Ruokala humisi ympärillä ja söi miltei kokonaan Pyryä vastapäätä istuvan Roopen puheen. Pyry ei olisi oikein muutenkaan pystynyt keskittymään tämän kertomukseen siitä, mitä koulun omana humoristina tunnettu biologian opettaja oli viime oppitunnilla tehnyt. Hän oli liian kiireinen oman henkilökohtaisen kriisinsä potemisessa. Hänestä tuntui kuin hänen päänsä olisi ollut läpinäkyvä kuin lasinen kalamalja, jossa hänen ajatuksensa uiskentelisivat kaikkien nähtävillä. Kuitenkaan Roope vain ei ilmeisesti nähnyt niitä, sillä hän jatkoi puhettaan aivan normaalisti tunkien välillä lihapullan palan suuhunsa.
Pyry oli myös aivan liian tietoinen siitä, että jokusen pöydän päässä heistä Aleksi istui syömässä sen blondinsa kanssa, Pyry oli saanut kuulla, että sen nimi oli Iina. Hän tiedosti aivan liian selvästi, että olisi halunnut tytön katoavan ja Aleksin olevan hänen seuranaan. Vain hänen. Mikä oli typerää eikä sen niin olisi kuulunut olla. Ei Pyryn olisi pitänyt olla mustasukkainen, sillä ei kai sitä miksikään muuksi kuin mustasukkaisuudeksi voinut kutsua. Mutta hän ei voinut mitään sille, että Aleksilla oli tyttöystävä, tyttöystävä, niin kuin pitikin.
Pelkkä ajatus siitä, että Aleksi saisi koskaan kuulla ajatuksista, joita Pyryn päässä parhaillaan pyöri, tuntui kauhistuttavalta. Ei, Pyry unohtaisi ne ja selvittäisi päänsä. Ehkä tämä oli vain jokin typerä, ohimenevä impulssi, mielenhäiriö, joka ehkäpä jopa kuului teini-ikään. Niin se varmasti oli.
Pyry sai samassa muuta ajateltavaa, kun Kati ilmestyi jostain sievänä ja tyylikkäänä kuten aina ja laski tarjottimensa Pyryn viereen katkaisten Roopen puheen. Pyry oli hieman hämmentynyt siitä, että tyttö päätti ilmaantua heidän pöytäänsä, vaikka kai sillä olisi ollut vaikka millä mitalla kavereita ympäri ruokalaa. Eihän Pyry edes osannut lukea itseään tytön kavereihin, eivät he olleet juuri edes puhuneet keskenään.
“Moi”, Kati sanoi hymyillen sekä Pyrylle että Roopelle, jonka kasvoilta säteili yllättyneisyyttä, “ei kai tää paikka ollu varattu?”
“Ei, ei ollu”, Pyry onnistui vastaamaan. Hän kykeni tuntemaan Roopen häneen sinkoamat kysyvät katseet. Yksi niistä ilmeisesti tiedusteli, saattoiko Kati kenties olla Pyryn ihastus tai jopa tyttöystävä tai jotain siihen suuntaan. Pyry pudisti huomaamattomasti päätään ennen kuin edes ehti oikein ajatella, ja Roope vaikutti piristyvän.
“No voi vittu”, Kati tuhahti tarjotintaan silmäillen, “mä unohdin ottaa vettä, oon mäkin tyhmä.”
Tyttö työnsi tuoliaan taaksepäin päästäkseen nousemaan, mutta Roope keskeytti hänet hörpättyään pikaisesti oman maitolasinsa tyhjäksi: “Mä voin tuoda sulle, mä olin muutenkin menossa hakeen lisää maitoa.”
Katin kasvoille syttyi aurinkoinen hymy. “Oisit sä niin kiltti?”
“Nääh, pikku juttu”, Roope vastasi ja lähti kiireesti harppomaan juomapistettä kohti. Kiirehtimisestä tuskin olisi mitään hyötyä, sillä ruoanottolinjalla oli melkoinen ruuhka. Kati pyydysti haarukkaansa salaatin lehden ja vei sen elegantisti suuhunsa tilanteen haiskahtaessa kummallisesti laskelmoidulta.
“Ei oikein huvittanu tunkea noiden seuraan”, tyttö sanoi heilauttaen haarukkaansa Aleksia ja Iinaa kohti, “Eikä se johdu siitä et mä tuntisin häiritseväni niitä. Noita kahta kun kattoo, näkee vaan feikkiä ja se ei oo Aleksin tapasta, enkä mä pidä siitä yhtään. Toi Iina on vitun ärsyttävä. Mut anyway, mitäs sulle kuuluu?”
Pyry oli hieman hämmentynyt, sillä hän ei oikein käsittänyt, miksi hänen kuulumisensa Katia kiinnostaisivat. “Ym, ei mitään erikoista…”
“Mmm, se on vissiin ihan hyvä. Ei mitään erikoista. Sä vissiin oot aika paljon Aleksin kanssa vai mitä? Se on hyvä, et sillä on tollanen kaveri, sähän tiedä, miten sillä on ollu aika vaikeeta viimeaikoina”, Kati puheli tökkien ruokaansa lautasella ja näyttäen kauniilta. Niin, kyllä Kati todella oli hyvin kaunis ja selvästi kauniimpi kuin serkkunsa, eikö vain? Selvästi.
“Se oli aika traagista, se Minnin juttu”, tyttö jatkoi, “Mä en paljon sen kanssa enää ollutkaan tekemisissä, me nähtiin vaan tyyliin jouluna ja sillonkin se tykkäs vaan istua omissa oloissaan. Mut on se silti… Kukaan ei oikein tajunnu huolehtia siitä, ihmisiä ei pitäs koskaan vaan jättää olemaan omissa oloissaan. Siis niin ku pidemmiks ajoiks. Lapsina me leikittiin Minnin kanssa aika paljon yhdessä…. Musta tuntuu et Aleksi on ottanut sen paljon raskaammin, kun mitä se näyttää. Tai ainakaan mulle. Mut onneks se ei oo yksin niin ku Minni. Hyviä ystäviä on aika vaaikee löytää, vai mitä?”
Pyry yritti miettiä, miksi Kati näki tarpeelliseksi kertoa tämän hänelle. Ei sillä, että kaikkiin tekemisiin pitäisi aina olla jokin tarkkaan harkittu syy, mutta tuntui omituiselta, että Kati yhtäkkiä koki tarvetta avautua Pyrylle näin. Oliko se ehkä huolissaan Aleksista ja halusi ilmaista sen Pyryllekin? Vai tahtoiko se ehkä vain varmistaa Pyryn todella olevan kunnollinen ystävä? Kun kukaan ei ollut tajunnut pitää Minnistä huolta, niin ehkä Kati oli päättänyt, että niin ei kävisi enää toistamiseen.
Pyry ei ehtinyt vastata Katille ennen kuin Roope palasi laseineen ja aurinkoinen hymy ilmestyi jälleen tytön kasvoille kuin kerros meikkiä.
“Voi kiitti”, Kati sanoi vastaanottaessaan pojan ojentaman vesilasin, “mä en tiiä, miten mä sen unohdin.”
Roope oli selvästi tyytyväinen tytön kiitoksiin ja hän ja Kati aloittivat tyhjänpäiväisen jutustelun, johon Pyrykin silloin tällöin otti osaa. Hän vain ei ollut kovin hyvä tyhjänpäiväisessä jutustelussa ja vähän väliä hänen katseensa valui Aleksin suuntaan. Feikkiä, Kati sanoi. Ja toisaalta, eihän Aleksi juuri viettänyt aikaa Iinansa kanssa muuten kuin koulussa eikä oikeastaan edes puhunut tytöstä, joten Kati saattoi hyvin olla oikeassa. Mutta mitä senkin sitten olisi pitänyt tarkoittaa?
Hetken kuluttua Pyry tuli tietoiseksi Katin terävistä silmäyksistä, jotka kohdistuivat häneen vaivihkaa puheiden lomassa. Eivät ne epäystävällisiä katseita olleet, vain teräviä, arvioivia, kuin ne porautuisivat Pyryn pään sisälle. Tai ainakin tyttö yrittäisi sitä. Se sai kultakalamalja-tunteen palaamaan ja Pyry tunsi jälleen olonsa hienoisen epämukavaksi. Hän laski katseensa lautaseensa ymmärtämättä oikein mitään enää. Kunpa hän olisi voinut lukea ihmisten ajatuksia ja selvittää siten, mitä kukakin tarkoitti. Olisipa hän tiennyt edes, mitä hänen omat ajatuksensa tekivät. Miksi kaikesta piti tehdä jotenkin mutkikasta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti