LPVJ 16. osa

Sinä päivänä myrskysi. Säätila talon ulkopuolella oli kohtalaisen mukava ja syksyinen, mutta punamullalla maalattujen seinien sisällä ukkosti. Pyry oli viettänyt koko päivän kuunnellen musiikkia, jotta ei tarvitsisi kuunnella mitään muuta. Pitkään äiti ja isä olivatkin olleet väleissä keskenään ja he olivat olleet kuin oikea, onnellinen perhe. Sitä oli kestänyt niinkin pitkään, että ilmassa oli alkanut itää toivo siitä, että tällä kertaa yhteisymmärrys kestäisi, mutta nyt taas jokin typerä asia oli muuttanut sen. Se oli aina jotakin typerää ja tällä kertaa Pyryllä oli hatara aavistus, että se liittyi joululahjoihin. Vaikka jouluunkin oli vielä runsaasti aikaa.

Alkoi olla jo ilta ja Pyry arveli olevan taas turvallista mennä alakertaan. Täytyihän hänenkin vanhempiensa väsyä ja Pyryn hakea itselleen jotakin syötävää. Hänen kasvonsa saivat tuntea, että hän oli ollut pahasti väärässä eikä riitely ollut vielä ohi. Hän oli tuskin ehtinyt kääntyä keittiön oviaukkoon, kun jotakin mäjähti voimalla hänen oikeaan poskeensa ja putosi sitten kilisten lattialle. Pyry tuijotti paikalleen jähmettyneenä mukin palasia jalkojensa juuressa posken sykkiessä kuumana sydämen lyöntien tahtiin ja lämpimän verinoron alkaessa valua hitaasti poskea pitkin kuin kyynel. 

Nostaessaan katseensa Pyry kohtasi äitinsä kauhistuneet silmät. Tuskin äiti olisi saanut avattua niitä enää yhtään suuremmiksi vaikka olisi yrittänyt. Molemmat tämän kädet painautuivat suulle kuin siten voisi jotenkin tehdä tehdyn tekemättömäksi. Isä oli edelleen puoliksi kyyryssä väistettyään vaimonsa paiskaaman mukin ja hetken oli kuin joku olisi painanut paussi-nappulaa. Sitten Pyry huomasi, miten isän yhtä lailla kauhistunut ilme alkoi näyttää merkkejä muuttumisesta kohti jonkinlaista tyytyväisyyttä; nyt hänellä olisi jälleen uusi kortti hihassaan vaimon kanssa riitelyä varten. Pyrylle se oli viimeinen pisara ja hän kääntyi kiirehtiäkseen pois välittämättä peräänsä kiirivistä huudoista.

Hän veti nopeasti kengät jalkaan, mutta takki jäi unohtuneena naulakkoon hänen nähdessään äidin suuntaavan peräänsä. Pyry ei halunnut keskustella asiasta, hän halusi vain pois ja olla rauhassa. Yksin. Hänen täytyi saada olla yksin. Pihalla hän jo melkein juoksi päästäkseen karkuun.

Mennessään Pyry painoi hihan poskeaan vasten tietämättä oikein tarkkaan, minne menisi. Hän ei halunnut kenenkään löytävän itseään, joten hän katsoi parhaaksi olla menemättä järvelle, sillä Aleksikin oli alkanut viettää aikaansa siellä aina silloin tällöin. Sen sijaan hän otti suunnan kohti järveä reunustavaa metsää ja valitsi lenkkipoluista aina mahdollisimman pienen haaran. Lopulta hän päätti olevansa tarpeeksi kaukana ja istuutui vähän matkan päässä polusta kasvavan valtavan männyn juurille.

Hän painoi päänsä runkoa vasten ja tunsi olonsa kurjaksi. Oli vaikea arvioida, miten suuren jäljen mukin terävä pohja oli kaivanut, mutta ainakin se teki kipeää. Pyryn päässä pyöri varsin epämukavalla tavalla - se oli hänen aivojensa tapa suhtautua vuotaviin haavoihin. Pyry inhosi sitä, muttei voinut asialle mitään. Tuuli suhisi oksien lomassa ja sai Pyryn palelemaan, kuin jopa luonnonvoimat olisivat päättäneet kääntyä häntä vastaan. Se oli täydellisen hirveää.

Joskus Pyryn oli vaikea käsittää, miksi hänen vanhempansa väen väkisin pysyivät naimisissa keskenään ja saman katon alla. Vaikka oikeastaan kyllähän hän tiesi syyn, joka sai heidät pysymään yhdessä: hän ja Lumi. Hän arveli vanhempiensa päättäneen odottaa edes siihen asti, että lapset muuttaisivat pois, mihin ei enää niin pitkä aika olisi. Pyry ja Lumi olivat perheen koossa pitävä sinetti ja he siinä rikkoutuisivat, jos perhe hajoaisi. Vaikka toisaalta ei Pyry tuntenut itseään kovin ehjäksi näinkään. Joskus tuntui, että olisi ollut helpompaa, jos vanhemmat vain ottaisivat ja eroaisivat. Ehkä siten jonkinlainen rauha palaisi elämään. Sitä hän ei kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa ääneen.

Pyry oli hyvin uppoutunut itsesääliinsä, kun yhtäkkiä polulta kuuluva ääni oli säikäyttää hänet ulos nahoistaan: “Hei mitä sä siellä teet?”

Se oli Aleksi, totta kai se oli Aleksi. Verkkareissa ja hieman hikeä otsalla. Miksi ihmeessä senkin piti juosta näin syrjäisillä reiteillä, joita kukaan ei käyttänyt? Pudonneet oksat alkoivat napsahdella poikki askelten alla pojan tullessa Pyryn luo. Sen kasvoilla huoli syveni sen kyykistyessä tarkastelemaan Pyryä.

“Mikä sulla on?” Aleksi kysyi kulmat kurtussa siirtäen Pyryn kättä nähdäkseen kasvojen ruhjeen. “Mistä toi tuli?”

Pyry siirsi katseensa pois osoittaakseen, ettei hänellä ollut aikomusta vastata. Hänen ei tarvinnut kertoa Aleksille, ei hänellä ollut mitään velvollisuutta vastata. Aleksi tarkasteli häntä hetken; kasvoja, joiden täytyi olla kalpeat niille valuneen veren alla, mahdollisesti massiivista alkavaa mustelmaa ja ehkä aavistuksen punoittavia silmiä. Pyrystä tuntui, kuin toisen pojan katse olisi ollut jotain kiinteää, jonka liikkumisen kasvoilla pystyi fyysisesti tuntemaan. Mutta ei hänen silti tarvitsisi tälle vastata.

Aleksi hymähti. “No kai tolle nyt jotain pitäis tehdä, vai mitä? Tuu.”

Aleksi veti Pyryn ylös ja talutti tämän polulle lämpimät sormet Pyryn laihan ranteen ympärille kiertyneinä. Pyry mietti Aleksia seuratessaan, miten parhaiten ilmaisi, ettei aikonut mennä kotiin. Hän ei oikein tiennyt, miten sen perustelisi, mutta pian hän huomasi, ettei ollut tarvettakaan. He olivat menossa Aleksin kotiin.

He menivät sisään talon takana olevasta ovesta, josta pääsi suoraan keittiöön. Keittiöstä löytyi myös lääkekaappi, josta Aleksi etsi tupon pumpulia ja haavanpuhdistusainetta. Sillä aikaa Pyry pesi kätensä, joka oli tahriutunut vereen. Sitten hän ojensi kätensä ottaakseen desinfiointiaineeseen kastetun pumpulin Aleksilta, mutta tämä vetikin sen kauemmas.

“Ethän sä itse nää, missä se haava on”, Aleksi tuhahti kuin Pyryn olisi ilman muuta pitänyt tajuta se muutenkin. Pyry ei viitsinyt ruveta väittelemään, joten hän vain antoi Aleksin puhdistaa haavan. Se tuntui oikeastaan aika mukavalta, puhdistusaine oli sellaista sorttia, joka ei edes kirvellyt. Parin sipaisun jälkeen Aleksi vei toisen kätensä Pyryn takaraivolle kai pitääkseen pään paremmin paikallaan, ja oikeastaan sekin tuntui mukavalta. Sitten Aleksi asetti huolellisesti suuren laastarin haavalle ja tarkasteli lopputulosta lähes häviävän pieni hymyn aavistus silmissään. 

“Sulla on vieläkin verta naamassas, sähän oot oikein levittänyt sen tolla hihallas”, Aleksi totesi kuin ajatus olisi äkkiä pälkähtänyt hänen mieleensä. Hän kääntyi repäisemään paperinpalan talouspaperirullasta, kasteli sen ja palasi Pyryn kasvojen kanssa hyörimisen pariin. Pyryllä oli etäinen aavistus, että Aleksi teki vähän turhankin tarkkaa työtä eikä ainakaan kiirehtinyt, mutta ei Pyrylle tullut mieleenkään valittaa. Hänellä oli jo paljon parempi olo ja kostea talouspaperi tuntui kummallisen miellyttävältä liukuessaan viileänä ihoa pitkin, eksyessään vahingossa hipaisemaan suupieltä ja jatkaessaan matkaa leuan kaarta seuraten.

Keittiön ovi heilahti auki ja Aleksi oli vähällä pudottaa paperitollon käsistään. Pyrykin hätkähti ja tervehti sisään astunutta Aleksin äitiä hermostuneella hymyllä Aleksin heittäessä märän paperin roskikseen.

“Ai moikka taas Pyry!” nainen tervehti iloisesti ja huomasi sitten Pyryn laastarin, “Mutta mitäs sulle on käynyt?”

Pyry avasi suunsa tietämättä oikein, mitä sanoa. Totuutta hän ei halunnut kertoa ja vaikka hän olisikin osannut valehdella, yhtäkään tekosyytä ei tullut hänen mieleensä.

“Oksa raapas sitä”, Aleksi vastasi Pyryn puolesta ja sanoi sitten Pyrylle: “Tuu mennään.”

Pyry seurasi Aleksia tämän äidin ohi olohuoneeseen ja sitä kautta eteiseen. Aleksi heitti hänelle naulakosta takin juurikaan hidastamatta jatkaessaan matkaa ulos. Pyry veti liian ison takin ylleen hieman epäröiden ja seurasi perässä.

“Kiitti”, Pyry sanoi ulkona tarkoittaen sitä todella. Kiitos kattoi niin takin, laastarin kuin hänen puolestaan valehtelunkin ja senkin, ettei hänen ollut tarvinnut sanoa sanakaan ennen kuin nyt eikä hän silti tuntenut itseään typeräksi sen tähden. Mahtoikohan Aleksi tietää, miten paljon viimeksi mainittu Pyrylle merkitsi? Joka tapauksessa Pyry ei ollut enää hiukkaakaan pahoillaan siitä, että oli tullut löydetyksi.

“Mitäs siitä”, Aleksi vastasi hartioitaan kohauttaen. “Sä et kai sit oo vielä menossa kotiin vai mitä?”

Pyry oli jo aikeissa vastata, kun hänen aivonsa saivat kuullun prosessoinnin valmiiksi ja hän valitsi uudet sanat: “Mistä sä niin päättelet?”

“En mä tiiä, sä vaan näytit vähän siltä.”

Pyry hymähti vastaukseksi ja vähän aikaa he kävelivät hiljaisuudessa suunnaten kohti talon takaa alkavaa metsää. Pyry ei ollut ennen käynyt siinä metsässä ja hän huomasi pian, miten kaunista ja avaraa siellä oli. Havupuiden joukossa kasvavat lehtipuut olivat värjäytyneet kirkkaisiin syysväreihin ja siellä täällä mättäillä kasvoi puolukoita, punaisina veripisaroina vihreällä sammalliinalla. Pyry mietti, että ehkäpä Aleksi oli tuonut hänet tänne yrittääkseen piristää häntä. Taisi se suunnitelma toimia melko hyvinkin. Hänen oli mukavan lämmin Aleksilta lainatussa takissa ja vaate tuoksui vieraalta, mutta silti kummalla tavalla omalta. Sen ei olisi pitänyt tehdä häntä niin iloiseksi.

