torstai 30. elokuuta 2012
Lehtiruno: I Wish I Was Like Other People
lauantai 25. elokuuta 2012
LPVJ 17. osa
Ruokala humisi ympärillä ja söi miltei kokonaan Pyryä vastapäätä istuvan Roopen puheen. Pyry ei olisi oikein muutenkaan pystynyt keskittymään tämän kertomukseen siitä, mitä koulun omana humoristina tunnettu biologian opettaja oli viime oppitunnilla tehnyt. Hän oli liian kiireinen oman henkilökohtaisen kriisinsä potemisessa. Hänestä tuntui kuin hänen päänsä olisi ollut läpinäkyvä kuin lasinen kalamalja, jossa hänen ajatuksensa uiskentelisivat kaikkien nähtävillä. Kuitenkaan Roope vain ei ilmeisesti nähnyt niitä, sillä hän jatkoi puhettaan aivan normaalisti tunkien välillä lihapullan palan suuhunsa.
Pyry oli myös aivan liian tietoinen siitä, että jokusen pöydän päässä heistä Aleksi istui syömässä sen blondinsa kanssa, Pyry oli saanut kuulla, että sen nimi oli Iina. Hän tiedosti aivan liian selvästi, että olisi halunnut tytön katoavan ja Aleksin olevan hänen seuranaan. Vain hänen. Mikä oli typerää eikä sen niin olisi kuulunut olla. Ei Pyryn olisi pitänyt olla mustasukkainen, sillä ei kai sitä miksikään muuksi kuin mustasukkaisuudeksi voinut kutsua. Mutta hän ei voinut mitään sille, että Aleksilla oli tyttöystävä, tyttöystävä, niin kuin pitikin.
Pelkkä ajatus siitä, että Aleksi saisi koskaan kuulla ajatuksista, joita Pyryn päässä parhaillaan pyöri, tuntui kauhistuttavalta. Ei, Pyry unohtaisi ne ja selvittäisi päänsä. Ehkä tämä oli vain jokin typerä, ohimenevä impulssi, mielenhäiriö, joka ehkäpä jopa kuului teini-ikään. Niin se varmasti oli.
Pyry sai samassa muuta ajateltavaa, kun Kati ilmestyi jostain sievänä ja tyylikkäänä kuten aina ja laski tarjottimensa Pyryn viereen katkaisten Roopen puheen. Pyry oli hieman hämmentynyt siitä, että tyttö päätti ilmaantua heidän pöytäänsä, vaikka kai sillä olisi ollut vaikka millä mitalla kavereita ympäri ruokalaa. Eihän Pyry edes osannut lukea itseään tytön kavereihin, eivät he olleet juuri edes puhuneet keskenään.
“Moi”, Kati sanoi hymyillen sekä Pyrylle että Roopelle, jonka kasvoilta säteili yllättyneisyyttä, “ei kai tää paikka ollu varattu?”
“Ei, ei ollu”, Pyry onnistui vastaamaan. Hän kykeni tuntemaan Roopen häneen sinkoamat kysyvät katseet. Yksi niistä ilmeisesti tiedusteli, saattoiko Kati kenties olla Pyryn ihastus tai jopa tyttöystävä tai jotain siihen suuntaan. Pyry pudisti huomaamattomasti päätään ennen kuin edes ehti oikein ajatella, ja Roope vaikutti piristyvän.
“No voi vittu”, Kati tuhahti tarjotintaan silmäillen, “mä unohdin ottaa vettä, oon mäkin tyhmä.”
Tyttö työnsi tuoliaan taaksepäin päästäkseen nousemaan, mutta Roope keskeytti hänet hörpättyään pikaisesti oman maitolasinsa tyhjäksi: “Mä voin tuoda sulle, mä olin muutenkin menossa hakeen lisää maitoa.”
Katin kasvoille syttyi aurinkoinen hymy. “Oisit sä niin kiltti?”
“Nääh, pikku juttu”, Roope vastasi ja lähti kiireesti harppomaan juomapistettä kohti. Kiirehtimisestä tuskin olisi mitään hyötyä, sillä ruoanottolinjalla oli melkoinen ruuhka. Kati pyydysti haarukkaansa salaatin lehden ja vei sen elegantisti suuhunsa tilanteen haiskahtaessa kummallisesti laskelmoidulta.
“Ei oikein huvittanu tunkea noiden seuraan”, tyttö sanoi heilauttaen haarukkaansa Aleksia ja Iinaa kohti, “Eikä se johdu siitä et mä tuntisin häiritseväni niitä. Noita kahta kun kattoo, näkee vaan feikkiä ja se ei oo Aleksin tapasta, enkä mä pidä siitä yhtään. Toi Iina on vitun ärsyttävä. Mut anyway, mitäs sulle kuuluu?”
Pyry oli hieman hämmentynyt, sillä hän ei oikein käsittänyt, miksi hänen kuulumisensa Katia kiinnostaisivat. “Ym, ei mitään erikoista…”
“Mmm, se on vissiin ihan hyvä. Ei mitään erikoista. Sä vissiin oot aika paljon Aleksin kanssa vai mitä? Se on hyvä, et sillä on tollanen kaveri, sähän tiedä, miten sillä on ollu aika vaikeeta viimeaikoina”, Kati puheli tökkien ruokaansa lautasella ja näyttäen kauniilta. Niin, kyllä Kati todella oli hyvin kaunis ja selvästi kauniimpi kuin serkkunsa, eikö vain? Selvästi.
“Se oli aika traagista, se Minnin juttu”, tyttö jatkoi, “Mä en paljon sen kanssa enää ollutkaan tekemisissä, me nähtiin vaan tyyliin jouluna ja sillonkin se tykkäs vaan istua omissa oloissaan. Mut on se silti… Kukaan ei oikein tajunnu huolehtia siitä, ihmisiä ei pitäs koskaan vaan jättää olemaan omissa oloissaan. Siis niin ku pidemmiks ajoiks. Lapsina me leikittiin Minnin kanssa aika paljon yhdessä…. Musta tuntuu et Aleksi on ottanut sen paljon raskaammin, kun mitä se näyttää. Tai ainakaan mulle. Mut onneks se ei oo yksin niin ku Minni. Hyviä ystäviä on aika vaaikee löytää, vai mitä?”
Pyry yritti miettiä, miksi Kati näki tarpeelliseksi kertoa tämän hänelle. Ei sillä, että kaikkiin tekemisiin pitäisi aina olla jokin tarkkaan harkittu syy, mutta tuntui omituiselta, että Kati yhtäkkiä koki tarvetta avautua Pyrylle näin. Oliko se ehkä huolissaan Aleksista ja halusi ilmaista sen Pyryllekin? Vai tahtoiko se ehkä vain varmistaa Pyryn todella olevan kunnollinen ystävä? Kun kukaan ei ollut tajunnut pitää Minnistä huolta, niin ehkä Kati oli päättänyt, että niin ei kävisi enää toistamiseen.
Pyry ei ehtinyt vastata Katille ennen kuin Roope palasi laseineen ja aurinkoinen hymy ilmestyi jälleen tytön kasvoille kuin kerros meikkiä.
“Voi kiitti”, Kati sanoi vastaanottaessaan pojan ojentaman vesilasin, “mä en tiiä, miten mä sen unohdin.”
Roope oli selvästi tyytyväinen tytön kiitoksiin ja hän ja Kati aloittivat tyhjänpäiväisen jutustelun, johon Pyrykin silloin tällöin otti osaa. Hän vain ei ollut kovin hyvä tyhjänpäiväisessä jutustelussa ja vähän väliä hänen katseensa valui Aleksin suuntaan. Feikkiä, Kati sanoi. Ja toisaalta, eihän Aleksi juuri viettänyt aikaa Iinansa kanssa muuten kuin koulussa eikä oikeastaan edes puhunut tytöstä, joten Kati saattoi hyvin olla oikeassa. Mutta mitä senkin sitten olisi pitänyt tarkoittaa?
Hetken kuluttua Pyry tuli tietoiseksi Katin terävistä silmäyksistä, jotka kohdistuivat häneen vaivihkaa puheiden lomassa. Eivät ne epäystävällisiä katseita olleet, vain teräviä, arvioivia, kuin ne porautuisivat Pyryn pään sisälle. Tai ainakin tyttö yrittäisi sitä. Se sai kultakalamalja-tunteen palaamaan ja Pyry tunsi jälleen olonsa hienoisen epämukavaksi. Hän laski katseensa lautaseensa ymmärtämättä oikein mitään enää. Kunpa hän olisi voinut lukea ihmisten ajatuksia ja selvittää siten, mitä kukakin tarkoitti. Olisipa hän tiennyt edes, mitä hänen omat ajatuksensa tekivät. Miksi kaikesta piti tehdä jotenkin mutkikasta?
Pyry oli myös aivan liian tietoinen siitä, että jokusen pöydän päässä heistä Aleksi istui syömässä sen blondinsa kanssa, Pyry oli saanut kuulla, että sen nimi oli Iina. Hän tiedosti aivan liian selvästi, että olisi halunnut tytön katoavan ja Aleksin olevan hänen seuranaan. Vain hänen. Mikä oli typerää eikä sen niin olisi kuulunut olla. Ei Pyryn olisi pitänyt olla mustasukkainen, sillä ei kai sitä miksikään muuksi kuin mustasukkaisuudeksi voinut kutsua. Mutta hän ei voinut mitään sille, että Aleksilla oli tyttöystävä, tyttöystävä, niin kuin pitikin.
Pelkkä ajatus siitä, että Aleksi saisi koskaan kuulla ajatuksista, joita Pyryn päässä parhaillaan pyöri, tuntui kauhistuttavalta. Ei, Pyry unohtaisi ne ja selvittäisi päänsä. Ehkä tämä oli vain jokin typerä, ohimenevä impulssi, mielenhäiriö, joka ehkäpä jopa kuului teini-ikään. Niin se varmasti oli.
Pyry sai samassa muuta ajateltavaa, kun Kati ilmestyi jostain sievänä ja tyylikkäänä kuten aina ja laski tarjottimensa Pyryn viereen katkaisten Roopen puheen. Pyry oli hieman hämmentynyt siitä, että tyttö päätti ilmaantua heidän pöytäänsä, vaikka kai sillä olisi ollut vaikka millä mitalla kavereita ympäri ruokalaa. Eihän Pyry edes osannut lukea itseään tytön kavereihin, eivät he olleet juuri edes puhuneet keskenään.
“Moi”, Kati sanoi hymyillen sekä Pyrylle että Roopelle, jonka kasvoilta säteili yllättyneisyyttä, “ei kai tää paikka ollu varattu?”
“Ei, ei ollu”, Pyry onnistui vastaamaan. Hän kykeni tuntemaan Roopen häneen sinkoamat kysyvät katseet. Yksi niistä ilmeisesti tiedusteli, saattoiko Kati kenties olla Pyryn ihastus tai jopa tyttöystävä tai jotain siihen suuntaan. Pyry pudisti huomaamattomasti päätään ennen kuin edes ehti oikein ajatella, ja Roope vaikutti piristyvän.
“No voi vittu”, Kati tuhahti tarjotintaan silmäillen, “mä unohdin ottaa vettä, oon mäkin tyhmä.”
Tyttö työnsi tuoliaan taaksepäin päästäkseen nousemaan, mutta Roope keskeytti hänet hörpättyään pikaisesti oman maitolasinsa tyhjäksi: “Mä voin tuoda sulle, mä olin muutenkin menossa hakeen lisää maitoa.”
Katin kasvoille syttyi aurinkoinen hymy. “Oisit sä niin kiltti?”
“Nääh, pikku juttu”, Roope vastasi ja lähti kiireesti harppomaan juomapistettä kohti. Kiirehtimisestä tuskin olisi mitään hyötyä, sillä ruoanottolinjalla oli melkoinen ruuhka. Kati pyydysti haarukkaansa salaatin lehden ja vei sen elegantisti suuhunsa tilanteen haiskahtaessa kummallisesti laskelmoidulta.
“Ei oikein huvittanu tunkea noiden seuraan”, tyttö sanoi heilauttaen haarukkaansa Aleksia ja Iinaa kohti, “Eikä se johdu siitä et mä tuntisin häiritseväni niitä. Noita kahta kun kattoo, näkee vaan feikkiä ja se ei oo Aleksin tapasta, enkä mä pidä siitä yhtään. Toi Iina on vitun ärsyttävä. Mut anyway, mitäs sulle kuuluu?”
Pyry oli hieman hämmentynyt, sillä hän ei oikein käsittänyt, miksi hänen kuulumisensa Katia kiinnostaisivat. “Ym, ei mitään erikoista…”
“Mmm, se on vissiin ihan hyvä. Ei mitään erikoista. Sä vissiin oot aika paljon Aleksin kanssa vai mitä? Se on hyvä, et sillä on tollanen kaveri, sähän tiedä, miten sillä on ollu aika vaikeeta viimeaikoina”, Kati puheli tökkien ruokaansa lautasella ja näyttäen kauniilta. Niin, kyllä Kati todella oli hyvin kaunis ja selvästi kauniimpi kuin serkkunsa, eikö vain? Selvästi.
“Se oli aika traagista, se Minnin juttu”, tyttö jatkoi, “Mä en paljon sen kanssa enää ollutkaan tekemisissä, me nähtiin vaan tyyliin jouluna ja sillonkin se tykkäs vaan istua omissa oloissaan. Mut on se silti… Kukaan ei oikein tajunnu huolehtia siitä, ihmisiä ei pitäs koskaan vaan jättää olemaan omissa oloissaan. Siis niin ku pidemmiks ajoiks. Lapsina me leikittiin Minnin kanssa aika paljon yhdessä…. Musta tuntuu et Aleksi on ottanut sen paljon raskaammin, kun mitä se näyttää. Tai ainakaan mulle. Mut onneks se ei oo yksin niin ku Minni. Hyviä ystäviä on aika vaaikee löytää, vai mitä?”
Pyry yritti miettiä, miksi Kati näki tarpeelliseksi kertoa tämän hänelle. Ei sillä, että kaikkiin tekemisiin pitäisi aina olla jokin tarkkaan harkittu syy, mutta tuntui omituiselta, että Kati yhtäkkiä koki tarvetta avautua Pyrylle näin. Oliko se ehkä huolissaan Aleksista ja halusi ilmaista sen Pyryllekin? Vai tahtoiko se ehkä vain varmistaa Pyryn todella olevan kunnollinen ystävä? Kun kukaan ei ollut tajunnut pitää Minnistä huolta, niin ehkä Kati oli päättänyt, että niin ei kävisi enää toistamiseen.
Pyry ei ehtinyt vastata Katille ennen kuin Roope palasi laseineen ja aurinkoinen hymy ilmestyi jälleen tytön kasvoille kuin kerros meikkiä.
“Voi kiitti”, Kati sanoi vastaanottaessaan pojan ojentaman vesilasin, “mä en tiiä, miten mä sen unohdin.”
Roope oli selvästi tyytyväinen tytön kiitoksiin ja hän ja Kati aloittivat tyhjänpäiväisen jutustelun, johon Pyrykin silloin tällöin otti osaa. Hän vain ei ollut kovin hyvä tyhjänpäiväisessä jutustelussa ja vähän väliä hänen katseensa valui Aleksin suuntaan. Feikkiä, Kati sanoi. Ja toisaalta, eihän Aleksi juuri viettänyt aikaa Iinansa kanssa muuten kuin koulussa eikä oikeastaan edes puhunut tytöstä, joten Kati saattoi hyvin olla oikeassa. Mutta mitä senkin sitten olisi pitänyt tarkoittaa?
Hetken kuluttua Pyry tuli tietoiseksi Katin terävistä silmäyksistä, jotka kohdistuivat häneen vaivihkaa puheiden lomassa. Eivät ne epäystävällisiä katseita olleet, vain teräviä, arvioivia, kuin ne porautuisivat Pyryn pään sisälle. Tai ainakin tyttö yrittäisi sitä. Se sai kultakalamalja-tunteen palaamaan ja Pyry tunsi jälleen olonsa hienoisen epämukavaksi. Hän laski katseensa lautaseensa ymmärtämättä oikein mitään enää. Kunpa hän olisi voinut lukea ihmisten ajatuksia ja selvittää siten, mitä kukakin tarkoitti. Olisipa hän tiennyt edes, mitä hänen omat ajatuksensa tekivät. Miksi kaikesta piti tehdä jotenkin mutkikasta?
tiistai 21. elokuuta 2012
sunnuntai 19. elokuuta 2012
LPVJ 16. osa
Sinä päivänä myrskysi. Säätila talon ulkopuolella oli kohtalaisen mukava ja syksyinen, mutta punamullalla maalattujen seinien sisällä ukkosti. Pyry oli viettänyt koko päivän kuunnellen musiikkia, jotta ei tarvitsisi kuunnella mitään muuta. Pitkään äiti ja isä olivatkin olleet väleissä keskenään ja he olivat olleet kuin oikea, onnellinen perhe. Sitä oli kestänyt niinkin pitkään, että ilmassa oli alkanut itää toivo siitä, että tällä kertaa yhteisymmärrys kestäisi, mutta nyt taas jokin typerä asia oli muuttanut sen. Se oli aina jotakin typerää ja tällä kertaa Pyryllä oli hatara aavistus, että se liittyi joululahjoihin. Vaikka jouluunkin oli vielä runsaasti aikaa.
Alkoi olla jo ilta ja Pyry arveli olevan taas turvallista mennä alakertaan. Täytyihän hänenkin vanhempiensa väsyä ja Pyryn hakea itselleen jotakin syötävää. Hänen kasvonsa saivat tuntea, että hän oli ollut pahasti väärässä eikä riitely ollut vielä ohi. Hän oli tuskin ehtinyt kääntyä keittiön oviaukkoon, kun jotakin mäjähti voimalla hänen oikeaan poskeensa ja putosi sitten kilisten lattialle. Pyry tuijotti paikalleen jähmettyneenä mukin palasia jalkojensa juuressa posken sykkiessä kuumana sydämen lyöntien tahtiin ja lämpimän verinoron alkaessa valua hitaasti poskea pitkin kuin kyynel.
Nostaessaan katseensa Pyry kohtasi äitinsä kauhistuneet silmät. Tuskin äiti olisi saanut avattua niitä enää yhtään suuremmiksi vaikka olisi yrittänyt. Molemmat tämän kädet painautuivat suulle kuin siten voisi jotenkin tehdä tehdyn tekemättömäksi. Isä oli edelleen puoliksi kyyryssä väistettyään vaimonsa paiskaaman mukin ja hetken oli kuin joku olisi painanut paussi-nappulaa. Sitten Pyry huomasi, miten isän yhtä lailla kauhistunut ilme alkoi näyttää merkkejä muuttumisesta kohti jonkinlaista tyytyväisyyttä; nyt hänellä olisi jälleen uusi kortti hihassaan vaimon kanssa riitelyä varten. Pyrylle se oli viimeinen pisara ja hän kääntyi kiirehtiäkseen pois välittämättä peräänsä kiirivistä huudoista.
Hän veti nopeasti kengät jalkaan, mutta takki jäi unohtuneena naulakkoon hänen nähdessään äidin suuntaavan peräänsä. Pyry ei halunnut keskustella asiasta, hän halusi vain pois ja olla rauhassa. Yksin. Hänen täytyi saada olla yksin. Pihalla hän jo melkein juoksi päästäkseen karkuun.
Mennessään Pyry painoi hihan poskeaan vasten tietämättä oikein tarkkaan, minne menisi. Hän ei halunnut kenenkään löytävän itseään, joten hän katsoi parhaaksi olla menemättä järvelle, sillä Aleksikin oli alkanut viettää aikaansa siellä aina silloin tällöin. Sen sijaan hän otti suunnan kohti järveä reunustavaa metsää ja valitsi lenkkipoluista aina mahdollisimman pienen haaran. Lopulta hän päätti olevansa tarpeeksi kaukana ja istuutui vähän matkan päässä polusta kasvavan valtavan männyn juurille.
Hän painoi päänsä runkoa vasten ja tunsi olonsa kurjaksi. Oli vaikea arvioida, miten suuren jäljen mukin terävä pohja oli kaivanut, mutta ainakin se teki kipeää. Pyryn päässä pyöri varsin epämukavalla tavalla - se oli hänen aivojensa tapa suhtautua vuotaviin haavoihin. Pyry inhosi sitä, muttei voinut asialle mitään. Tuuli suhisi oksien lomassa ja sai Pyryn palelemaan, kuin jopa luonnonvoimat olisivat päättäneet kääntyä häntä vastaan. Se oli täydellisen hirveää.
Joskus Pyryn oli vaikea käsittää, miksi hänen vanhempansa väen väkisin pysyivät naimisissa keskenään ja saman katon alla. Vaikka oikeastaan kyllähän hän tiesi syyn, joka sai heidät pysymään yhdessä: hän ja Lumi. Hän arveli vanhempiensa päättäneen odottaa edes siihen asti, että lapset muuttaisivat pois, mihin ei enää niin pitkä aika olisi. Pyry ja Lumi olivat perheen koossa pitävä sinetti ja he siinä rikkoutuisivat, jos perhe hajoaisi. Vaikka toisaalta ei Pyry tuntenut itseään kovin ehjäksi näinkään. Joskus tuntui, että olisi ollut helpompaa, jos vanhemmat vain ottaisivat ja eroaisivat. Ehkä siten jonkinlainen rauha palaisi elämään. Sitä hän ei kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa ääneen.
Pyry oli hyvin uppoutunut itsesääliinsä, kun yhtäkkiä polulta kuuluva ääni oli säikäyttää hänet ulos nahoistaan: “Hei mitä sä siellä teet?”
Se oli Aleksi, totta kai se oli Aleksi. Verkkareissa ja hieman hikeä otsalla. Miksi ihmeessä senkin piti juosta näin syrjäisillä reiteillä, joita kukaan ei käyttänyt? Pudonneet oksat alkoivat napsahdella poikki askelten alla pojan tullessa Pyryn luo. Sen kasvoilla huoli syveni sen kyykistyessä tarkastelemaan Pyryä.
“Mikä sulla on?” Aleksi kysyi kulmat kurtussa siirtäen Pyryn kättä nähdäkseen kasvojen ruhjeen. “Mistä toi tuli?”
Pyry siirsi katseensa pois osoittaakseen, ettei hänellä ollut aikomusta vastata. Hänen ei tarvinnut kertoa Aleksille, ei hänellä ollut mitään velvollisuutta vastata. Aleksi tarkasteli häntä hetken; kasvoja, joiden täytyi olla kalpeat niille valuneen veren alla, mahdollisesti massiivista alkavaa mustelmaa ja ehkä aavistuksen punoittavia silmiä. Pyrystä tuntui, kuin toisen pojan katse olisi ollut jotain kiinteää, jonka liikkumisen kasvoilla pystyi fyysisesti tuntemaan. Mutta ei hänen silti tarvitsisi tälle vastata.
Aleksi hymähti. “No kai tolle nyt jotain pitäis tehdä, vai mitä? Tuu.”
Aleksi veti Pyryn ylös ja talutti tämän polulle lämpimät sormet Pyryn laihan ranteen ympärille kiertyneinä. Pyry mietti Aleksia seuratessaan, miten parhaiten ilmaisi, ettei aikonut mennä kotiin. Hän ei oikein tiennyt, miten sen perustelisi, mutta pian hän huomasi, ettei ollut tarvettakaan. He olivat menossa Aleksin kotiin.
He menivät sisään talon takana olevasta ovesta, josta pääsi suoraan keittiöön. Keittiöstä löytyi myös lääkekaappi, josta Aleksi etsi tupon pumpulia ja haavanpuhdistusainetta. Sillä aikaa Pyry pesi kätensä, joka oli tahriutunut vereen. Sitten hän ojensi kätensä ottaakseen desinfiointiaineeseen kastetun pumpulin Aleksilta, mutta tämä vetikin sen kauemmas.
“Ethän sä itse nää, missä se haava on”, Aleksi tuhahti kuin Pyryn olisi ilman muuta pitänyt tajuta se muutenkin. Pyry ei viitsinyt ruveta väittelemään, joten hän vain antoi Aleksin puhdistaa haavan. Se tuntui oikeastaan aika mukavalta, puhdistusaine oli sellaista sorttia, joka ei edes kirvellyt. Parin sipaisun jälkeen Aleksi vei toisen kätensä Pyryn takaraivolle kai pitääkseen pään paremmin paikallaan, ja oikeastaan sekin tuntui mukavalta. Sitten Aleksi asetti huolellisesti suuren laastarin haavalle ja tarkasteli lopputulosta lähes häviävän pieni hymyn aavistus silmissään.
“Sulla on vieläkin verta naamassas, sähän oot oikein levittänyt sen tolla hihallas”, Aleksi totesi kuin ajatus olisi äkkiä pälkähtänyt hänen mieleensä. Hän kääntyi repäisemään paperinpalan talouspaperirullasta, kasteli sen ja palasi Pyryn kasvojen kanssa hyörimisen pariin. Pyryllä oli etäinen aavistus, että Aleksi teki vähän turhankin tarkkaa työtä eikä ainakaan kiirehtinyt, mutta ei Pyrylle tullut mieleenkään valittaa. Hänellä oli jo paljon parempi olo ja kostea talouspaperi tuntui kummallisen miellyttävältä liukuessaan viileänä ihoa pitkin, eksyessään vahingossa hipaisemaan suupieltä ja jatkaessaan matkaa leuan kaarta seuraten.
Keittiön ovi heilahti auki ja Aleksi oli vähällä pudottaa paperitollon käsistään. Pyrykin hätkähti ja tervehti sisään astunutta Aleksin äitiä hermostuneella hymyllä Aleksin heittäessä märän paperin roskikseen.
“Ai moikka taas Pyry!” nainen tervehti iloisesti ja huomasi sitten Pyryn laastarin, “Mutta mitäs sulle on käynyt?”
Pyry avasi suunsa tietämättä oikein, mitä sanoa. Totuutta hän ei halunnut kertoa ja vaikka hän olisikin osannut valehdella, yhtäkään tekosyytä ei tullut hänen mieleensä.
“Oksa raapas sitä”, Aleksi vastasi Pyryn puolesta ja sanoi sitten Pyrylle: “Tuu mennään.”
Pyry seurasi Aleksia tämän äidin ohi olohuoneeseen ja sitä kautta eteiseen. Aleksi heitti hänelle naulakosta takin juurikaan hidastamatta jatkaessaan matkaa ulos. Pyry veti liian ison takin ylleen hieman epäröiden ja seurasi perässä.
“Kiitti”, Pyry sanoi ulkona tarkoittaen sitä todella. Kiitos kattoi niin takin, laastarin kuin hänen puolestaan valehtelunkin ja senkin, ettei hänen ollut tarvinnut sanoa sanakaan ennen kuin nyt eikä hän silti tuntenut itseään typeräksi sen tähden. Mahtoikohan Aleksi tietää, miten paljon viimeksi mainittu Pyrylle merkitsi? Joka tapauksessa Pyry ei ollut enää hiukkaakaan pahoillaan siitä, että oli tullut löydetyksi.
“Mitäs siitä”, Aleksi vastasi hartioitaan kohauttaen. “Sä et kai sit oo vielä menossa kotiin vai mitä?”
Pyry oli jo aikeissa vastata, kun hänen aivonsa saivat kuullun prosessoinnin valmiiksi ja hän valitsi uudet sanat: “Mistä sä niin päättelet?”
“En mä tiiä, sä vaan näytit vähän siltä.”
Pyry hymähti vastaukseksi ja vähän aikaa he kävelivät hiljaisuudessa suunnaten kohti talon takaa alkavaa metsää. Pyry ei ollut ennen käynyt siinä metsässä ja hän huomasi pian, miten kaunista ja avaraa siellä oli. Havupuiden joukossa kasvavat lehtipuut olivat värjäytyneet kirkkaisiin syysväreihin ja siellä täällä mättäillä kasvoi puolukoita, punaisina veripisaroina vihreällä sammalliinalla. Pyry mietti, että ehkäpä Aleksi oli tuonut hänet tänne yrittääkseen piristää häntä. Taisi se suunnitelma toimia melko hyvinkin. Hänen oli mukavan lämmin Aleksilta lainatussa takissa ja vaate tuoksui vieraalta, mutta silti kummalla tavalla omalta. Sen ei olisi pitänyt tehdä häntä niin iloiseksi.
Aleksi loi toisinaan lyhyen silmäyksen Pyryn laastariin kasvoillaan huolta, vaikka se kuinka olikin yritetty peittää. Lopulta poika kysyi, kuin ei enää voisi olla kysymättäkään: “Onks sulla kaikki hyvin, Pyry?”
Ehkä se oli hiljainen äänensävy, jolla sanat lausuttiin tai sitten katse vaaleatukkaisen pojan silmissä, mutta Pyry huomasi kertovansa hänelle. Kertoi, millainen kulissi heidän perheensä oli ja miten sai pelätä sen repeytymistä. Pyry huomasi, että kun hän kerran oli avannut suunsa, sanat vain jatkoivat virtaamistaan vaivatta jättäen puhdistavan tunteen jälkeensä. Hän ei ehkä ollut edes ollut tietoinen siitä, miten paljon tunteita oli laittanut sulkuportin taakse, ennen kuin nyt löysi ne. Tapa, jolla Aleksi katsoi häntä hänen puhuessaan, teki siitä vielä helpompaa. Pyrylle tuli vahva tunne, että hänestä ja hänen ongelmistaan välitettiin ja juuri sitä tunnetta hän oli todella tarvinnutkin.
“Ja tota sä et oo kertonu mulle”, Aleksi sanoi Pyryn lopetettua. Sanojen sävy ei ollut moittiva, mutta silti Pyrystä oli helpointa siirtää katseensa maahan. Hän oli selostuksensa jäljiltä hienoisessa tunnekuohussa, mistä seurasi, että hän oli hyvin lähellä kyyneliä. Toinen hän aivojensa typeristä ominaisuuksista, joille Pyry ei voinut mitään. Eräs syy, joka esti häntä puhumasta oikein mistään ongelmistaan olikin juuri se, että puhuminen olisi todennäköisesti tuonut kyyneleet hänen silmiinsä ja hän todella inhosi itkeä kenenkään nähden.
“No voi nyt vittu sun kanssas”, Aleksi hymähti ja astui lähemmäs Pyryä vetääkseen tämän halaukseen.
“Idiootti”, Aleksi kuiskasi, mutta äänensävy pehmensi haukkumasanan ja muutti sen merkityksen. “Et enää salaa multa tommosia, onks selvä?”
“Mmm”, Pyry myönsi Aleksin olkaa vasten. Nyt hänen kyyneleensä todella valuivat äänettöminä kasvoille, mutta se ei oikeastaan haitannut. Hänen oli vain liian hyvä olla siinä Aleksin tiukassa otteessa. Taisi olla aika pitkä aika, hyvinkin pitkä rehellisesti sanoen, siitä kun Pyryä oli viimeksi ihan kunnolla halattu. Jokin sanoi hänelle, että sen olisi kuulunut tuntua omituiselta tai vähän kiusalliselta ehkäpä, tai vähintäänkin vähemmän hyvältä kuin se tuntui. Pyry otti vapauden olla huomioimatta kyseistä pikkuääntä. Aleksi tuntui lohdulliselta ja tuoksui deodorantilta ja vähän hieltä ja metsältä ja hetken muulla maailmalla ei ollut väliä. Se melkein sattui.
Kun Aleksi viimein irrotti kätensä Pyryn ympäriltä ja kysyi, oliko hän jo paremmalla mielellä, Pyry tiesi pitävänsä hänestä aivan liikaa. Hän piti siitä, miten metsän hämärä valo silitteli Aleksin kasvoja ja sai hänet näyttämään miltei satuolennolta, joltain joka oli liian hyvää ja kaunista ollakseen totta. Pyry tiesi, ettei sellaisia kuulunut ajatella ystävästä ja ettei ystävän katselemisen olisi pitänyt aiheuttaa sellaista lepatusta rinnan seudulla. Sen tajuaminen tuntui kummalliselta, vähän kipeältä ja pelottavaltakin ja silti hän ei voinut olla pitämättä siitä kutinasta vatsan pohjalla, minkä Aleksin seura aiheutti. Oli kai aiheuttanut jo pitkään.
Alkoi olla jo ilta ja Pyry arveli olevan taas turvallista mennä alakertaan. Täytyihän hänenkin vanhempiensa väsyä ja Pyryn hakea itselleen jotakin syötävää. Hänen kasvonsa saivat tuntea, että hän oli ollut pahasti väärässä eikä riitely ollut vielä ohi. Hän oli tuskin ehtinyt kääntyä keittiön oviaukkoon, kun jotakin mäjähti voimalla hänen oikeaan poskeensa ja putosi sitten kilisten lattialle. Pyry tuijotti paikalleen jähmettyneenä mukin palasia jalkojensa juuressa posken sykkiessä kuumana sydämen lyöntien tahtiin ja lämpimän verinoron alkaessa valua hitaasti poskea pitkin kuin kyynel.
Nostaessaan katseensa Pyry kohtasi äitinsä kauhistuneet silmät. Tuskin äiti olisi saanut avattua niitä enää yhtään suuremmiksi vaikka olisi yrittänyt. Molemmat tämän kädet painautuivat suulle kuin siten voisi jotenkin tehdä tehdyn tekemättömäksi. Isä oli edelleen puoliksi kyyryssä väistettyään vaimonsa paiskaaman mukin ja hetken oli kuin joku olisi painanut paussi-nappulaa. Sitten Pyry huomasi, miten isän yhtä lailla kauhistunut ilme alkoi näyttää merkkejä muuttumisesta kohti jonkinlaista tyytyväisyyttä; nyt hänellä olisi jälleen uusi kortti hihassaan vaimon kanssa riitelyä varten. Pyrylle se oli viimeinen pisara ja hän kääntyi kiirehtiäkseen pois välittämättä peräänsä kiirivistä huudoista.
Hän veti nopeasti kengät jalkaan, mutta takki jäi unohtuneena naulakkoon hänen nähdessään äidin suuntaavan peräänsä. Pyry ei halunnut keskustella asiasta, hän halusi vain pois ja olla rauhassa. Yksin. Hänen täytyi saada olla yksin. Pihalla hän jo melkein juoksi päästäkseen karkuun.
Mennessään Pyry painoi hihan poskeaan vasten tietämättä oikein tarkkaan, minne menisi. Hän ei halunnut kenenkään löytävän itseään, joten hän katsoi parhaaksi olla menemättä järvelle, sillä Aleksikin oli alkanut viettää aikaansa siellä aina silloin tällöin. Sen sijaan hän otti suunnan kohti järveä reunustavaa metsää ja valitsi lenkkipoluista aina mahdollisimman pienen haaran. Lopulta hän päätti olevansa tarpeeksi kaukana ja istuutui vähän matkan päässä polusta kasvavan valtavan männyn juurille.
Hän painoi päänsä runkoa vasten ja tunsi olonsa kurjaksi. Oli vaikea arvioida, miten suuren jäljen mukin terävä pohja oli kaivanut, mutta ainakin se teki kipeää. Pyryn päässä pyöri varsin epämukavalla tavalla - se oli hänen aivojensa tapa suhtautua vuotaviin haavoihin. Pyry inhosi sitä, muttei voinut asialle mitään. Tuuli suhisi oksien lomassa ja sai Pyryn palelemaan, kuin jopa luonnonvoimat olisivat päättäneet kääntyä häntä vastaan. Se oli täydellisen hirveää.
Joskus Pyryn oli vaikea käsittää, miksi hänen vanhempansa väen väkisin pysyivät naimisissa keskenään ja saman katon alla. Vaikka oikeastaan kyllähän hän tiesi syyn, joka sai heidät pysymään yhdessä: hän ja Lumi. Hän arveli vanhempiensa päättäneen odottaa edes siihen asti, että lapset muuttaisivat pois, mihin ei enää niin pitkä aika olisi. Pyry ja Lumi olivat perheen koossa pitävä sinetti ja he siinä rikkoutuisivat, jos perhe hajoaisi. Vaikka toisaalta ei Pyry tuntenut itseään kovin ehjäksi näinkään. Joskus tuntui, että olisi ollut helpompaa, jos vanhemmat vain ottaisivat ja eroaisivat. Ehkä siten jonkinlainen rauha palaisi elämään. Sitä hän ei kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa ääneen.
Pyry oli hyvin uppoutunut itsesääliinsä, kun yhtäkkiä polulta kuuluva ääni oli säikäyttää hänet ulos nahoistaan: “Hei mitä sä siellä teet?”
Se oli Aleksi, totta kai se oli Aleksi. Verkkareissa ja hieman hikeä otsalla. Miksi ihmeessä senkin piti juosta näin syrjäisillä reiteillä, joita kukaan ei käyttänyt? Pudonneet oksat alkoivat napsahdella poikki askelten alla pojan tullessa Pyryn luo. Sen kasvoilla huoli syveni sen kyykistyessä tarkastelemaan Pyryä.
“Mikä sulla on?” Aleksi kysyi kulmat kurtussa siirtäen Pyryn kättä nähdäkseen kasvojen ruhjeen. “Mistä toi tuli?”
Pyry siirsi katseensa pois osoittaakseen, ettei hänellä ollut aikomusta vastata. Hänen ei tarvinnut kertoa Aleksille, ei hänellä ollut mitään velvollisuutta vastata. Aleksi tarkasteli häntä hetken; kasvoja, joiden täytyi olla kalpeat niille valuneen veren alla, mahdollisesti massiivista alkavaa mustelmaa ja ehkä aavistuksen punoittavia silmiä. Pyrystä tuntui, kuin toisen pojan katse olisi ollut jotain kiinteää, jonka liikkumisen kasvoilla pystyi fyysisesti tuntemaan. Mutta ei hänen silti tarvitsisi tälle vastata.
Aleksi hymähti. “No kai tolle nyt jotain pitäis tehdä, vai mitä? Tuu.”
Aleksi veti Pyryn ylös ja talutti tämän polulle lämpimät sormet Pyryn laihan ranteen ympärille kiertyneinä. Pyry mietti Aleksia seuratessaan, miten parhaiten ilmaisi, ettei aikonut mennä kotiin. Hän ei oikein tiennyt, miten sen perustelisi, mutta pian hän huomasi, ettei ollut tarvettakaan. He olivat menossa Aleksin kotiin.
He menivät sisään talon takana olevasta ovesta, josta pääsi suoraan keittiöön. Keittiöstä löytyi myös lääkekaappi, josta Aleksi etsi tupon pumpulia ja haavanpuhdistusainetta. Sillä aikaa Pyry pesi kätensä, joka oli tahriutunut vereen. Sitten hän ojensi kätensä ottaakseen desinfiointiaineeseen kastetun pumpulin Aleksilta, mutta tämä vetikin sen kauemmas.
“Ethän sä itse nää, missä se haava on”, Aleksi tuhahti kuin Pyryn olisi ilman muuta pitänyt tajuta se muutenkin. Pyry ei viitsinyt ruveta väittelemään, joten hän vain antoi Aleksin puhdistaa haavan. Se tuntui oikeastaan aika mukavalta, puhdistusaine oli sellaista sorttia, joka ei edes kirvellyt. Parin sipaisun jälkeen Aleksi vei toisen kätensä Pyryn takaraivolle kai pitääkseen pään paremmin paikallaan, ja oikeastaan sekin tuntui mukavalta. Sitten Aleksi asetti huolellisesti suuren laastarin haavalle ja tarkasteli lopputulosta lähes häviävän pieni hymyn aavistus silmissään.
“Sulla on vieläkin verta naamassas, sähän oot oikein levittänyt sen tolla hihallas”, Aleksi totesi kuin ajatus olisi äkkiä pälkähtänyt hänen mieleensä. Hän kääntyi repäisemään paperinpalan talouspaperirullasta, kasteli sen ja palasi Pyryn kasvojen kanssa hyörimisen pariin. Pyryllä oli etäinen aavistus, että Aleksi teki vähän turhankin tarkkaa työtä eikä ainakaan kiirehtinyt, mutta ei Pyrylle tullut mieleenkään valittaa. Hänellä oli jo paljon parempi olo ja kostea talouspaperi tuntui kummallisen miellyttävältä liukuessaan viileänä ihoa pitkin, eksyessään vahingossa hipaisemaan suupieltä ja jatkaessaan matkaa leuan kaarta seuraten.
Keittiön ovi heilahti auki ja Aleksi oli vähällä pudottaa paperitollon käsistään. Pyrykin hätkähti ja tervehti sisään astunutta Aleksin äitiä hermostuneella hymyllä Aleksin heittäessä märän paperin roskikseen.
“Ai moikka taas Pyry!” nainen tervehti iloisesti ja huomasi sitten Pyryn laastarin, “Mutta mitäs sulle on käynyt?”
Pyry avasi suunsa tietämättä oikein, mitä sanoa. Totuutta hän ei halunnut kertoa ja vaikka hän olisikin osannut valehdella, yhtäkään tekosyytä ei tullut hänen mieleensä.
“Oksa raapas sitä”, Aleksi vastasi Pyryn puolesta ja sanoi sitten Pyrylle: “Tuu mennään.”
Pyry seurasi Aleksia tämän äidin ohi olohuoneeseen ja sitä kautta eteiseen. Aleksi heitti hänelle naulakosta takin juurikaan hidastamatta jatkaessaan matkaa ulos. Pyry veti liian ison takin ylleen hieman epäröiden ja seurasi perässä.
“Kiitti”, Pyry sanoi ulkona tarkoittaen sitä todella. Kiitos kattoi niin takin, laastarin kuin hänen puolestaan valehtelunkin ja senkin, ettei hänen ollut tarvinnut sanoa sanakaan ennen kuin nyt eikä hän silti tuntenut itseään typeräksi sen tähden. Mahtoikohan Aleksi tietää, miten paljon viimeksi mainittu Pyrylle merkitsi? Joka tapauksessa Pyry ei ollut enää hiukkaakaan pahoillaan siitä, että oli tullut löydetyksi.
“Mitäs siitä”, Aleksi vastasi hartioitaan kohauttaen. “Sä et kai sit oo vielä menossa kotiin vai mitä?”
Pyry oli jo aikeissa vastata, kun hänen aivonsa saivat kuullun prosessoinnin valmiiksi ja hän valitsi uudet sanat: “Mistä sä niin päättelet?”
“En mä tiiä, sä vaan näytit vähän siltä.”
Pyry hymähti vastaukseksi ja vähän aikaa he kävelivät hiljaisuudessa suunnaten kohti talon takaa alkavaa metsää. Pyry ei ollut ennen käynyt siinä metsässä ja hän huomasi pian, miten kaunista ja avaraa siellä oli. Havupuiden joukossa kasvavat lehtipuut olivat värjäytyneet kirkkaisiin syysväreihin ja siellä täällä mättäillä kasvoi puolukoita, punaisina veripisaroina vihreällä sammalliinalla. Pyry mietti, että ehkäpä Aleksi oli tuonut hänet tänne yrittääkseen piristää häntä. Taisi se suunnitelma toimia melko hyvinkin. Hänen oli mukavan lämmin Aleksilta lainatussa takissa ja vaate tuoksui vieraalta, mutta silti kummalla tavalla omalta. Sen ei olisi pitänyt tehdä häntä niin iloiseksi.
Aleksi loi toisinaan lyhyen silmäyksen Pyryn laastariin kasvoillaan huolta, vaikka se kuinka olikin yritetty peittää. Lopulta poika kysyi, kuin ei enää voisi olla kysymättäkään: “Onks sulla kaikki hyvin, Pyry?”
Ehkä se oli hiljainen äänensävy, jolla sanat lausuttiin tai sitten katse vaaleatukkaisen pojan silmissä, mutta Pyry huomasi kertovansa hänelle. Kertoi, millainen kulissi heidän perheensä oli ja miten sai pelätä sen repeytymistä. Pyry huomasi, että kun hän kerran oli avannut suunsa, sanat vain jatkoivat virtaamistaan vaivatta jättäen puhdistavan tunteen jälkeensä. Hän ei ehkä ollut edes ollut tietoinen siitä, miten paljon tunteita oli laittanut sulkuportin taakse, ennen kuin nyt löysi ne. Tapa, jolla Aleksi katsoi häntä hänen puhuessaan, teki siitä vielä helpompaa. Pyrylle tuli vahva tunne, että hänestä ja hänen ongelmistaan välitettiin ja juuri sitä tunnetta hän oli todella tarvinnutkin.
“Ja tota sä et oo kertonu mulle”, Aleksi sanoi Pyryn lopetettua. Sanojen sävy ei ollut moittiva, mutta silti Pyrystä oli helpointa siirtää katseensa maahan. Hän oli selostuksensa jäljiltä hienoisessa tunnekuohussa, mistä seurasi, että hän oli hyvin lähellä kyyneliä. Toinen hän aivojensa typeristä ominaisuuksista, joille Pyry ei voinut mitään. Eräs syy, joka esti häntä puhumasta oikein mistään ongelmistaan olikin juuri se, että puhuminen olisi todennäköisesti tuonut kyyneleet hänen silmiinsä ja hän todella inhosi itkeä kenenkään nähden.
“No voi nyt vittu sun kanssas”, Aleksi hymähti ja astui lähemmäs Pyryä vetääkseen tämän halaukseen.
“Idiootti”, Aleksi kuiskasi, mutta äänensävy pehmensi haukkumasanan ja muutti sen merkityksen. “Et enää salaa multa tommosia, onks selvä?”
“Mmm”, Pyry myönsi Aleksin olkaa vasten. Nyt hänen kyyneleensä todella valuivat äänettöminä kasvoille, mutta se ei oikeastaan haitannut. Hänen oli vain liian hyvä olla siinä Aleksin tiukassa otteessa. Taisi olla aika pitkä aika, hyvinkin pitkä rehellisesti sanoen, siitä kun Pyryä oli viimeksi ihan kunnolla halattu. Jokin sanoi hänelle, että sen olisi kuulunut tuntua omituiselta tai vähän kiusalliselta ehkäpä, tai vähintäänkin vähemmän hyvältä kuin se tuntui. Pyry otti vapauden olla huomioimatta kyseistä pikkuääntä. Aleksi tuntui lohdulliselta ja tuoksui deodorantilta ja vähän hieltä ja metsältä ja hetken muulla maailmalla ei ollut väliä. Se melkein sattui.
Kun Aleksi viimein irrotti kätensä Pyryn ympäriltä ja kysyi, oliko hän jo paremmalla mielellä, Pyry tiesi pitävänsä hänestä aivan liikaa. Hän piti siitä, miten metsän hämärä valo silitteli Aleksin kasvoja ja sai hänet näyttämään miltei satuolennolta, joltain joka oli liian hyvää ja kaunista ollakseen totta. Pyry tiesi, ettei sellaisia kuulunut ajatella ystävästä ja ettei ystävän katselemisen olisi pitänyt aiheuttaa sellaista lepatusta rinnan seudulla. Sen tajuaminen tuntui kummalliselta, vähän kipeältä ja pelottavaltakin ja silti hän ei voinut olla pitämättä siitä kutinasta vatsan pohjalla, minkä Aleksin seura aiheutti. Oli kai aiheuttanut jo pitkään.
lauantai 18. elokuuta 2012
Yleinen anteeksipyyntö
En ole ollut vähään aikaan kykenevä edes koskemaan tietokoneeseen ja netin käyttö on tälläkin hetkellä hieman hankalaa henkilökohtaisista syistä, joita en mielelläni tässä nyt puisi. Haluan kuitenkin ilmoittaa, ettei tämä tarina ole kuollut ja täällä sitä vielä kirjoitellaan. Ehkä vaikka pikku spoilerina voisin heittää, että lähiaikoina asiat saattavat liikkua hieman romanttisempaan suuntaan.
(Mahtaakohan tätä edes kukaan lukea enää, kun olen niin hirvittävän huono päivittämään lisää?)
(Mahtaakohan tätä edes kukaan lukea enää, kun olen niin hirvittävän huono päivittämään lisää?)
maanantai 6. elokuuta 2012
LPVJ 15. osa
(Varoitus: sisältää itsetuhoisuutta sekä elämäänsä pettyneen hahmon vuodatusta uskonnollisista asioista. Tekstin ei ole millään lailla tarkoitus loukata ketään tai väittää jotakin maailmankatsomusta toista paremmaksi, vaan kyse on hahmon täysin subjektiivisista mielipiteistä.)
“Miksi juuri minä? Sen mä tahtoisin tietää. Miks te valitsitte just mut teidän silmätikuksi? Olenko mä todella niin paljon huonompi kuin muut, tyhmempi ja rumempi ja teitä alempana? Miksi te haluatte, et mulla on näin paha olo? Onks siitä jotain hyötyy teille, mitä tyydytystä te siitä saatte, et mul on paska fiilis ja sängystä nouseminen on työn ja tuskan takana? Mä tosiaan toivon, että siitä vittu on teille jotain apua ettei mun kärsiminen ihan turhaa oo! Olis munkin elämällä joku tarkotus! Mut miks just mä? Ettekö te vois antaa mun jo olla? Ees vähän lomaa tästä helvetistä, jonka te ootte mulle luoneet?”
Se oli 14-vuotiaan Minnin sinisellä tussilla kirjoittama vuodatus. Pyry käänsi sivua. Hänestä tuntui kuin kysymykset olisivat jollain tavalla tuijottaneet häneen sivulta odottaen yhä vastauksia, joita ne eivät vielä olleet löytäneet. Ainakin Minni oli tuolloin vielä kyseenalaistanut kiusaamisen ja jatkuvasti hänelle toitotetun huonommuutensa. Jos vain joku olisi pelastanut hänet tuossa vaiheessa, kaikki olisi voinut kääntyä hänelle hyväksi.
“Hei päiväkirja. Tänään mä kerroin Tessalle. Tai ainakin mä yritin kertoo, et mua masentaa ja mä oon miettiny viiltelyä ja joskus jopa kuolemaa. Mä luulen, ettei se ymmärtänyt. Ehkä mä olin tyhmä kun luulin, et kukaan ymmärtäisi, kun mähän oon vaan huomionhakuinen pikkutyttö, jolla on oikeesti kaikki hyvin. Ei kai ois pitänyt mainita sitä viiltelyä. Mut niin, päiväkirja, tiiätkö mitä Tessa sano? Se käski mun rukoilla ja lupas rukoilla mun puolesta, oishan se pitänyt arvata. Mut oonhan mä yrittänytkin. Musta vaan tuntuu, että toi taivas on ihan yhtä tyhjä kun mun sisin.”
Pyry muisti toisenkin maininnan, jossa tyttö puhui rukoilusta ja lohdun etsimisestä uskosta, se oli vuotta myöhemmältä ajalta. Tai ei se oikeastaan ollut vain yksi maininta vaan kokonainen vihko täynnä vaihtelevia mielipiteitä. Se näkyi olleen aikaa, jolloin Minni oli käynyt rippikoulua. Aluksi tyttö oli vaikuttanut tulleen uskoon ja takertunut rukouksiinsa ja enkeleihinsä vimmaisen epätoivoisesti. Lukuisat sivut olivat täyttyneet enkelihahmoista, ja korkeammalle voimalle tehdyistä lupauksista, mutta sitten hän oli kuin vähitellen luovuttanut. Rukoukset olivat vaihtuneet suoranaiseen vihaan Jumalaa kohtaan, joka ei vastannut hänelle. Oli vain jättänyt yksin kuten tytön mielestä kaikki muutkin. Hän ei siis selvästi ollut mitään edes sille, jonka piti huolehtia jokaisesta.
Kyseisellä jaksolla Minni oli kuin etsimällä etsinyt syitä vihata Raamatun Jumalaa. Kuin hän ei enää olisi jaksanut tai uskaltanut vihata kiusaajiaan. Ehkä oli ollut helpompaa vihoitella kaukaiselle olennolle, johon ei ehkä edes uskonut, kuin oikeille ihmisille. Pyryllä ei sinänsä ollut mitään uskontoja tai niiden jumalia vastaan, mutta hänestä Minnin vihaisten sanojen lukeminen oli jollain tavalla helpompaa kuin monen muun kohdan. Vihasta vähintäänkin hehkui elinvoimaa.
Yksi Pyryn vieressä lojuvista vihoista oli Minnin viimeinen. Hän oli lukenut senkin jo kertaalleen, mutta avasi sen kuitenkin vielä uudelleen. Hän lehteili esiin viimeisen sivun, jolle oli kirjoitettu. Tämä vihko oli jäänyt kesken. Sen lopussa olevat tyhjät sivut tuntuivat kirkuvan ja niitä oli kummallisen paljon vaikeampi katsella kuin suurinta osaa tekstistä. Viimeisellä sivulla luki:
“On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin
teille laulamme nyt näkemiin”
Pyry muisti tuon laulun ala-asteen päättäjäisistä. Jos hän oikein pinnisti muistiaan hän kykeni jopa näkemään mielessään kultatukkaisen Minnin seisomassa kuudesluokkalaisten rivissä kuuntelemassa muun koulun laulavan hänen luokalleen jäähyväislaulua opettajien kyynelehtiessä. Pyry oli ollut silloin kolmannella luokalla. Hän mietti surullisena, että ehkäpä tuo kappale jollain lailla kuvasi Minnin onnellisen elämän loppua. Sitä seurannut perheen muutto ja kiusatuksi tuleminen oli ehkä merkinnyt tytölle jonkinlaista kuolemaa, joten miksei hän myös päättäisi koko elämäänsä tuon laulun sanoihin.
Laulunsanoja seurasi enää yksi ainoa toteamus kirjoitettuna siististi säkeen alle: “Tänään mä otan selvää, miltä lentäminen tuntuu.”
Sitten pelkkää julmaa tyhjyyttä.
Pyry laski vihon viereensä matolle ja nojasi selkäänsä vähän paremmin Aleksin huoneen seinää vasten. Hänen katseensa vähän kuin unohtui tarkastelemaan Aleksia, joka makasi maton toisella reunalla valkoinen kissa rintansa päällä ja katsellen kattoa sinisissä silmissä hajamielinen katse. Poika silitteli laiskasti kissaa, joka vastasi yhtä laiskalla kehräyksellä. Hiljaisuus oli jollain tavalla kummallisen kotoisa. Enää Aleksi ei vaikuttanut yhtä hermostuneelta kuin näyttäessään päiväkirjoja ensimmäistä kertaa. Enää se ei ollut varuillaan kuin voisi mennä rikki väärästä sanasta. Pyrystä oli mukavaa ajatella, että se johtui luottamuksesta.
Pörröinen Muru-kissa haukotteli ja korjasi asentoaan mieluisammaksi. Aleksi käänsi päätään voidakseen hieman unisesti katsella Pyryä. Oli kuin hän olisi miettinyt, sanoako vai eikö sanoa jotakin. Hän ilmeisesti päätyi myönteiseen vastaukseen.
“Tiiätkö, tosta Minnin jutusta kyllä seuras jotain hyvääkin. Ilman sitä me ei oltaisi ikinä muutettu takasin tänne”, poika sanoi hiljaa ja kääntyi sitten taas tuijottelemaan kattoon sulkien hetken kuluttua silmänsä.
