”Eipä mitään”, murahti vanha mies, joka oli ajanut hänet
bussipysäkiltä mummolan pihaan. Lasse oli Tomin mummon naapuri ja jonkinlainen
isoisähahmo, joskin hyvin vähäpuheinen ja juronpuoleinen sellainen. Hän oli
kuitenkin aina valmis tarjoamaan kyydin tai korjaamaan paikkoja, jos sellaista
tarvittiin.
Tomi poimi täyteen ahdetun luistinkassin olalleen
takapenkiltä ja läimäytti jäykän oven kiinni. Hän heilautti kättään liikkeelle
ryömivän auton perään. Auton kadottua punamullalla maalatun talon pihaan
laskeutui hiljaisuus, jossa kuului vain lintujen laulua ja tuulen huminaa. Ilma
tuoksui raikkaalta kuten aina. Siihen sekoittui myös kuplivaa innostusta siitä,
että Tomi sai viettää kesän maalla mummonsa luona, vaikka oikeastaan sen
pitikin olla rangaistus. Jostain syystä varsinkin Tomin äiti tuntui olevan
siinä uskossa, että mummon luona asuminen olisi pojalle hyvinkin
vastenmielistä, vaikka asia oli aivan toisin. Tomi oli aina tullut hyvin
toimeen mummon kanssa ja sitä paitsi hänen paras ystävänsä asui kivenheiton
päässä. Oli tosin vaikea sanoa, vieläkö Miska piti heitä kahta parhaina
kavereina, sillä hän ei ollut edes vastannut Tomin tekstiviesteihin siitä, että
hän oli tulossa kesäksi käymään. Mutta he olivat pitkään olleet niin läheisiä,
ettei sellainen noin vain kulu pois, vaikka viimeisin kouluvuosi olisikin ollut
kummankin osalta kiireisentuntuinen.
Kuistille vievän polun hiekka rapisi kotoisasti Tomin
askelten alla. Hän astui sisään pieneen eteiseen ja potki kengät jaloistaan
ennen tuvan puolelle astumista. Siellä häntä vastaan kipittikin välittömästi
utelias kissanpentu. Tomilta pääsi ilahtunut huudahdus ja hän kumartui
antaakseen pennun nuuhkia sormia.
”No sieltähän sinä jo tulitkin!” mummo huomioi nousten ylös
ruokapöydän päässä olevasta keinutuolista ja köpötteli halaamaan Tomia. ”On se
kiva nähdä taas! Tervetuloa, tervetuloa!”
”Kiitos kiitos, kiva taas olla täällä”, Tomi vastasi hymyillen.
Hän oli huomattavasti pidempi kuin mummonsa, joka oli alkanut painua kokoon
niin kuin vanhoilla ihmisillä on tapana, ja hänen piti vähän kumartua voidakseen
halata takaisin. Mummo tuoksui tutusti leivonnaisilta ja joltain kukkaiselta.
Rangaistuksen suhteen vanhemmat olivat kyllä tehneet suuren virhearvion, josta
Tomi ei aikonut heitä enempää valaista.
”Miisukin on ilahtunut, kun näkee muitakin kuin tämän vanhan
naaman”, mummo nauroi päästettyään irti ja katsellessaan pentua, joka tuijotti
heihin pää kallellaan. ”Tuollaisen pikkuraukan minä sieltä liiteristä löysin.
Nyt se alkaa olla jo hyvissä voimissa.”
Mummo oli vähän ennen Tomin tuloa kertonut löytäneensä kaksi
pentua liiteristä, toinen tosin oli jo löytöhetkellä hengetön eikä toinenkaan
kaukana näyttänyt siitä olevan. Mummo oli pelastanut jäljellä olevan pennun
hoiviinsa ja saanut sen voimistumaan ennen pitkää. Vaikutti siltä, että
pentujen emo oli joko hylännyt poikasensa tai sitten sille oli käynyt huonosti.
Miisuksi ristitty pentu oli nyt mummon onnellinen elätti. Nyt pikkuinen
hyökkäili Tomin varpaiden kimppuun. Onneksi sen kynnet olivat vielä niin ohuet,
että ne vain vähän pistivät sukkien läpi. Tomi naurahti ja heilutteli
varpaitaan innostaakseen pentua lisää.
”Minä laitoin sinulle huoneen valmiiksi, se on tuo sama,
missä sinä silloin pienempänäkin majailit. Siitä oli ehtinyt tulla oikein
varasto ennemmin kuin ihmisen asumus, mutta kyllä siellä nyt taas kelpaa olla”,
mummo selitti hymyillen. Oli selvää, että hän oli mielissään saadessaan
pojanpoikansa taas luokseen. Olihan Tomi perheensä kanssa vieraillut mummon
luona senkin jälkeen, kun mummolakesät loppuivat, mutta niitä vierailuja
tapahtui oikeastaan vain joulun ja muiden juhlien aikaan. Ei se ollut sama
asia.
”Kiitti. Toivottavasti et nähnyt turhan paljon vaivaa,
munhan piti olla täällä sun apupoikana eikä palveltavana.”
Mummo tuhahti kuin sanoakseen, ettei hän nyt niin vanha ja
raihnainen ollut, ettei siivoamaan enää pystyisi. Hän johdatti Tomin tuvan
vastakkeisen seinän vasemmanpuoleiselle ovelle ja siitä sisään pieneen
kamariin, joka kylpi pitsiverhojen läpi tulvivassa auringonpaisteessa.
”Minä annan sinun rauhassa asettua ja sitten voidaan varmaan
keittää kahvit, vai mitä?” mummo kysyi ja Tomi vastasi sen kuulostavan hyvältä.
Huoneesta todella näki, että sen oli sisustanut iäkäs
naisihminen. Sänky oli pedattu kukallisin lakanoin – joskin ne olivat sinisiä
kukkia, selvästi mummo oli ajatellut huoneen asukkiakin – ja viimeistelty
virkatulla päiväpeitolla, joka oli varmaan mummon omaa käsialaa. Kukkakuosia
löytyi myös yöpöydälle asetetusta lampusta. Huoneessa oli lisäksi massiivinen
vaatekaappi sekä ikkunan edessä vanha kirjoituspöytä. Muuhun huoneeseen verrattuna
pöydän vieressä oleva konttorituoli näytti omituisen modernilta. Seinällä
roikkui tuttu enkelitaulu, joka oli samalla paikalla riippunut jo niin kauan
kuin Tomi muisti.
Pöydälle mummo oli tuonut lajitelman kyniä tietäen, miten
Tomi piti piirtämisestä. Poika vilkaisi pakettia ja oli jokseenkin helpottunut
huomatessaan kynien olevan käytettyjä. Ei mummon tarvinnut häneen tuhlata vähiä
rahojaan, kun ei ollut edes Tomin syntymäpäivä. Mutta piirustusvälineet olivat
mukava yllätys joka tapauksessa.
Hän laski luistinkassin sängylle ja alkoi purkaa siitä
tavaroita. Suuri vaatekaappi ahmaisi vaatteet sisäänsä ja hetken mietittyään
Tomi sijoitti myös parit koulukirjansa sinne. Hän oli ottanut kirjoja mukaan
muka lukeakseen ylioppilaskirjoituksia varten kesän aikana, mutta jotenkin
hänellä oli sellainen tunne, että hän hädin tuskin koskisi opuksiin. Ainakaan
nyt ensi alkuun, olihan hänellä aikaa vaikka kuinka. Todennäköisintä oli, että
hän unohtaisi kirjojen olemassaolon ja muistaisi ne uudelleen vasta kerätessään
kamppeitaan kotiinpaluuta varten.
Katsellessaan ympärilleen Tomi löysi nurkasta pinon
lautapelejä, jotka hän muisti yhä hyvin. Niitä ei ollut tullut pelattua moniin,
moniin vuosiin. Nostalgian aalto humahti hänen lävitseen hänen tuijottaessaan
virttynyttä Kimble-pelin kantta. Monia peleistä hän oli pelannut Miskan kanssa,
sillä tämäkin oli ahkerasti vieraillut Tomin mummolassa niinä kesinä, kun hän
oli pitempäänkin asustellut siellä. Joskus mummo oli pelannut heidän kanssaan
ja Miska oli aluksi ujostellut ja pärjännyt aivan kehnosti, mutta pian hän oli
mummoonkin tottunut ja alkanut useimmiten voittaa. Joskus Tomi oli pelannut
mummon kanssa kahdestaankin. Ne pelit olivat pelastaneet monia sadepäiviä.
Vieläköhän Miska innostuisi pelaamaan hänen kanssaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti