LPVJ 21. osa

Seuraava aamu oli kouluaamu ja Pyry oli kellonsa soidessa tavallistakin väsyneempi ja enemmän kuin hieman sekaisin. Hetken oli erityisen vaikeaa saada itsensä heräämään kunnolla ja erottaa uni todellisuudesta, jokainen arkinenkin asia ja esine vaikutti jotenkin melkein surrealistiselta ja vähän käsittämättömältä. Uni odotti yhä lämpimänä ja houkuttelevana silmäluomien takana. Ennen pitkää hän kuitenkin onnistui saamaan itsensä enimmäkseen hereille ja vakuuttuneeksi siitä, että viimeöinen ulkoilu oli todella tapahtunut; siitä olivat konkreettisena todisteena kuraiset aamutossut, jotka lojuivat huoneen nurkassa juuri siinä, mihin Pyry oli ne jaloistaan potkaissut. Hän tuijotti niitä hetken väsyneen tyhjyyden suristessa päässä.

Pyryn ensimmäinen ajatus oli soittaa Aleksille ja varmistaa, että sillä oli nyt kaikki kunnossa. Huoli oli palannut inhottavana ja kiinteänä pallona hänen vatsaansa. Hän kuitenkin jätti tarttumasta puhelimeen, koska todennäköisesti Aleksi olisi vielä umpiunessa. Nukkumassa ehkä krapulaansa pois, tai mitä tällaisissa tapauksissa sitten tehtiinkin, ja tuskin edes tulisi kouluun. Pyry kuuli äitinsä huutavan alhaalta kysyen, oliko hän herännyt, sillä pian hän myöhästyisi bussista.

Pyry kävi läpi aamutoimensa omituisen mielialan vallassa. Kävellessään pysäkille viileässä syyssäässä hän tunsi itsensä unissakävelijäksi ja kummallisen levottomaksi. Kuin olisi menossa väärään suuntaan. Pysäkki oli tyhjä kuten Pyry oli odottanutkin, mutta silti hän tavallaan pettyi jäädessään yksin odottamaan linja-autoa. Hän järkeili soittavansa Aleksille joskus puolenpäivän aikaan, siihen mennessä se varmaan olisi jo herännyt. Silti hän ei päässyt miltei sietämättömäksi kasvavasta levottomuudesta eroon ja nähdessään bussin kääntyvän mutkan takaa hän teki jotakin, mitä ei ollut uskonut ikinä todella tekevänsä, vaikka joskus ajatuksella olikin tainnut leikkiä.

Pyry nousi ylös ja lähti kävelemään pois pysäkiltä. Bussin hiljentäessä kysyvästi hänen kohdallaan - tiesihän kuljettaja Pyryn nousevan joka aamu kyytiin tältä pysäkiltä - Pyry huiskautti kättään viittoen autoa jatkamaan ilman häntä. Hänen sydämensä takoi hurjana, kuin epäuskosta suunniltaan bussin murinan etääntyessä ja kadotessa kaukaisuuteen. Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta, mutta nähtävästi ainakaan Pyry ei kyennyt tekemään molempia yhtä aikaa. Ei sillä, että hän oikeasti minkään rakkauden perässä olisi juossut. Hän vain oli huolissaan ystävästään.

Pyryllä ei ollut mikään kiire minnekään, joten hän pakotti askeleensa hitaiksi. Hänellä oli reilusti turhaa aikaa, sillä ei hän näin aikaisin voisi Aleksin luokse mennä. Eikä hän voisi mennä kotiinkaan, sillä äiti saisi lintsaamisesta kohtauksen. Niinpä hän vaelsi kiireettä rantasaunan pihaan ja kävi pitkäkseen laiturilla olevalle penkille. Hän sulki silmänsä ja edellisen yön väsyttämänä nukahti suhteellisen pian. 

Pyry heräsi huomatakseen kellon olevan puolen yhdentoista paikkeilla ja hän itse oli umpijäässä ja vähän kankea. Häntä hieman ihmetytti, miten hän oli edes onnistunut nukkumaan niin kauan epämukavalla penkillä koleassa tuulessa. Poika nousi ylös ja venytteli harteitaan yrittäessään samalla kerätä ajatuksensa kokoon. Pian hän lähti kävelemään Aleksin talolle päin mielessään kummallisena väikkyvä tiedostaminen, että hänen pitäisi oikeastaan parhaillaan istua opiskelemassa historiaa. Tai ehkä matematiikkaa, hän ei ollut ihan varma.

Pyry oli tyytyväinen siitä, ettei Aleksin talon pihassa näkynyt yhtäkään autoa. Ovi oli lukossa ja Pyryn piti jyskyttää sitä hyvän aikaa ennen kuin lukko rapsahti ja ovi työnnettiin auki. Aleksin kasvoilla oli hämmästynyt ilme ja pojan tukka oli sekaisin. Hetken sen katse vaihteli Pyrystä rannekelloon ja taas Pyryyn kuin se ei oikein käsittäisi, miten oli mahdollista ettei Pyry ollut koulussa. Ihan kuin siinä olisi ollut jotakin lähes luonnonlakeja uhmaavaa.

“Mitä hittoa sä teet täällä?” Aleksi kysyi. Ei mitenkään epäystävällisesti, perinpohjaisen hämmentyneenä vain. Se näytti vähän väsyneeltä, mikä ei sinänsä ollut mikään varsinainen ihme.

“Tulin kattomaan, miten sä pärjäät”, Pyry vastasi.

“Ja sen takia sä lintsaat koulusta?”

“Säkin lintsaat parhaillaan.”

“Eri juttu.”

Pyry kohautti hartioitaan. “No, miten sä nyt sit pärjäilet?”

Aleksin kasvoilla kävi hieman nolostunut ilme ja se haroi puolihuolimattomasti hiuksiaan, jotka jäivät sojottamaan huvittavalla tavalla eri suuntiin. “Hienosti. Tuu ny sisään sieltä. Onks siellä tosiaan noin kylmä? Sun huulet on taas ihan siniset.”

Pyry astui eteisen puolelle Aleksin tehtyä hänelle tilaa ja veti oven kiinni. Hän tosiaan värisi kylmästä. “Nukuin vähän aikaa tuolla laiturilla”, Pyry myönsi jättäessään kenkänsä ja koulureppunsa lattialle naulakon alle.

Aleksi tuhahti jonkinlaisen aavistuksen epäuskoisen naurahduksen ja alkoi kävellä keittiölle päin. Pyry seurasi ja heidän tullessaan pieneen, siistiin keittiöön näki pöydällä lautasellisen maidossa pehmenneitä muroja. Aleksi istuutui pöydän ääreen ja alkoi tökkiä aamiaistaan lusikalla.

“Jos sulla on nälkä, tee itelles vaikka voileipä”, Aleksi ehdotti. Pyryn aamiaisesta oli tosiaan jo ehtinyt kulua aikaa, joten hän päätti tarttua tarjoukseen ja kasasi itselleen pikaisen välipalan tietenkään käyttämättä sitä syynä lykätä keskustelun alkua pienellä hetkellä. Hänen istuutuessaan Aleksi tuijotteli edelleen tiukasi murojaan. Hetken kestäneessä hiljaisuudessa Pyry muisti aivan liian selvästi miten Aleksi oli edellisenä yönä tarrautunut häneen, miltei nukahtanut kylkeen, painanut kasvot Pyryn ihoa vasten. Hän mietti, mahtoiko Aleksikin parhaillaan ajatella samaa. Hiljaisuuden kiusallisuutta arvioiden saattoi hyvin ajatellakin. 

“Sä sitten lintsasit koulusta tarkistaaksesi, että mä oon vielä hengissä?” Aleksi yritti jonkinlainen vino hymy suupielessä, vitsaillen. Pyryä ei naurattanut.

“Niinpä kai. Olit sä… Kuinka tosissas sä olit?” Pyry kysyi luoden Aleksiin varovaisen katseen.

Aleksi ei nostanut katsettaan muroistaan. “En mä usko, että mä kauheen tosissani olin. En mä oikeesti… En mä vakavissani mitään semmosta ajattele. Mulla vaan oli kai valmiiksi jo vähän huono fiilis ja sit mä luin niitä vitun vihkoja ja… Ja sit kun mä olin vittu kännissä mulla oli vaan vielä paskempi fiilis ja mä lähin sinne järvelle. En mä siinäkään vaiheessa oikeesti aikonu hukuttautua tai mitään… mä vaan… en mä tiedä.”

“Miks sulla oli niin huono fiilis?”

“En mä tiedä. Kai mä olin jotenki yksinäinen tai jotain.”

