LPVJ 37.osa

Aleksi

Sinä päivänä oli ollut koeviikon viimeinen koe ja loppupäivä olisi täysin vapaata kaikenlaisista kouluasioista. Pieni hengähdystauko ennen seuraavan jakson alkua. Siitä huolimatta Aleksi tunsi olonsa jotenkin jännittyneeksi kävellessään kapean tien reunaa bussipysäkiltä kotiin päin Pyry vierellään. Hänen oli vaikea keskittyä keskusteluun, joka koski päivän koetta, ajatukset olisivat vain halunneet harhailla jonnekin aivan muualle. Pyryn koe oli tietenkin mennyt paljon paremmin kuin Aleksin, siitä ei vaikuttanut olevan epäilystäkään.

”Multa melkein jäi yks tehtävä tekemättä, kun mä en tajunnut, et siellä takasivullakin oli vielä yks”, Aleksi selitti yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta. ”Mä luulin, et mä olin jo saanut sen kokeen valmiiks ja tyytyväisenä käänsin sen paperin nurin ja hitto sentään, ei se koe vielä loppunutkaan!”

Pyry naurahti ja sanoi itselleenkin melkein käyneen samoin. He olivat nyt ehtineet jo siihen tienhaaraan, josta heidän tiensä erkanisivat, mikäli kumpikin suuntaisi omaan kotiinsa. Viimepäivinä oli tullut melkein tavaksi, että Pyry tuli koulun jälkeen Aleksin luo, lukemaan kokeeseen tai se ainakin oli virallinen syy. Nyt ei tiedossa ollut uutta koetta, ja Pyryn kasvoilla käväisi kysyvä ilme. Aleksi viittasi päännyökkäyksellä ja kysyvällä kulmakarvalla tätä jatkamaan kanssaan matkaan hänen luokseen, jos sitä huvitti. He jatkoivat matkaa yhdessä.

Aleksi oli päättänyt, että tänään hänen täytyisi saada ainakin jotakin kerrottua Pyrylle. Hän ei ollut vieläkään täysin päättänyt, mitkä asiat olisivat pöydälle nostettavien joukossa ja miten ne tulisi puheeksi ottaa. Tai oikeastaan niitä asioita oli kaksi. Hän oli siirtänyt kumpaakin jo liian kauan sillä verukkeella, ettei hetki ollut ollut sopiva. Koeviikossa oli jo murehtimista aivan tarpeeksi, miksi sotkea siihen lisäksi jotakin, joka voisi vaikuttaa huomattavastikin elämään? Vaikutusten suuruutta oli tietysti vaikea arvata etukäteen, mutta riskit olivat olemassa. Nyt koeviikko oli takana eikä Aleksilla ollut enää mitään tekosyytä, jonka varjolla perääntyä.

Ehkä hän olisi pärjännyt sen päivän kokeessakin paremmin, elleivät hänen ajatuksensa olisi askarrelleet muissa mietteissä suunnilleen taukoamatta aamusta asti. Oli kai jonkinlainen saavutus sekin, ettei hän kaikesta siitä asioiden pyörittelystä ja ajattelusta huolimatta ollut vieläkään saanut aikaan pitävää päätöstä siitä, miten pakottaa tiettyjä valittuja sanoja ulos suusta. Ei sen näin vaikeaa olisi pitänyt olla, mutta oli se silti.

Huoneeseensa päästyään Aleksi heitti reppunsa nurkkaan ja kaatui teatraalisesti sängylleen naama edellä kuin demonstroidakseen, kuinka rasittava koeviikko oli ollut. Hänen kokemuksensa mukaan oli aina paras esittää mahdollisimman huoletonta, ehkä vähän pelleilläkin, kun hermostus sitoi rusettisolmuja sisuskaluihin ja kielen päällä oli jokin vakavampi asia odottamassa ulospääsyä. Hänen noustessaan istumaan Pyry oli löytänyt omaksi istuimekseen kirjoituspöydän tuolin ja tutkaili parhaillaan seuraavan jakson lukujärjestystään.

Aleksille jäi pieni hetki tarkastella ystäväänsä jäämättä itse kiinni tuijottamisesta. Ehkä hänen ei olisi pitänyt, mutta katse vain karkasi siihen suuntaan, viipyili tummissa hiussuortuvissa, joita olisi tehnyt mieli koskettaa, siirtyi silmäripsiin, jotka olivat vähän liian pitkät jättääkseen Aleksin mielen rauhaan, viipyi luvattoman tovin huulissa, jotka mutristuivat Pyryn huomatessa lukujärjestyksessään jotakin epämieluisaa. Ainakaan Aleksin ei tarvinnut olla missään määrin epävarma sen suhteen, mitä itse tunsi, mutta akuuttiin rohkeusvajeeseen se seikka ei auttanut hiukkaakaan.

Hei Pyry, mä tykkään susta. Ei, sanat eivät tulleet ulos ja vain niiden kaiku jäi pyörimään päähän muuttuen kierros kierrokselta typerämmän kuuloiseksi. Mitä hän oikeastaan edes pelkäsi? Hän oli jo useat kerrat tullut siihen tulokseen, että Pyryn täytyi myös tuntea jokseenkin samoin kuin Aleksi, hän oli varma siitä. Täysin varma. Melkein ainakin. Ehkä. Mutta mitä jos ei kuitenkaan? Taivas, miten se oli näin vaikeaa? Tuskin Pyry ainakaan mitenkään suuttuisi, mutta mitä jos heidän välinsä menisivät ihan oudoiksi ja kiusallisiksi?

Pyry nosti katseensa lukujärjestyksestä ja sai Aleksin hätkähtämään. Kuinka idiootiksi hän vielä itsensä tekisikään? Jokunen kirosana poukkoili hänen mielessään.

”Mikä nyt?” Pyry kysyi vaikuttaen olevan vähän kahden vaiheilla sen suhteen, esittääkö kysymys leikillisenä vai aivan vakavana.

”Ei mitään”, Aleksi vastasi yrittäen parhaansa mukaan palauttaa huolettoman vaikutelman. Hän epäonnistui monumentaalisesti ja sai nähtävästi Pyryn kallistumaan enemmän sen vakavan ja aavistuksen huolestuneen puolelle.

Aleksi keskittyi katselemaan ulos ikkunasta ja päätti mielessään siirtyä asiaan numero kaksi. Sehän oli oikeastaan kiireellisempi, sen ei olisi saanut antaa odottaa näin kauan. Aleksi vain oli ollut liian itsekäs, jälleen kerran.

”Hei kuule”, Aleksi aloitti, ”Minni on täällä vissiin myös jumissa, niin kuin se toinenkin aave?”

”Niin kai”, Pyry vastasi laskien lukujärjestyksen pöydälle, kuin osoittaisi siten antavansa täyden huomiolle Aleksille.

”Pystyisköhän siltä mitenkään kysymään… tai siis… et haluaisiko se päästä pois? Ja miten se päästetään vapaaksi?”

Pyry oli hetken hiljaa ja Aleksin uskaltaessa vilkaista tämän suuntaan hän huomasi Pyryn kohdistaneen katseensa ilmaan noin metrin päähän kirjoituspöydästä. Aleksi palasi käsiensä tuijottamisen pariin. Hänen ei tarvinnut kysyä tietääkseen, mitä Pyry näki. Hän tavallaan toivoi, että se kaikki olisi ollut vain hölynpölyä, mutta kuinka hän enää olisi voinut olla uskomatta aaveisiin?

”Onko ne Minnin päiväkirjat tuolla laatikossa?” Pyry kysyi osoittaen sormellaan ylintä kirjoituspöydän laatikkoa.

”Joo.”

”Ne on ilmeisesti se, mikä pitää Minnin vielä täällä. Ne tarttis hävittää.”

Aleksin kurkku tuntui ahtaalta. ”Heitänkö mä ne roskiin vai mitä?”

”Mieluummin ne kai pitäis polttaa. Niin ne lakkais kokonaan olemasta.” Pyryn ääni kuulosti varovaiselta, kuin hän olisi huolissaan Aleksin reaktiosta.

”Ootko sä varma, et se haluu mennä?” Oli vaikeaa pysyä ilmeettömän tyynenä. Ajatus Minnin vihkojen polttamisesta tuntui kamalalta, mutta pelkkiä vihkojahan ne olivat. Eivätkä ne edes kuuluneet Aleksille, ehkei hän olisi edes saanut lukea niitä. Ja kaipa se oli niin, että hän ei pystynyt itsekään kunnolla siirtymään eteenpäin, kun ne päiväkirjat pelkällä olemassaolollaan muistuttivat sisaresta ja mitä tämä oli joutunut käymään läpi ilman, että kukaan oli edes ehtinyt tajuta. Vihkoista eroon hankkiutuminen olisi kaikille parasta, mutta Aleksi ei silti pitänyt ajatuksesta.

”Joo, haluaa se. Tää maailma on eläviä varten, ei kuolleita.”

”Okei sitten”, Aleksi sanoi ja nousi seisomaan. Hän tuli pöydän luo ja kaivoi vihkopinkan laatikosta. Sitten hän katsoi odottavasti Pyryyn. ”Tuutko sä mukaan?”

”Nyt heti?”

Aleksi nyökkäsi. Ei odotteleminen mitään auttaisi.

”Tietysti mä tuun mukaan, jos sä haluut”, Pyry lupasi ja nousi myös seisomaan katsoen Aleksia tiiviisti, tutkivasti silmiin. Ihan vaan katsomalla noita pahuksen kasvoja kävi selväksi, että Pyry aikoi olla läsnä, milloin Aleksi vain häntä tarvitsisi. Sillä hetkellä se melkein riitti tuomaan kyyneleet Aleksin silmiin. Pyryn kasvot saivat hänet tuntemaan käsittämättömän määrän tunteita ja hän melkein toivoi, ettei niin olisi ollut. Mutta niin se vain oli ja Pyry oli siinä ja maailma oli kääntynyt ympäri vähintään kerran ja… Hän ei edes tiennyt, missä olisi ollut ilman Pyryä. Pyry oli läsnä, hän oli nykyisyyttä ja toivottavasti tulevaisuutta, eikä kenenkään ollut terveellistä elää menneessä. Kaikki oli viimeaikoina ollut kovin mustaa, toisinaan melkein musertavaa, mutta jotenkin välähdyksenomaisesti Aleksi sillä hetkellä tajusi, että siitä kaikesta voisi päästä yli ihan oikeasti.

He seisoivat parhaillaan hyvin lähekkäin ja asiaa paljoakaan ajattelematta Aleksi laski vihot kirjoituspöydälle saadakseen kätensä vapaiksi, veti Pyryn vähän lähemmäs ja suuteli häntä varovasti. Se kävi helpommin kuin typerien sanojen hapuilu ja ainakin päätellen sitä, miten Pyry pienen hetken kuluttua vei varoen omat kätensä Aleksin hartioille, ei se kai Pyrystäkään kovin huono idea ollut. Tilanne ei ehkä ollut aivan täydellinen sellaiselle, mutta jotenkin se samalla oli.

Aleksin sydän takoi kuin haljetakseen suudelman jälkeen. Pyryn kasvoilta puolestaan loisti hellyttävän pohjaton yllättyneisyys. Se ei ainakaan ollut osannut odottaa tätä yhtään.

”Mitä…” Pyry aloitti mutta sen enempää sanoja hänen mielensä ei ilmeisesti kyennyt poimimaan. Aleksi tiesi tunteen vähän liiankin hyvin.

”Älä sano, ettei sulla muka ollut aavistusta”, Aleksi puolittain naurahti. ”Mähän hitto soikoon opettelin runonkin ulkoa ihan sua varten.”

Pyry näytti edelleen siltä kuin ei uskoisi sen kaiken tapahtuvan todella, mutta nyt sen kasvoille oli murtautumassa hymy, joka peilautui Aleksinkin kasvoille. Aleksi painautui lähemmäs toiseen suudelmaan, jonka oli tarkoitus olla vain aivan nopea, mutta irti pääseminen osoittautui oletettua hankalammaksi ja kun he lopulta erkanivat, kului tovi ihan vain siihen, että kumpikin koitti saada hengityksensä tasaantumaan.

Oli kummallinen tunne, kun vatsassa oli samaan aikaan perhosia sekä tiiliskivi. Aleksi olisi halunnut unohtaa pöydällä lojuvat vihot, joiden sinisiin kansiin oli piirrelty huolimattomia kuvioita. Hän olisi halunnut unohtaa niiden hänessä herättämän surun ja kaikki muut katkeruuden ja syyllisyyden sekaiset tunteet. Kunpa sen kaiken olisikin voinut tehdä olemattomaksi ja keskittyä vain miellyttävään kutinaan sydänalassa, joka intti olemaan päästämättä Pyrystä ikinä irti ja aiheutti halun kuiskailla sen korvaan jotain naurettavan romanttista ja tehdä kaikkea muuta yhtä typerää. Sydän tuntui samaan aikaan kevyeltä kuin höyhen ja raskaalta kuin lyijy.

Pyrykin huomasi Aleksin mielialan eikä hänenkään kasvoillaan enää ollut hymyä. Pyry ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan näytti odottavan, että Aleksi saisi ajatuksensa kerättyä ja olisi valmis sanomaan jotakin. Aleksi poimi hitaasti päiväkirjat jälleen käsiinsä ja selasi nippua kuin varmistaakseen kaikkien olevan siinä tai ehkä hyvästelläkseen ne, ei hän itsekään tiennyt.

”Parempi varmaan alkaa mennä. Mä tiedän sopivan paikan, missä nää voidaan polttaa.”

”Okei. Hei… ootsä ookoo?”

”Ai näitten suhteen?” Aleksi kysyi heilauttaen vihkopinkkaa käsissään. ”No en oikeestaan. Muuten joo.”

Hän lähti kävelemään oven suuntaan Pyryn seuratessa perässä.

* * *

Pyry

Pyryllä ei ollut aavistustakaan, minne he olivat menossa, hän vain seurasi Aleksia tuntien olevansa enemmän kuin vähän päästään pyörällä. Jos hänen ajatuksensa olisivat toimineet edes puolittain sillä teholla kuin yleensä, hän olisi ehkä osannut päätellä määränpään huomattavasti aikaisemmin. Hyvän vihjeen tarjosi esimerkiksi se, että he kulkivat kuoppaista ja kapeaa tietä, joka johti järvelle. Pyry ei ollut vielä täysin sisäistänyt sitäkään, että kaikki Aleksin luona tapahtunut oli tosiaan tapahtunut todella eikä vain hänen mielikuvituksessaan.

”Siinä rantasaunallahan on se nuotiopaikka”, Aleksi katkaisi hiljaisuuden, jota olivat säestäneet vain hiekalla rahisevat askeleet ja lintujen liverrys. ”Isä vei joskus talvisin mut ja Minnin sinne ja me paistettiin makkaroita nuotiolla ja sen sellaista. Sillon kun me ekan kerran asuttiin täällä. Mä aattelin, et se olis hyvä paikka.”

Pyry olisi halunnut sanoa jotain lohduttavaa ja fiksua, mutta ei kerta kaikkiaan osannut. Aleksin käsi liikahti hieman epäröiden ennen kuin hapuili tarttumaan Pyryn käteen. Kumpikaan ei loppumatkan aikana halunnut päästää irti.

Järven vesi kimalteli laskemaan päin olevan auringon valossa, ketään ei siihen aikaan vuodesta ja päivästä näkynyt koko rannalla. Hieman sivummalla saunarakennuksen pihalla oli paljon käytetty nuotiopaikka ja sen vieressä katos polttopuille. Pyry ja Aleksi hakivat muutaman kalikan, joiden lomaan asettelivat huolellisesti vihot, sivut mahdollisimman ilmavasti, jotta ne palaisivat kunnolla. Ainoastaan tuuli ja sen nostattamat aallot toivat ääntä, sanoja ei vaihdettu.

Kun nuotio oli rakennettu, Aleksi otti taskustaan sytkärin, mutta jäi epäröimään. Kahdesti hän sytytti liekin melkein kuin kokeillakseen, miltä se tuntui, mutta ei lopulta tehnyt elettäkään viedäkseen tulen lähelle nuotiota. Värisevä liekki peilautui hetken ajan hänen silmistään ja katosi sitten hennon tuulen pois puhaltamana. Kolmatta kertaa Aleksi ei enää yrittänyt, vaan tyrkkäsi sytyttimen Pyrylle ja istuutui yhdelle nuotionpaikkaa ympäröivistä penkeistä.

”Sytytä sä se”, Aleksi sanoi ja kuului sitten mumisevan muutaman kirosanan kuin se ehkä parantaisi tilannetta jollain tavalla.

Pyry nyökkäsi ja teki mitä pyydettiin. Kesti hetken ennen kuin tuli tarttui kunnolla paperiin ja sitten ohuempiin risuihin. Lopulta liekit levisivät suuriin halkoihinkin ja elävän tulen rätinä ja humina levittäytyi hiljaisuuden keskelle. Pyry istuutui Aleksin viereen ja tämä painoi päänsä hänen hartialleen kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.

*

Minnin koko maailma oli pelkkää oranssia ja räiskyviä kipinöitä. Hänen maailmansa täyttyi savusta ja leijailevista tuhkan hiutaleista, ei hän itsekään tainnut olla paljoa savua kummallisempaa, ei yhtään sen aineellisempaa ainakaan. Tietyllä tavalla hän paloi nuotiossa ja oli nuotio, kumpaakin yhtä aikaa ja sekaisin, eikä se tehnyt kipeää. Hän ei ollut aikonut nähdä seurauksia, hän ei ollut aikonut jäädä, nyt hän oli vihdoin siirtymässä pois. Häpeillen ja pahoillaan siitä, mitä oli muille aiheuttanut omalla teollaan, surullinen niiden reaktioiden tähden, jotka hän oli joutunut kaikesta huolimatta todistamaan. Jos hän oli sinä päivänä kerrostalon katolla jotain pelännyt, se olisi ollut pelkoa siitä, että hän näkisi kaiken, mitä yhdestä askeleesta reunan yli seuraisi, sitä hän olisi kaiketi pelännyt kuollakseen, jos se olisi hänen mieleensä tullut. Hän oli tiennyt satuttavansa muita, edes vähän, mutta häneen itseensä oli sattunut jo liian paljon ja liian kauan, ja niin hän oli ottanut sen yhden askeleen, jonka oli ollut tarkoitus viedä hänet pois, kokonaan pois. Se oli vienyt hänet varjomaailmaan, kylmään, kummaan maailmaan täynnä muita suttuisia varjoja, jotka olivat ehkä eläviä tai kuolleiden sieluja kuten hänkin. Se oli ollut pelottavaa, se oli ollut etäisesti tuttu maailma ja ennen pitkää se oli terävöitynyt tarpeeksi paljastamaan hänelle niin tutun, oman, entisen maailman ja sen tutut ihmiset, jotka hän oli luullut jättäneensä taakse. Toisinaan hän oli nähnyt selvästi, toisinaan hän oli ollut varjossa, muuttunut osaksi  aavemaailman kylmyyttä, pelkkää vaeltavaa ilmaa hän oli ollut. Hän oli saavuttanut tietoisuuden aivan tarpeeksi pitkäksi aikaa luullakseen, että hän oli ollut väärässä ja Helvetti oli olemassa. Hän olisi halunnut uskoa, että se oli hänelle henkilökohtaisesti räätälöity Helvetti, mutta paremmissa voimissa ollessaan, ajatellessaan selkeämmin, hän tiesi sen olevan vain oikea, elävien maailma ja se hänet repi riekaleiksi sisältä. Syyllisyys, syyllisyyttä hän tunsi. Nytkin pyytäessään pääsyä pois, sillä siten hän jätti perheensä jo toista kertaa, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä enää oli? Hän oli heittänyt vaihtoehtonsa hukkaan eikä sitä voinut peruuttaa. Hän ei tiennyt, mitä seuraavassa vaiheessa olisi, mutta hän rukoili ikuista katoamista. Tietämättömyyttä, muistamattomuutta, olemassa olon puutetta, se veisi syyllisyyden ja tuskalliset ajatukset pois eikä häntä vain enää olisi. Niin sen olisi pitänyt mennä heti aluksi.

Liekit kiipesivät vihon reunaa, ne vihot olivat joskus olleet hänen ainoat ystävänsä, nyt ne olivat hänen vihollisensa. Paperi katosi tulen nieluun ja niin myös oheni Minnin olemassaolo. Hän näki maailman värjäytyneenä punaiseksi, läikähtelevän oranssia ja keltaista. Hän näki liekkien lävitse veljensä ja toisen pojan, josta hänellä oli hataria muistikuvia lapsuudesta, sen, joka oli suostunut näkemään hänet. Minni halusi uskoa, että hänen teostaan oli seurannut edes jotain hyvää. Hän oli tragedia, josta oli lupa seurata haavojen paraneminen ja elpyminen vahvemmaksi kuin koskaan, hän jos kuka tiesi, että arpikudos oli normaalia ihoa kestävämpää, kovempaa. Hän oli murheellinen tapaus murheellisten tapausten joukossa, mutta elämä ei pysähtynyt siihen. Hänen veljensä silmissä kimmelsi kyyneliä, mutta hänen vieressään oli joku, joka rakasti häntä, ja se oli enemmän kuin Minni oli osannut itselleen ikinä toivoa. He olisivat vielä joskus onnellisia. He olivat vahvempia kuin Minni oli ollut. Minni olisi halunnut sanoa veljelleen, vanhemmilleenkin, miten pahoillaan hän oli, mutta hänelle ei oltu suotu ääntä, jonka elävän korva voisi kuulla. Hän oli kuin sadun pieni merenneito, ei voinut ilmaista ajatuksiaan sanoin.

Hänen aikansa oli ohi, pitkittynyt aika, vihdoinkin. Hänen käsivarsiensa iho oli korventunut mustaksi, hiukset hajosivat jo tuhkaksi. Se ei tuntunut miltään, mikään ei ollut pitkiin aikoihin saanut häntä fyysisesti tuntemaan, se oli kummallista. Oli kummallista nähdä oma kehonsa hajoamassa, hiiltymässä, lopulta lyyhistymässä kasaksi paperipinojen muotoista tuhkaa ja olla tuntematta pienintäkään nipistystä. Hän ei tiennyt, olisiko se jonkin uuden taipaleen alku vai päättyisikö kaikki siihen. Hän oli väsynyt matkaaja, mutta hänen tarinansa päätös oli jonkun toisen tarinan alku ja niin sen oli oltava. 

Niin sen oli oltava.