Päivä oli kolea ja
taivaalle kerääntyvät pilvet lupailivat sadetta. Pienet putoilleet oksat
rusahtelivat kenkien alla Pyryn ja Aleksin kävellessä metsässä Pyryn mieleen
painunutta reittiä pitkin. Aleksi kantoi olallaan yksinkertaista, kahdesta
laudasta rakennettua ristiä, johon oli kirjoitettu ”Alma Inkeri Salo”, ja
toisessa kädessä pientä puutarhalapiota. Pyryllä oli kädessään netistä
tulostettuja paperiliuskoja.
”Ootsä varma, että
tää toimii?” Aleksi kysyi epäileväisenä. Heidän oli tarkoitus pystyttää risti
haudalle ja toimittaa jonkin sorttinen hautaan siunaaminen. Pyry kohautti
olkapäitään.
”Mä luulen, että
Alma uskoo noiden asioiden pitävän sitä jumissa, joten siksi ne pitää. Oon mä
aika varma, että tää tuo sille rauhan. Tätä se ainakin tuntuu haluavan.”
Loppumatka kului
hiljaisuudessa. Hautojen etsiminen ei ollut omiaan edistämään iloista
jutustelua. He olivat Pyryn talon takaa alkavassa metsässä, Pyry ei ollut aivan
varma, kuinka pitkä matka oikeastaan olisi, mutta ei se kovin pitkä voinut
olla. Ei melkein aikuista ruumista kovin kauas viety maastossa, jossa ei ollut
muita kuin kapeita eläintenpolkuja. Pyryä kylmäsi hänen ajatellessaan, kuinka
tytön vanhemmat olivat tulleet päätökseen haudata tyttärensä metsään. Kai he
olivat jälleen panikoineet. Jotakin ruumiille oli tehtävä. Tämä oli kai ollut
paras ratkaisu, jonka he olivat keksineet. Inhottavalta se silti tuntui.
Pojat tulivat
kapealle puronuomalle, jonka pohjalla oli hieman mutaista vettä ja paljon
kuolleita lehtiä. Vähän ajan päästä näkyviin tuli myös valtava siirtolohkare,
joka oli aivan samanlainen, kuin Pyryn aikaisemmassa näyssä, se oli sama. Hän ei pitänyt tunteesta,
jonka sen näkeminen hänessä aiheutti. Se oli kuin muisto, mutta samalla se ei
ollut hänen muistonsa. Ei ihmisiä ollut tarkoitettu muistamaan toisten
muistoja. Häneen myös heijastui osa aaveen tunteista, eivätkä nekään olleet
erityisen miellyttäviä. Paitsi että henki tuntui samalla olevan myös
innoissaan, vaikka paikka saikin hänet myös surulliseksi ja vihaiseksi. Pyry
pysähtyi.
”Tässä se on”, hän
sanoi osoittaen maahan kohtaan, joka olisi voinut olla vain mätäs muiden
mättäiden joukossa. Siinä ei ollut mitään ulospäin erityistä, mutta pojan
mielessä kummitus oli juuri alkanut kirkua. Hetken ajan Pyry kykeni kuulemaan
sen äänenä, sitten se vaimeni jonkinlaiseksi kiihtyneeksi tunnetilaksi, jonka
kykeni aistimaan ilmassa. Vähän kuin hyvin paikallinen mursky, hysteerinen
ukonilma.
”Pystytänkö mä
tämän nyt sitten tähän vai?” Aleksi kysyi asetellen ristin parhaan arvauksensa
mukaan. Pyrystä tuntui, että paikka sopi aaveelle ja nyökkäsi. Pyryn pidellessä
ristiä Aleksi kaivoi maahan kuopan ja he asettelivat merkin paikoilleen
asiaankuuluvalla vakavuudella. Ristiä ei ollut ihan helppo saada maahan
pystyyn, sillä maa oli täynnä juuria ja varpuja ja kaikenlaista muuta kariketta.
Lopulta risti jäi kuitenkin seisomaan omin avuin tukevalta tuntuen ja pojat
viettivät hetken katsellen sitä hiljaa.
Pyry vilkaisi
papereitaan. Niissä oli yksi usein hautajaisissa käytetty psalmi sekä hautaan
siunaamissanat. Pyry antoi katseensa pyyhkiä sanojen yli, mutta lukemisen
aloittaminen tuntui vaikealta. Hän ei kyennyt sillä hetkellä näkemään mitään
tavallisuudesta poikkeavaa, mutta hänestä tuntui kuin aave olisi roikkunut
hänessä kiinni. Rintaa puristi toiselle ihmiselle kuuluva ahdistus. Kuin hänen
ympärilleen olisi tiukasti kiedottu näkymättömät käsivarret ja siinä
tilanteessa se ei ollut edes mitenkään mahdotonta.
”Haluutko, että mä
luen sen?” Aleksi kysyi ja Pyry ojensi paperit hiljaa hänelle kiitollisuutta
tuntien.
Aleksi alkoi lukea,
vaikka uskonnolliset sanat saivatkin hänet vaikuttamaan hiemaan
vaivaantuneelta. He eivät olleet koskaan puhuneet omista uskonasioistaan, mutta
Pyry oli lähes varma, ettei Aleksi Jumalaan uskonut, paperille printatut sanat
sisälsivät pelkkää tyhjää hänen kannaltaan. Toisaalta Aleksi myös vaikutti
odottavan jotakin näyttävää ja yliluonnollista tapahtuvan sanojen seurauksena,
mutta maailma pysyi ennallaan. Hän jatkoi lukemista kuitenkin. Aavetta ei
tuntunut haittaavan se, että hänen hautansa nähtävästi siunasi ihminen, joka ei
siunaamiseen uskonut, ehkä henki ei edes huomannut sitä innoltaan. Rituaalihan
siinä tärkeintä oli.
Aleksi pääsi
lopulta siunaamissanoihin ja lopetti puheen: ”maasta sinä olet tullut, maaksi
sinun pitää jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut
viimeisenä päivänä.”
Pyryn silmissä
pimeni.
Hän tuli
tajuihinsa melkein saman tien, Aleksi oli hädin tuskin ehtinyt polvistua hänen
viereensä. Tajutessaan Pyryn olevan hereillä Aleksi huoahti helpotuksesta.
”Sun täytyy lakata
tekemästä noin, sä vielä säikäytät mut puolihulluks.”
Pyry hymyili.
Aleksi auttoi hänet ylös.
”Nyt sen pitäis
olla ohi”, Pyry sanoi. ”Musta tuntuu, et se toimi. Alma on poissa.”
”Hyvä juttu”,
Aleksi sanoi ja poimi pois Pyryn hiuksiin tarttuneen sammaltupon. Tuulen mukana
alkoi tihuttaa pieniä vesipisaroita.
* * *
Aleksi
Metsästä pois
kävellessä Aleksin mielessä kupli runsas joukko ajatuksia, joiden ansiosta
hänen huomionsa ei riittänyt oikein minkäänlaisen keskustelun aloittamiseen
eikä keskustelua oikeastaan edes tarvittu. Tuuli humisi puiden latvoissa, mutta
metsä suojasi pahimmalta viimalta. Näytti siltä, että hento tihkusade saattaisi
muuttua kunnon sateeksi aivan pian ja sitä ei kumpikaan pojista halunnut jäädä
odottelemaan. Polku oli sillä hetkellä niin kapea, että oli kuljettava
peräkkäin, Pyry kulki edellä, sillä sehän se reitin tunsi. Aleksi olisi jo
kauan sitten eksynyt vieraaseen metsään, jos hänen olisi pitänyt yrittää löytää
omin päin yhtään minnekään. Tuntui kuin metsä olisi jatkunut joka puolella
äärettömyyksiin asti, se melkein söi sisäänsä. Sen tunnelman vallitessa
puhuminen olisi tuntunut melkein väärältä.
Aleksin mielessä
voimallisimpana ajatuksena kieppui luonnollisesti se tieto, että aaveita ihan
todella oli olemassa. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt yrittää
järkeillä syitä kaikella oudolle, mitä oli tapahtunut, tai jotain. Tai hänen
olisi varmaan pitänyt olla kauhuissaan. Ja kai hän oli ollutkin. Kyllä,
viimepäivien aavetapaukset olivat aivan varmasti pelottaneet häntä. Nyt
järkytys tai pelko, tai mikä ikinä, oli ilmeisesti ehtinyt laantua tai toinen
vaihtoehto oli, että hän oli vain jonkinlaisessa shokissa, jollaiseen ihmiset
kai menivät, kun jokin oli aivoille liikaa sulatettavaksi? Aleksi tuntui enää
harvoin olevan täysin perillä omista tuntestaan. Pyry vaikutti olevan täysin
sinut koko kummitusasian kanssa, olihan se tietysti saanut pitkään aikaa
totutellakin. Ehkä Pyryn asenne rauhoitti Aleksinkin ja sai hänet hyväksymään
yliluonnollisen myös osaksi omaa maailmankuvaansa.
Toinen ajatus,
parhaillaan hieman muiden alla luikertelemassa, oli, että Aleksi olisi halunnut
pitää Pyryä kädestä. Eikä se johtunut mistään kummituksista tai siitä, että
kädet palelivat, tai mistään muustakaan hölmöstä tekosyystä. Ohut ajatushaituva
lähti pohtimaan, mitä Pyry mahtaisi tehdä, jos Aleksi vain ottaisi tätä kädestä
kiinni, ihan pokkana vaan. Kyseinen impulssi ei saanut kuitenkaan suurempaa
kannatusta, kun muu osa Aleksin mieltä totesi, että olisi se nyt ollut typerää.
Heidänhän täytyi kävellä peräkkäin.
Aleksin ajatukset
palasivat kummitusaiheen pariin. Jos kerran aaveet olivat oikeita, Minnikin
ilmeisesti oli yhä tässä maailmassa. Aleksi ei olisi halunnut ajatella sitä
enempää, mutta kai hänen oli pakko. Selvästikään aaveet eivät olleet onnellisia
olentoja, ne olivat loukussa jossain olemassa olemisen ja kuoleman välillä.
Niiden oli selvästi äärimmäisen vaikeaa kommunikoida elävien kanssa ja eikö
Pyry ollut sanonut jotain siitä, että kummitukset oli tehty ahdistuksesta?
Aleksi ei edes halunnut ajatella, mitä hänen sisarensa sen hetkinen olotila
piti sisällään, miltä tästä tuntui.
Kurkkuun oli
noussut pala ja Aleksi keskeytti ajatuskulun vetääkseen henkeä. Minnin kuoleman
jälkeen hän oli parhaansa mukaan pitänyt kyyneleet sisällään ja ehkä siksi
niitä oli edelleen jäljellä. Oli räpyteltävä silmistä ylimääräistä kosteutta
pois. Mielessään Aleksi läimäytti itseään, ei hän nyt taivaan tähden siinä
alkaisi pillittää, hän oli idiootti.
Hän olisi antanut
aika hemmetin paljon, jos olisi saanut sisarensa herätettyä henkiin, mutta sitä
mahdollisuutta ei vain ollut olemassa. Päinvastoin, hänen olisi kai mietittävä
keino auttaa tämä kokonaan pois.
Mutta ei juuri
nyt. Hän ei pystyisi siihen juuri nyt. Kaikki oli mennyt ihan hulluksi.
Aleksi ja Pyry
tulivat metsän reunaan. Kapea oja erotti metsän Pyryn takapihasta. Uomassa
makasi paikallaan kirkkaaksi seissyttä vettä ja pohjansoran ja lehtien kerros
näkyi selvästi. Jonkinlaista sillan virkaa oli kai joskus toimittanut
tukinpätkä, mutta se näkyi lahonneen jo joskus kymmenkunta vuotta sitten, oli
painunut keskeltä poikki ja mätäni hiljakseen ojanuomassa. Mitään siltaa ei
oikeastaan tarvittukaan, ojan yli oli helppo harpata. Ja sillä lailla metsä jäi
taakse ja Aleksi olisi mielellään jättänyt kaiken yliluonnollisenkin sinne
puiden varjoon. Sinne se sopi.
Tuuli tuntui nyt
voimakkaammin takin läpi poikien kävellessä kohti taloa. Nyt metsän ikiaikainen
taikapiiri oli takana, nyt olisi jo voinut sanoakin jotain, jos olisi tiennyt
mitä. Etupihalla he pysähtyivät, Aleksi jatkaisi kohta matkaa tielle päin ja
kotiinsa, ja nyt todella olisi tarvinnut jotain puhuakin.
”Kiitti”, Pyry
sanoi vaikuttaen vähän epävarmalta siitä, kuinka jatkaisi vai jatkaisiko
ollenkaan.
Aleksi hymähti
vähättelevästi, ei häntä erikseen olisi kiittää tarvinnut. Hän huomasi, ettei
häntä huvittanut yhtään lähteä kotiin, joka mahdollisesti olisi taas tähän
aikaan päivästä tyhjillään. Hänelle muodostui myös aavistus, ettei Pyrykään
olisi mielellään mennyt sisälle omaan kotiinsa, vaikka sen syyt taisivat olla
lähinnä päinvastaiset.
”Hei, haluutsä
tulla meille?” Aleksi ehdotti. ”Kokeisiin lukeminen on erityisen tylsää yksin.”
Pyryn kasvot
kirkastuivat aavistuksen. Sen kasvot harvoin kirkastuivat yhtään enempää kuin
aavistuksen. ”Joo. Mun täytyy kyllä sit vaan hakea mun kirjat.”
Aleksi sanoi
odottelevansa. Pyry katosi ovesta sisälle.
Katsellessaan
Pyryn perässään sulkemaa ovea Aleksin kasvoille hiipi sellainen hymy, jota ei
tahdonvoimalla saanut kuriin. Ensin se hiippaili esiin salakavalasti,
huomaamatta, sitten jäi paikoilleen ja ikään kuin levisi koko ruumiiseen
raahaten mukanaan tiettyjä ajatuksia. Vai niin, Aleksi mietti itsekseen tunteen
säteillessä jonnekin rinnanseudulle, ei hän ollut varsinaisesti odottanut
minkään tällaisen tapahtuvan, mutta ei sitä näköjään koskaan tiennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti