LPVJ 36. osa

Pyry

Päivät kuluivat samaan aikaan sekä hitaasti että nopeasti koeviikolla, niin se aina kävi. Oli jo keskiviikko ja samalla vasta keskiviikko. Sää oli alkanut käyttäytyä kunnolla syksyisesti; isot vesipisarat lätsähtelivät laiskasti ikkunaa vasten ja silueteiksi maalautuvat puut huojuivat kylmänharmaata taivasta vasten. Ikkuna, jonka läpi Pyry ankean ilman näki, sijaitsi Aleksin huoneessa, jonka sängyllä seinää selkänojana käyttäen Pyry istui.

Hän oli ollut koeviikolla joka päivä Aleksin luona lukemassa ja hän oli kiitollinen siitä, ettei Aleksi vaikuttanut edelleenkään kyllästyneeltä hänen läsnäoloonsa. Se oli viikko, jolloin Pyryn isä oli jatkuvasti kotona. Isä selvästi vihasi vallitsevaa järjestelyä kovasti eikä siitä kukaan muukaan nauttinut. Ei isä nyt jatkuvasti kiukutellut, mutta useimmiten hänestä kiukkujen välillä huokui jonkinlaista masentavaa synkkyyttä, eikä sekään paljoa parempaa ollut. Äiti ja Lumi pyrkivät myös parhaansa mukaan olemaan jossakin muualla kuin samassa rakennuksessa isän kanssa. Sellainen säästi kaikkien osapuolten hermoja.

Pyry oli aluksi suhtautunut hieman epäilevästi siihen, kuinka tehokasta opiskelu Aleksin seurassa olisi. Sosiaalisilla tilanteilla kun oli muutenkin tapana viedä häneltä energiaa, joten miten siinä saisi keskityttyä pänttäämiseen? Pian hänelle selvisi, että kokeisiin luku oli kuitenkin erittäin epäsosiaalista toimintaa; kumpikin sai keskittyä omiin kirjoihinsa, ainakin suurimman – tarpeeksi suuren – osan ajasta. Toisinaan pänttääminen tosin kävi puuduttavaksi, etenkin Aleksille. Niin oli nähtävästi käymässä nytkin.

Aleksi tönäisi jalallaan konttorituolinsa kauemmaksi kirjoituspöydästä ja potkaisi lattiasta vauhtia saadakseen tuolin pyörimään. Poika järjesti kasvoilleen liioitellun kärsivän ilmeen, jonka oli ilmeisesti tarkoitus viestiä lähestyvästä tylsistymiskuolemasta. Tuolin pyörimisvauhti hiipui ja pysähtyi.

”Mitä sä luet?” Aleksi kysyi toista kertaa sinä päivänä.

”Äikkää”, Pyry vastasi jälleen.

”Ai niin. Mitä aihetta se käsittelee?”

”Runoja.”

Aleksin kasvoilla kävi hymy ihan kuin runoihin olisi liittynyt jokin vitsi. Pyry oikeastaan piti runoista aina toisinaan, mutta jotkut oppikirjaan painetuista kieltämättä jonkinlaisilta vitseiltä kuulostivatkin.

”Onks siellä jotain hyviä runoja?” Aleksi kysyi näyttäen siltä kuin olisi valmis nauramaan ihan mille tahansa, mistä vähänkin huumoria saisi irti. Opiskelulla oli tapana aiheuttaa sellaista. Aleksi vaikutti melkein liiankin tyytyväiseltä tästä puheenaiheesta, mutta Pyry ei jäänyt sitä miettimään.

Pyry lehteili kirjaa pari sivua taaksepäin. ”On nää kyllä aika syvällisiä”, hän sanoi äänellä, joka kertoi, ettei hän vakavissaan ollut. ”Niin ku vaikka tää:

Aamun autuas valo

                      poskella

On hauras kuin lasista puhallettu

                      enkeli.

vain vaskikellon helähdys

hopeisessa ilmassa ja

                      emme ole enää täällä.

Katoamme

kertakäyttöisen

                      pahvimukin

                                            pohjaan.”

”Tän huoneen sivistystaso pomppasi just asteikon yli”, Aleksi ilmoitti nauraen ääneen. Se tarttui Pyryynkin.

”Hei mut mäkin tiiän yhden runon, mitä sä voit analysoida”, Aleksi jatkoi ja sen hymyyn tuli jokin lisäulottuvuus. ”Mä kuulin tän joku aika sitten… mites se oli… ’Tähti sähkölamppujen parvessa, en ole ansainnut tätä loistetta’”, poika piti dramatiikkaa lisäävän tauon ennen viimeistä säettä: ”’Säteile kuitenkin.’”

Lopuksi Aleksi heitti sellaisen hymyn, että se sai Pyryn sisuskalut metaforisesti puhuen tekemään hyvin kummallisia asioita. Sellaiset hymyt olisi pitänyt kieltää. Pyry ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt runosta ajatella tai sanoa, hän ei hetkellisesti osannut ajatella oikein mitään. Aleksi ei ilmeisesti vastausta edes kaivannut, sillä se oli jo aloittanut pulisemisen siitä, miten olisi mieluummin vääntänyt hölynpölyä runoista kuin yrittänyt muistaa, miten viheliäisiä fysiikan ongelmia ratkaistiin. Tähti-runo ei siltä istumalta saanut selitystä, vaikutti melkein siltä kuin Aleksi olisi nolostunut ja halunnut viedä keskustelun pian pois koko runosta. Tuskin sillä edes oli erityistä merkitystä.

Illalla omassa huoneessaan Pyry kuitenkin päätti googlettaa runonpätkän ihan vain nähdäkseen, mistä se oli. Hän muisti sanat tarpeeksi lähelle saadakseen kunnollisia hakutuloksia ja haun latauduttua hän oli vähällä tukehtua pelkkään huoneilmaan. Runon oli kirjoittanut Pentti Holappa. Pyry klikkaili auki muutamia linkkejä varmistuakseen niiden luotettavuudesta ja yritti pitää mielensä kurissa samalla, kun hänen päässään soi eräs toinen runoteksti, laululyriikka tarkemmin ottaen:

”Sano jotain latteeta ja jotain ihanaa

Sano jotain ettei hiljaisuus vie mukanaan

Sano ota mun vaatteet

Sano jotain mitä vaan

Kato siteeraa vaan jotain Pentti Holappaa”

Pyry yritti olla tekemättä mitään idioottimaisia johtopäätöksiä. Hän järkeili, että vaihtoehtoja oli kolme: 1) Kaikki oli sattumaa. Aleksi ei ollut kiinnittänyt runoon ja sen tekijään mitään huomiota ja tuskin edes oli kuunnellut Pyryn suosikkimusiikkia tunteakseen koko kappaletta, joka runoilijan nimeä kantoi. 2) Aleksi oli tosiaan kuunnellut kappaleen ja törmätessään runoon jossakin päättänyt panna sen muistiin heitettäväksi jonkinlaisena sisäpiirivitsinä. Ei sekään tarkoittanut mitään. 3) Oli mahdollisuus, että Pyrylle oli juuri flirttailtu runouden ja hänen suosikkimusiikkinsa kautta ja niin ei oikeasti ollut mahdollista edes käydä, ei  sellaista yksinkertaisesti tapahtunut Pyrylle. Jollekulle muulle ehkä, mutta ei hänelle. Silti pelkkä ajatus, pelkkä minimaalinenkin mahdollisuus että niin olisi voinut olla, sai hänet niin kuohuksiin, ettei hän ollut saada yöllä unta.