“Sä olisit voinut vaikka soittaa mulle.”

“Kello oli jo niin paljon, etten mä viittiny.”

“Sä voit soittaa mulle, mihin aikaan vaan.”

Aleksi nosti lyhyesti katseensa Pyryyn. Sen suu kääntyi melkein olemattomaan hymyyn ja sitten se jo jatkoikin muroihin keskittymistä. Hiljaisuus tuntui venyvän ja Pyry tiesi, että hänen pitäisi vielä sanoa jotakin. Luoja, hän kyllä olisi halunnut sanoa vaikka mitä, matkalla tänne hänen päänsä oli täyttynyt esittämistä odottavilla kysymyksillä ja muulla sellaisella, mutta nyt hän ei kerta kaikkiaan keksinyt, miten muotoilla ne sanoiksi. Mitä hän olikaan ajatellut… ai niin.

“Ajatteletko sä oikeesti, ettet sä sais olla onnellinen?” Pyry kysyi ja haukkasi hermostuneesti voileipäänsä.

Hetken Pyrystä vaikutti siltä kuin Aleksi olisi aikonut vastata kieltävästi, pistää koko vuodatuksen humalan ja ties minkä piikkiin. Se olisi ollut vale. Pyry tiesi. Ja hänestä tuntui, että Aleksikin arvasi hänen tietävän. Aleksi huokaisi kuin alistuneena ja kohautti hartioitaan.

“Ehkä. Joskus”, Aleksi vastasi vältellen kuin siten Pyry ehkä antaisi asian olla. Pyry ei antanut. Ei hän kyllä sanonutkaan mitään, hän vain odotti ja lopulta Aleksi tuhahti hieman puolustelevasti heilutellen lusikkaa kädessään sanojen tehosteeksi: “Etkö sä ikinä, jos oot vaikka kavereiden kanssa tekemässä jotain kivaa, etkö sä koskaan vähän niin ku pysähdy ja kato ympärilles ja mieti, että mitä hittoa? Niin kuin että mitä ihmeen järkeä siinä on ja miks sulla olis kivaa. En mä ees osaa selittää… Kun sitten taas välillä vaan miettii, että miks just itse sais olla onnellinen ja semmosta. Mut ei se… ei se oo mitään…”

Lauseen loppu hävisi jonnekin Aleksin kykenemättä löytämään haluamiaan sanoja. Pyry kärsi samasta ongelmasta. Hän tiesi kyllä tunteen, josta Aleksi puhui, totta kai hän tiesi. Joskus maailma vain näytti niin kaoottisen sekopäiseltä, epämiellyttävän tarkoituksettomalta ja jotenkin ontolta. Kuitenkaan Pyrylle sellaista tunnetta ei tullut kuin harvoin eikä se siten aiheuttanut hänelle mitään ylitsepääsemätöntä ahdistusta. Se oli vain osa elämää ja kenties tietyssä määrin aivan normaalia. Hän olisi todella halunnut päästä kurkistamaan Aleksin pään sisään nähdäkseen, puhuiko se oikeasti totta eikä sillä ollut mitään hätää.

“Ihan totta, Pyry, mulla on kaikki ihan hyvin”, Aleksi sanoi painokkaasti kuin olisi kuullut Pyryn ajatukset, “Jos sä et ois eilen sattunu tulemaan sinne rannalle, mä olisin vaan istunut siellä vähän aikaa ja tullu kotiin nukkumaan eikä siitä sen ihmeellisempää. Mä en ihan oikeasti ajattele tekeväni mitään semmosta.”

Sä sanoit tiennees, että mä tuun.

Sitä Pyry ei uskaltanut sanoa ääneen. Toisaalta tuntui hyvältä kuulla toisen vakuuttavan kaiken olevan kunnossa ja Pyry uskoikin häntä - ainakin sen ettei se aikoisi satuttaa itseään - mutta jokin pieni osa, hyvinkin vähäpätöinen oikeastaan, Pyryn mieltä oli melkein… pettynyt. Ei siihen, että Aleksi voi hyvin vaan… Jos Aleksi olisi ilman Pyryäkin vain lähtenyt nukkumaan ennen pitkää, hän ei ilmeisesti ollutkaan niin tärkeä kuin oli tavallaan kuvitellut. Aleksin viimeöinen käytös oli saanut hänet tuntemaan itsensä erityiseksi ja kai hän oli kuvitellut Aleksin tarvitsevan häntä ja juuri, nimenomaan häntä. Mutta nyt Aleksi selitti kaiken olleen ikään kuin jokin alkoholin voimistama päähänpisto - mikä oli tietysti hyvä asia! - ja Pyryn olisi pitänyt olla pelkästään tyytyväinen. Hänen olisi pitänyt vain iloita, hän oli hirvittävä edes ajatellessaan muuta. 

Sä sanoit, että mä teen sut onnelliseksi.

“Mä oon silti iloinen, että sä tulit sinne”, Aleksi sanoi melkein kuin mietteissään, vähän ohimennen. Pyryn hymy jäi voileivän taakse piiloon. Sitten Aleksi kohotti katseensa ja vilkaisi Pyryyn kulmat kurtussa: “Mitä sä muuten teit siellä siihen aikaan?”

Aleksin katse käväisi arvioivana Pyryn posken mustelmassa ja Pyry arvasi kyllä, mitä tämä ajatteli. Ja osuihan se tavallaan oikeaan. “Äh, en mä ees tiiä. Halusin vaan lähteä vähän pihalle.”

Aleksin toinen kulmakarva kohosi hirvittävän epäreilulla tavalla. “Aamutossuissa? Puolen yön aikoihin?” pojan ääni oli melkein huvittunut, kiusaa tekevä, mutta vakavoitui sitten. “Oot sä varma, ettei teillä ollu mitään… ongelmia?”

“Ei mitään erikoista. Äiti ja isä vaan kinasteli alakerrassa, ei mitään ihmeellistä.”

Vaikka Pyry laski katseensa elämää nähneen pöydän pinnalle, hän saattoi tuntea Aleksin katseen tarkkana arvioimassa häntä. Nyt se vuorostaan yritti saada selkoa hänen puheidensa totuudenmukaisuudesta eikä Pyry oikeastaan ollut valmistautunut siihen. Hänellä ei kai jotenkin ollut edes käynyt mielessä, että Aleksi saattaisi ihmetellä hänen epätavallista ulkoiluaikaansa tai keksiä syyttää siitä perheongelmia. Ainakaan hän ei ollut valmistautunut siihen, että Aleksi saattaisi olla huolissaan hänestä; hän oli ollut liian keskittynyt omaan huolestumiseensa, ja nyt se hieman hämmensi häntä. Toisaalta Aleksin kysely myös sai tietynlaisen mielihyvän väreilemään hänen kylkiluitaan vasten.

“Säkin voit soittaa mulle millon vaan haluat”, Aleksi totesi hetken kuluttua alkamatta kuulustella Pyryä sen tarkemmin ja jatkoi murojensa syömistä.

Yhtäkkinen lämmön aalto levisi Pyryn rinnassa yllättäen hänet itsensäkin, hyökkäsi kimppuun arvaamatta takaapäin. Hän katseli, kuinka Aleksi vei lusikallisen muroja suuhunsa ja läikytti pisaran maitoa leualle, pyyhkäisi sen kämmenselkään nopealla liikkeellä. Päivä oli aurinkoinen ja valo osui ikkunan läpi Aleksiin vähän sivultapäin, saaden ihon ja hiukset suorastaan hohtamaan ja luoden varjoja tämän kasvoille. Se oli sellaista voimakasta syksyn valoa, kirkasta mutta jo lämpönsä menettänyttä, terävää. Se piirsi Aleksin jotenkin lähes yliluonnollisen selvänä hänen eteensä ja yhden sekopäisen hetken ajan Pyry mietti, mitä tapahtuisi, jos hän vain kurottaisi pöydän yli, vetäisi Aleksin paidan rintamuksesta lähemmäs ja suutelisi tätä kuin jonkin melodramaattisen ja ärsyttävän kaupallisiin tarkoituksiin tehdyn elokuvan hahmo. Aleksin hiukset tuntuisivat sormien välissä vähän karheilta unen jäljiltä ja Pyryn sormet jäisivät kiinni niiden takkuihin, suu maistuisi maissihiutaleilta.

Pilvi lipui hitaasti auringon eteen, värit haalenivat ja maailma muuttui taas normaaliksi. Kaikki palasi järjestykseen, kaikki paitsi Pyryn sydämen syke, joka tuntui yrittävän takoa suonet hajalle.

Voi hyvä luoja.