KOI #4

Päivä oli siihen mennessä lämpimimpiä ja kesäisimpiä. Jopa varjossa suuren trampoliinin päällä saattoi vihdoin todella nauttia lämmöstä, ei ollut myöskään tuulta, joka olisi saanut värisemään kylmästä. Miska makasi trampoliinilla edessään kirja, johon hän ei ollut ehkä alkujaankaan aikonut keskittyä. Hän vain halusi olla. Ei tehnyt mieli tehdä oikeastaan mitään muuta kuin maata paikallaan ja kuunnella ympärillä pörräävää kesää. Hänen oli myös siinä sivussa kuunneltava omia ajatuksiaan, jotka hän olisi halunnut sulkea pois, mutta ei pystynyt. Niiden ajatusten takia hänen olikin vaikea keskittyä lukemiseen tai mihinkään muuhunkaan. Kirja oli pelkkä tekosyy, sillä pelkkä makoileminen keskellä päivää aiheutti hänelle huonon omatunnon. Voisi hän yrittää edes näyttää siltä kuin tekisi jotakin, eläisi, olisi normaali.

Pihatieltä kuuluva rapina sai hänet nousemaan istumaan ja tiirailemaan kummastuneena äänen aiheuttajaa. Molemmat vanhemmat olivat kotona eikä hänelle ollut ainakaan kerrottu vieraista. Vatsaan kietoutui tiukka solmu hänen miettiessään sitä vaihtoehtoa, että joutuisi tervehtimään ja sosialisoimaan jonkun mahdollisesti äidin tuttavan kanssa. Äiti vieraili aina silloin tällöin naapureiden luona ja nämä tekivät samoin. Ei kuitenkaan niin usein, ettei äiti kyllästyisi varoittamaan häntä tulevista vieraista etukäteen.

Ajatukset ehtivät tuskin edes muodostua, kun Miska jo näki tulijan. Tomi sieltä pyöräili ja heilautti kättään iloisesti Miskan nähdessään. Miskan rintaan kerääntynyt jännitys suli pois tai ainakin lientyi huomattavasti. Ihmetys sen sijaan jäi. Mitä ihmettä Tomi täällä teki?

Tomi jätti pyöränsä talon seinustalle ja käveli trampoliinille.

”Moi, mites menee?” Tomi kysyi kuin missään ei olisi mitään kummallista.

”Moi vaan, eipä tässä mitään erikoista”, Miska vastasi ja viittasi Tomiakin nousemaan trampoliinille. Tämä potki kengät jaloistaan ja kiipesi Miskan seuraksi. Nyt Tomi myös näytti tajuavan Miskan ihmetyksen.

”Eiks sun äiti sanonu sulle mitään?” hän kysyi naurahtaen. ”Mä näin sen kaupassa ja se käski mun tulla käymään.”

”Ai, niinpä tietysti”, Miska totesi eikä ollut enää oikeastaan yllättynyt ollenkaan. Sitten hänen mieleensä pasahti, mitä todennäköisesti tarkoitti se, että Tomi oli ollut käynyt täällä kaupassa. ”Ootko sä pitemmänkin aikaa näillä nurkilla?”

Tomin kasvoilla häivähti jonkinlainen hymy, jonka hän kuitenkin saman tien sai piilotettua. ”Joo, koko kesän. Lähetin mä siitä sullekin viestiä.”

Nolostuksen aalto kuohahti kuumana Miskan ylitse ja hän selitti jotain lataamatta jääneestä akusta. Tottahan se olikin, että hänen kännykkänsä oli sähköä vailla, ties kauanko se oli ollut kuollut, kun Miska ei ollut vaivautunut lataamaan sitä. Ei häneen kukaan koskaan mitään yhteyttä ottanut, mikä oli säälittävää jo sinänsä. Toisekseen, jos joku häntä tavoittelikin, se oli todennäköisesti joku satunnainen soitto tuntemattomasta numerosta, ehkä joku kaupittelija vaikka Miska ei ihan täysi-ikäinenkään vielä ollut, ja sellaisiin hän ei halunnut vastata. Saapuva puhelu puolestaan vaati vastaamaan itsepintaisesti ja teki Miskan hermostuneeksi, mitä jos se sittenkin oli joku tärkeä, mitä jos sittenkin pitäisi vastata? Mutta ei hän vastannut ja syyllisyys jäi vielä jälkeenkin leijumaan ja oli vain jotenkin helpompaa vaikka sitten ladata akku  mahdollisimman harvoin. Ja nyt hän oli missannut jotain oikeasti olennaista hölmöytensä tähden.

”No ei se mitään. Mä jo luulin, et sä et enää tykkää musta”, Tomi sanoi ja väänsi kasvoilleen muka-surullisen ilmeen. Miska naurahti, kuten sellaiselle leikinlaskulle kuului. Häneen myös levisi jonkinlainen helpotus siitä, että sellainen vitsailu oli edelleen heidän välillään mahdollista.

”Mut ihan muutenko vaan päätit tulla kesäks tänne?”

Nyt oli Tomin vuoro näyttää nolostuneelta. Hän tosin väänsi senkin huumorin suuntaan, se toimi yleisesti ottaen melkein kaikkeen. ”Se oli oikeastaan äidin ja isän ajatus, periaatteessa tää oli niin kuin rangaistus. Vaikka musta täällä on kiva olla, mut ei sitä niille tarvii kertoa tai ne vielä keksii jotain muuta, mikä on oikeesti rangaistus.”

”Ai rangaistus mistä?”

Tomi harvoin teki mitään, mistä ansaitsi saada kurinpalautusta. Ehkä siksi hänen vanhempansa olivatkin niin herkkiä reagoimaan silloin, kun jotain tuollaista tapahtui.

”Sähän tiedät sen Nikon? Rantavuoren?” Tomi aloitti melkein vastentahtoisesti. ”Sillä oli synttärit tossa koulun loppumisen tienoilla ja se piti bileet, sehän täytti siis 18. Siinä päästiin toteamaan, että joukossa tosiaan tyhmyys tiivistyy ja me saatiin porukalla joku ihmeen idea ruveta häiriköimään niitä sen naapureita, ei nyt ihan selvin päinkään tietenkään oltu... Sehän asuu siis kerrostalossa ja siinä vieressä asuu joku vanhempi pariskunta, mitkä ei oo oikein väleissä Nikon kanssa. Me työnnettiin ensin jotain pöljiä kirjelappusia niiden postiluukusta sisään ja oltiin yleisesti ottaen idiootteja ja sitten me koristeltiin niiden ovi kaikenlaisilla ihme piirustuksilla. Ne naapurit sit ennen pitkää soitti poliisit ja mä oon taas niin ylpeä itsestäni, ettei mitään rajaa. Vanhemmat tietty oli ihan kauhuissaan ja totes, että kaupungissa kaverit on mulle huonoa seuraa ja lähetti mut tänne. Maaseudun rauhaan. Vähän viisastumaan.”

Miska naurahti ja hänen hymynsä oli pitkästä aikaa pakottamaton. Hän saattoi vain kuvitella, miten tolaltaan Tomin vanhemmat olivat olleet kuullessaan poikansa joutuneen poliisin kanssa tekemisiin. Sen oli täytynyt olla niille kova kokemus, toden totta.

”Älä naura, tää on vakavaa! Mä oon nuorisorikollinen!” Tomi sanoi, mutta nauroi itsekin.

”Eikös aina sanota, että nuorena täytyy hankkia kokemuksia?” Miska huomioi. ”Nyt voi jo varmaan sanoa, ettet sä oot heittänyt villejä nuoruusvuosias ihan hukkaan.”

”Niinpä! No huh, hyvä et tääkin asia nyt kääntyi hyväksi. Toivottavasti ne Nikon naapuritkin tajuaa tämän asian.”

”Ne saa olla ylpeitä saatuaan tarjottua arvokkaan kokemuksen nuorelle.”

”Sanos muuta. Mut niin, mitäs sulle kuuluu?”

”Ei tosiaan mitään ihmeellistä”, se oli vakiovastaus, ”kotona vaan oon ollu.”

Miskaa suorastaan yllätti, miten helppo oli jutellä Tomin kanssa niin kuin aina ennenkin. Hän oli mielessään kuvitellut sen vaikeammaksi, niin hänen ajatuksensa kai usein toimivatkin. Jutteleminen tuntui hyvältä ja lopulta varjot olivat siirtyneet jo hyvän matkaa, kasvaneet selvästi pituutta, ennen kuin Tomi huomasi, että hänen olisi varmaan lähdettävä takaisin mummonsa luo. Useimmiten Miska olisi ollut helpottunut päästessään eroon vieraasta – vaikka tämä olisi joku, josta hän kovasti piti, sosiaalisuus itsessään uuvutti häntä – mutta nyt hän huomasi toivovansa, että Tomi olisi viipynyt vielä hetken.

”Hei muuten”, Tomi vielä sanoi laitettuaan jo kengät jalkaan, ”onko se Peikkometsä vielä pystyssä?”

Peikkometsä oli paikka, jossa Tomi ja Miska olivat lapsina ahkerasti leikkineet. Se oli kaunis paikka, jossa mielikuvitus oli helppo päästää valloilleen. Peikkometsä oli poikien itsekeksimä nimi ja se tarkoitti vain varsin rajallista aluetta suuremman metsän sisällä, siellä puut kasvoivat aavistuksen harvemmassa ja pieni puro virtasi sen lävitse.

”Joo, on se. Se vanha kaareva silta sieltä kyllä lahosi, mut meidän isä teki siihen uuden. Se ei nyt oo kaareva, mut on se muuten melkein yhtä hyvä.”

”Sitä ois kiva käydä joskus katsomassa. Siitä on niin pitkä aika, etten mä taida ees muistaa, miten sinne mennään.”

”Ei sinne vaikee oo löytää, mä tuun joskus näyttämään.”

”Okei, kuulostaa hyvältä. Mut nyt mummo rupee varmaan kohta oikeesti ihmettelemään, missä mä viivyn. Mut nähdän.”

”Joo, nähdään”, Miska heilautti kättään Tomin lähtiessä hakemaan pyöräänsä. Pihatien hiekka rapisi taas Tomin polkiessa pois ja sitten olikin hiljaista.

Miskalla oli parempi olo kuin pitkään aikaan, hänen ihonsa alla virtasi uutta energiaa. Useimmin hänestä tuntui, ettei hän halunnut nähdä ketään, mutta parempi hänen olisi varmaan sittenkin ollut pakottaa itsensä muiden seuraan useammin. Hän oli tainnut pelätäkin Tomin kanssa juttelemista, pelännyt, ettei Tomi enää viihtyisi hänen kanssaan. Olisi saanut tarpeekseen siitä, ettei Miska nähnyt vaivaa ystävyyden ylläpitämiseen, ei koskaan lähettänyt tekstiviestiä tai mitään muutakaan kuin korkeintaan vastatakseen ja nähtävästi hän ei ollut enää pystynyt edes siihen. Miska oli liian omiin oloihinsa uppoutuva, hänet olisi ollut helppo unohtaa. Olisi ollut helppoa antaa vain ystävyyden kuihtua pois, sillä mikä Miskassa enää oli Tomin ajan arvoista? Sellaiset ajatukset olivat kasaantuneet jo ties monenko kuukauden ajan, mutta nyt ne oli yhdellä kertaa ainakin hyvin suuressa määrin osoitettu aiheettomiksi. Hänestä tuntui, että epäilys vielä palaisi samalla kun aivot ylianalysoivat jokaisen oman sanan typeräksi, mutta juuri sillä hetkellä hän todella uskoi, että Tomi sittenkin – jostain kumman syystä – piti hänestä edelleen.

Ja Miska halusi lähes epätoivoisesti palauttaa asiat siihen tilaan kuin ne olivat parhaimmillaan olleet. Tomi oli ollut hänen paras ystävänsä, jonka seurassa oleminen oli tuntunut melkein luonnollisemmalta kuin ilman häntä oleminen. Kesäisin varsinkin he olivat melkein asuneet toistensa luona, lapsina oli kaikki tietysti muutenkin ollut yksinkertaisempaa. Ne olivat olleet hyviä aikoja. Kesät olivat olleet aurinkoisia ja loputtomia.

Mutta ei sellaista ystävyyttä voinut palauttaa, ellei ollut rehellinen. Tuntui melkein valehtelemiselta pitää niinkin suurta asiaa toiselta ja varsinkin joltakulta, jota mielessään kutsui parhaaksi ystäväksi. Joskus hän oli uskaltanut kertoa Tomille oikeastaan mitä vain, mutta niihin aikoihin hänellä ei kovinkaan ihmeellisiä murheita nyt muutenkaan ollut ollut. Ehkä salaisuus kalvaisi häntä tulevaisuudessa, jos hän edelleen näkisi Tomia jokseenkin usein – Tomihan oli juuri vaikuttanut haluavan nähdä Miskan uudestaankin. Ehkä hänen täytyisi kertoa. Ehkä oli välttämätöntä, että joku tiesi. Mutta… miten kerrottiin kaverille, että oli yrittänyt tappaa itsensä?

KOI #3

Aivan lomailuksi Tomin oleskelu mummolassa ei sentään mennyt, vaikka mummolla ei selvästi ollutkaan aikomuksia ryhtyä suurempia työleirejä pitämään. Tomi sai tehtäväkseen tehdä ostokset, jolloin Lassea ei enää tarvinnut vaivata sen asian suhteen. Kaupalle oli matkaa pari kolme kilometriä, minkä Tomi taittoi tietenkin vaivatta polkupyörällä, kun mummo oli matkaan tarvinnut autokyydin. Luontoakin säästyi, Tomi mietti sovittaessaan ajokkinsa pyörätelineeseen kaupan luona. Täällä luonto olikin vielä niin raikasta, että turha autoilu olisi tuntunut suoranaiselta synniltä. Ei sellaisia asioita useinkaan tullut kaupungissa mietittyä, samalla tavalla hiilijalanjäljet ja mitä niitä oli pätivät sielläkin.

Kylän pienehkö kauppakin oli joskus monia vuosia sitten ollut hänelle aivan tuttu paikka. Sieltä oli käyty hakemassa karkkia milloin oli jotain kolikoita sopivasti hyppysiin saatu. Oven edessä oli silloin ollut ja näytti edelleen olevan leveät betoniportaat, joilla oli ollut hyvä istuskella, sekä korkeahko metallikaide, jossa oli kiipeilty kielloista huolimatta. Olihan kauppa niistä ajoista nähtävästi muuttunut, totta kai oli. Oli vain vaikea sanoa, millä tavalla se tarkkaan ottaen oli erilainen.

Tomi asteli kaupan viileyteen ja lähti työntämään ostoskärryjä hitaasti käytävää pitkin yrittäessään saada selvää mummon kirjoittamasta kauppalistasta. Käsiala oli koukeroista, kirjaimet tahtoivat sotkeutua toisiinsa. Enimmäkseen listatut asiat olivat aivan perustavaroita, joten oli helppo arvata, mitä lappu sanoi ja loputkin Tomi selvitti varsin pian.

Maitohyllylle ehtiessään hän huomasi Miskan äidin, Terhin, jonka kasvoille levisi tyypillinen, leveä hymy hänen puolestaan huomatessa Tomin. Terhi työnsi täydet kärrynsä lähemmäs Tomia pitkä ponihäntä puolelta toiselle heilahdellen.

”No Tomihan se siinä! Moikka! Sua ei olekaan aikoihin näkynyt”, Terhi aloitti jutustelun itselleen luonteenomaisella energisellä sävyllä.

”Moi vaan”, Tomi vastasi hymyillen. Se oli ehkä ihan vähän pakotettu hymy, sillä kavereiden vanhempien kanssa jutteleminen tuntui aina jossain määrin oudolta, varsinkin kun kyseinen kaveri itse ei ollut paikalla. Terhi kuitenkin oli mukava ihminen eikä Tomi halunnut missään nimessä olla epäkohtelias.

”Ootkos sinä mummosi puolesta ostoksilla? Meinaatkos pidemmänkin aikaa viipyä tällä suunnalla, vai ihanko käymässä olet vaan?”

”Joo, tarkoitus olis olla taas ainakin suunnilleen koko kesä mummon luona”, Tomi vastasi. Oli hämmästyttävää, kuinka Terhin kasvot onnistuivat kuvastamaan vielä suurempaa ilahtuneisuutta kuin aikaisemmin, mutta onnistuivat kuitenkin.

”No sehän on mukava kuulla! Miskakaan ei maininnut mitään, mutta eihän kaikkia kuulu äidille kertoakaan”, nainen nauroi.

”Niin no, mä en tiiä, tietääkö se ees”, Tomi aloitti epävarmana, kuinka paljon oikeastaan kannattaisi sanoa. Hänen hymynsä oli poissa, aihe teki hänet kiusaantuneeksi. ”Tai siis, se ei ainakaan oo vastannut mun tekstiviesteihin, et onkohan se lukenutkaan niitä. Tai sit se vaan on kyllästynyt muhun.” Viimeisiä sanoja saatteli pakotettu nauru, kuin Tomi olisi vain pilaillut. Pilailuksi hän sen oli tarkoittanut, mutta sanojen tullessa ulos hän huomasi huolenaiheen olevan turhankin todellinen.

”En minä sellaista usko, Miska nyt on vähän sellainen, että se saattaa unohtaa kännykän kiinni tai äänettömälle pitkiksi ajoiksi, varsinkin kesällä, kyllä sinä Miskan tiiät. Se varmaan ilahtuis, jos sä tulisit käymään! Ei meillä oo mitään ihmeellistä tiedossa.”

”Ai heti tänäänkö?” Tomi kysyi ihmeissään.

”Joo, vaikka. Tai ihan miten sulle vaan sopii.”

”En mä oikein tiedä, kun ei se Miska kert oo mun viesteihinkään vastannut, niin jos ei se haluu, et mä yhtäkkiä ilmestyn sinne.” Miska ei koskaan ollut erityisesti nauttinut yllättävistä tapahtumista.

”Höh, se on taatusti vaan iloinen. Musta tuntuu, että seura tekisi sille ihan hyvää. Ei se mitään sano, mutta yksinäiseltä se vähän vaikuttaa.”

Tomi mietti asiaa hetken. Miskaa olisi kiva nähdä pitkästä aikaa ja ainakin kasvotusten puhumalla selviäisi, oliko häneltä vain tosiaan jäänyt viestit lukematta. Ehkä Miska ei oikeasti vältellyt häntä mitenkään erityisesti. Ja jos vältteli niin ainakin Tomin ei enää tarvitsisi sitäkään vain arvailla.

”No, eihän mullakaan mitään erityistä tekemistä oo. Täytyy käydä tietysti viemässä nää ostokset mummolle ja sen sellaista, mut jos mä sit tuun käymään täs iltapäivällä?”

”Hieno juttu, tervetuloa vaan! Minunkin pitäisi tästä lähteä kotiin päin, mutta näkyillään! On se kiva saada sinutkin takaisin tänne meidän kylille”, Terhi sanoi ja pirteiden hyvästien myötä lähti kohti kassaa.

Kassaa hoitava tyttö näytti tutulta paksujen palmikkojensa kanssa, he olivat varmaan ainakin joskus olleet samassa koulussa. Astuessaan ulos kaupasta Tomi tajusi, että olisi helposti saanut tietoonsa tytön nimen yksinkertaisesti vilkaisemalla tämän nimilappua. No mitä väliä.

KOI #2

(tähän osaan liitettäköön erityinen varoitus itsetuhoisuudesta ja masennuksesta)

Lämmin vesi suhisi alas suihkusta ja ennen viemäriin ehtimistä se poimi kyytiinsä pieniä punaisia sivu-uomia. Armollinen veden lorina peitti alleen ylimääräiset, tukahtuneet äänet, jotta huoneen ulkopuolelle ei valuisi yhtäkään ylimääräistä salaisuutta. Pahin nyyhkäysten suma oli oikeastaan jo takana, jäljellä oli enää väsymys, pettymys ja ahdistus, joka oli jo hetkeksi päässyt ulos, mutta palasi nyt takaisin kotiinsa, ei se koskaan kauas uskaltanut mennä. Vähän aikaa oli tuntunut ihan hyvältä. Miska istui suihkun lattialla pyyhkeeseen kääriytyneenä ja poissa suoran vesisuihkun alta. Kädessään hänellä oli mattopuukko, joka oli löytynyt siivouksen yhteydessä pöytälaatikosta. Hän oli luullut heittäneensä jokaisen näistä kapistuksista jo pois, mutta yksi oli sinnitellyt piilossa. Hän ei ollut edes muistanut omistavansa punakahvaista, sitä ei ollut varmaan käytettykään koskaan.

Ahdas kylpyhuone täyttyi lämpimistä pilvistä veden kohistessa käyttämättömänä suoraan viemäriin ja sellainen tuhlaus oli pahasta tietysti sekin. Ilmaa oli työläs hengittää. Pyyhkeeseenkin oli tullut tahroja, niille olisi tehtävä jotain tai hävitettävä koko pyyhe. Ihoon raavitut haavat eivät tuottaneet tarpeeksi kipua. Ehkä olisi vain pitänyt leikata syvemmälle.

Kuukausi ja vähän reilukin vielä. Niin pitkän aikaa hän oli pitänyt itsensä koossa, luullut jo päässeensä näistä tavoista eroon, mutta siinä hän oli taas, lähtöpisteessä. Kokonaisen kuukauden kamppailu oli ollut turhaa. Siinä se valui viemäriin. Pettymys itseen sai silmät kirvelemään ja mitä järkeä oli edes yrittää enää? Mitä järkeä? Ei se mihinkään johtanut. Säälittävää, niin säälittävää, kuukausi oli aika joka hujahti kuin tuosta vain eikä hän ollut kyennyt selviytymään edes siitä, mitä toivoa oli vuosilla ja vuosikymmenillä, normaalilla eliniällä? Oliko hänellä koskaan ollut toivoa?

Sisällä velloi massa sanatonta kipua. Kun olisikin ollut edes sanoja, silloin sen olisi voinut edes itse ymmärtää paremmin. Ymmärtämisen kautta olisi tullut mahdolliseksi korjaaminenkin, paranemisprosessi, asioille olisi voinut tehdä jotain, jos olisi ymmärtänyt ne. Kyllä hän itsekin sen tajusi, että hänessä oli jotain mennyt rikki, mutta millä tavalla sen olisi korjannut?

Olisiko hän edes ansainnut tulla korjatuksi? Oliko sillä edes väliä?

Hänen olisi pitänyt olla onnellinen, hänellä ei ollut mitään suurempaa syytä kantaa mukanaan kipua. Kaiken olisi pitänyt olla hyvin ja se siinä hankalaa olikin. Kun kaikki oli hyvin, jäljelle ei jäänyt selkeää korjattavaa eikä mitään, mitä syyttää. Oli vain todettava, että hän itse tässä oli heikko, hän ei osannut elää. Mikä siinä niin vaikeaa oli?

Olisipa osannut edes lakata elämästä. Sekään ei häneltä näyttänyt onnistuvan ja kerran hän oli ollut siitä tyytyväinenkin. Enää oli vaikea muistaa, miksi hän oli ilahtunut huomatessaan hengittävänsä sittenkin. Ehkä se oli sama syy, miksi hän ei nytkään viiltänyt terällä tarpeeksi syvään, ei katkaissut ranteista suuria verisuonia. Se olisi ollut niin helppo ratkaisu, mutta silti hän ei tehnyt sitä ja sanoi itselleen, ettei hän oikeasti edes halunnut. Ei todella, ei ainakaan juuri nyt. Pelkuri hän taisi vain olla. Käsi puristi puukon vartta, kuin yrittäen murskata sen tyystin, ja nytkähti viedäkseen terän takaisin ihon lähelle, mutta liike jäi kesken.

Mitä hänelle edes jäisi, jos kipu otettaisiin pois? Jäisikö mitään? Vieläkö hänellä oli persoonallisuus, vai oliko syytön suru syönyt sen kokonaan? Ehkä Miska siksi tarrautui kipuun kiinni yhä edelleen. Pelkkä muutoksen kuvittelu oli mahdottomuus. Joskus yläasteella tämä kaikki oli kai saanut alkunsa, ensin vain hiipivänä ahdistuksena, jonka keskeltä yletti yhä tarttumaan toivon kipinään, joka näyttäytyi kouluasteen ja koulun vaihdoksen muodossa. Ihmettä ei kuitenkaan edes lukio tuonut mukanaan, niin suuri muutos ja silti kaikki pysyi niin kovin samana. Siinä se oli mennyt, toivo. Niin hän ainakin arveli. Viime vuonna hän oli kokeillut jopa asua omillaan siltä varalta, että ympäristö sotki hänen mielialansa ja ajatuksensa. Ei se mitään ollut auttanut, jos jotakin niin pahensi vain asioita.

Kyllä Miska tiesi, että jonkin olisi pakko muuttua, mikäli hän aikoisi pysyä hengissä. Yksin hän ei näyttänyt siihen silti pystyvän, eikö kulunut kuukausi juuri sen todistanut? Itselleen saattoi valehdella, huiputtaa, petkuttaa, tehdä kauppaa ja sopimuksia, joista ei koskaan pidettäisi kiinni. Puukko menee heti roskiin. Ei yksi ainoa haava ihossa enää mitään merkitse. Yksinään oli myös vaikea nähdä syytä millekään. Sen hän oli huomannut. Oli helposti liikaa ajatuksia ja ne ajatukset juoksivat kauas eroon todellisesta maailmasta ja jonkun olisi tarvinnut kiskoa hänet takaisin maan pinnalle ja muistuttaa, ettei tämä nyt niin vaikeaa ollut, valehtelisi, että kaikki järjestyy. Miska huomasi itkevänsä jälleen. Rinnan alla asuva kivi oli jälleen kasvattanut itselleen piikit.

Miska oli lakannut uskomasta siihen, että kukaan hänen entisistä kavereistaan todella halusi olla hänen kanssaan. Palveluksena niille hän oli eristäytynyt omiin oloihinsa hitaasti mutta varmasti. Hän ei ollut puhunut pitkiin aikoihin edes Tomin kanssa, joka oli ollut hänen paras ystävänsä suunnilleen niin kauan kuin hänellä muistia riitti. Eikä se juttu ollut edes siinä miten kauan  he olivat tunteneet, Tomi oli niitä harvoja, joiden kanssa hän oli koskaan osannut olla luonteva noin vain. Tomillakin oli ollut viime aikoina kai omat kiireensä. Maaliskuisen jälkeen Miska oli viimeistään ollut liian häpeissään edes katsomaan Tomia silmiin kovin pitkiä aikoja, vaikka Tomilla ei tietenkään voinut olla aavistustakaan, mistä se johtui. Miska ei ollut kertonut. Hän oli tehnyt parhaansa vaikuttaakseen siltä kuin hänellä olisi vain rutkasti muuta tekemistä, kaikki oli hyvin. Kaikki oli aina hyvin. Ei mitään ihmeempiä, mut täytyy mennä. Nähdään.

Miska ei voinut edes rypeä siinä itsesäälin lammikossa, että kukaan ei hänestä muka välittäisi. Vanhemmat totta kai välittivät, mutta niille olisi mahdotonta sanoa mitään. Hän ei halunnut aiheuttaa huolta muille, hän ei halunnut olla vaivaksi ja kiittämätön. Mikä siinä oli, ettei näin hyvä elämä kelvannut, mikä oli mennyt kasvatuksessa vikaan? Eivät äiti ja isä sellaista hänelle sanoisi, eivät ehkä edes ajattelisi mitään sellaista, mutta Miska ei päässyt mietteistä irti. Ne estivät kerta kaikkiaan sanomasta mitään. Sama juttu se oli Tomin kanssa, oikeastaan. Tomi oli sellainen, että se välitti aina ja kaikista ja usein ihan liikaakin. Hänelle olisi varmaan valtava järkytys, jos Miska kertoisi edes viiltelytaipumuksistaan. Tomilla oli ihan liiankin iso sydän ja siksi se ansaitsikin paljon parempia ystäviä kuin Miska.

Sitä paitsi miten tällaisen asian saattoi kuukausien hiljaisuuden jälkeen vain ottaa puheeksi? Mitä pidemmäksi vaitonaisuus venyi, sitä mahdottomammalta tuntui, että asiat koskaan palaisivat entiselle tasolleen.

Niin monta mahdotonta.

Päivitys #3

Tarina Kesät olivat ikuisia on nyt kutakuinkin valmis. Mikäli kaikki sujuu, jatko-osien postaaminen alkaa huomenna. Postausaktiivisuuteen mitä suurimmalla todennäköisyydellä vaikuttaa se, näyttääkö kukaan lukevan tätä, joten olisi erittäin mukavaa, jos heittelisitte kommentteja tai klikkailisitte noita postauksen alareunan "pikakommentteja", oikein kivaa olisi se. Ja onhan noita joku näköjään klikkaillutkin, mistä kiitän kovasti.

Tekstiä tulen tietenkin muokkaamaan ennen postaamista, mutta ihan romaanimitoissa ollaan sanamäärien puolesta ja näillä näkymin tarinassa tulisi olemaan 34 osaa.

Päivitys #2

Inspiroiduin tekemään kannen tarinalleni kuin se olisi jokin oikeakin romaani. Samalla lisäsin tiivistelmän sivupalkkiin, kuten voitte nähdä. Tämä iso kuva ei ole tismalleen sama, jonka sivupalkkiin laitoin, sillä huomasin, että kun alkuperäisen kuvan kutisti noin pieneksi, meni teksti vaikealukuiseksi jakoko kuva muutenkin huonomman näköiseksi. Siinä voi sitten leikiä "etsi viisi eroavaisuutta" -peliä kansikuvilla, jos ei mitään muuta tekemistä satu olemaan.

Yritin osallistua tuossa viime vuonna NaNoWriMoon, mutta en sitten ehtinytkään varsinaisesti kirjoittaa, koska kokeet ja muut sellaiset. Siellä oli kuitenkin mahdollista ladata omalle työn alla olevalle romaanilleen kansi, mikä oli mielestäni erittäin kiva toiminto. Siellä myös sanottiin, että kansikuvan ladanneet tulevat todennäköisemmin myös saavuttamaan NaNo-tavoitteensa, ja kyllä minullakin jälleen inspiraatiotasot lähtivät nousuun, kun kuvaa muokkailin. 

Olisi toki kiva kuulla mielipiteitä, jos sellaisia haluaisitte jakaa.

Kesät olivat ikuisia, osa 1

”Kiitos kyydistä”, Tomi huikkasi astuessaan ulos autosta, jonka helmaa koristi ruostereunus.

”Eipä mitään”, murahti vanha mies, joka oli ajanut hänet bussipysäkiltä mummolan pihaan. Lasse oli Tomin mummon naapuri ja jonkinlainen isoisähahmo, joskin hyvin vähäpuheinen ja juronpuoleinen sellainen. Hän oli kuitenkin aina valmis tarjoamaan kyydin tai korjaamaan paikkoja, jos sellaista tarvittiin.

Tomi poimi täyteen ahdetun luistinkassin olalleen takapenkiltä ja läimäytti jäykän oven kiinni. Hän heilautti kättään liikkeelle ryömivän auton perään. Auton kadottua punamullalla maalatun talon pihaan laskeutui hiljaisuus, jossa kuului vain lintujen laulua ja tuulen huminaa. Ilma tuoksui raikkaalta kuten aina. Siihen sekoittui myös kuplivaa innostusta siitä, että Tomi sai viettää kesän maalla mummonsa luona, vaikka oikeastaan sen pitikin olla rangaistus. Jostain syystä varsinkin Tomin äiti tuntui olevan siinä uskossa, että mummon luona asuminen olisi pojalle hyvinkin vastenmielistä, vaikka asia oli aivan toisin. Tomi oli aina tullut hyvin toimeen mummon kanssa ja sitä paitsi hänen paras ystävänsä asui kivenheiton päässä. Oli tosin vaikea sanoa, vieläkö Miska piti heitä kahta parhaina kavereina, sillä hän ei ollut edes vastannut Tomin tekstiviesteihin siitä, että hän oli tulossa kesäksi käymään. Mutta he olivat pitkään olleet niin läheisiä, ettei sellainen noin vain kulu pois, vaikka viimeisin kouluvuosi olisikin ollut kummankin osalta kiireisentuntuinen.

Kuistille vievän polun hiekka rapisi kotoisasti Tomin askelten alla. Hän astui sisään pieneen eteiseen ja potki kengät jaloistaan ennen tuvan puolelle astumista. Siellä häntä vastaan kipittikin välittömästi utelias kissanpentu. Tomilta pääsi ilahtunut huudahdus ja hän kumartui antaakseen pennun nuuhkia sormia.

”No sieltähän sinä jo tulitkin!” mummo huomioi nousten ylös ruokapöydän päässä olevasta keinutuolista ja köpötteli halaamaan Tomia. ”On se kiva nähdä taas! Tervetuloa, tervetuloa!”

”Kiitos kiitos, kiva taas olla täällä”, Tomi vastasi hymyillen. Hän oli huomattavasti pidempi kuin mummonsa, joka oli alkanut painua kokoon niin kuin vanhoilla ihmisillä on tapana, ja hänen piti vähän kumartua voidakseen halata takaisin. Mummo tuoksui tutusti leivonnaisilta ja joltain kukkaiselta. Rangaistuksen suhteen vanhemmat olivat kyllä tehneet suuren virhearvion, josta Tomi ei aikonut heitä enempää valaista.

”Miisukin on ilahtunut, kun näkee muitakin kuin tämän vanhan naaman”, mummo nauroi päästettyään irti ja katsellessaan pentua, joka tuijotti heihin pää kallellaan. ”Tuollaisen pikkuraukan minä sieltä liiteristä löysin. Nyt se alkaa olla jo hyvissä voimissa.”

Mummo oli vähän ennen Tomin tuloa kertonut löytäneensä kaksi pentua liiteristä, toinen tosin oli jo löytöhetkellä hengetön eikä toinenkaan kaukana näyttänyt siitä olevan. Mummo oli pelastanut jäljellä olevan pennun hoiviinsa ja saanut sen voimistumaan ennen pitkää. Vaikutti siltä, että pentujen emo oli joko hylännyt poikasensa tai sitten sille oli käynyt huonosti. Miisuksi ristitty pentu oli nyt mummon onnellinen elätti. Nyt pikkuinen hyökkäili Tomin varpaiden kimppuun. Onneksi sen kynnet olivat vielä niin ohuet, että ne vain vähän pistivät sukkien läpi. Tomi naurahti ja heilutteli varpaitaan innostaakseen pentua lisää.

”Minä laitoin sinulle huoneen valmiiksi, se on tuo sama, missä sinä silloin pienempänäkin majailit. Siitä oli ehtinyt tulla oikein varasto ennemmin kuin ihmisen asumus, mutta kyllä siellä nyt taas kelpaa olla”, mummo selitti hymyillen. Oli selvää, että hän oli mielissään saadessaan pojanpoikansa taas luokseen. Olihan Tomi perheensä kanssa vieraillut mummon luona senkin jälkeen, kun mummolakesät loppuivat, mutta niitä vierailuja tapahtui oikeastaan vain joulun ja muiden juhlien aikaan. Ei se ollut sama asia.

”Kiitti. Toivottavasti et nähnyt turhan paljon vaivaa, munhan piti olla täällä sun apupoikana eikä palveltavana.”

Mummo tuhahti kuin sanoakseen, ettei hän nyt niin vanha ja raihnainen ollut, ettei siivoamaan enää pystyisi. Hän johdatti Tomin tuvan vastakkeisen seinän vasemmanpuoleiselle ovelle ja siitä sisään pieneen kamariin, joka kylpi pitsiverhojen läpi tulvivassa auringonpaisteessa.

”Minä annan sinun rauhassa asettua ja sitten voidaan varmaan keittää kahvit, vai mitä?” mummo kysyi ja Tomi vastasi sen kuulostavan hyvältä.

Huoneesta todella näki, että sen oli sisustanut iäkäs naisihminen. Sänky oli pedattu kukallisin lakanoin – joskin ne olivat sinisiä kukkia, selvästi mummo oli ajatellut huoneen asukkiakin – ja viimeistelty virkatulla päiväpeitolla, joka oli varmaan mummon omaa käsialaa. Kukkakuosia löytyi myös yöpöydälle asetetusta lampusta. Huoneessa oli lisäksi massiivinen vaatekaappi sekä ikkunan edessä vanha kirjoituspöytä. Muuhun huoneeseen verrattuna pöydän vieressä oleva konttorituoli näytti omituisen modernilta. Seinällä roikkui tuttu enkelitaulu, joka oli samalla paikalla riippunut jo niin kauan kuin Tomi muisti.

Pöydälle mummo oli tuonut lajitelman kyniä tietäen, miten Tomi piti piirtämisestä. Poika vilkaisi pakettia ja oli jokseenkin helpottunut huomatessaan kynien olevan käytettyjä. Ei mummon tarvinnut häneen tuhlata vähiä rahojaan, kun ei ollut edes Tomin syntymäpäivä. Mutta piirustusvälineet olivat mukava yllätys joka tapauksessa.

Hän laski luistinkassin sängylle ja alkoi purkaa siitä tavaroita. Suuri vaatekaappi ahmaisi vaatteet sisäänsä ja hetken mietittyään Tomi sijoitti myös parit koulukirjansa sinne. Hän oli ottanut kirjoja mukaan muka lukeakseen ylioppilaskirjoituksia varten kesän aikana, mutta jotenkin hänellä oli sellainen tunne, että hän hädin tuskin koskisi opuksiin. Ainakaan nyt ensi alkuun, olihan hänellä aikaa vaikka kuinka. Todennäköisintä oli, että hän unohtaisi kirjojen olemassaolon ja muistaisi ne uudelleen vasta kerätessään kamppeitaan kotiinpaluuta varten.

Katsellessaan ympärilleen Tomi löysi nurkasta pinon lautapelejä, jotka hän muisti yhä hyvin. Niitä ei ollut tullut pelattua moniin, moniin vuosiin. Nostalgian aalto humahti hänen lävitseen hänen tuijottaessaan virttynyttä Kimble-pelin kantta. Monia peleistä hän oli pelannut Miskan kanssa, sillä tämäkin oli ahkerasti vieraillut Tomin mummolassa niinä kesinä, kun hän oli pitempäänkin asustellut siellä. Joskus mummo oli pelannut heidän kanssaan ja Miska oli aluksi ujostellut ja pärjännyt aivan kehnosti, mutta pian hän oli mummoonkin tottunut ja alkanut useimmiten voittaa. Joskus Tomi oli pelannut mummon kanssa kahdestaankin. Ne pelit olivat pelastaneet monia sadepäiviä.

Vieläköhän Miska innostuisi pelaamaan hänen kanssaan?

Info

Welcome to Night Vale -romaani ilmestyy lokakuussa, mutta neljä ensimmäistä lukua saa jo ilmaisena maistiaisena iTunesista. Tämän asian inspiroimana taidan sitten tosiaan laittaa ensimmäisen luvun omaa toistaiseksi keskeneräistä tarinaani näytille, vaikka koko "teosta" ei vielä vähään aikaan tulla missään näkemään.

Aktiivinen jatkon postaaminen alkaa siis vasta, kun olen saanut tarinan kokonaan kirjoitettua läpi. Tämä nyt siis vain esikatseluna. Mielipiteitä ja fiiliksiä saa silti kertoa. Niitä saa kertoa ihan mistä tahansa mieleen tulevasta asiasta joko ekaan lukuun tai sitten yleisesti blogiin tai mihin tahansa liittyen.

Lopuksi ilmaisen vielä mielihyväni siitä, että täällä tosiaan on yhä edelleen aktiivisia lukijoita. Näkyyhän sivupalkissa yhä lukijoiden määrä eikä kävijäkäyräkään ole täysin kuukahtanut, mutta aktiivisuudella tarkoitan tässä nyt sitä, että jotkut ovat käyneet klikkailemassa noita "pikakommentteja" ja siitä tulee minulle kovin hyvä mieli.

Päivitys

Tiedättekö, silloin tällöin iskee kova innostus jukaista jotain esimakua tästä työn alla olevasta jutusta, tyyliin postata jo ensimmäinen luku, vaikken jatkoa laittaisikaan kuin vasta jonkin puolen vuoden päästä... En tiedä, olisiko se millään lailla järkevää.

No, voin kuitenkin sanoa, että olen aktiivisesti kirjoitellut ja kasassa on parhaillaan jo päälle 30 000 sanaa. Myönnetään, että aktiivisten jaksojen välissä on niitäkin, jolloin välttelen ihan kaikkea mukaan lukien kirjoittamista, mutta sellaista se elämä on. Epäsäännöllisestä kirjoitustahdista johtuen on vaikea arvioida, milloin saan tekstin nettijulkaisukelpoiseksi. 

Että sellaista.

(Onkohan tääl viel ketään)

Tuli vaan sellainen olo, että teki mieli kysellä, mitäs teille kuuluu sikäli kun teitä vielä mukana on. Onko vuosi alkanut kivasti? Teittekö uudenvuodenlupauksia ja vieläkö ne on pitäneet? Miten menee?

Mulla on kirjoittaminen sellaisella tolalla, että olen keksinyt tarinalle otsikon, joka on ehkä lopullinen tai sitten työotsikko, mutta ainakaan se ei ole tääyksitarina.doc enää. Haluutteko tietää, mikä tuo otsikko on? Haluutteko? 

Kesät olivat ikuisia