tiistai 17. syyskuuta 2013
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
LPVJ 30. osa
Aleksi
Bussi oli jo suhteellisen täynnä, kun Aleksi nousi sen kyytiin iltapäivällä koulun jälkeen. Päivä oli pilvinen ja kuljettajaksi oli valikoitunut aivan erityisen hapannaamainen yksilö, mutta sellaiset asiat eivät päässeet poikaa pahemmin haittaamaan. Vaikka hän olikin noussut kyytiin viimeisten joukossa, hän huomasi bussissa jo istuvan Pyryn edessä vapaan penkkiparin ja valtasi sen itselleen saman tien. Hän kääntyi istumaan sivuttain voidakseen katsoa penkkien välistä taakse.
”Moi”, Aleksi tervehti herättääkseen Pyryn huomion. Se kun oli keskittynyt tuijottamaan ikkunasta ulos mietteliään ja ehkä vähän uneliaan näköisenä.
”Moi”, Pyry vastasi palautuen mietteistään nykyhetkeen.
”Ja nyt sitten kohta haamujahtiin, vai mitä”, Aleksi sanoi osittain varmistaakseen, ettei Pyry ollut tullut katumapäälle, ja osittain saadakseen keskustelun alkuun.
Osasyy sille, että hän oli niin innokas menemään Pyryn mukaan, oli että hän oli saattanut itsekin kohdata haamun ja hän halusi tietää niistä lisää. Rehellisesti hän ei osannut sanoa, mitä olisi ajatellut tapauksesta eikä hän ollut hiukkaakaan varma sen todellisuudesta. Aleksi ei uskaltanut tai kehdannut sanoa siitä kenellekään, hänhän tuskin tiesi, uskoiko siihen itsekään. Toinen asia, jota hän ei tiennyt, oli toivoiko hän kokemuksen olleen aito vai kuviteltu. Oliko jonkun kummituksen läsnäolo sitten lohduttavaa, vai vain erittäin julman ironista ja surullista? Tässä tapauksessa todennäköisesti jälkimmäinen vaihtoehto osui lähemmäs. Ajatella nyt, että joku halusi pois niin epätoivoisesti, että tappoi itsensä, ja jäikin sitten jumiin tähän maailmaan ehkä ikuisuudeksi.
”Joo, niinpä kai”, Pyry vastasi. Siitä kuitenkin näki, ettei se pitänyt tästä aiheesta puhumisesta täydessä bussissa. Aleksiakaan aiheen vaihdos ei millään lailla haittaisi. Vaikka eihän tällaisessa meluisessa linja-autossa kukaan kiinnittäisi rahtuakaan huomiota heidän keskusteluunsa.
Aleksi otti puheeksi koulun; se oli helppo aihe varsinkin ennen koeviikkoa, vaikkakaan ei ehkä omaperäisin. Pyry oli luonnostaan aina enemmän tai vähemmän varautunut - viime aikoina jotenkin tavallista enemmänkin - ja siltä kesti aina jonkin aikaa rentoutua. Bussin moottori murahti ja auto nytkähti liikkeelle.
Juttu kulki varsin luontevasti koemäärien ja -päivien vertailun kautta molemmille yhteisen ruotsinkurssin koealueeseen ja lopulta kirjoihin ja siihen Pyryn Aleksille lainaamaan teokseen erityisesti. Senkin kirjan Aleksi oli ottanut lähinnä saadakseen syyn puhua jostakin Pyryn kanssa, niin paljon se edellisen viikon mahdollisesti kuviteltu välttely häneen oli vaikuttanut. Eipä sillä, että Aleksi olisi tekoa jotenkin katunut. Nytkin Pyry selitti kyseisen kirjan hahmoista ja maailmasta ja vaikka mistä ja sen silmissä loisti innostus. Siinä vaiheessa oltiin jo puolimatkassa kotiin ja Pyryn jännittynyt suojakuori oli ehtinyt sulaa pois tai ainakin ohueksi ja läpikuultavaksi. Aleksi olisi voinut kuunnella Pyryä vaikka kuinka kauan.
Tämän takia Aleksi kai pitkälti olikin niin iloinen ollessaan Pyryn ystävä. Oli kuin Pyryn ajatukset ja aika lailla sen persoonallisuus yleensäkin olisivat olleet salaisuus, jota se ei paljastanut kuin muutamille harvoille ja Aleksi oli yksi niistä harvoista. Tietysti oli hyvin harvinaista, että Pyryn jännittyneisyys olisi kadonnut aivan kokonaan, mutta tällaisina hetkinä se uskalsi puhua vapaammin, vitsailla ja olla oma itsensä. Sen silmätkin näyttivät eloisammilta, kun niistä ei enää heijastunut huoli siitä, mitä uskaltaisi sanoa ja mitä ei.
Pyryn takana ikkunassa vilisivät maalaukselliset, syksynväreihin koristautuneet maalaismaisemat, mutta ei Aleksi osannut niihin kiinnittää huomiota. Ikkunan edessä istuva, syysvalossa kalpea poika oli niitä kauniimpi.
Bussi oli jo suhteellisen täynnä, kun Aleksi nousi sen kyytiin iltapäivällä koulun jälkeen. Päivä oli pilvinen ja kuljettajaksi oli valikoitunut aivan erityisen hapannaamainen yksilö, mutta sellaiset asiat eivät päässeet poikaa pahemmin haittaamaan. Vaikka hän olikin noussut kyytiin viimeisten joukossa, hän huomasi bussissa jo istuvan Pyryn edessä vapaan penkkiparin ja valtasi sen itselleen saman tien. Hän kääntyi istumaan sivuttain voidakseen katsoa penkkien välistä taakse.
”Moi”, Aleksi tervehti herättääkseen Pyryn huomion. Se kun oli keskittynyt tuijottamaan ikkunasta ulos mietteliään ja ehkä vähän uneliaan näköisenä.
”Moi”, Pyry vastasi palautuen mietteistään nykyhetkeen.
”Ja nyt sitten kohta haamujahtiin, vai mitä”, Aleksi sanoi osittain varmistaakseen, ettei Pyry ollut tullut katumapäälle, ja osittain saadakseen keskustelun alkuun.
