutta Pyryllä itsellään oli vaikeuksia päättää, mihin silmänsä kohdistaisi. Yleensäkin ihmisten silmiin katsominen tuntui typerän vaikealta hänelle. “Mä ajattelin, että kun sä kerroit mulle sun salaisuuden, tai siis, niin… että ois tavallaan reilua, että mäkin kertoisin sulle mun salaisuuden.”

Pyry inhosi sillä hetkellä hyvin syvästi omaan ääntään ja sitä, miten vaikeaa hänen oli saada sanat asettumaan järkevästi. Siksi hän usein välttikin puhumasta ihmisille mistään vähänkään syvällisemmästä teemasta, sillä hän vain saisi itsensä näyttämään idiootilta. Tai pikemminkin kuulostamaan siltä. Jos hän Aleksin mielestä oli täysi taulapää, poika ei ainakaan näyttänyt sitä. Lupasi vain olla kertomatta eteenpäin, mitä ikinä Pyryllä sitten olikin aikomus kertoa. Pyry loi muutaman hermostuneen vilkaisun tielle siihen suuntaan, josta bussi tulisi, mutta mikään ei antanut hänelle aihetta keskeyttää avautumistaan. 

“Mä… tai meillä… siis mä oon joskus nähnyt… niin kuin… kummituksia”, Pyry lopulta onnistui myöntämään ja alkoi välittömästi haluta kadota maan pinnalta ikiajoiksi. Hän oli pohtinut oikeastaan vielä pysäkille kävellessäänkin, kumman salaisuuksistaan olisi valmis paljastamaan. Hän oli päätynyt siihen, että itsensä nolaaminen olisi lopulta hyväksyttävämpi vaihtoehto kuin koko perheen asettaminen kyseenalaiseen valoon - varsinkin, kun hänen vanhemmillaan oli jälleen menossa toiveita ruokkiva hyvä kausi; ne kykenivät sietämään toisiaan ja käyttäytyivät jopa kuin olisivat ystävät keskenään. Enää Pyry ei ollut niin varma valinnan osumisesta oikeaan. 

Miksei hän vain voinut edes yrittää näyttää normaalilta nuorelta? Vanhempien vaihtelevissa väleissä ja aika ajoin ilmaantuvassa erouhassa ei sentään ollut mitään yliluonnollista. Hän tunsi voimakasta tarvetta selittää tarkemmin saadakseen asian kuulostamaan paremmalta, mutta ei tiennyt miten. Mielessään hän oli onnistunut suunnittelemaan tämänkin keskustelun siten, että se kuulosti lähes järkevältä, mutta hän ei kyennyt muistamaan yhtä ainoatakaan kohtaa kyseisestä suunnitelmasta. Hän yritti kuitenkin: “Siis, meidän talo on tosi vanha ja joskus… joskus tuntuu, ettei olisikaan yksin ja… ja kun mä olin pieni, mä näin meidän pihalla jonkun epäselvän hahmon ja mun mummo kertoi joskus, että oli nähnyt pihalla jonkun hiipparin… sillon oli talvi ja siitä hiippailijasta ei ollut jäänyt lumeen jälkeäkään…”


Pyryn ääni kuoli säälitettävänä pois. Hän odotti, että hänelle naurettaisiin. Hän ei ollut uskaltanut katsoa Aleksiin pelätessään, mitä tämän ilme kuvastaisi. Ehkä se pitäisi Pyryä hulluna, josta kannattaisi pysyä loitolla. Se ajatus häiritsi häntä kenties enemmän kuin pelkkä nolouden tunne.

“Mähän sanoin, että sä oot outo”, Aleksi totesi, eikä kuulostanut siltä kuin pilkkaisi Pyryä tai pitäisi pahasti seonneena, äänestä kuulsi läpi hymy. Sanoja seurasi kaverillinen tönäisy käsivarteen. Tönäisyihin Pyry ei ollut vielä ehtinyt tottua, mutta se tuntui silti mukavalta ja sai hänet häpeämään itseään vähän vähemmän. Aleksi jatkoi kuin varmentaen, ettei hän tarkoittanut oudolla pahaa: “Älä muutu, Pyry, ethän?”

Pyry oli niin yllättynyt, ettei ollut saada sanaa suustaan. Lopulta hän kykeni vain epäuskoisena kysymään: “Sä et siis pidä mua hulluna?”

“Enhän mä niin sanonut?” Aleksi vitsaili silmissä naurua ja vakavoitui sitten jatkaen olkapäitään kohauttaen: “Mut tosissaan, mikä mä oisin sanomaan, ettei kummituksia ois olemassa… Sä saat sit joskus kertoa mulle sun kummitusjuttuja, vai mitä?”

Pyry naurahti ja nyökkäsi jatkaen sitten jälleen tien mutkan tarkastelua käsittämättömän helpottuneena siitä, miten keskustelu oli päättynyt. Hänen huulilleen oli tarttunut samanlainen hymy kuin Aleksin kasvoilla oli juuri ollut.