Aleksi loi toisinaan lyhyen silmäyksen Pyryn laastariin kasvoillaan huolta, vaikka se kuinka olikin yritetty peittää. Lopulta poika kysyi, kuin ei enää voisi olla kysymättäkään: “Onks sulla kaikki hyvin, Pyry?”

Ehkä se oli hiljainen äänensävy, jolla sanat lausuttiin tai sitten katse vaaleatukkaisen pojan silmissä, mutta Pyry huomasi kertovansa hänelle. Kertoi, millainen kulissi heidän perheensä oli ja miten sai pelätä sen repeytymistä. Pyry huomasi, että kun hän kerran oli avannut suunsa, sanat vain jatkoivat virtaamistaan vaivatta jättäen puhdistavan tunteen jälkeensä. Hän ei ehkä ollut edes ollut tietoinen siitä, miten paljon tunteita oli laittanut sulkuportin taakse, ennen kuin nyt löysi ne. Tapa, jolla Aleksi katsoi häntä hänen puhuessaan, teki siitä vielä helpompaa. Pyrylle tuli vahva tunne, että hänestä ja hänen ongelmistaan välitettiin ja juuri sitä tunnetta hän oli todella tarvinnutkin.

“Ja tota sä et oo kertonu mulle”, Aleksi sanoi Pyryn lopetettua. Sanojen sävy ei ollut moittiva, mutta silti Pyrystä oli helpointa siirtää katseensa maahan. Hän oli selostuksensa jäljiltä hienoisessa tunnekuohussa, mistä seurasi, että hän oli hyvin lähellä kyyneliä. Toinen hän aivojensa typeristä ominaisuuksista, joille Pyry ei voinut mitään. Eräs syy, joka esti häntä puhumasta oikein mistään ongelmistaan olikin juuri se, että puhuminen olisi todennäköisesti tuonut kyyneleet hänen silmiinsä ja hän todella inhosi itkeä kenenkään nähden.

“No voi nyt vittu sun kanssas”, Aleksi hymähti ja astui lähemmäs Pyryä vetääkseen tämän halaukseen. 

“Idiootti”, Aleksi kuiskasi, mutta äänensävy pehmensi haukkumasanan ja muutti sen merkityksen. “Et enää salaa multa tommosia, onks selvä?”

“Mmm”, Pyry myönsi Aleksin olkaa vasten. Nyt hänen kyyneleensä todella valuivat äänettöminä kasvoille, mutta se ei oikeastaan haitannut. Hänen oli vain liian hyvä olla siinä Aleksin tiukassa otteessa. Taisi olla aika pitkä aika, hyvinkin pitkä rehellisesti sanoen, siitä kun Pyryä oli viimeksi ihan kunnolla halattu. Jokin sanoi hänelle, että sen olisi kuulunut tuntua omituiselta tai vähän kiusalliselta ehkäpä, tai vähintäänkin vähemmän hyvältä kuin se tuntui. Pyry otti vapauden olla huomioimatta kyseistä pikkuääntä. Aleksi tuntui lohdulliselta ja tuoksui deodorantilta ja vähän hieltä ja metsältä ja hetken muulla maailmalla ei ollut väliä. Se melkein sattui.

Kun Aleksi viimein irrotti kätensä Pyryn ympäriltä ja kysyi, oliko hän jo paremmalla mielellä, Pyry tiesi pitävänsä hänestä aivan liikaa. Hän piti siitä, miten metsän hämärä valo silitteli Aleksin kasvoja ja sai hänet näyttämään miltei satuolennolta, joltain joka oli liian hyvää ja kaunista ollakseen totta. Pyry tiesi, ettei sellaisia kuulunut ajatella ystävästä ja ettei ystävän katselemisen olisi pitänyt aiheuttaa sellaista lepatusta rinnan seudulla. Sen tajuaminen tuntui kummalliselta, vähän kipeältä ja pelottavaltakin ja silti hän ei voinut olla pitämättä siitä kutinasta vatsan pohjalla, minkä Aleksin seura aiheutti. Oli kai aiheuttanut jo pitkään.