Pyrystä ei oikein tuntunut siltä, että häntä olisi huvittanut mennä kotiin, joten hän vaelsi järven rantaan, minnepä muualle. Hänestä tuntui, että hänellä oli nyt täysi oikeus olla vihainen Aleksille. Ei sillä ollut mitään oikeutta huutaa hänelle pelkän oletuksen perusteella ja edes kuuntelematta, mitä sanottavaa hänellä asiaan oli. Tosin samalla se kuuluisa pieni ääni pään sisällä muistutti, että Pyrykin olisi voinut pitää puolensa paremmin sen sijaan, että oli vain näyttänyt säikähtäneeltä ja änkyttänyt jotakin. Ei ollut mikään ihme, että häntä oli helppo kohdella miten sattui huvittamaan, jos hän ei kerran osannut edes puolustautua. Tällaisissa tilanteissa Pyry inhosi juuri sitä, että aina hän päätyi siihen tulokseen, että oli itse syypää.
Hyvän aikaa Pyry vain istui hiekalla hengittäen viileää ilmaa keuhkoihinsa ja antaen aaltojen äänen huuhtoa mielensä taas rauhalliseksi. Enimmäkseen rauhalliseksi, kokonaan inhottava olo ei hänen sisältää suostunut lähtemään. Hän odotti koko ajan, että puhelin soisi. Ehkä Mira soittaisi ja kertoisi, miten oli sotkunsa korjannut, hänen omia sanojaan lainaten. Eniten Pyry ehkä kuitenkin toivoi, että Aleksi soittaisi ja pyytäisi anteeksi. Eikö se kuitenkin ollut edes sen velkaa? Ellei ollut liian ylpeä tehdäkseen sen, mitä Pyry alkoi jokaisen hiljaisen hetken venyessä enemmän pelätä.
Pyry päätti katsoa, oliko Aleksin otteesta jäänyt jälkiä hänen käsivarteensa. Poika kääri hihansa ylös ja käänteli kalpeaa käsivartta nähdäkseen paremmin. Ihosta erottui rivi pieniä, hyvin haaleita, pyöreitä mustelmia. Pyry katseli niitä tietämättä oikein, mitä ajatella. Hänellä vain oli niin perinpohjaisen kummallinen olo. Epätodellinen. Hän laski hihan kiireesti kuullessaan lähestyviä askeleita polulta. Samalla hänen pulssinsa hypähti merkittävän harppauksen ylöspäin.
Aleksi seisahtui parin metrin päähän Pyrystä näyttäen hirvittävän nololta ja melkein pelokkaalta. Se laski katseensa maahan ja vaikutti siltä kuin ei oikein uskaltaisi sanoa mitään.
“Mä… arvasin, et sä oot täällä”, Aleksi lopulta sanoi ja tuli lähemmäs, istui Pyryn viereen hiekalle. Aleksi loi katseen Pyryn käsivarteen - ehkä se oli nähnyt hänen tutkailevan kättä - mutta ei sanonut siitä mitään. “Kati soitti. Mä luulin… Pyry mä oon pahoillani, mä en vaan ajatellut, mä en ikinä ajattele ja mä olen hirvee idiootti. Anna mulle anteeksi. Mä vaan… mä olin ihan…. vittu mä oon ääliö.”
Miten Pyryn olisi pitänyt kyetä vastustamaan sellaista anteeksipyyntöä? Aleksi näytti ja kuulosti siltä kuin pelkäisi Pyryn langettavan sille jonkinlaisen hirveän tuomion tai jotain. Pyry sai vaikutelman kuin Aleksi ei olisi ollut ihan varma ansaitsiko se edes tulla luetuksi Pyryn ystäviin enää. Yleensä Pyry oli aina se, joka ei tuntenut ansaitsevansa muita ja näin päin se tuntui erikoiselta. Hyvällä tavalla. Miten hän olisi voinut enää olla vihainen? Enää hän ei myöskään muistanut syyttää itseään.
“Kyl mä ymmärrän… ei se niin…” Pyry aloitti.
“Se on just niin vakavaa. Mä haukuin sut pystyy ilman syytä ja… ja sattuko suhun?” Aleksi nyökäytti päätään Pyryn käsivartta kohden. Totta kai se oli nähnyt hänen tarkastelunsa.
“Ei”, Pyry vastasi. Aleksi ei näyttänyt vakuuttuneelta, ei lainkaan. Pyry antoi periksi. Hän kääri hihan ylös toistamiseen ja tunsi ihonsa nousevan kananlihalle kylmässä ilmassa. Aleksi käänsi Pyryn kättä varovasti kuin saadakseen valon osumaan ihoon sopivammalla tavalla. Se vaikutti vähän tarpeettomalta, mutta Pyry ei valittanut, sillä Aleksin käden lämpö tuntui mukavalta iholla.
“Vittu”, Aleksi sihahti ja rullasi Pyryn hihan takaisin alas, “Nyt ois sun vuoro huutaa mulle ja uhata ettet puhu mulle enää koskaan, tai jotain, ja mulle se ois ihan oikein. Vittu oo nyt ees vihanen!”
“Olisko siitä jotain hyötyä?” Pyry kysäisi olematta itsekään kovin varma, tarkoittiko hän kysymyksen pilailuksi. “Vaikka on se vähän kurja huomata miten vähän sä muhun luotat ja… Kaikki ei aina pyöri vaan sun ympärillä. Ootsä nyt sitten vihanen Katille?”
Pyry ei melkein uskonut, että oli sanonut sen ääneen. Yleensä hän jätti sanomatta vaikka jokin olisikin vaivannut häntä.
“En”, Aleksi vastasi. Se piirteli kuvioita hiekkaan eikä uskaltanut katsoa silmiin, kuin siten olisi ollut helpompi saada tarpeellinen sanotuksi: “Ei mua varsinaisesti haittaa, että joku randomi tyttö tietää meidän Minnistä, kun onhan se Katinkin asia. Mitä väliä sillä muka olis? Ei se… Mutta kun mä tiesin, että se tyttö on sun kavereitas enkä mä tienny että Kati ees tunteen sen ja mä olin ihan vitun varma, että sä olit puhunut sille ja sä et tiedä, miten paljon yhden bussimatkan aikana ehtii ajatella. Mä aattelin, et ehkä sekin, kun sä kerroit niistä kummituksista, oli vaan jotain pilaa ja sä vaan… että mä… Vaikka kyllä mä tiedän, ettet sä tekis silleen.”
Hetken oli hiljaista, kun Aleksi tuntui kokoavan ajatuksiaan eikä Pyry tiennyt, mitä olisi sanonut. Tai ajatellut. Hänen mielensä, tai ehkä sydämensä, tuntui olevan hieman sekaisin.
“Kuule”, Aleksi sanoi, “seuraavan kerran, kun mä oon täys idiootti, lyö mua tai jotain, jooko?”
Pyry ei voinut kuin purskahtaa nauruun. Aleksin ääni ja kasvojen ilme olivat hämmentävä yhdistelmä totisuutta ja leikinlaskua. Pyryllä ei ollut aavistustakaan miten se sen teki, mutta sille ei vain voinut olla nauramatta.
“Sovittu, ittehän pyysit”, Pyry sanoi yhä hymyillen ja naurua äänessään. Aleksi vastasi hymyllä, ehkä vähän helpottuneella sellaisella. Hänen kasojensa poikki kulki jotakin, niin mitätöntä, että se olisi ehkä jäänyt huomaamatta, jos poika ei olisi saman tien kääntänyt katsettaan pois Pyryn kasvoista hieman liian pikaisesti.
“Mitä?” Pyry kysyi ehkä vähän kiusatakseen toista.
“Ei mitään”, Aleksi väitti. Sitten se loi Pyryyn uuden katseen ja tuli kai toisiin ajatuksiin, sillä se totesi kuin asia ei mitenkään erikoisempi olisi: “Noi sun hymykuopat vaan näkyy aika harvoin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti