LPVJ 34. osa

Pyryn seuraava muistikuva oli, että hän istui sängyllään Aleksin pidellessä häntä hartioista pystyssä. Hän oli hetken ymmällään siitä, missä vaiheessa Aleksi oli huoneeseen tullut, mutta muutama lyhyt mieleen palautuva kuva vastasi hänelle. Aleksi oli hetki sitten kiivennyt Pyryn ikkunan alla olevia palotikkaita ja Pyry oli päästänyt tämän sisään. Aleksi oli kuulemma ajatellut käyttävänsä tuota tietä välttääkseen törmäämästä Pyryn vanhempiin, niin poika oli vähän aikaa sitten sanonut. Oli jo kovin myöhä, näin ei tarvinnut selittää kenellekään, mitä hän teki Pyryn luona. Lisäksi se oli kuulemma tuntunut hauskalta idealta.

Pyry tunsi itseään ravisteltavan.

”Hei, mikä sulla on?” Aleksin ääni oli melkein suoranaisen pelon pingottama. ”Sun kädetki on ihan jäässä. Pyry, Pyry hei, kuuletsä mua?”

Aleksi ohjasi Pyryn takaisin makuulle ja kääri hänet peittoon. Pyry tunsi lämpimän käden otsallaan, sitten poskellaan. Toinen käsi pysyi edelleen hänen hartiallaan. Jopa Aleksin ääni tuntui jollain tavalla säteilevän lämpöä, joka oli sillä hetkellä niin kovin elintärkeää. Toisesta elävästä ihmisestä hehkuva lämpö sulatti Pyryn kankeita ajatuksia sen verran, että hän ymmärsi hiljalleen alkaa huolestua tilanteesta ja vähän pelätäkin. Hän tarttui Aleksin käsivarteen ollen tavattoman kiitollinen siitä, että tämä oli hänen kanssaan. Jokin osa hänen mieltään sanoi, että hänen olisi ehkä pitänyt hävetä, mutta tuo mielen osa oli toistaiseksi liian heikko saadakseen pointtinsa ajettua läpi.

”Pitäiskö sulle hakea apua?” Aleksin ääni kuulosti melkein hätääntyneeltä. Pojalla ei selvästi ollut aavistustakaan, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ei sillä että Pyry olisi sen enempää ollut asioista perillä. Hän kuitenkin pyöritti päätään kieltäväksi vastaukseksi ja tiukensi otettaan Aleksin käsivarresta. Hänestä tuntui kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä, että Aleksi pysyi hänen kanssaan, hän ei ollut ihan varma, kuinka kirjaimellisesti tuo tunne piti paikkansa, mutta hän ei halunnut jäädä yksin, ei edes sekunniksi. Elämä oli alkanut palata takaisin häneen, mutta samalla häntä nukutti aivan kamalasti. Se ei ehkä ollut hyvä juttu.

”Hemmetti, Pyry.” Aleksi läpsäisi Pyryn poskea saaden tämän avaamaan silmänsä, joita ei ollut muistanut sulkeneensa. Pyry käsitti näkemästään kaksi asiaa. Ensimmäinen oli, että Aleksin silmissä kiilsi aivan oikeaa pelkoa, melkein paniikkia. Toinen asia oli, että hän näki Aleksin täysissä väreissä. Katsoessaan ympärilleen hän huomasi värien palanneen myös muualle huoneeseen, näkökentän reunoja lukuun ottamatta. Sinnekin värit olivat kuitenkin pikkuhiljaa valumassa. Hänen aivonsa olivat saamassa toimintakykynsä takaisin. Hän irrotti otteensa Aleksin käsivarresta alkaen muistaa, miksi hänellä olisi syytä nolostua. Aleksi katsoi häneen kysyvästi ilmeisesti ihmetellen, oliko liike hyvä vai huono merkki.

”Kyl tää tästä”, Pyry vakuutti ja kampesi itsensä takaisin istuvaan asentoon. Hän piti peiton käärittynä ympärilleen, hän paleli edelleen. Muuten hänen olonsa alkoi olla kutakuinkin normaali. Aleksi katseli häntä edelleen varautuneesti.

”Älä säikyttele tolleen”, se sanoi eikä sen äänessä ollut edes yritystä tunnelmaa keventävästä vitsailusta. ”Sul on jo parempi olo? Jonkun aikaa sä näytit ihan saatanan hengettömältä. Ootko sä ihan täysin varma, ettei sua pitäis viedä lääkäriin tai jotain?”

”Joo. Kyllä mä jo pärjään. Mä oon pahoillani, et mä…” Pyry vastasi ja jos hän oli hetkeä aikaisemmin ollut kalman kalpea, nyt hän pystyi tuntemaan poskilleen nousevan kuumotuksen. Hän vilkaisi kelloa, ajantaju oli häneltä kadonnut tyystin. Kohta yksitoista. No, sentään hän ei ollut soittanut Aleksille ihan keskellä yötä.

”Eihän sulla mitään anteeks pyydettävää oo. Mitä helvettiä nyt siis oikein tapahtui?”

Pyry kertoi, mitä oli nähnyt ja mitä arveli aaveen häneltä haluavan. Kertomiseen ei mennyt kauaa, loppujen lopuksi. Tuntui kummalliselta, miten vähään sanamäärään kuolleen tytön tarina mahtui, kun se puristettiin informatiiviseen muotoon, jätettiin ylimääräiset koukerot pois. Silti Pyrystä tuntui selityksen loppuun päästyään, että hän oli puhunut äänensä puhki.

”Meidän sitten varmaan täytyy löytää se hauta. Ja mahdollisimman pian”, Aleksi sanoi Pyryn vaiettua. ”Ehkä huomenna?”

Pyry nyökkäsi. Hän oli iloinen siitä, että Aleksi automaattisesti tarjoutui tulemaan mukaan. Tai ei edes tarjoutunut vaan oletti jo suoraan olevansa mukana. Aleksi katsoi häntä tutkivasti kuin edelleen pelkäisi hänen saattavan mennä tajuttomaksi tai jotain.

”Sä näytät siltä, et sun varmaan kannattais mennä jo nukkumaan”, Aleksi huomioi. ”Uskaltaaks sut jättää yksin, vai haluutsä, et mä jään vähäks aikaa?”

”Ei tartte, kyllä mä jo pärjään ihan hyvin”, Pyry toisti. Nukkumisesta hän kyllä oli ihan samaa mieltä. Uni tuntui houkuttelevalta, mutta ei niin houkuttelevalta, että olisi ollut syytä huolestua.

”Ootsä varma?”

Pyry hymyili vaisusti. Aleksi ihan tosiaan oli huolissaan hänestä. Pyry kuitenkin oli aivan varma siitä, että hänellä ei ollut enää minkäänlaista vaaraa. Aaveen jättämä kylmyys oli sulanut pois, hän oli jälleen aivan yhtä elossa kuin oli normaalistikin ja väsymys oli vain hyvin normaalia väsymystä, joka lähtisi hyvillä yöunilla. Hän ei halunnut alkaa nukkua kenenkään vahtiessa.

”Oon mä varma.”

”Okei”, Aleksi sanoi, ”kai mä sitten jätän sut rauhaan. Mut soita huomenna?”

Pyry nyökkäsi. Aleksi nousi ylös sängyn reunalta ja taputti Pyryä kaverillisesti olalle. Joskin käsi viipyi eleen jälkeen Pyryn kapealla hartialla ehkä sydämenlyönnin verran kauemmin kuin sen olisi tarvinnut tai sitten Pyry oli vain tomppeli ja kuvitteli asian. Aleksi suuntasi ikkunan luo ja Pyry seurasi häntä, sillä täytyisihän hänen laittaa ikkuna kiinni Aleksin mentyä. Hän haparoi sanoja, jotka tajusi unohtaneensa lausua ääneen.

”Hei, kiitti kun tulit”, Pyry sai sanottua ja Aleksi katsoi häneen kasvoillaan hymy, joka oli vihdoin yhtä leveä kuin normaalistikin.

”Eipä mitään.”

Seurasi lyhyt hiljaisuus, kun kumpikaan ei ollut varma, olisiko vielä pitänyt sanoa jotakin vai vain antaa olla ja lähteä. Katsoessaan Pyryyn Aleksiin kasvoilla kävi erikoinen ilme, jonka Pyry kuittasi omaksi mielikuvituksekseen. Ennen kuin hiljaisuus ehti liikaa venyä, Aleksi leikkasi sen poikki sanoillaan: ”No mut, hyvää yötä. Huomenna haamujengeily sit vissiin jatkuu. Nähään.”

Niiden sanojen myötä Aleksi työnsi ikkunan auki ja lähti varoen laskeutumaan metallisia tikapuita. Kylmä ulkoilma tunkeutui sisään huoneeseen raikkaana ja syksyisenä. Pyry sulki ikkunan, mutta jäi katselemaan niin kauaksi aikaa, että Aleksi oli päässyt turvallisesti alas asti. Sitten hän sammutti huoneesta valot ja nukahti melkein saman tien, kun pää kosketti tyynyä.