LPVJ 12. osa

Pyrystä tuntui toisinaan hieman kummalta, miten nopeasti aika kului. Ennen kuin ehti juuri huomatakaan, oli jälleen perjantai. Hän istui bussissa, joka oli jo mukavasti tyhjennyt matkan edetessä, tuijottaen ikkunasta ulos suomatta juuri ajatuksia ohi juokseville maisemille. Toisinaan hän tunsi viikkojen tai kuukausien tai minkä tahansa ajanjakson loputtua tiettyä apeutta juuri siksi, että kyseinen aika oli kulunut kuin huomaamatta. Se oli kuin elämästä olisi vain kadonnut viipale aikaa ilman, että sitä oli oikeastaan elettykään. Jälleen oli odotettavissa yksi viikonloppu, joka liittyisi samaan hukkainheitetyn elämän massaan.

Pyry tunsi olonsa uneliaaksi lämpimässä autossa. Hänen viikkonsa oli ollut yhtä unelias. Olihan se alkanut lupaavasti, Pyry oli hetken tuntenut itsensä tärkeäksi, kun Aleksi oli uskoutunut juuri hänelle ja ties mitä. Kuitenkaan Aleksi ei ollut enää sillä viikolla pyytänyt häntä luokseen tai tuskin edes jutellut. Ehkä Pyryn ei olisi pitänyt tuntea oloaan niin pettyneeksi sen takia. 

Ja oikeastaan, kyllähän hän aavisti syyn sille, ettei Aleksi ehtinyt tuhlata aikaansa kenen tahansa kanssa. Poika oli viimeaikoina ollut jatkuvasti sen erään blondin tytön kanssa ja tänäänkin Pyry oli nähnyt niiden vaihtavan pikkuisia suukkoja eräällä välitunnilla. Pyry ei tiennyt tarkemmin seurustelivatko ne vai oliko se vain jotain säätöä. Hän kun ei ollut asiantuntija. Eikä häntä oikeastaan pahemmin huvittanut asiaa perinpohjaisemmin pohtiakaan. Se ei ollut hänen asiansa.

Pyry heräsi horteestaan tarpeeksi jäädäkseen pois pysäkillään. Linja-auton ryömiessä taas liikkeelle hän kääntyi takanaan tulevaan Aleksiin päin, mutta ennen kuin hän ehti edes ajatella sanovansa mitään, hänet oli tönäisty kovakouraisesti päin pysäkin katosta. Pyry katsoi säikähtäneenä ja mitään ymmärtämättä Aleksin raivostuneisiin kasvoihin. Jos Pyrylle olisikin tullut mieleen yrittää pois, se olisi ollut mahdotonta Aleksin puristaessa hänen käsivarttaan otteessaan pitäen hänet siten kahlittuna katosta vasten.

“Vitun idiootti vittu mä en puhu sulle enää ikinä!” Aleksi huusi. Pyry ei ollut nähnyt tätä koskaan niin vihaisena, tuskin kukaan oli koskaan ollut hänelle näin vihainen eikä Pyryllä edes ollut aavistustakaan, mitä hän oli tehnyt väärin. 

“Mitä mä…?” Pyry aloitti vähän säälittävästi. 

“Vittu jos sä kuvittelet, etten mä sais tietää sä oot saatanan tyhmä. Mä tiiän, että se vitun pinkkiraitatyttö on sun kavereitas! Mä luulin, että suhun voi vittu luottaa, mut sä oot vaan yhtä kaksnaamanen kusipää ku muutki. Ooks sä nyt tyytyväinen mitä? Oliks ne kummituksetkin vaan joku vitun vitsi ja… Vittu mä en puhu sulle enää koskaan.”

“Mä en tiiä, mitä sä…”

“Nyt Pyry turpa kiinni tai mä…” 

Hetken oli kuin vihaisena pysyminen olisi ollut Aleksille työlästä. Sen katse väistyi hetkeksi Pyryn kasvoilta hipaisemaan pysäkin seinää. Pojan silmissä välähti uusi kiukun aalto ja hetken Pyry todella pelkäsi tämän lyövän. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan poika irrotti otteensa Pyrystä, kääntyi ja lähti kävelemään tiehensä. 

Hetken seisottuaan paikallaan ja toivuttuaan ensijärkytyksestä Pyry meni katoksen sisään ja istui penkille järjestämään ajatuksiaan. Kädet tärisivät. Ehkä se johtui adrenaliinista tai jotain. Hän alkoi myös vasta silloin huomata, miten paljon hänen käteensä sattui, tuntui melkein kuin Aleksin sormet vieläkin puristaisivat sitä. Oikeastaan hän tärisi kauttaaltaan. Pyry yritti keksiä, miten olisi voinut loukata Aleksia, sillä loukkaantunut se oli. Hän oli kuitenkin varma, ettei ollut tehnyt mitään, mistä olisi voinut ansaita moisen ryöpytyksen, eihän hän juuri ollut tehnyt kirjaimellisesti yhtään mitään viime aikoina. Pinkkiraitatyttö. Se oli varmasti Mira. Mira… Pyryn pitäisi soittaa Miralle. 

Meni hyvä tovi ennen kuin Pyry tunsi rauhoittuneensa niin paljon, että uskalsi soittaa. Hän kuunteli hermostuneena puhelimen hälyttävän ja tunsi olonsa kurjaksi. Hänen mielensä toisteli Aleksin sanoja ja pian hän tuli siihen tulokseen, ettei ehkä ollutkaan rauhoittunut lainkaan niin paljoa kuin oli kuvitellut.

“Moi”, Mira vastasi saaden Pyryn lähes hätkähtämään. Tytön ääni oli hieman yllättynyt, mutta iloisella tavalla. Pyry harvemmin soitteli kavereilleen.

“Moi”, Pyry sanoi yrittäen keksiä, miten ihmeessä esittäisi asian. Hän huomasi puhumisen olevan hieman tavallista vaikeampaa, kurkku oli sanoille liian ahdas. “Tota, sähän tiedät sen Aleksin, joka asuu täällä mun naapurissa?”

“Joo… Miten niin?” Mira vastasi kuulostaen kysyvältä ja paljon vakavammalta. Ilmeisesti Pyryn ääni todella kertoi jonkin olevan pielessä.

“Ootsä puhunut sille viime aikoina tai mitään?”

“Miks? Mä kyl näin sen tänään, kun koulu loppu ja sanoin, että mä oon pahoillani sen siskon puolesta. Tiesitkö sä, että sen sisko on kuollu?”

Hetken Pyrystä tuntui siltä kuin hän olisi saanut niskaansa kylmän suihkun. Miten? Miksi? Nyt hän käsitti vallan mainiosti, mistä Aleksi oli suuttunut. “Mistä sä sen kuulit”, hän kuuli kysyvänsä. 

“Kati kertoi, kun mä olin niillä eilen. Mehän siis ollaan sen kanssa molemmat samassa ilmaisutaidonryhmässä ja… Mikä sulla nyt on?” 

“Aleksi kertoi mulle joku aika sitten sen siskosta ja mä lupasin olla kertomatta kenellekään ja nyt se luulee, että mä oon kertonut sulle ja se vihaa mua.”

“Mä oon pahoillani, mä en tienny, että sen piti olla salaisuus… Mut rauhotu nyt, kai se ymmärtää, kun kerrot sille, et se käsitti väärin”, Mira tyynnytteli ja Pyry mietti, kuulostiko hän todella niin hermostuneelta. Tai surkealta.

“Mä luulen, ettei se just nyt kuuntele mua.”

Kyllä, hän taisi kuulostaa juuri niin surkealta.

“Hei, mä aiheutin tän sotkun niin kyllä mä sen korjaan. Oota vaan vähän”, Miran äänestä kuulsi myötätuntoa. Sitten tyttö katkaisi puhelun.