Pyry ei oikein tiennyt, mitä hänen ajatuksensa sillä hetkellä tekivät. Niistä oli turha yrittää ottaa kiinni tai sitten hän ei vain uskaltanut yrittää tosissaan. Joka tapauksessa Aleksin sanat tekivät hänet ehkä tarpeettomankin iloiseksi, sillä hän halusi ajatella olevansa se hyvä asia, joka puolestaan oli seurannut muutosta. Hän tiesi, että Aleksi olisi asunut ihan mielellään kaupungissakin, joten ei kai pelkkä tuppukylään muutto voinut häntä niin erityisesti ilahduttaa? Ainakin Pyry itse oli monesti huomannut olevansa tyytyväinen asioiden nykyiseen tilaan, sillä muuten hänestä ja Aleksista ei olisi tullut ystäviä. Se taas tuntui tarkoittavan, että hän oli tyytyväinen myös Minnin kuolemaan ja se sai hänet tuntemaan olonsa kauhean syylliseksi ja hirvittäväksi ihmiseksi. Aleksin sanat helpottivat sitäkin tunnetta.
Ainakaan Pyry ei tiennyt, mitä olisi Aleksille vastannut. Aleksin kanssa mukavaa olikin se, ettei hänen aina tarvinnutkaan osata. Toinen tiesi kuitenkin jo, mitä hän olisi sanonut - Pyry ei oikein tiennyt, miten se toimi, mutta se toimi. Ja hän piti siitä. Hän oli joskus yrittänyt miettiä, miksi juuri Aleksin seurassa oli niin helppo olla ja miksi tästä oli niin helppo pitää. Tai oikeastaan Pyrystä joskus tuntui, että hänen oli vain mahdotonta pitää Aleksista yhtään sen vähempää, vaikka olisi yrittänytkin. Ei hän koskaan ollut tullut mihinkään järkevään tulokseen pohdinnassaan ja niinpä hän oli jättänyt sen sikseen.
Muru venytteli ja hypähti pois Aleksin rinnalta. Pyry kurkotti kättään silittääkseen kissaa, joka oli nokostensa jäljiltä miellyttävän lämpöinen.
“Miksi juuri minä? Sen mä tahtoisin tietää. Miks te valitsitte just mut teidän silmätikuksi? Olenko mä todella niin paljon huonompi kuin muut, tyhmempi ja rumempi ja teitä alempana? Miksi te haluatte, et mulla on näin paha olo? Onks siitä jotain hyötyy teille, mitä tyydytystä te siitä saatte, et mul on paska fiilis ja sängystä nouseminen on työn ja tuskan takana? Mä tosiaan toivon, että siitä vittu on teille jotain apua ettei mun kärsiminen ihan turhaa oo! Olis munkin elämällä joku tarkotus! Mut miks just mä? Ettekö te vois antaa mun jo olla? Ees vähän lomaa tästä helvetistä, jonka te ootte mulle luoneet?”
Se oli 14-vuotiaan Minnin sinisellä tussilla kirjoittama vuodatus. Pyry käänsi sivua. Hänestä tuntui kuin kysymykset olisivat jollain tavalla tuijottaneet häneen sivulta odottaen yhä vastauksia, joita ne eivät vielä olleet löytäneet. Ainakin Minni oli tuolloin vielä kyseenalaistanut kiusaamisen ja jatkuvasti hänelle toitotetun huonommuutensa. Jos vain joku olisi pelastanut hänet tuossa vaiheessa, kaikki olisi voinut kääntyä hänelle hyväksi.
“Hei päiväkirja. Tänään mä kerroin Tessalle. Tai ainakin mä yritin kertoo, et mua masentaa ja mä oon miettiny viiltelyä ja joskus jopa kuolemaa. Mä luulen, ettei se ymmärtänyt. Ehkä mä olin tyhmä kun luulin, et kukaan ymmärtäisi, kun mähän oon vaan huomionhakuinen pikkutyttö, jolla on oikeesti kaikki hyvin. Ei kai ois pitänyt mainita sitä viiltelyä. Mut niin, päiväkirja, tiiätkö mitä Tessa sano? Se käski mun rukoilla ja lupas rukoilla mun puolesta, oishan se pitänyt arvata. Mut oonhan mä yrittänytkin. Musta vaan tuntuu, että toi taivas on ihan yhtä tyhjä kun mun sisin.”
Pyry muisti toisenkin maininnan, jossa tyttö puhui rukoilusta ja lohdun etsimisestä uskosta, se oli vuotta myöhemmältä ajalta. Tai ei se oikeastaan ollut vain yksi maininta vaan kokonainen vihko täynnä vaihtelevia mielipiteitä. Se näkyi olleen aikaa, jolloin Minni oli käynyt rippikoulua. Aluksi tyttö oli vaikuttanut tulleen uskoon ja takertunut rukouksiinsa ja enkeleihinsä vimmaisen epätoivoisesti. Lukuisat sivut olivat täyttyneet enkelihahmoista, ja korkeammalle voimalle tehdyistä lupauksista, mutta sitten hän oli kuin vähitellen luovuttanut. Rukoukset olivat vaihtuneet suoranaiseen vihaan Jumalaa kohtaan, joka ei vastannut hänelle. Oli vain jättänyt yksin kuten tytön mielestä kaikki muutkin. Hän ei siis selvästi ollut mitään edes sille, jonka piti huolehtia jokaisesta.
Kyseisellä jaksolla Minni oli kuin etsimällä etsinyt syitä vihata Raamatun Jumalaa. Kuin hän ei enää olisi jaksanut tai uskaltanut vihata kiusaajiaan. Ehkä oli ollut helpompaa vihoitella kaukaiselle olennolle, johon ei ehkä edes uskonut, kuin oikeille ihmisille. Pyryllä ei sinänsä ollut mitään uskontoja tai niiden jumalia vastaan, mutta hänestä Minnin vihaisten sanojen lukeminen oli jollain tavalla helpompaa kuin monen muun kohdan. Vihasta vähintäänkin hehkui elinvoimaa.
Yksi Pyryn vieressä lojuvista vihoista oli Minnin viimeinen. Hän oli lukenut senkin jo kertaalleen, mutta avasi sen kuitenkin vielä uudelleen. Hän lehteili esiin viimeisen sivun, jolle oli kirjoitettu. Tämä vihko oli jäänyt kesken. Sen lopussa olevat tyhjät sivut tuntuivat kirkuvan ja niitä oli kummallisen paljon vaikeampi katsella kuin suurinta osaa tekstistä. Viimeisellä sivulla luki:
“On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin
teille laulamme nyt näkemiin”
Pyry muisti tuon laulun ala-asteen päättäjäisistä. Jos hän oikein pinnisti muistiaan hän kykeni jopa näkemään mielessään kultatukkaisen Minnin seisomassa kuudesluokkalaisten rivissä kuuntelemassa muun koulun laulavan hänen luokalleen jäähyväislaulua opettajien kyynelehtiessä. Pyry oli ollut silloin kolmannella luokalla. Hän mietti surullisena, että ehkäpä tuo kappale jollain lailla kuvasi Minnin onnellisen elämän loppua. Sitä seurannut perheen muutto ja kiusatuksi tuleminen oli ehkä merkinnyt tytölle jonkinlaista kuolemaa, joten miksei hän myös päättäisi koko elämäänsä tuon laulun sanoihin.
Laulunsanoja seurasi enää yksi ainoa toteamus kirjoitettuna siististi säkeen alle: “Tänään mä otan selvää, miltä lentäminen tuntuu.”
Sitten pelkkää julmaa tyhjyyttä.
Pyry laski vihon viereensä matolle ja nojasi selkäänsä vähän paremmin Aleksin huoneen seinää vasten. Hänen katseensa vähän kuin unohtui tarkastelemaan Aleksia, joka makasi maton toisella reunalla valkoinen kissa rintansa päällä ja katsellen kattoa sinisissä silmissä hajamielinen katse. Poika silitteli laiskasti kissaa, joka vastasi yhtä laiskalla kehräyksellä. Hiljaisuus oli jollain tavalla kummallisen kotoisa. Enää Aleksi ei vaikuttanut yhtä hermostuneelta kuin näyttäessään päiväkirjoja ensimmäistä kertaa. Enää se ei ollut varuillaan kuin voisi mennä rikki väärästä sanasta. Pyrystä oli mukavaa ajatella, että se johtui luottamuksesta.
Pörröinen Muru-kissa haukotteli ja korjasi asentoaan mieluisammaksi. Aleksi käänsi päätään voidakseen hieman unisesti katsella Pyryä. Oli kuin hän olisi miettinyt, sanoako vai eikö sanoa jotakin. Hän ilmeisesti päätyi myönteiseen vastaukseen.
“Tiiätkö, tosta Minnin jutusta kyllä seuras jotain hyvääkin. Ilman sitä me ei oltaisi ikinä muutettu takasin tänne”, poika sanoi hiljaa ja kääntyi sitten taas tuijottelemaan kattoon sulkien hetken kuluttua silmänsä.
Pyry ei oikein tiennyt, mitä hänen ajatuksensa sillä hetkellä tekivät. Niistä oli turha yrittää ottaa kiinni tai sitten hän ei vain uskaltanut yrittää tosissaan. Joka tapauksessa Aleksin sanat tekivät hänet ehkä tarpeettomankin iloiseksi, sillä hän halusi ajatella olevansa se hyvä asia, joka puolestaan oli seurannut muutosta. Hän tiesi, että Aleksi olisi asunut ihan mielellään kaupungissakin, joten ei kai pelkkä tuppukylään muutto voinut häntä niin erityisesti ilahduttaa? Ainakin Pyry itse oli monesti huomannut olevansa tyytyväinen asioiden nykyiseen tilaan, sillä muuten hänestä ja Aleksista ei olisi tullut ystäviä. Se taas tuntui tarkoittavan, että hän oli tyytyväinen myös Minnin kuolemaan ja se sai hänet tuntemaan olonsa kauhean syylliseksi ja hirvittäväksi ihmiseksi. Aleksin sanat helpottivat sitäkin tunnetta.
Ainakaan Pyry ei tiennyt, mitä olisi Aleksille vastannut. Aleksin kanssa mukavaa olikin se, ettei hänen aina tarvinnutkaan osata. Toinen tiesi kuitenkin jo, mitä hän olisi sanonut - Pyry ei oikein tiennyt, miten se toimi, mutta se toimi. Ja hän piti siitä. Hän oli joskus yrittänyt miettiä, miksi juuri Aleksin seurassa oli niin helppo olla ja miksi tästä oli niin helppo pitää. Tai oikeastaan Pyrystä joskus tuntui, että hänen oli vain mahdotonta pitää Aleksista yhtään sen vähempää, vaikka olisi yrittänytkin. Ei hän koskaan ollut tullut mihinkään järkevään tulokseen pohdinnassaan ja niinpä hän oli jättänyt sen sikseen.
Muru venytteli ja hypähti pois Aleksin rinnalta. Pyry kurkotti kättään silittääkseen kissaa, joka oli nokostensa jäljiltä miellyttävän lämpöinen.
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Lehtirunoutta
Törmäsin tässä hiljattain lehtirunoihin tämän blogin kautta. Sieltä löytyi myös tämä linkki, josta löytyy lisää lehtirunoja.
Itselleni nämä lehtirunot oli ihan uusi juttu ja ehkä siitäkin syystä innostuin niistä kovasti. Ja vaikka meninkin sanomaan, että runoja tässä blogissa tuskin julkaistaan, täytyyhän muutama oma viritelmäni tänne tunkea. En oikein tiedä, onko niissä mitään järkeä, mutta jollain tavalla, tietyssä mielentilassa olen jopa aika tyytyväinen niihin. Ensimmäiseksi laitan mahdollisen oman suosikkini.
Lehtirunoissa ehkä minua innostaa se, että niihin jollain tavalla kiteytyy runouden idea. Runoissa sanotaa paljon vähillä sanoilla. Sen sijaan, että proosamaisesti kerrottaisiin, mitä tapahtuu, miksi ja niin edelleen, kokonaisuutta katsellaan pienten aukkojen, runon sanojen kautta. Lehtirunossa aukot ovat oikeasti nähtävillä muun jäädessä piiloon. Et näe koko tekstiä, koko sitä tarinaa, tunnetta tai tilannetta, josta runo kertoo vaan vain vilauksen ikkunoista. Siinä on mielestäni runouden perus viehätys - lukijalle jäävä tila tulkita ja päätellä (jota toki voi ja pitää käyttää proosassakin, mutta runoissa tämä nyt on tavallaan hiukan toisella tasolla, ymmärtänette, mitä tarkoitan). En tiedä onnistuvatko omat lehtirunoni tässä, mutta ylläoleva analyysi nyt puhuukin runoudesta yleisemmällä tasolla.
Tämä seuraava on sitten taas ihka ensimmäinen lehtirunoni ikinä. Tässä huomaamme, ettei stabilo peitä tekstiä kunnolla ja on sitäpaitsi vielä himputin pienikin. Onnekso löysin paremman tussin. Toinen seikka, jonka huomaamme, on että toisinaan olen kamalan epähuolellinen ja mustaus menee liian lähelle sanaa ja syö kirjaimia. Muutamaan kertaan tuli vähän pilattuakin hyvin alkaneita ruunoja, koska paksu musta tussi nielaisi sanoja, joita ei olisi pitänyt. Siinä vasta rasittava tunne, sillä tussin alle menetettyä sanaa ei sitten enää saakaan takaisin sitten millään.
Mutta postaillaas nyt vielä pari muuta.
Kuulisin todella mielelläni palautetta - mitä pidätte näistä ja mistä ne teidän mielestänne kertovat (nyt voin jo hyvillä mielin puhua "teistä", sillä onhan mulla jo kaksi lukijaa, eli monikko on nyt ainakin ansaittu).
Itselleni nämä lehtirunot oli ihan uusi juttu ja ehkä siitäkin syystä innostuin niistä kovasti. Ja vaikka meninkin sanomaan, että runoja tässä blogissa tuskin julkaistaan, täytyyhän muutama oma viritelmäni tänne tunkea. En oikein tiedä, onko niissä mitään järkeä, mutta jollain tavalla, tietyssä mielentilassa olen jopa aika tyytyväinen niihin. Ensimmäiseksi laitan mahdollisen oman suosikkini.
Tämä seuraava on sitten taas ihka ensimmäinen lehtirunoni ikinä. Tässä huomaamme, ettei stabilo peitä tekstiä kunnolla ja on sitäpaitsi vielä himputin pienikin. Onnekso löysin paremman tussin. Toinen seikka, jonka huomaamme, on että toisinaan olen kamalan epähuolellinen ja mustaus menee liian lähelle sanaa ja syö kirjaimia. Muutamaan kertaan tuli vähän pilattuakin hyvin alkaneita ruunoja, koska paksu musta tussi nielaisi sanoja, joita ei olisi pitänyt. Siinä vasta rasittava tunne, sillä tussin alle menetettyä sanaa ei sitten enää saakaan takaisin sitten millään.
Mutta postaillaas nyt vielä pari muuta.
Kuulisin todella mielelläni palautetta - mitä pidätte näistä ja mistä ne teidän mielestänne kertovat (nyt voin jo hyvillä mielin puhua "teistä", sillä onhan mulla jo kaksi lukijaa, eli monikko on nyt ainakin ansaittu).
tiistai 24. heinäkuuta 2012
LPVJ 14. osa
Pyry piti lauantaiaamupäivistä ja sinä kyseisenä lauantaina maailma tuntui hänen ympärillään tavallistakin hiljaisemmalta. Hän istui kuistin kaiteella ja nojasi päätään puiseen tolppaan, jonka maalipinnan sää oli syönyt karheaksi. Valkoisia maalilastuja ehkä irtoili hänen hiuksiinsakin. Tuulessa oli kylmä reuna, mutta aurinko paistoi yhä suhteellisen lämpimänä ja talo ja sen piha tuntuivat yhä nukkuvan. Pyryn isä mahdollisesti nukkuikin. Äiti ja Lumi olivat lähteneet jo aikaisemmin kiertämään kirpputoreja ja ties mitä. Se ei haitannut Pyryä yhtään.
Pyryn herätti mietteistään hiekalla rahisevat askeleet. Hän kohotti päänsä pystyyn hymyn tapaisen alkaessa kiivetä suupieltä pitkin, sillä hän tiesi, ketä odottaa. Aleksi oli eilen tarttunut hänen sanoihinsa siitä, ettei maailma pyörinyt vain tämän ympärillä ja muistuttanut, että Pyry oli hänelle kummitusjutun velkaa. Vähintään hän näkisi mielellään Pyryn kummitustalon. Aleksi oli näyttänyt siltä, että se oikeasti halusi kuulla, mitä Pyry sitten hänelle viitsisi ja haluaisi kertoa ja Pyry oli nyökännyt. Hän oli ollut hieman väsynyt eilisen koulupäivän jälkeen, mutta lauantai, niin lauantai sopisi hyvin, jos Aleksi halusi tulla käymään. Aleksi oli halunnut. Pyry hypähti alas kaiteelta ja käveli Aleksia vastaan.
Aluksi he vain vaeltelivat ympäri pihaa, enimmäkseen kai päämäärättömästi. Se oli tosiaan mukava päivä näennäisen päämäärättömään kuljeskeluun merkityksettömällä puheella höystettynä. Pyry pysähtyi puutarhan suurimman omenapuun alle ja tietysti Aleksikin pysähtyi mukana. Se puu taisi sittenkin olla jonkinlainen määränpää ja ainakin toisarvoinen puhe sai päättyä sen varjoon. Vihreä väri oli alkanut paeta puun lehdistä ja jokunen maassa lojuva omena murskaantui Pyryn kengänpohjan alle.
“Tästäks ne kummitustarinat alkaa?” Aleksi kysyi äänellä, joka jätti mahdollisuuden pysytellä joutavissa aiheissa tai vaihtaa vakavampaan sävyyn. Kuin pakotie, mutta Pyrystä ei tuntunut siltä, että hän olisi käyttänyt sen. Totta puhuen hän ei edes tiennyt, miltä hänestä tuntui. Hän siveli omenapuun sileää kuorta. Vänkyrät oksat, joilla hän lapsena oli kiipeillyt, kannattelivat tarinaa, jota hän ei ollut varsinaisesti kertonut kenellekään, ei hän ollut tuntenut tarvetta. Ennen ei ollut ollut kiinnostunutta kuulijaakaan.
“Mmm, aika kirjaimellisesti”, Pyry hymähti, “Täällä mä taisin nähdä ekan haamun ikinä.”
Aleksi katseli puunympärystää, kuin siellä todella voisi jotain kiinnostavaa nähdä. “Vau”, poika sanoi vaimealla äänellä. Sellaisella äänellä, ettei Pyry epäröinyt jatkaa. Hän kokeili yhtä omenapuun matalalla kasvavaa oksaa ja istuutui sitten sen päälle. Aleksi seurasi esimerkkiä löytäen tarpeeksi vahvan oksan itselleenkin. Lehdet kahisivat ylhäällä puun oksissa tuulenpuuskan kourissa kuin olisivat tulleet hulluiksi.
“Se oli muuten aika tarkkaan kymmenen vuotta sitten…” Pyry sanoi mietteliäänä katsellen puun kaarnaa, kuin kaikki olisi kirjoitettu siihen, “mä olin just aloittanut ekan luokan, kun mun mummo kuoli.”
Seurasi hetki, jonka aikana Pyry tajusi, että Aleksikin kuului siihen muistoon, tai ainakin sen taustaan. Aleksi oli silloinkin asunut täällä, aloittanut sen samaisen ensimmäisen luokan. Sen tajuaminen tuntui jotenkin oudolta. Toisaalta hän tunsi myös terävän surun pistoksen ja totesi jälleen olevansa säälittävä. Kymmenen vuotta ja hänen äänensä oli silti vähällä muuttua paksuksi ja herkästi sortuvaksi hänen ajatellessaan äitinsä äitiä, jonka - kuten hän nyt tajusi - oli sulkenut piiloon mielensä perukoille. Kuoleman lausuminen ääneen tuntui, kuin hän olisi rikkonut jonkin muurin.
“Se asui täällä meidän kanssa”, Pyry jatkoi, “se oli se, kenen luokse mentiin, jos joku paino mieltä ja se… no se vaan oli tosi hieno ihminen, mut sen sydän petti. Ja se kuoli, kun mä oli seitsemän vanha. Ja aika pian sen jälkeen, mä olin kiipeilemässä tässä puussa, tää oli hyvä kiipeilypuu…”
Pyry vilkaisi ylös ja tunnisti oksat, joita pitkin oli ollut hyvä vetää itsensä ylös kerran toisensa jälkeen. Oli omituista, kuinka vähän puun oksisto olikaan muuttunut ja kuinka hyvin Pyry ne vieläkin muisti. Muistoissa oksat vain olivat olleet paljon, paljon korkeammalla. Se huomio oli jollain tavalla masentava.
“Mä istuin tuolla puussa, kun mä kuulin, kun mummo käski mun tulla alas. Se aina kielsi kiipeilemästä, etten loukkais itseäni. Ja mä aloin jo totella, kun mä muistin, et se on kuollu. Mä en muista, mitä oikeastaan tarkalleen ajattelin, mut musta tuntui, et mun pitäis kuitenkin totella. Kun mä olin tullu alas ja meinasin lähteä sisälle, mä vielä näin… Tiätkö, usein kerrotaan, et näkee ihmisiä ilman varjoa, mut mä näin varjon ilman ihmistä.”
“Eiks sua pelottanut?”
Pyry kohautti olkapäitään. “Ei, ei tainnu. Mähän ajattelin, et se on meidän mummo, niin miks mä sitä olisin pelännyt. Myöhemmin mä aloin aatella, et ehkä se oli jotain harhaa.”
“Mitä sä nyt ajattelet niistä?”
“En mä tiedä…” Pyry vastasi lepuuttaen päätään puunrunkoa vasten. Tuntui… erikoiselta puhua avoimesti haamuista ja siitä mitä hän uskoi ja ajatteli. “Ne vaan… mut kai harhojenkin idea on just siinä, että ne tuntuu niin todellisilta. Oonks mä sun mielestä hullu?”
“En mä usko, et sä oot sen hullumpi kuin mäkään”, Aleksi vastasi ja Pyry salli taas pienen hymyn ilmestyä huulilleen. Hän ei ehkä ollut edes tajunnut, miten paljon oli riippunut Aleksin vastauksesta.
“Eli oliks toi kieltävä vai myöntävä vastaus?”
“Hah, varos vähän tai mä voin vielä harkita uusiks sitä diagnoosia.”, Aleksi tuhahti naurun pilke silmissä. Pyry oli äkkiä äärettömän onnellinen siitä, että Aleksi oli hänen ystävänsä.
“Jos mä oonkin hullu niin se on sitten varmaan perinnöllistä”, Pyry totesi jälleen hieman vakavoituen, “Kun mummokin näki ainakin kerran sen yhden kummituksen. Mummo sanoi, että äitikin näki sen, mut mä en oo oikeestaan kehdannut kysyä äidiltä.”
Pyry alkoi selittää yksityiskohtaisemmin kertomusta, jonka oli kuullut niin kauan sitten, mutta muisti yhä selvästi. Hän muisti hyvin, missä kohtaa mummo oli kertonut vieraan hahmon kävelleen ja sitten kadonneen pimeään talviyöhön jättämättä jälkiä hentoon lumikerrokseen, joka oli maata peittänyt. Pyry kuitenkin vaikeni äkkiä, kun auto ajoi pihaan ja sen kyydistä nousivat äiti ja Lumi käsissään ties mitä roinaa. Lumi loi ujon katseen Aleksiin ja äiti heilutti kättään heille hymyn kera ennen sisälle taloon katoamista.
Pyry ja Aleksi viettivät vielä hyvän aikaa ulkona, mutta kun aurinko ryömi pilvien alle ja tuuli tuntui kylmenevän entisestään, he antoivat periksi ja menivät sisälle. Äiti oli tehnyt voileipiä ja Pyry otti ne mukaan opastaessaan Aleksin huoneeseensa, jossa kai he molemmat menettivät ajantajunsa. Pyry ei ollut pitkään aikaan uponnut keskusteluun sillä tavalla. Keskusteluun, joka polveili tehden kummallisia mutkia aiheesta toiseen menettämättä tippaakaan kiinnostavuuttaan. Pyry jopa unohti sen pitkään tuntemansa faktan, ettei hän osannut keskustella sillä lailla. Hän vain unohti sen ja melkein kaiken muunkin. Oli vain pieni huone, lautasellinen voileipiä, seinäkello jota kukaan ei ajatellut, hän ja Aleksi.
Pyryn herätti mietteistään hiekalla rahisevat askeleet. Hän kohotti päänsä pystyyn hymyn tapaisen alkaessa kiivetä suupieltä pitkin, sillä hän tiesi, ketä odottaa. Aleksi oli eilen tarttunut hänen sanoihinsa siitä, ettei maailma pyörinyt vain tämän ympärillä ja muistuttanut, että Pyry oli hänelle kummitusjutun velkaa. Vähintään hän näkisi mielellään Pyryn kummitustalon. Aleksi oli näyttänyt siltä, että se oikeasti halusi kuulla, mitä Pyry sitten hänelle viitsisi ja haluaisi kertoa ja Pyry oli nyökännyt. Hän oli ollut hieman väsynyt eilisen koulupäivän jälkeen, mutta lauantai, niin lauantai sopisi hyvin, jos Aleksi halusi tulla käymään. Aleksi oli halunnut. Pyry hypähti alas kaiteelta ja käveli Aleksia vastaan.
Aluksi he vain vaeltelivat ympäri pihaa, enimmäkseen kai päämäärättömästi. Se oli tosiaan mukava päivä näennäisen päämäärättömään kuljeskeluun merkityksettömällä puheella höystettynä. Pyry pysähtyi puutarhan suurimman omenapuun alle ja tietysti Aleksikin pysähtyi mukana. Se puu taisi sittenkin olla jonkinlainen määränpää ja ainakin toisarvoinen puhe sai päättyä sen varjoon. Vihreä väri oli alkanut paeta puun lehdistä ja jokunen maassa lojuva omena murskaantui Pyryn kengänpohjan alle.
“Tästäks ne kummitustarinat alkaa?” Aleksi kysyi äänellä, joka jätti mahdollisuuden pysytellä joutavissa aiheissa tai vaihtaa vakavampaan sävyyn. Kuin pakotie, mutta Pyrystä ei tuntunut siltä, että hän olisi käyttänyt sen. Totta puhuen hän ei edes tiennyt, miltä hänestä tuntui. Hän siveli omenapuun sileää kuorta. Vänkyrät oksat, joilla hän lapsena oli kiipeillyt, kannattelivat tarinaa, jota hän ei ollut varsinaisesti kertonut kenellekään, ei hän ollut tuntenut tarvetta. Ennen ei ollut ollut kiinnostunutta kuulijaakaan.
“Mmm, aika kirjaimellisesti”, Pyry hymähti, “Täällä mä taisin nähdä ekan haamun ikinä.”
Aleksi katseli puunympärystää, kuin siellä todella voisi jotain kiinnostavaa nähdä. “Vau”, poika sanoi vaimealla äänellä. Sellaisella äänellä, ettei Pyry epäröinyt jatkaa. Hän kokeili yhtä omenapuun matalalla kasvavaa oksaa ja istuutui sitten sen päälle. Aleksi seurasi esimerkkiä löytäen tarpeeksi vahvan oksan itselleenkin. Lehdet kahisivat ylhäällä puun oksissa tuulenpuuskan kourissa kuin olisivat tulleet hulluiksi.
“Se oli muuten aika tarkkaan kymmenen vuotta sitten…” Pyry sanoi mietteliäänä katsellen puun kaarnaa, kuin kaikki olisi kirjoitettu siihen, “mä olin just aloittanut ekan luokan, kun mun mummo kuoli.”
Seurasi hetki, jonka aikana Pyry tajusi, että Aleksikin kuului siihen muistoon, tai ainakin sen taustaan. Aleksi oli silloinkin asunut täällä, aloittanut sen samaisen ensimmäisen luokan. Sen tajuaminen tuntui jotenkin oudolta. Toisaalta hän tunsi myös terävän surun pistoksen ja totesi jälleen olevansa säälittävä. Kymmenen vuotta ja hänen äänensä oli silti vähällä muuttua paksuksi ja herkästi sortuvaksi hänen ajatellessaan äitinsä äitiä, jonka - kuten hän nyt tajusi - oli sulkenut piiloon mielensä perukoille. Kuoleman lausuminen ääneen tuntui, kuin hän olisi rikkonut jonkin muurin.
“Se asui täällä meidän kanssa”, Pyry jatkoi, “se oli se, kenen luokse mentiin, jos joku paino mieltä ja se… no se vaan oli tosi hieno ihminen, mut sen sydän petti. Ja se kuoli, kun mä oli seitsemän vanha. Ja aika pian sen jälkeen, mä olin kiipeilemässä tässä puussa, tää oli hyvä kiipeilypuu…”
Pyry vilkaisi ylös ja tunnisti oksat, joita pitkin oli ollut hyvä vetää itsensä ylös kerran toisensa jälkeen. Oli omituista, kuinka vähän puun oksisto olikaan muuttunut ja kuinka hyvin Pyry ne vieläkin muisti. Muistoissa oksat vain olivat olleet paljon, paljon korkeammalla. Se huomio oli jollain tavalla masentava.
“Mä istuin tuolla puussa, kun mä kuulin, kun mummo käski mun tulla alas. Se aina kielsi kiipeilemästä, etten loukkais itseäni. Ja mä aloin jo totella, kun mä muistin, et se on kuollu. Mä en muista, mitä oikeastaan tarkalleen ajattelin, mut musta tuntui, et mun pitäis kuitenkin totella. Kun mä olin tullu alas ja meinasin lähteä sisälle, mä vielä näin… Tiätkö, usein kerrotaan, et näkee ihmisiä ilman varjoa, mut mä näin varjon ilman ihmistä.”
“Eiks sua pelottanut?”
Pyry kohautti olkapäitään. “Ei, ei tainnu. Mähän ajattelin, et se on meidän mummo, niin miks mä sitä olisin pelännyt. Myöhemmin mä aloin aatella, et ehkä se oli jotain harhaa.”
“Mitä sä nyt ajattelet niistä?”
“En mä tiedä…” Pyry vastasi lepuuttaen päätään puunrunkoa vasten. Tuntui… erikoiselta puhua avoimesti haamuista ja siitä mitä hän uskoi ja ajatteli. “Ne vaan… mut kai harhojenkin idea on just siinä, että ne tuntuu niin todellisilta. Oonks mä sun mielestä hullu?”
“En mä usko, et sä oot sen hullumpi kuin mäkään”, Aleksi vastasi ja Pyry salli taas pienen hymyn ilmestyä huulilleen. Hän ei ehkä ollut edes tajunnut, miten paljon oli riippunut Aleksin vastauksesta.
“Eli oliks toi kieltävä vai myöntävä vastaus?”
“Hah, varos vähän tai mä voin vielä harkita uusiks sitä diagnoosia.”, Aleksi tuhahti naurun pilke silmissä. Pyry oli äkkiä äärettömän onnellinen siitä, että Aleksi oli hänen ystävänsä.
“Jos mä oonkin hullu niin se on sitten varmaan perinnöllistä”, Pyry totesi jälleen hieman vakavoituen, “Kun mummokin näki ainakin kerran sen yhden kummituksen. Mummo sanoi, että äitikin näki sen, mut mä en oo oikeestaan kehdannut kysyä äidiltä.”
Pyry alkoi selittää yksityiskohtaisemmin kertomusta, jonka oli kuullut niin kauan sitten, mutta muisti yhä selvästi. Hän muisti hyvin, missä kohtaa mummo oli kertonut vieraan hahmon kävelleen ja sitten kadonneen pimeään talviyöhön jättämättä jälkiä hentoon lumikerrokseen, joka oli maata peittänyt. Pyry kuitenkin vaikeni äkkiä, kun auto ajoi pihaan ja sen kyydistä nousivat äiti ja Lumi käsissään ties mitä roinaa. Lumi loi ujon katseen Aleksiin ja äiti heilutti kättään heille hymyn kera ennen sisälle taloon katoamista.
Pyry ja Aleksi viettivät vielä hyvän aikaa ulkona, mutta kun aurinko ryömi pilvien alle ja tuuli tuntui kylmenevän entisestään, he antoivat periksi ja menivät sisälle. Äiti oli tehnyt voileipiä ja Pyry otti ne mukaan opastaessaan Aleksin huoneeseensa, jossa kai he molemmat menettivät ajantajunsa. Pyry ei ollut pitkään aikaan uponnut keskusteluun sillä tavalla. Keskusteluun, joka polveili tehden kummallisia mutkia aiheesta toiseen menettämättä tippaakaan kiinnostavuuttaan. Pyry jopa unohti sen pitkään tuntemansa faktan, ettei hän osannut keskustella sillä lailla. Hän vain unohti sen ja melkein kaiken muunkin. Oli vain pieni huone, lautasellinen voileipiä, seinäkello jota kukaan ei ajatellut, hän ja Aleksi.
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Inspiraation playlist
Nyt tuli sellainen olo, että voisin listailla joitain kappaleita, jotka auttaa pääsemään tiettyyn kirjoittamiselle edulliseen mielentilaan tai jopa antavat inspiraation kokonaan uuteen tekstinpätkään. Tästä ei biisimäärän perusteella laskien mikään hirveän pitkä ole kaiketi tulossa.
Ensimmäisenä listassa on luonnollisesti Pariisin Kevään Pikku Huopalahti.
Siitähän se tuli nimi tarinalle "Linja-autojen perässä voi juosta".
Seuraavan paikan ottaa niin ikään Pariisin Kevään kappale, radiosoitossakin viihtynyt Kesäyö.
Tämä ei edes ole läheskään suosikkejani kyseiseltä porukalta, mutta jollain selittämättömällä tavalla kappaleen tunnelma tms. tuntuu sopivaan myös LPVJ:hin, ainakin omassa päässäni. En ollut muuten aiemmin nähnyt tämän biisin virallista musavideota ja siitä kyllä jäi todellinen WTF-fiilis. Ehkä kuitenkin hyvällä tavalla.
Sit vois nostaa esiin Happoradiolta Ihmisenpyörän.
Tästä sen verran, että tykkään tunkea tarinoihini sankareita, joihin tämä kipale sopii (vaikkakin tajusin biisin sopivuuden vasta kun olin tajunnut mieltymykseni kirjoittaa tällaisia hahmoja). Miespuolisina useimmiten, joten kaiketi tämä sitten on oma Gary Stuni, vaikka toki joka tarinan hahmot ovatkin erilaisia yksilöitään, tai niin ainakin itselleni kerron. Varmaankin bongaatte, kuka LPVJ:ssä on tällainen hahmo? Kiivas ja tavallaan kopea, tietyllä tavalla ylpeä ainakin ja juoksee vaikka suunta puuttuisi ehkä koska pelkää pysähtyä. Ja tarvitsee jonkuun keräämään palasensa talteen.
Sitten ehkä yleisesti ja ehkä myös juuri LPVJ:hin viimeiseksi liittäen: The Glitch Mob ja Between Two Points
Kunhan rakastan erityisesti kertosäettä. Eipä muuta, kunhan jätän tämän tähän.
Sitten mahdollisiin muihin harjoitelmiin.
Muutamaan kertaan nyt olen jumputtanut Pojun biisiä Haluu sitä miestä.
Tekisi niin mieli kirjoittaa novelli tai romaani tai mikä ikinä siitä tulisikaan tämän kappaleen pohjalta. Ja harvoin saan näin suoran ja selvän inspiraation musiikkikappaleesta. Kuunnelkaa se. Ja kertokaa, johtuuko se vain minun aivoistani, vai kuuletteko tekin ettei se ihan 100% heteroseksuaalinen kappale ole. Itseasiassa analysoituani lyriikoita heteroseksuaalisuusprosentti, jonka olisin valmis antamaan, on äärimmäisen olematon. Juoni ja hahmot olisi melkein valmiina, mutta en rupea sitä varsinaisesti kirjoittamaan ennen kuin LPVJ on valmis. Ja toisaalta, en kai lokeroidu tyystin, jos seuraava pitkä tarinani on tuosta biisistä? No jaa, kyllä siitä joka tapauksessa tulisi aika lailla erilainen kuin LPVJ:sta.
Pistetään nyt vielä viimeiseksi Pariisin Kevättä, niin ympyrä sulkeutuu. Kappaleena Sytytä valo.
Tämä on vaan jotenkin kiehtovan pimee biisi ja saattaisi hyvin saada aikaan one shotin tai jonkun vastaavan. Kuin jokin mielipuolinen painajainen tai houretila.
Tuli aika paljon nyt Pariisin Kevättä ja mikäs siinä, yksi suosikeistani, voin myöntää. Usein sitä kuulee, että Pariisin Kevät on malliesimerkki siitä, mitä tarkoittaa "tekotaiteellinen paska", mutta enpä taida juuri nyt jaksaa välittää siitä. Pidän PK:n musiikista ja olen syvästi ihastunut Arto Tuunelan ääneen.
Pyydän anteeksi mahdollisia typoja, mutta en jaksa kierrättää minkään wordin kautta ja bloggerin oikolukija on pihalla kuin lumiukko. Jos olen sekoillut linkkien kanssa, joku vois sitten vaikka kertoa mullekin. Nyt luulen, että menen nukkumaan.
Ps. Uudesta ulkoasusta kuulisin mielelläni mielipiteitä :)
Ensimmäisenä listassa on luonnollisesti Pariisin Kevään Pikku Huopalahti.
Siitähän se tuli nimi tarinalle "Linja-autojen perässä voi juosta".
Seuraavan paikan ottaa niin ikään Pariisin Kevään kappale, radiosoitossakin viihtynyt Kesäyö.
Tämä ei edes ole läheskään suosikkejani kyseiseltä porukalta, mutta jollain selittämättömällä tavalla kappaleen tunnelma tms. tuntuu sopivaan myös LPVJ:hin, ainakin omassa päässäni. En ollut muuten aiemmin nähnyt tämän biisin virallista musavideota ja siitä kyllä jäi todellinen WTF-fiilis. Ehkä kuitenkin hyvällä tavalla.
Sit vois nostaa esiin Happoradiolta Ihmisenpyörän.
Tästä sen verran, että tykkään tunkea tarinoihini sankareita, joihin tämä kipale sopii (vaikkakin tajusin biisin sopivuuden vasta kun olin tajunnut mieltymykseni kirjoittaa tällaisia hahmoja). Miespuolisina useimmiten, joten kaiketi tämä sitten on oma Gary Stuni, vaikka toki joka tarinan hahmot ovatkin erilaisia yksilöitään, tai niin ainakin itselleni kerron. Varmaankin bongaatte, kuka LPVJ:ssä on tällainen hahmo? Kiivas ja tavallaan kopea, tietyllä tavalla ylpeä ainakin ja juoksee vaikka suunta puuttuisi ehkä koska pelkää pysähtyä. Ja tarvitsee jonkuun keräämään palasensa talteen.
Sitten ehkä yleisesti ja ehkä myös juuri LPVJ:hin viimeiseksi liittäen: The Glitch Mob ja Between Two Points
Kunhan rakastan erityisesti kertosäettä. Eipä muuta, kunhan jätän tämän tähän.
Sitten mahdollisiin muihin harjoitelmiin.
Muutamaan kertaan nyt olen jumputtanut Pojun biisiä Haluu sitä miestä.
Tekisi niin mieli kirjoittaa novelli tai romaani tai mikä ikinä siitä tulisikaan tämän kappaleen pohjalta. Ja harvoin saan näin suoran ja selvän inspiraation musiikkikappaleesta. Kuunnelkaa se. Ja kertokaa, johtuuko se vain minun aivoistani, vai kuuletteko tekin ettei se ihan 100% heteroseksuaalinen kappale ole. Itseasiassa analysoituani lyriikoita heteroseksuaalisuusprosentti, jonka olisin valmis antamaan, on äärimmäisen olematon. Juoni ja hahmot olisi melkein valmiina, mutta en rupea sitä varsinaisesti kirjoittamaan ennen kuin LPVJ on valmis. Ja toisaalta, en kai lokeroidu tyystin, jos seuraava pitkä tarinani on tuosta biisistä? No jaa, kyllä siitä joka tapauksessa tulisi aika lailla erilainen kuin LPVJ:sta.
Pistetään nyt vielä viimeiseksi Pariisin Kevättä, niin ympyrä sulkeutuu. Kappaleena Sytytä valo.
Tämä on vaan jotenkin kiehtovan pimee biisi ja saattaisi hyvin saada aikaan one shotin tai jonkun vastaavan. Kuin jokin mielipuolinen painajainen tai houretila.
Tuli aika paljon nyt Pariisin Kevättä ja mikäs siinä, yksi suosikeistani, voin myöntää. Usein sitä kuulee, että Pariisin Kevät on malliesimerkki siitä, mitä tarkoittaa "tekotaiteellinen paska", mutta enpä taida juuri nyt jaksaa välittää siitä. Pidän PK:n musiikista ja olen syvästi ihastunut Arto Tuunelan ääneen.
Pyydän anteeksi mahdollisia typoja, mutta en jaksa kierrättää minkään wordin kautta ja bloggerin oikolukija on pihalla kuin lumiukko. Jos olen sekoillut linkkien kanssa, joku vois sitten vaikka kertoa mullekin. Nyt luulen, että menen nukkumaan.
Ps. Uudesta ulkoasusta kuulisin mielelläni mielipiteitä :)
maanantai 16. heinäkuuta 2012
LPVJ 13. osa
Pyrystä ei oikein tuntunut siltä, että häntä olisi huvittanut mennä kotiin, joten hän vaelsi järven rantaan, minnepä muualle. Hänestä tuntui, että hänellä oli nyt täysi oikeus olla vihainen Aleksille. Ei sillä ollut mitään oikeutta huutaa hänelle pelkän oletuksen perusteella ja edes kuuntelematta, mitä sanottavaa hänellä asiaan oli. Tosin samalla se kuuluisa pieni ääni pään sisällä muistutti, että Pyrykin olisi voinut pitää puolensa paremmin sen sijaan, että oli vain näyttänyt säikähtäneeltä ja änkyttänyt jotakin. Ei ollut mikään ihme, että häntä oli helppo kohdella miten sattui huvittamaan, jos hän ei kerran osannut edes puolustautua. Tällaisissa tilanteissa Pyry inhosi juuri sitä, että aina hän päätyi siihen tulokseen, että oli itse syypää.
Hyvän aikaa Pyry vain istui hiekalla hengittäen viileää ilmaa keuhkoihinsa ja antaen aaltojen äänen huuhtoa mielensä taas rauhalliseksi. Enimmäkseen rauhalliseksi, kokonaan inhottava olo ei hänen sisältää suostunut lähtemään. Hän odotti koko ajan, että puhelin soisi. Ehkä Mira soittaisi ja kertoisi, miten oli sotkunsa korjannut, hänen omia sanojaan lainaten. Eniten Pyry ehkä kuitenkin toivoi, että Aleksi soittaisi ja pyytäisi anteeksi. Eikö se kuitenkin ollut edes sen velkaa? Ellei ollut liian ylpeä tehdäkseen sen, mitä Pyry alkoi jokaisen hiljaisen hetken venyessä enemmän pelätä.
Pyry päätti katsoa, oliko Aleksin otteesta jäänyt jälkiä hänen käsivarteensa. Poika kääri hihansa ylös ja käänteli kalpeaa käsivartta nähdäkseen paremmin. Ihosta erottui rivi pieniä, hyvin haaleita, pyöreitä mustelmia. Pyry katseli niitä tietämättä oikein, mitä ajatella. Hänellä vain oli niin perinpohjaisen kummallinen olo. Epätodellinen. Hän laski hihan kiireesti kuullessaan lähestyviä askeleita polulta. Samalla hänen pulssinsa hypähti merkittävän harppauksen ylöspäin.
Aleksi seisahtui parin metrin päähän Pyrystä näyttäen hirvittävän nololta ja melkein pelokkaalta. Se laski katseensa maahan ja vaikutti siltä kuin ei oikein uskaltaisi sanoa mitään.
“Mä… arvasin, et sä oot täällä”, Aleksi lopulta sanoi ja tuli lähemmäs, istui Pyryn viereen hiekalle. Aleksi loi katseen Pyryn käsivarteen - ehkä se oli nähnyt hänen tutkailevan kättä - mutta ei sanonut siitä mitään. “Kati soitti. Mä luulin… Pyry mä oon pahoillani, mä en vaan ajatellut, mä en ikinä ajattele ja mä olen hirvee idiootti. Anna mulle anteeksi. Mä vaan… mä olin ihan…. vittu mä oon ääliö.”
Miten Pyryn olisi pitänyt kyetä vastustamaan sellaista anteeksipyyntöä? Aleksi näytti ja kuulosti siltä kuin pelkäisi Pyryn langettavan sille jonkinlaisen hirveän tuomion tai jotain. Pyry sai vaikutelman kuin Aleksi ei olisi ollut ihan varma ansaitsiko se edes tulla luetuksi Pyryn ystäviin enää. Yleensä Pyry oli aina se, joka ei tuntenut ansaitsevansa muita ja näin päin se tuntui erikoiselta. Hyvällä tavalla. Miten hän olisi voinut enää olla vihainen? Enää hän ei myöskään muistanut syyttää itseään.
“Kyl mä ymmärrän… ei se niin…” Pyry aloitti.
“Se on just niin vakavaa. Mä haukuin sut pystyy ilman syytä ja… ja sattuko suhun?” Aleksi nyökäytti päätään Pyryn käsivartta kohden. Totta kai se oli nähnyt hänen tarkastelunsa.
“Ei”, Pyry vastasi. Aleksi ei näyttänyt vakuuttuneelta, ei lainkaan. Pyry antoi periksi. Hän kääri hihan ylös toistamiseen ja tunsi ihonsa nousevan kananlihalle kylmässä ilmassa. Aleksi käänsi Pyryn kättä varovasti kuin saadakseen valon osumaan ihoon sopivammalla tavalla. Se vaikutti vähän tarpeettomalta, mutta Pyry ei valittanut, sillä Aleksin käden lämpö tuntui mukavalta iholla.
“Vittu”, Aleksi sihahti ja rullasi Pyryn hihan takaisin alas, “Nyt ois sun vuoro huutaa mulle ja uhata ettet puhu mulle enää koskaan, tai jotain, ja mulle se ois ihan oikein. Vittu oo nyt ees vihanen!”
“Olisko siitä jotain hyötyä?” Pyry kysäisi olematta itsekään kovin varma, tarkoittiko hän kysymyksen pilailuksi. “Vaikka on se vähän kurja huomata miten vähän sä muhun luotat ja… Kaikki ei aina pyöri vaan sun ympärillä. Ootsä nyt sitten vihanen Katille?”
Pyry ei melkein uskonut, että oli sanonut sen ääneen. Yleensä hän jätti sanomatta vaikka jokin olisikin vaivannut häntä.
“En”, Aleksi vastasi. Se piirteli kuvioita hiekkaan eikä uskaltanut katsoa silmiin, kuin siten olisi ollut helpompi saada tarpeellinen sanotuksi: “Ei mua varsinaisesti haittaa, että joku randomi tyttö tietää meidän Minnistä, kun onhan se Katinkin asia. Mitä väliä sillä muka olis? Ei se… Mutta kun mä tiesin, että se tyttö on sun kavereitas enkä mä tienny että Kati ees tunteen sen ja mä olin ihan vitun varma, että sä olit puhunut sille ja sä et tiedä, miten paljon yhden bussimatkan aikana ehtii ajatella. Mä aattelin, et ehkä sekin, kun sä kerroit niistä kummituksista, oli vaan jotain pilaa ja sä vaan… että mä… Vaikka kyllä mä tiedän, ettet sä tekis silleen.”
Hetken oli hiljaista, kun Aleksi tuntui kokoavan ajatuksiaan eikä Pyry tiennyt, mitä olisi sanonut. Tai ajatellut. Hänen mielensä, tai ehkä sydämensä, tuntui olevan hieman sekaisin.
“Kuule”, Aleksi sanoi, “seuraavan kerran, kun mä oon täys idiootti, lyö mua tai jotain, jooko?”
Pyry ei voinut kuin purskahtaa nauruun. Aleksin ääni ja kasvojen ilme olivat hämmentävä yhdistelmä totisuutta ja leikinlaskua. Pyryllä ei ollut aavistustakaan miten se sen teki, mutta sille ei vain voinut olla nauramatta.
“Sovittu, ittehän pyysit”, Pyry sanoi yhä hymyillen ja naurua äänessään. Aleksi vastasi hymyllä, ehkä vähän helpottuneella sellaisella. Hänen kasojensa poikki kulki jotakin, niin mitätöntä, että se olisi ehkä jäänyt huomaamatta, jos poika ei olisi saman tien kääntänyt katsettaan pois Pyryn kasvoista hieman liian pikaisesti.
“Mitä?” Pyry kysyi ehkä vähän kiusatakseen toista.
“Ei mitään”, Aleksi väitti. Sitten se loi Pyryyn uuden katseen ja tuli kai toisiin ajatuksiin, sillä se totesi kuin asia ei mitenkään erikoisempi olisi: “Noi sun hymykuopat vaan näkyy aika harvoin.”
Hyvän aikaa Pyry vain istui hiekalla hengittäen viileää ilmaa keuhkoihinsa ja antaen aaltojen äänen huuhtoa mielensä taas rauhalliseksi. Enimmäkseen rauhalliseksi, kokonaan inhottava olo ei hänen sisältää suostunut lähtemään. Hän odotti koko ajan, että puhelin soisi. Ehkä Mira soittaisi ja kertoisi, miten oli sotkunsa korjannut, hänen omia sanojaan lainaten. Eniten Pyry ehkä kuitenkin toivoi, että Aleksi soittaisi ja pyytäisi anteeksi. Eikö se kuitenkin ollut edes sen velkaa? Ellei ollut liian ylpeä tehdäkseen sen, mitä Pyry alkoi jokaisen hiljaisen hetken venyessä enemmän pelätä.
Pyry päätti katsoa, oliko Aleksin otteesta jäänyt jälkiä hänen käsivarteensa. Poika kääri hihansa ylös ja käänteli kalpeaa käsivartta nähdäkseen paremmin. Ihosta erottui rivi pieniä, hyvin haaleita, pyöreitä mustelmia. Pyry katseli niitä tietämättä oikein, mitä ajatella. Hänellä vain oli niin perinpohjaisen kummallinen olo. Epätodellinen. Hän laski hihan kiireesti kuullessaan lähestyviä askeleita polulta. Samalla hänen pulssinsa hypähti merkittävän harppauksen ylöspäin.
Aleksi seisahtui parin metrin päähän Pyrystä näyttäen hirvittävän nololta ja melkein pelokkaalta. Se laski katseensa maahan ja vaikutti siltä kuin ei oikein uskaltaisi sanoa mitään.
“Mä… arvasin, et sä oot täällä”, Aleksi lopulta sanoi ja tuli lähemmäs, istui Pyryn viereen hiekalle. Aleksi loi katseen Pyryn käsivarteen - ehkä se oli nähnyt hänen tutkailevan kättä - mutta ei sanonut siitä mitään. “Kati soitti. Mä luulin… Pyry mä oon pahoillani, mä en vaan ajatellut, mä en ikinä ajattele ja mä olen hirvee idiootti. Anna mulle anteeksi. Mä vaan… mä olin ihan…. vittu mä oon ääliö.”
Miten Pyryn olisi pitänyt kyetä vastustamaan sellaista anteeksipyyntöä? Aleksi näytti ja kuulosti siltä kuin pelkäisi Pyryn langettavan sille jonkinlaisen hirveän tuomion tai jotain. Pyry sai vaikutelman kuin Aleksi ei olisi ollut ihan varma ansaitsiko se edes tulla luetuksi Pyryn ystäviin enää. Yleensä Pyry oli aina se, joka ei tuntenut ansaitsevansa muita ja näin päin se tuntui erikoiselta. Hyvällä tavalla. Miten hän olisi voinut enää olla vihainen? Enää hän ei myöskään muistanut syyttää itseään.
“Kyl mä ymmärrän… ei se niin…” Pyry aloitti.
“Se on just niin vakavaa. Mä haukuin sut pystyy ilman syytä ja… ja sattuko suhun?” Aleksi nyökäytti päätään Pyryn käsivartta kohden. Totta kai se oli nähnyt hänen tarkastelunsa.
“Ei”, Pyry vastasi. Aleksi ei näyttänyt vakuuttuneelta, ei lainkaan. Pyry antoi periksi. Hän kääri hihan ylös toistamiseen ja tunsi ihonsa nousevan kananlihalle kylmässä ilmassa. Aleksi käänsi Pyryn kättä varovasti kuin saadakseen valon osumaan ihoon sopivammalla tavalla. Se vaikutti vähän tarpeettomalta, mutta Pyry ei valittanut, sillä Aleksin käden lämpö tuntui mukavalta iholla.
“Vittu”, Aleksi sihahti ja rullasi Pyryn hihan takaisin alas, “Nyt ois sun vuoro huutaa mulle ja uhata ettet puhu mulle enää koskaan, tai jotain, ja mulle se ois ihan oikein. Vittu oo nyt ees vihanen!”
“Olisko siitä jotain hyötyä?” Pyry kysäisi olematta itsekään kovin varma, tarkoittiko hän kysymyksen pilailuksi. “Vaikka on se vähän kurja huomata miten vähän sä muhun luotat ja… Kaikki ei aina pyöri vaan sun ympärillä. Ootsä nyt sitten vihanen Katille?”
Pyry ei melkein uskonut, että oli sanonut sen ääneen. Yleensä hän jätti sanomatta vaikka jokin olisikin vaivannut häntä.
“En”, Aleksi vastasi. Se piirteli kuvioita hiekkaan eikä uskaltanut katsoa silmiin, kuin siten olisi ollut helpompi saada tarpeellinen sanotuksi: “Ei mua varsinaisesti haittaa, että joku randomi tyttö tietää meidän Minnistä, kun onhan se Katinkin asia. Mitä väliä sillä muka olis? Ei se… Mutta kun mä tiesin, että se tyttö on sun kavereitas enkä mä tienny että Kati ees tunteen sen ja mä olin ihan vitun varma, että sä olit puhunut sille ja sä et tiedä, miten paljon yhden bussimatkan aikana ehtii ajatella. Mä aattelin, et ehkä sekin, kun sä kerroit niistä kummituksista, oli vaan jotain pilaa ja sä vaan… että mä… Vaikka kyllä mä tiedän, ettet sä tekis silleen.”
Hetken oli hiljaista, kun Aleksi tuntui kokoavan ajatuksiaan eikä Pyry tiennyt, mitä olisi sanonut. Tai ajatellut. Hänen mielensä, tai ehkä sydämensä, tuntui olevan hieman sekaisin.
“Kuule”, Aleksi sanoi, “seuraavan kerran, kun mä oon täys idiootti, lyö mua tai jotain, jooko?”
Pyry ei voinut kuin purskahtaa nauruun. Aleksin ääni ja kasvojen ilme olivat hämmentävä yhdistelmä totisuutta ja leikinlaskua. Pyryllä ei ollut aavistustakaan miten se sen teki, mutta sille ei vain voinut olla nauramatta.
“Sovittu, ittehän pyysit”, Pyry sanoi yhä hymyillen ja naurua äänessään. Aleksi vastasi hymyllä, ehkä vähän helpottuneella sellaisella. Hänen kasojensa poikki kulki jotakin, niin mitätöntä, että se olisi ehkä jäänyt huomaamatta, jos poika ei olisi saman tien kääntänyt katsettaan pois Pyryn kasvoista hieman liian pikaisesti.
“Mitä?” Pyry kysyi ehkä vähän kiusatakseen toista.
“Ei mitään”, Aleksi väitti. Sitten se loi Pyryyn uuden katseen ja tuli kai toisiin ajatuksiin, sillä se totesi kuin asia ei mitenkään erikoisempi olisi: “Noi sun hymykuopat vaan näkyy aika harvoin.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)