Osasyy sille, että hän oli niin innokas menemään Pyryn mukaan, oli että hän oli saattanut itsekin kohdata haamun ja hän halusi tietää niistä lisää. Rehellisesti hän ei osannut sanoa, mitä olisi ajatellut tapauksesta eikä hän ollut hiukkaakaan varma sen todellisuudesta. Aleksi ei uskaltanut tai kehdannut sanoa siitä kenellekään, hänhän tuskin tiesi, uskoiko siihen itsekään. Toinen asia, jota hän ei tiennyt, oli toivoiko hän kokemuksen olleen aito vai kuviteltu. Oliko jonkun kummituksen läsnäolo sitten lohduttavaa, vai vain erittäin julman ironista ja surullista? Tässä tapauksessa todennäköisesti jälkimmäinen vaihtoehto osui lähemmäs. Ajatella nyt, että joku halusi pois niin epätoivoisesti, että tappoi itsensä, ja jäikin sitten jumiin tähän maailmaan ehkä ikuisuudeksi.
”Joo, niinpä kai”, Pyry vastasi. Siitä kuitenkin näki, ettei se pitänyt tästä aiheesta puhumisesta täydessä bussissa. Aleksiakaan aiheen vaihdos ei millään lailla haittaisi. Vaikka eihän tällaisessa meluisessa linja-autossa kukaan kiinnittäisi rahtuakaan huomiota heidän keskusteluunsa.
Aleksi otti puheeksi koulun; se oli helppo aihe varsinkin ennen koeviikkoa, vaikkakaan ei ehkä omaperäisin. Pyry oli luonnostaan aina enemmän tai vähemmän varautunut - viime aikoina jotenkin tavallista enemmänkin - ja siltä kesti aina jonkin aikaa rentoutua. Bussin moottori murahti ja auto nytkähti liikkeelle.
Juttu kulki varsin luontevasti koemäärien ja -päivien vertailun kautta molemmille yhteisen ruotsinkurssin koealueeseen ja lopulta kirjoihin ja siihen Pyryn Aleksille lainaamaan teokseen erityisesti. Senkin kirjan Aleksi oli ottanut lähinnä saadakseen syyn puhua jostakin Pyryn kanssa, niin paljon se edellisen viikon mahdollisesti kuviteltu välttely häneen oli vaikuttanut. Eipä sillä, että Aleksi olisi tekoa jotenkin katunut. Nytkin Pyry selitti kyseisen kirjan hahmoista ja maailmasta ja vaikka mistä ja sen silmissä loisti innostus. Siinä vaiheessa oltiin jo puolimatkassa kotiin ja Pyryn jännittynyt suojakuori oli ehtinyt sulaa pois tai ainakin ohueksi ja läpikuultavaksi. Aleksi olisi voinut kuunnella Pyryä vaikka kuinka kauan.
Tämän takia Aleksi kai pitkälti olikin niin iloinen ollessaan Pyryn ystävä. Oli kuin Pyryn ajatukset ja aika lailla sen persoonallisuus yleensäkin olisivat olleet salaisuus, jota se ei paljastanut kuin muutamille harvoille ja Aleksi oli yksi niistä harvoista. Tietysti oli hyvin harvinaista, että Pyryn jännittyneisyys olisi kadonnut aivan kokonaan, mutta tällaisina hetkinä se uskalsi puhua vapaammin, vitsailla ja olla oma itsensä. Sen silmätkin näyttivät eloisammilta, kun niistä ei enää heijastunut huoli siitä, mitä uskaltaisi sanoa ja mitä ei.
Pyryn takana ikkunassa vilisivät maalaukselliset, syksynväreihin koristautuneet maalaismaisemat, mutta ei Aleksi osannut niihin kiinnittää huomiota. Ikkunan edessä istuva, syysvalossa kalpea poika oli niitä kauniimpi.
perjantai 13. syyskuuta 2013
Olli orava (ala-astetarina)
Tämän tarinan olen kirjoittanut neljännellä luokalla. Lukemisen iloa.
Olli orava oli kävelyllä, kun tuli myrsky. Ollin ystävä Jussi jänis kutsui hänet koloonsa suojaan. Ulkona tuuli hurjasti, siis tosi hurjasti! Lopulta myrsky hellitti ja Olli lähti kotiin. Voi kauhistus! Mitä se näki! Koko sen ihana puu oli kaatunut. "Mihin minä raukka nyt menen? Kettu minut nappaa." Olli surkutteli. Jussi oli tullut paikalle, "voi voi! Tule meille kunnes löydät uuden kodin." se sanoi. Olli innostui, tietysti se tulisi.
Jussin kolossa Olli ja Jussi asuivat onnellisina jonkin aikaa. Tuli talvi ja Olli alkoi kerätä tammenterhoja. "Mitä ihmettä sinä teet?" kysyi Jussi ihmeissään. "Minä kerään talvivarastoa." Olli vastasi. Jussi alkoi auttaa Ollia ja pian ystävyksillä oli paljon ruokaa kätkössä. Keväällä Jussi kysyi haikeana: "Aiotko sinä lähteä nyt?" Olli vastasi: "Minä taidan olla mieluummin maaorava hih". Ja niin ne elivät yhdessä elämänsä loppuun asti.
Ja mitäköhän sanottavaa opettajallani oli tähän mestariteokseen?
Syvällinen kommentti syvälliselle tarinalle.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Opiskelijaelämä on hohdokasta
Erityisen hohdokasta silloin, kun ei ole sattunut saamaan itselleen asuntoa ja nyhvää oppilaitoksen avustamassa hätämajoituksessa jossain hostellissa. Ei sillä, mukava paikka tämä on, mutta olisi se hienoa, jos olisi koulun jälkeen paikka, jonne mennessä voisi sanoa tai edes ajatella hiljaa mielessään että ”menenpä kotiin”. Mut niinhän ne väittää, et aina ei saa mitä haluaa.
Tämä on nyt jo toinen viikko luentoja, joita ei viikossa tosin montaakaan ole, ja silti tuntuu, ettei homma ole lähtenyt kunnolla käyntiin. Kyllästyttäviä nämä tällaiset johdatukset kursseihin, että ”tällästä me sit tullaan täällä vielä joskus oppimaan” (kiinnostavaahan se on tietää, mitä opiskelee, mutta sen voisin lukea koulun nettisivultakin ja haluaisin jo päästä opiskelemaan), sun muut.
Ja silti tämä opintojen suunnittelu ja erilaisten kurssin valikoiminen tuntuu jotenkin hämärältä. Tai no, se selitettiin meille varsin kattavasti eilen, mutta harmi vaan, että kurssien ilmoittautumiset ynnä muut ovat loppuneet jo viikko sitten. Teepä siinä sitten muutoksia, kun tajuat, että oman aineen perusopintoihin keskittymisen sijaan olisi pitänyt jo hypätä vaikka minkä valinnaisen aineen alkukursseille.
