LPVJ 15. osa

(Varoitus: sisältää itsetuhoisuutta sekä elämäänsä pettyneen hahmon vuodatusta uskonnollisista asioista. Tekstin ei ole millään lailla tarkoitus loukata ketään tai väittää jotakin maailmankatsomusta toista paremmaksi, vaan kyse on hahmon täysin subjektiivisista mielipiteistä.)


“Miksi juuri minä? Sen mä tahtoisin tietää. Miks te valitsitte just mut teidän silmätikuksi? Olenko mä todella niin paljon huonompi kuin muut, tyhmempi ja rumempi ja teitä alempana? Miksi te haluatte, et mulla on näin paha olo? Onks siitä jotain hyötyy teille, mitä tyydytystä te siitä saatte, et mul on paska fiilis ja sängystä nouseminen on työn ja tuskan takana? Mä tosiaan toivon, että siitä vittu on teille jotain apua ettei mun kärsiminen ihan turhaa oo! Olis munkin elämällä joku tarkotus! Mut miks just mä? Ettekö te vois antaa mun jo olla? Ees vähän lomaa tästä helvetistä, jonka te ootte mulle luoneet?”

Se oli 14-vuotiaan Minnin sinisellä tussilla kirjoittama vuodatus. Pyry käänsi sivua. Hänestä tuntui kuin kysymykset olisivat jollain tavalla tuijottaneet häneen sivulta odottaen yhä vastauksia, joita ne eivät vielä olleet löytäneet. Ainakin Minni oli tuolloin vielä kyseenalaistanut kiusaamisen ja jatkuvasti hänelle toitotetun huonommuutensa. Jos vain joku olisi pelastanut hänet tuossa vaiheessa, kaikki olisi voinut kääntyä hänelle hyväksi.

“Hei päiväkirja. Tänään mä kerroin Tessalle. Tai ainakin mä yritin kertoo, et mua masentaa ja mä oon miettiny viiltelyä ja joskus jopa kuolemaa. Mä luulen, ettei se ymmärtänyt. Ehkä mä olin tyhmä kun luulin, et kukaan ymmärtäisi, kun mähän oon vaan huomionhakuinen pikkutyttö, jolla on oikeesti kaikki hyvin. Ei kai ois pitänyt mainita sitä viiltelyä. Mut niin, päiväkirja, tiiätkö mitä Tessa sano? Se käski mun rukoilla ja lupas rukoilla mun puolesta, oishan se pitänyt arvata. Mut oonhan mä yrittänytkin. Musta vaan tuntuu, että toi taivas on ihan yhtä tyhjä kun mun sisin.”

Pyry muisti toisenkin maininnan, jossa tyttö puhui rukoilusta ja lohdun etsimisestä uskosta, se oli vuotta myöhemmältä ajalta. Tai ei se oikeastaan ollut vain yksi maininta vaan kokonainen vihko täynnä vaihtelevia mielipiteitä. Se näkyi olleen aikaa, jolloin Minni oli käynyt rippikoulua. Aluksi tyttö oli vaikuttanut tulleen uskoon ja takertunut rukouksiinsa ja enkeleihinsä vimmaisen epätoivoisesti. Lukuisat sivut olivat täyttyneet enkelihahmoista, ja korkeammalle voimalle tehdyistä lupauksista, mutta sitten hän oli kuin vähitellen luovuttanut. Rukoukset olivat vaihtuneet suoranaiseen vihaan Jumalaa kohtaan, joka ei vastannut hänelle. Oli vain jättänyt yksin kuten tytön mielestä kaikki muutkin. Hän ei siis selvästi ollut mitään edes sille, jonka piti huolehtia jokaisesta.

Kyseisellä jaksolla Minni oli kuin etsimällä etsinyt syitä vihata Raamatun Jumalaa. Kuin hän ei enää olisi jaksanut tai uskaltanut vihata kiusaajiaan. Ehkä oli ollut helpompaa vihoitella kaukaiselle olennolle, johon ei ehkä edes uskonut, kuin oikeille ihmisille. Pyryllä ei sinänsä ollut mitään uskontoja tai niiden jumalia vastaan, mutta hänestä Minnin vihaisten sanojen lukeminen oli jollain tavalla helpompaa kuin monen muun kohdan. Vihasta vähintäänkin hehkui elinvoimaa.

Yksi Pyryn vieressä lojuvista vihoista oli Minnin viimeinen. Hän oli lukenut senkin jo kertaalleen, mutta avasi sen kuitenkin vielä uudelleen. Hän lehteili esiin viimeisen sivun, jolle oli kirjoitettu. Tämä vihko oli jäänyt kesken. Sen lopussa olevat tyhjät sivut tuntuivat kirkuvan ja niitä oli kummallisen paljon vaikeampi katsella kuin suurinta osaa tekstistä. Viimeisellä sivulla luki:

“On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin
teille laulamme nyt näkemiin”

Pyry muisti tuon laulun ala-asteen päättäjäisistä. Jos hän oikein pinnisti muistiaan hän kykeni jopa näkemään mielessään kultatukkaisen Minnin seisomassa kuudesluokkalaisten rivissä kuuntelemassa muun koulun laulavan hänen luokalleen jäähyväislaulua opettajien kyynelehtiessä. Pyry oli ollut silloin kolmannella luokalla. Hän mietti surullisena, että ehkäpä tuo kappale jollain lailla kuvasi Minnin onnellisen elämän loppua. Sitä seurannut perheen muutto ja kiusatuksi tuleminen oli ehkä merkinnyt tytölle jonkinlaista kuolemaa, joten miksei hän myös päättäisi koko elämäänsä tuon laulun sanoihin. 

Laulunsanoja seurasi enää yksi ainoa toteamus kirjoitettuna siististi säkeen alle: “Tänään mä otan selvää, miltä lentäminen tuntuu.” 

Sitten pelkkää julmaa tyhjyyttä.

Pyry laski vihon viereensä matolle ja nojasi selkäänsä vähän paremmin Aleksin huoneen seinää vasten. Hänen katseensa vähän kuin unohtui tarkastelemaan Aleksia, joka makasi maton toisella reunalla valkoinen kissa rintansa päällä ja katsellen kattoa sinisissä silmissä hajamielinen katse. Poika silitteli laiskasti kissaa, joka vastasi yhtä laiskalla kehräyksellä. Hiljaisuus oli jollain tavalla kummallisen kotoisa. Enää Aleksi ei vaikuttanut yhtä hermostuneelta kuin näyttäessään päiväkirjoja ensimmäistä kertaa. Enää se ei ollut varuillaan kuin voisi mennä rikki väärästä sanasta. Pyrystä oli mukavaa ajatella, että se johtui luottamuksesta.

Pörröinen Muru-kissa haukotteli ja korjasi asentoaan mieluisammaksi. Aleksi käänsi päätään voidakseen hieman unisesti katsella Pyryä. Oli kuin hän olisi miettinyt, sanoako vai eikö sanoa jotakin. Hän ilmeisesti päätyi myönteiseen vastaukseen.

“Tiiätkö, tosta Minnin jutusta kyllä seuras jotain hyvääkin. Ilman sitä me ei oltaisi ikinä muutettu takasin tänne”, poika sanoi hiljaa ja kääntyi sitten taas tuijottelemaan kattoon sulkien hetken kuluttua silmänsä.


Pyry ei oikein tiennyt, mitä hänen ajatuksensa sillä hetkellä tekivät. Niistä oli turha yrittää ottaa kiinni tai sitten hän ei vain uskaltanut yrittää tosissaan. Joka tapauksessa Aleksin sanat tekivät hänet ehkä tarpeettomankin iloiseksi, sillä hän halusi ajatella olevansa se hyvä asia, joka puolestaan oli seurannut muutosta. Hän tiesi, että Aleksi olisi asunut ihan mielellään kaupungissakin, joten ei kai pelkkä tuppukylään muutto voinut häntä niin erityisesti ilahduttaa? Ainakin Pyry itse oli monesti huomannut olevansa tyytyväinen asioiden nykyiseen tilaan, sillä muuten hänestä ja Aleksista ei olisi tullut ystäviä. Se taas tuntui tarkoittavan, että hän oli tyytyväinen myös Minnin kuolemaan ja se sai hänet tuntemaan olonsa kauhean syylliseksi ja hirvittäväksi ihmiseksi. Aleksin sanat helpottivat sitäkin tunnetta.

Ainakaan Pyry ei tiennyt, mitä olisi Aleksille vastannut. Aleksin kanssa mukavaa olikin se, ettei hänen aina tarvinnutkaan osata. Toinen tiesi kuitenkin jo, mitä hän olisi sanonut - Pyry ei oikein tiennyt, miten se toimi, mutta se toimi. Ja hän piti siitä. Hän oli joskus yrittänyt miettiä, miksi juuri Aleksin seurassa oli niin helppo olla ja miksi tästä oli niin helppo pitää. Tai oikeastaan Pyrystä joskus tuntui, että hänen oli vain mahdotonta pitää Aleksista yhtään sen vähempää, vaikka olisi yrittänytkin. Ei hän koskaan ollut tullut mihinkään järkevään tulokseen pohdinnassaan ja niinpä hän oli jättänyt sen sikseen.

Muru venytteli ja hypähti pois Aleksin rinnalta. Pyry kurkotti kättään silittääkseen kissaa, joka oli nokostensa jäljiltä miellyttävän lämpöinen.