Olen myös huomannut, että on kuin täällä ollessa yksinäisyys tiivistyisi. Sitä voi melkein tuntea, kuinka ympärillä kaupunki sykkii ja ihmiset elävät iloisina elämiään sillä välin, kun itse nököttää yksin. Kotona oli ihan helppoa olla epäsosiaalinen ja silti olla olematta ysinäinen, kun aina joku perheenjäsen on lähettyvillä ja muutama vanha kaverikin on, joille voisi jutella, jos yksin olo ei enää huvittaisi. Täällä ei sitä vaihtoehtoa ole; ei ole helppoa ja turvallista ystävyyttä lähietäisyydellä, jotakuta, jonka luo voisi vain mennä ja olla, jos tarvitsee ihmistä vierelleen.
Pitäisi toki olla sosiaalinen ja hankkia niitä uusia kavereita, mutta milläs hankit. Kun on epäsosiaalinen ihminen eikä luonnostaan tunne kuuluvansa joukkoon tai edes tietyllä tavalla samalle tasolle kuin muut ihmiset, verkostoituminen käy vaikeaksi. En tarkoita, että pitäisin itseäni muita huonompana tai rypisin itsesäälissä mitenkään usein, mutta minun on vaikea nähdä, miksi joku haluaisi olla kanssani kaveri. Sosiaalisesti kömpelö. On niillä varmaan jo ennestään monta parempaakin kaveria. Ei ole edes sitä kämppää ja sitä kautta kämppiksiä, joiden kanssa olisi vähintäänkin pakko vaihtaa sana ja toinenkin silloin tällöin.
No, minulla on sentään karkkia ja jotain halpaa, mutta itse asiassa hyvää limsaa ja ajattelin katsoa jonkin elokuvan. Mitäpä tässä muuta enää tarvitsisikaan. Lisäisin tähän postaukseen joitain turhia kuvia edellä mainituista asioista, mutta minulla ei ole kameraa mukana. Tai on, mutta ei sitä hiivatin johtoa, jolla kuvia saa koneelle. Pitänee vain elää sen kanssa.
Eerika kiittää ja kuittaa.
Tämä on nyt jo toinen viikko luentoja, joita ei viikossa tosin montaakaan ole, ja silti tuntuu, ettei homma ole lähtenyt kunnolla käyntiin. Kyllästyttäviä nämä tällaiset johdatukset kursseihin, että ”tällästä me sit tullaan täällä vielä joskus oppimaan” (kiinnostavaahan se on tietää, mitä opiskelee, mutta sen voisin lukea koulun nettisivultakin ja haluaisin jo päästä opiskelemaan), sun muut.
Ja silti tämä opintojen suunnittelu ja erilaisten kurssin valikoiminen tuntuu jotenkin hämärältä. Tai no, se selitettiin meille varsin kattavasti eilen, mutta harmi vaan, että kurssien ilmoittautumiset ynnä muut ovat loppuneet jo viikko sitten. Teepä siinä sitten muutoksia, kun tajuat, että oman aineen perusopintoihin keskittymisen sijaan olisi pitänyt jo hypätä vaikka minkä valinnaisen aineen alkukursseille.
Olen myös huomannut, että on kuin täällä ollessa yksinäisyys tiivistyisi. Sitä voi melkein tuntea, kuinka ympärillä kaupunki sykkii ja ihmiset elävät iloisina elämiään sillä välin, kun itse nököttää yksin. Kotona oli ihan helppoa olla epäsosiaalinen ja silti olla olematta ysinäinen, kun aina joku perheenjäsen on lähettyvillä ja muutama vanha kaverikin on, joille voisi jutella, jos yksin olo ei enää huvittaisi. Täällä ei sitä vaihtoehtoa ole; ei ole helppoa ja turvallista ystävyyttä lähietäisyydellä, jotakuta, jonka luo voisi vain mennä ja olla, jos tarvitsee ihmistä vierelleen.
Pitäisi toki olla sosiaalinen ja hankkia niitä uusia kavereita, mutta milläs hankit. Kun on epäsosiaalinen ihminen eikä luonnostaan tunne kuuluvansa joukkoon tai edes tietyllä tavalla samalle tasolle kuin muut ihmiset, verkostoituminen käy vaikeaksi. En tarkoita, että pitäisin itseäni muita huonompana tai rypisin itsesäälissä mitenkään usein, mutta minun on vaikea nähdä, miksi joku haluaisi olla kanssani kaveri. Sosiaalisesti kömpelö. On niillä varmaan jo ennestään monta parempaakin kaveria. Ei ole edes sitä kämppää ja sitä kautta kämppiksiä, joiden kanssa olisi vähintäänkin pakko vaihtaa sana ja toinenkin silloin tällöin.
No, minulla on sentään karkkia ja jotain halpaa, mutta itse asiassa hyvää limsaa ja ajattelin katsoa jonkin elokuvan. Mitäpä tässä muuta enää tarvitsisikaan. Lisäisin tähän postaukseen joitain turhia kuvia edellä mainituista asioista, mutta minulla ei ole kameraa mukana. Tai on, mutta ei sitä hiivatin johtoa, jolla kuvia saa koneelle. Pitänee vain elää sen kanssa.
Eerika kiittää ja kuittaa.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Kun olen surullinen (lyhytproosaa, proosaruno tai jotain siihen suuntaan)
Kun olen surullinen, muutun metonymiaksi, pelkkiä irrallisia osia koko ihminen. Käsiä, jalkoja, suu, sydän ja väsyneet keuhkot, kaikki lyijynraskaita ja kipeitä. Olen pelkkä synkkä metafora, jonka runoilija keksi väkisin kuulostaakseen omaperäiseltä ja taiteelliselta. Kun olen surullinen, hukun melankoliaan. Tukahduttavaan, kauniiseen melankoliaan. Silloin et halua olla lähelläni, eikä sinun pitäisikään, sillä olen liian uppoutunut oman sisimpäni kaiherrukseen ja pimeyteen, jossa ei ole mitään kaunista muualla kuin kaihomielisissä runoissa. Ei kenenkään pitäisi olla liian kauan liian lähellä ihmistä, jonka olemassaolo on hajalla - tilapäisesti, mutta hajalla kuitenkin. Sellainen minä olen. Silloin tällöin. Ihminen, joka vertaa itseään runokuviin, on varmasti päästään sekaisin mutta sellaista se on, tämä elämä. Kun olen surullinen, minusta tulee runo.
maanantai 9. syyskuuta 2013
LPVJ 29. osa
Pyry oli hieman hengästynyt noustuaan portaat lukion etuovelta katsoen kauimmaisen päädyn toiseen kerrokseen. Eivät nämä yhdet rappuset sinänsä olisi saaneet häntä näin hengästymään, mutta hän oli välitunnin aikana ehtinyt koluta jo kaikki muutkin koulun portaat. Taivaan tähden, edellisellä viikolla Pyry oli käyttänyt runsaasti energiaa vältelläkseen Aleksia ja nyt hänen oli harhailtava koko koulun läpi löytääksen tämän.
Odottaessaan hengityksensä tasaantumista Pyry katseli ympärilleen pienessä ja lähes tyhjässä yläkerran aulassa. Täällä oli aina tunkkainen ilma, kesäisin se oli kaikkein pahinta, eikä kukaan yleensä viettänyt välituntejaan täällä. Nytkin pienet pyöreät pöydät olivat tyhjät lukuun ottamatta läppäriä naputtelevaa tyttöä ja aivan nurkkapöydässä istuvaa Aleksia, joka ei näyttänyt huomaavan Pyryä. Se oli keskittynyt lukemaan ja Pyry tunsi sisällään jonkinlaisen tyytyväisyyden aallon huomatessaan, että poika luki hänen lainaamaansa kirjaa. Hetken Pyry harkitsi jättävänsä Aleksin rauhaan, sillä selvästi se oli oikein etsinyt omaa rauhaa täksi nimenomaiseksi välitunniksi, mutta päätti kuitenkin olla perääntymättä. Tunti alkaisi joka tapauksessa viiden minuutin kuluttua, ei kukaan siinä ajassa edes ehtinyt lukea paljon mitään.
Oli oikeastaan vähän naurettavaa, miten Pyryn oli pakotettava jalkansa liikkumaan. Hän oli kuitenkin päättänyt tarvitsevansa jonkun muunkin mielipiteen kummitusasiaa koskien, sillä mistä hän itse tiesi, vaikka olisikin vain päästään vialla. Hänen tarvitsi kertoa jollekin tämän aamun erikoisesta herätyksestään ja ainoa, jolle hän oli ylipäänsä kertonut aaveista, oli Aleksi. Pyrystä ei myöskään tuntunut siltä, että häntä olisi huvittanut jakaa asia kenenkään muunkaan tietoisuuteen, joten asioiden ollessa niin kuin olivat, hänellä ei ollut kovin paljoa valinnanvaraa.
Aleksi huomasi Pyryn vasta, kun hän veti itselleen tuolin tätä vastapäätä ja istuutui. Nostaessaan katseensa kirjasta Aleksi näytti vähän yllättyneeltä, mutta ei huonolla tavalla ylättyneeltä. Ainakaan Pyry ei uskonut, että se oli huonon sortin yllätystä.
”Moi”, Aleksi sanoi vetäen kirjan alta taitellun ja vähän ryppyisen monisteen, joka ilmeisesti palveli kirjanmerkkinä.
”Moi”, Pyry vastasi ja näpräsi pöydälle nostamansa repun hihnoja. ”No, mitäs tykkäät siitä kirjasta?”
Aleksi kohautti olkapäitään. ”Ainakin mä jopa ymmärrän siitä jotain. Se on jo iso plussa.”
Pyry vastasi nopealla puolihymyllä. Hän ei oikein tiennyt, miten ihmeessä olisi luontevasti ottanut puheeksi kummitukset. Totta puhuen hän alkoi tuntea olonsa hyvin typeräksi ja kummitusaihe vain pahensi asiaa. Aleksin täytyi pitää häntä hulluna ja se oli vain säälistä ollut hänelle ystävällinen, kun hän oli kertonut aaveista. Minkä ihmeen takia Pyry oli ajatellut tämän olevan hyvä idea?
”Onks kaikki ok?” Aleksi kysyi, kun Pyry oli ilmeisesti ollut aavistuksen liian kauan hiljaa. Kai tämä oli niin luonteva aiheen vaihdos kuin oli mahdollista. Pyry vilkaisi nopeasti aulan ja portaikon toisella puolella istuvaan tyttöön. Sillä oli kuulokkeetkin päässä, joten tuskin se mitään kuulisi.
”Muistat sä, kun mä kerroin näkeväni niitä kummituksia?” Pyry kysyi yrittäen kuulostaa siltä kuin aihe ei oikeastaan edes olisi sen tärkeämpi tai kummallisempi.
”Joo, tietysti.” Aleksi vastasi odottaen ilmiselvästi Pyryn jatkavan.
”No tänään aamulla... mä heräsin meidän vintinltä ja mä en yleensä koskaan kävele unissani.”
”Sä arvelet et se oli jonkun kummituksen aiheuttamaa vai?”
”Mmm, kun sen lisäksi vielä illalla ennen nukahtamista musta tuntui, kun joku olis yrittänyt sanoa mulle jotain. Ja aluksi mä en millään meinannut muistaa mitä, mut äsken äikän tunnin aikana, ainakin mä luulen, se palautui mun mieleen.”
”No mitä se kummitus sanoi?” Aleksi kysyi näyttäen lähinnä kiinnostuneelta. Pyry ei edes oikein tiennyt, mikä Aleksin olemuksessa sai hänet juuri silloin vakuuttumaan siitä, ettei toinen poika hänelle nauraisi tämän asian tähden. Niinpä hän uskalsi jatkaa.
”Mä oon aikaisemmin jo miettinyt, miksi kummituksia tuntuu olevan niin paljon just meidän talossa, en mä usein törmää niihin missään muualla. Musta tuntuu, että joku niistä yritti kertoa mulle vastauksen eilen. Että kummitukset on tavallaan tehty ahdistuksesta, ne on kuollut sen tähden tai niiden kuolemaan liittyy jotain ikävää ja ei kai sen ihan aina tarvitse niin olla, mutta yleensä. Ja ne tulee ja jää helpoiten sellaisiin paikkoihin, joissa on jo tapahtunut jotain ikävää.”
Pyry jätti loppuosan mieleensä palautuneesta viestistä kertomatta, sillä ei se ollut tärkeää ainakaan juuri tätä asiaa koskien. Hän oli huomannut näkevänsä aaveita enemmän tiettyinä aikoina ja toisinaan tuskin ollenkaan. Nyt hän ainakin luuli tietävänsä, mistä se johtui. Kummitukset olivat siis syntyneet ahdistuksesta; oli vain loogista, että niitä oli helpointa nähdä, kun oli itsekin ahdistunut tai surullinen tai jonkin muun senkaltaisen tunteen vallassa. Silloin oli itsekin melkein kummitusten maailmassa. Sitä Aleksin ei ollut tärkeää tietää.
”Teidän talossa olis sitten tapahtunut jotain kamalaa?” Aleksi sanoi. ”Ja jos sä kävelit unissas teidän vintille niin se varmaan olis hyvä veikkaus sen kamaluuden tapahtumapaikaksi, vai mitä?”
”Niin mä vähän aattelin”, Pyry myönsi. Hän alkoi jo rentoutua eikä tuntenut itseään aivan täydelliseksi tomppeliksi.
”Sä varmaan meinaat käydä tutkimassa siellä, eiks vaan?”
”Niin kai. Vaikka en mä tiedä, jos sieltä mitään löytyy.”
”Ei kai siinä mitään menetäkään, jos siellä käy katsomassa. Saanks mä tulla mukaan?”
Sitä kysymystä Pyry ei ollut osannut odottaa ja yllätys ehkä pääsi paistamaan hänen kasvoiltaankin. Mutta kun sitä ajatteli, miksi ei?
”Joo”, Pyry vastasi, ”totta kai, jos haluut.”
Aleksi hymyili. ”Siitä onkin aikaa, kun on viimeksi tullut jahdattua kummituksia. Okei, vakavissaan nyt. Sä varmaan haluut tutkia niitä paikkoja jo tänään?”
”Joo, jossei sullakaan oo suunniteltuna mitään tekemistä tälle päivälle”, Pyry sanoi, sillä kai tämä oli sellainen asia, joka oli parasta hoitaa mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä. Hän oli edelleen suhteellisen hämmästynyt Aleksin halusta tulla mukaan, mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä iloisempi hän oli tarjouksesta. Ajastus ullakon tutkailusta yksin ei suoraan sanoen tuntunut kovinkaan houkuttelevalta ja nyt Aleksi oli itse tarjoutunut mukaan eikä Pyryn tarvinnut pyytää sitä erikseen. Lisäksi sehän kertoi, ettei Aleksi voinut häntä täytenä tollona pitää, kun kerran vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään mukaan.
”Ei mulla mitään oo. Vaikka porukat on kyllä sitä mieltä, että näin lähellä koeviikkoa mun pitäs olla lukemassa, mut sanotaan niille, et mä tulin sun luo lukemaan”, Aleksi sanoi ja hymyili tavalla, joka kertoi, ettei se kovin vakavasti vanhempiensa mielipiteitä - ainakaan tässä asiassa - ottanut. Kunhan puhui ja sen hymy peilautui melkein vahingossa Pyryn kasvoille.
”Okei”, Pyry vastasi ja oli sillä hetkellä hyvin tyytyväinen siihen, että oli päättänyt jutella Aleksin kanssa.
Odottaessaan hengityksensä tasaantumista Pyry katseli ympärilleen pienessä ja lähes tyhjässä yläkerran aulassa. Täällä oli aina tunkkainen ilma, kesäisin se oli kaikkein pahinta, eikä kukaan yleensä viettänyt välituntejaan täällä. Nytkin pienet pyöreät pöydät olivat tyhjät lukuun ottamatta läppäriä naputtelevaa tyttöä ja aivan nurkkapöydässä istuvaa Aleksia, joka ei näyttänyt huomaavan Pyryä. Se oli keskittynyt lukemaan ja Pyry tunsi sisällään jonkinlaisen tyytyväisyyden aallon huomatessaan, että poika luki hänen lainaamaansa kirjaa. Hetken Pyry harkitsi jättävänsä Aleksin rauhaan, sillä selvästi se oli oikein etsinyt omaa rauhaa täksi nimenomaiseksi välitunniksi, mutta päätti kuitenkin olla perääntymättä. Tunti alkaisi joka tapauksessa viiden minuutin kuluttua, ei kukaan siinä ajassa edes ehtinyt lukea paljon mitään.
Oli oikeastaan vähän naurettavaa, miten Pyryn oli pakotettava jalkansa liikkumaan. Hän oli kuitenkin päättänyt tarvitsevansa jonkun muunkin mielipiteen kummitusasiaa koskien, sillä mistä hän itse tiesi, vaikka olisikin vain päästään vialla. Hänen tarvitsi kertoa jollekin tämän aamun erikoisesta herätyksestään ja ainoa, jolle hän oli ylipäänsä kertonut aaveista, oli Aleksi. Pyrystä ei myöskään tuntunut siltä, että häntä olisi huvittanut jakaa asia kenenkään muunkaan tietoisuuteen, joten asioiden ollessa niin kuin olivat, hänellä ei ollut kovin paljoa valinnanvaraa.
Aleksi huomasi Pyryn vasta, kun hän veti itselleen tuolin tätä vastapäätä ja istuutui. Nostaessaan katseensa kirjasta Aleksi näytti vähän yllättyneeltä, mutta ei huonolla tavalla ylättyneeltä. Ainakaan Pyry ei uskonut, että se oli huonon sortin yllätystä.
”Moi”, Aleksi sanoi vetäen kirjan alta taitellun ja vähän ryppyisen monisteen, joka ilmeisesti palveli kirjanmerkkinä.
”Moi”, Pyry vastasi ja näpräsi pöydälle nostamansa repun hihnoja. ”No, mitäs tykkäät siitä kirjasta?”
Aleksi kohautti olkapäitään. ”Ainakin mä jopa ymmärrän siitä jotain. Se on jo iso plussa.”
Pyry vastasi nopealla puolihymyllä. Hän ei oikein tiennyt, miten ihmeessä olisi luontevasti ottanut puheeksi kummitukset. Totta puhuen hän alkoi tuntea olonsa hyvin typeräksi ja kummitusaihe vain pahensi asiaa. Aleksin täytyi pitää häntä hulluna ja se oli vain säälistä ollut hänelle ystävällinen, kun hän oli kertonut aaveista. Minkä ihmeen takia Pyry oli ajatellut tämän olevan hyvä idea?
”Onks kaikki ok?” Aleksi kysyi, kun Pyry oli ilmeisesti ollut aavistuksen liian kauan hiljaa. Kai tämä oli niin luonteva aiheen vaihdos kuin oli mahdollista. Pyry vilkaisi nopeasti aulan ja portaikon toisella puolella istuvaan tyttöön. Sillä oli kuulokkeetkin päässä, joten tuskin se mitään kuulisi.
”Muistat sä, kun mä kerroin näkeväni niitä kummituksia?” Pyry kysyi yrittäen kuulostaa siltä kuin aihe ei oikeastaan edes olisi sen tärkeämpi tai kummallisempi.
”Joo, tietysti.” Aleksi vastasi odottaen ilmiselvästi Pyryn jatkavan.
”No tänään aamulla... mä heräsin meidän vintinltä ja mä en yleensä koskaan kävele unissani.”
”Sä arvelet et se oli jonkun kummituksen aiheuttamaa vai?”
”Mmm, kun sen lisäksi vielä illalla ennen nukahtamista musta tuntui, kun joku olis yrittänyt sanoa mulle jotain. Ja aluksi mä en millään meinannut muistaa mitä, mut äsken äikän tunnin aikana, ainakin mä luulen, se palautui mun mieleen.”
”No mitä se kummitus sanoi?” Aleksi kysyi näyttäen lähinnä kiinnostuneelta. Pyry ei edes oikein tiennyt, mikä Aleksin olemuksessa sai hänet juuri silloin vakuuttumaan siitä, ettei toinen poika hänelle nauraisi tämän asian tähden. Niinpä hän uskalsi jatkaa.
”Mä oon aikaisemmin jo miettinyt, miksi kummituksia tuntuu olevan niin paljon just meidän talossa, en mä usein törmää niihin missään muualla. Musta tuntuu, että joku niistä yritti kertoa mulle vastauksen eilen. Että kummitukset on tavallaan tehty ahdistuksesta, ne on kuollut sen tähden tai niiden kuolemaan liittyy jotain ikävää ja ei kai sen ihan aina tarvitse niin olla, mutta yleensä. Ja ne tulee ja jää helpoiten sellaisiin paikkoihin, joissa on jo tapahtunut jotain ikävää.”
Pyry jätti loppuosan mieleensä palautuneesta viestistä kertomatta, sillä ei se ollut tärkeää ainakaan juuri tätä asiaa koskien. Hän oli huomannut näkevänsä aaveita enemmän tiettyinä aikoina ja toisinaan tuskin ollenkaan. Nyt hän ainakin luuli tietävänsä, mistä se johtui. Kummitukset olivat siis syntyneet ahdistuksesta; oli vain loogista, että niitä oli helpointa nähdä, kun oli itsekin ahdistunut tai surullinen tai jonkin muun senkaltaisen tunteen vallassa. Silloin oli itsekin melkein kummitusten maailmassa. Sitä Aleksin ei ollut tärkeää tietää.
”Teidän talossa olis sitten tapahtunut jotain kamalaa?” Aleksi sanoi. ”Ja jos sä kävelit unissas teidän vintille niin se varmaan olis hyvä veikkaus sen kamaluuden tapahtumapaikaksi, vai mitä?”
”Niin mä vähän aattelin”, Pyry myönsi. Hän alkoi jo rentoutua eikä tuntenut itseään aivan täydelliseksi tomppeliksi.
”Sä varmaan meinaat käydä tutkimassa siellä, eiks vaan?”
”Niin kai. Vaikka en mä tiedä, jos sieltä mitään löytyy.”
”Ei kai siinä mitään menetäkään, jos siellä käy katsomassa. Saanks mä tulla mukaan?”
Sitä kysymystä Pyry ei ollut osannut odottaa ja yllätys ehkä pääsi paistamaan hänen kasvoiltaankin. Mutta kun sitä ajatteli, miksi ei?
”Joo”, Pyry vastasi, ”totta kai, jos haluut.”
Aleksi hymyili. ”Siitä onkin aikaa, kun on viimeksi tullut jahdattua kummituksia. Okei, vakavissaan nyt. Sä varmaan haluut tutkia niitä paikkoja jo tänään?”
”Joo, jossei sullakaan oo suunniteltuna mitään tekemistä tälle päivälle”, Pyry sanoi, sillä kai tämä oli sellainen asia, joka oli parasta hoitaa mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä. Hän oli edelleen suhteellisen hämmästynyt Aleksin halusta tulla mukaan, mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä iloisempi hän oli tarjouksesta. Ajastus ullakon tutkailusta yksin ei suoraan sanoen tuntunut kovinkaan houkuttelevalta ja nyt Aleksi oli itse tarjoutunut mukaan eikä Pyryn tarvinnut pyytää sitä erikseen. Lisäksi sehän kertoi, ettei Aleksi voinut häntä täytenä tollona pitää, kun kerran vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään mukaan.
”Ei mulla mitään oo. Vaikka porukat on kyllä sitä mieltä, että näin lähellä koeviikkoa mun pitäs olla lukemassa, mut sanotaan niille, et mä tulin sun luo lukemaan”, Aleksi sanoi ja hymyili tavalla, joka kertoi, ettei se kovin vakavasti vanhempiensa mielipiteitä - ainakaan tässä asiassa - ottanut. Kunhan puhui ja sen hymy peilautui melkein vahingossa Pyryn kasvoille.
”Okei”, Pyry vastasi ja oli sillä hetkellä hyvin tyytyväinen siihen, että oli päättänyt jutella Aleksin kanssa.
lauantai 17. elokuuta 2013
Arvonnan voittaja!
Arvonnan voittaja vedettiin juuri hatusta.
Ja onnettaren suosikki oli *dun dun duuun*
Nooranell!
Lähetä minulle yhteystietosi sähköpostilla osoitteeseen kummitustytto@hotmail.fi :)
lauantai 10. elokuuta 2013
Pieni arvonta
Eipä tästä mitään kovin ihmeellistä voi voittaa, mutta ajattelinpa nyt, että haluaisin kiittää lukijoita (niin blogin lukijoita kuin demissä tarinaa seuraavia) kärsivällisyydestänne ja kommenteistanne ja noin yleensä olemassaolostanne.
Säännöt:
Säännöt:
- Ole tämän blogin lukija tai mikäli olet demissä seuraaja, liitä mukaan demi-nimimerkkisi.
- Kommentoi tähän postaukseen osallistuvasi arvontaan.
- Odota viikon verran. Arvonta suoritetaan siis 17.8. klo 15.00.
Sitten se palkinto: minikirja "The Diary of Edward the Hamster 1990-1990", kirjoittaneet Mirian ja Ezra Elia. Engalanninkielinen pikkukirja kertoo filosofisesta ja jonkin laista ekstistentiaalista kriisiäkin potevasta hamsterista Edwardista.
"Why write? Life is a cage of empty words."
Pikkuteos oli tavallaan synkempi kuin odotin, mutta se saattoi myös osaltaan johtua mielasta, jonka vallassa olin kun selasin itse tuon läpi. Olin ehkä vähän liian hamsteri itsekin. Mutta mikäli sinä haluat yrittää saada kyseisen kirjan itsellesi, kommentoi tähän ja olet arvonnassa mukana.
torstai 8. elokuuta 2013
Sotkettuja lehtiä, lainattuja sanoja - jälleen kerran
Eli lehtirunoja. Mitenpä sitä muutenkaan hyödyntäisi postista tulleen Trendi-lehden ilmaisen numeron? Olen kamalan laiska lukemaan mitään tuonkaltaisia lehtiä.
tiistai 6. elokuuta 2013
LPVJ 28. osa
Koko illan aikana alakerrasta ei kuulunut juuri ääntäkään. Oli aivan selvää, että Lumi noudatti samaa huoneessa piilottelun taktiikkaa kuin Pyrykin, mutta tällä kertaa ilmeisesti jopa äiti varoi aiheuttamasta tilanteita, jotka voisivat saada riidan syttymään. Mikä kyseisellä hetkellä käytännössä tarkoitti kaikkia tilanteita, joissa äiti ja isä olisivat samassa huoneessa. Silloin tällöin Pyry erotti alakerrasta askeleita, joskus jopa muutaman ääneen lausutun sanan, mutta pääosin talossa oli hiljaista. Oli kummallista, miten inhottavalta ja painostavalta hiljaisuus saattoi kuulostaa.
Alhaalta kantautui lattian läpi kuitenkin tarpeeksi ääniä kertomaan, että isä oli ilmeisesti jäänyt olohuoneeseen ja teki silloin tällöin retken keittiöön. Toisinaan kuului, kuinka tv laitettiin päälle ja hetkeä myöhemmin suljettiin, hyvin todennököisesti melko aggressiivisella tavalla. Sen tähden Pyry ei sinä iltana mennyt alas edes hakeakseen iltapalaa, sillä isän ollessa oikeasti hyvin huonolla tuulella se saattoi sanoa asioita, joita Pyry ei välittänyt kuulla. Poika meni mieluummin nälkäisenä nukkumaan.
Olihan se ymmärrettävää, että isällä oli pinna kireänä. Sehän se lähinnä elätti perheen ja koko meneillään olevan jutun täytyi aiheuttaa sille valtavasti stressiä. Oli vain viisasta antaa sen olla rauhassa.
Nukahtaessaan Pyrystä tuntui, kuin joku olisi kuiskaillut hänelle. Tosin sillä erotuksella, että sanojen sijaan kuiskaukset olivat ennemminkin haaleita kuvia ja aavistuksia ja kaiken kaikkiaan hyvin epämääräisiä. Ehkä kuin repaleisista mielikuvista tehty palapeli. Ne olisivat voineet olla alkavaa unta ja mielen harhailua ennen nukahtamista ja ehkä olivatkin. Jokin niissä vain tuntui vieraalta, kuin ne olisivat jonkun muun ajatuksia. Pyry oli jo kuitenkin niin väsynyt, ettei hän saanut kuiskausten sisällöstä selvää ja nukahti ennen kuin varsinaisesti ehti edes kiinnostua niistä.
Tietenkään Pyry ei muistanut nukahtamistaan.
Mutta hän toden totta muisti heräämisen.
Pyryn mieleen alkoi pikkuhiljaa piirtyä huomio siitä, että hänen oli kylmä. Yhä unen rippeissä roikkuen hän hapuili peittoa, joka ei kuitenkaan ollut missään käden ulottuvilla. Seuraavaksi hän tajusi, että peiton lisäksi häneltä puuttuivat myös tyyny, patja ja sänky noin kokonaisuudessaan. Siinä vaiheessa hän säpsähti kokonaan hereille.
Pyry nousi istumaan pölyiselle lattialle, jolla nukkumisen jäljiltä hänen koko kehonsa tuntui jäykältä. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä tajuten lopulta olevansa ullakolla jouluvalolaatikoiden ja kaikenlaisen muun roinan keskellä. Pölyhiukkasia vilisi sakeanaan huoneen päädyssä olevasta pikkuikkunasta tulevan harmaan aamuvalon kiilassa. Pyry ei käsittänyt, miten hän oli ullakolle päätynyt, hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi kävellyt unissaan ja muutenkin... taivas hän ei pitänyt lainkaan tästä tunteesta, jonka väärästä paikasta herääminen aiheutti. Hän ei edes yleisesti ottaen pitänyt yllätyksistä ja tämä oli todella huonoimmasta päästä oleva yllätys, jonka hän kykeni sillä hetkellä kuvittelemaan.
Pyryn aivot heräsivät tarpeeksi muistaakseen, että oli kouluaamu eikä pojalla ollut hajuakaan kellonajasta. Hän nousi nopeasti ylös kankein jaloin ja kiirehti takaisin huoneeseensa, jossa hänelle selvisi, että ainakaan hän ei ollut nukkunut pommiin. Olisi oikeastaan ollut vielä puoli tuntia aikaa nukkua. Uudelleen unenpäästä kiinni saaminen ei tietenkään ollut enää edes vaihtoehto, mutta siitä huolimatta Pyry meni takaisin sänkyyn ja kietoutui lämpimään peittoon väristen edelleen kylmästä. Oman sängyn pehmeys sai hänet tuntemaan olonsa vähän paremmaksi. Kauankohan hän oli nukkunut vintillä? Hän ei tiennyt hiukkaakaan.
Pyry tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, kun viime illan kuiskaukset palautuivat hänen mieleensä. Pyry toivoi, että olisi kiinnittänyt niihin enemmän huomiota, ehkä niillä oli jotain tekemistä hänen yöllisen harhailunsa kanssa. Hän ei olisi halunnut ajatella, että jokin kummitus oli laittanut hänet kävelemään pitkin taloa hänen nukkuessaan, mutta... se tuntui loogiselta. Hän ei vain tiennyt, miksi yksikään haamuista ryhtyisi sellaiseen ja miksi nyt, kun eivät ne koskaan ennen olleet sellaista tehneet. Pyry ei ollut aikaisemmin tuntenut oloaan uhatuksi yhdenkään hengen tähden, mutta eipä mitään tällaista ollut ikinä ennen tapahtunutkaan.
Mikseivät kummitukset voineet vain tulla ja sanoa asiansa, jos ne jotakin halusivat? Miksi kaiken piti aina olla niin vaikeaa? Tavallaan se ärsytti Pyryä. Tai ehkä niillä ei edes ollut mitään asiaa ja niistä tämä tällainen vain oli hauskaa. Pyry ei kuitenkaan uskonut sitä. Ehkä hän oli kuitenkin vain kävellyt unissaan ilman, että mitään yliluonnollista liittyi asiaan? Olihan sekin periaatteessa mahdollista.
Kun herätyskello soi osoittaakseen normaalin herätyksen ajan, Pyry oli ehtinyt jo rauhoittua ja rentoutua siinä määrin, että takaisin sänkyyn meneminen alkoi tuntua hänestä äärimmäisen typerältä teolta.
Alhaalta kantautui lattian läpi kuitenkin tarpeeksi ääniä kertomaan, että isä oli ilmeisesti jäänyt olohuoneeseen ja teki silloin tällöin retken keittiöön. Toisinaan kuului, kuinka tv laitettiin päälle ja hetkeä myöhemmin suljettiin, hyvin todennököisesti melko aggressiivisella tavalla. Sen tähden Pyry ei sinä iltana mennyt alas edes hakeakseen iltapalaa, sillä isän ollessa oikeasti hyvin huonolla tuulella se saattoi sanoa asioita, joita Pyry ei välittänyt kuulla. Poika meni mieluummin nälkäisenä nukkumaan.
Olihan se ymmärrettävää, että isällä oli pinna kireänä. Sehän se lähinnä elätti perheen ja koko meneillään olevan jutun täytyi aiheuttaa sille valtavasti stressiä. Oli vain viisasta antaa sen olla rauhassa.
Nukahtaessaan Pyrystä tuntui, kuin joku olisi kuiskaillut hänelle. Tosin sillä erotuksella, että sanojen sijaan kuiskaukset olivat ennemminkin haaleita kuvia ja aavistuksia ja kaiken kaikkiaan hyvin epämääräisiä. Ehkä kuin repaleisista mielikuvista tehty palapeli. Ne olisivat voineet olla alkavaa unta ja mielen harhailua ennen nukahtamista ja ehkä olivatkin. Jokin niissä vain tuntui vieraalta, kuin ne olisivat jonkun muun ajatuksia. Pyry oli jo kuitenkin niin väsynyt, ettei hän saanut kuiskausten sisällöstä selvää ja nukahti ennen kuin varsinaisesti ehti edes kiinnostua niistä.
Tietenkään Pyry ei muistanut nukahtamistaan.
Mutta hän toden totta muisti heräämisen.
Pyryn mieleen alkoi pikkuhiljaa piirtyä huomio siitä, että hänen oli kylmä. Yhä unen rippeissä roikkuen hän hapuili peittoa, joka ei kuitenkaan ollut missään käden ulottuvilla. Seuraavaksi hän tajusi, että peiton lisäksi häneltä puuttuivat myös tyyny, patja ja sänky noin kokonaisuudessaan. Siinä vaiheessa hän säpsähti kokonaan hereille.
Pyry nousi istumaan pölyiselle lattialle, jolla nukkumisen jäljiltä hänen koko kehonsa tuntui jäykältä. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä tajuten lopulta olevansa ullakolla jouluvalolaatikoiden ja kaikenlaisen muun roinan keskellä. Pölyhiukkasia vilisi sakeanaan huoneen päädyssä olevasta pikkuikkunasta tulevan harmaan aamuvalon kiilassa. Pyry ei käsittänyt, miten hän oli ullakolle päätynyt, hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi kävellyt unissaan ja muutenkin... taivas hän ei pitänyt lainkaan tästä tunteesta, jonka väärästä paikasta herääminen aiheutti. Hän ei edes yleisesti ottaen pitänyt yllätyksistä ja tämä oli todella huonoimmasta päästä oleva yllätys, jonka hän kykeni sillä hetkellä kuvittelemaan.
Pyryn aivot heräsivät tarpeeksi muistaakseen, että oli kouluaamu eikä pojalla ollut hajuakaan kellonajasta. Hän nousi nopeasti ylös kankein jaloin ja kiirehti takaisin huoneeseensa, jossa hänelle selvisi, että ainakaan hän ei ollut nukkunut pommiin. Olisi oikeastaan ollut vielä puoli tuntia aikaa nukkua. Uudelleen unenpäästä kiinni saaminen ei tietenkään ollut enää edes vaihtoehto, mutta siitä huolimatta Pyry meni takaisin sänkyyn ja kietoutui lämpimään peittoon väristen edelleen kylmästä. Oman sängyn pehmeys sai hänet tuntemaan olonsa vähän paremmaksi. Kauankohan hän oli nukkunut vintillä? Hän ei tiennyt hiukkaakaan.
Pyry tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, kun viime illan kuiskaukset palautuivat hänen mieleensä. Pyry toivoi, että olisi kiinnittänyt niihin enemmän huomiota, ehkä niillä oli jotain tekemistä hänen yöllisen harhailunsa kanssa. Hän ei olisi halunnut ajatella, että jokin kummitus oli laittanut hänet kävelemään pitkin taloa hänen nukkuessaan, mutta... se tuntui loogiselta. Hän ei vain tiennyt, miksi yksikään haamuista ryhtyisi sellaiseen ja miksi nyt, kun eivät ne koskaan ennen olleet sellaista tehneet. Pyry ei ollut aikaisemmin tuntenut oloaan uhatuksi yhdenkään hengen tähden, mutta eipä mitään tällaista ollut ikinä ennen tapahtunutkaan.
Mikseivät kummitukset voineet vain tulla ja sanoa asiansa, jos ne jotakin halusivat? Miksi kaiken piti aina olla niin vaikeaa? Tavallaan se ärsytti Pyryä. Tai ehkä niillä ei edes ollut mitään asiaa ja niistä tämä tällainen vain oli hauskaa. Pyry ei kuitenkaan uskonut sitä. Ehkä hän oli kuitenkin vain kävellyt unissaan ilman, että mitään yliluonnollista liittyi asiaan? Olihan sekin periaatteessa mahdollista.
Kun herätyskello soi osoittaakseen normaalin herätyksen ajan, Pyry oli ehtinyt jo rauhoittua ja rentoutua siinä määrin, että takaisin sänkyyn meneminen alkoi tuntua hänestä äärimmäisen typerältä teolta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)