LPVJ 22. osa

*Jes, täällä taas, ette tiedäkään, miten upealta tuntuu naputella tämän uuden läppärin näppistä, vähän sellainen  voin taas elää -tunne <3*

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pyry tuijotti ulos luokan ikkunasta kuunnellen opetusta vain puolella korvalla. Puut huojuivat ryhdikkäinä puolelta toiselle lyijykynänharmaata taivasta vasten viileän tuulen repiessä lehtiä irti oksista. Pyry olisi mielellään ollut yksi värikkäistä lehdistä, jotka katosivat ilmavirran vieminä pois. Vaikka eivät kai nekään kauas kuitenkaan päässeet, kunhan hetken liitelivät sinne tänne.

Pyry huomasi naputtelevansa pulpetin kantta äänettömästi sormenpäillään ja pakottautui lopettamaan. Ei hänen aivan kaikille tarvinnut esitellä levottomuutta, josta hän ei näinä viime päivinä ollut ollut kykenevä pääsemään eroon. Ei sillä että häneen kukaan huomiota kiinnittäisi. Pyry liimasi katseensa opettajan taululle kirjoittamiin suttuisiin sanoihin ja tunsi sietämätöntä halua olla jossain muualla tai ehkäpä vain räjähtää. Kappaleiksi. Hän ei voinut tehdä kumpaakaan, mutta paikallaan istuminen oli kärsimystä.

Kaikki olisi ollut olennaisesti helpompaa, jos Pyry olisi vain voinut uskoa rauhattomuuden johtuvan siitä, että oli jo perjantai ja ne Aleksin typerät juhlat lähestyivät. Olisi ollut hänelle aivan luonteenomaista jännittää senkaltaisia tilaisuuksia ja niin hän kai jännittikin. Mutta. Aina oli olemassa se yksi mutta, joka oli olemassakin vain tehdäkseen viattomien ihmisten elämän vaikeammaksi.

Oli vain yksinkertaisesti mahdotonta jättää huomioimatta, että Pyryn kykenemättömyys istua rauhassa paikallaan oli varsinaisesti saanut alkunsa sen yhden, Aleksin keittiössä harhailemaan lähteneen ajatuksen jälkeen. Eikä asiaa oikein auttanut edes se, että Pyry oli monesti kertonut itselleen, ettei se mitään ollut tarkoittanut. Ei oikeasti. Ei hän todella voisi kuvitellakaan suutelevansa Aleksia, sehän oli naurettavaa. Koko ajatus oli ollut jokin samanlainen kummallinen impulssi kuin monesti luokkahuoneissa esiintyvä halu ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos nousisi pulpetille seisomaan ja huutaisi. Tai sellainen kuin korkeissa paikoissa seistessä ilmenevä mieliteko hypätä. Ne olivat pelkkiä typeriä asioita, joita järjissään olevan ihmisen ei tulisi edes mieleen todella toteuttaa. Perustelut olivat niin vakuuttavat, että toisinaan Pyry jopa uskoi niihin.

Ja siitä huolimatta hänen näköjään piti mahdollisuuksien mukaan vältellä Aleksia. Tai ei kai hän varsinaisesti vältellyt, mutta ei sitä jatkuvasti tarvinnut kiusata toista läsnäolollaan. Vai mitä? Pyrylle saattoi useinkin tulla sellainen tunne, että hän piti ystävistään enemmän kuin nämä hänestä ja niissä tapauksissa hän tavallisesti pyrki ottamaan hieman etäisyyttä. Ettei ärsyttäisi näitä liialla roikkumisella. Sillä sellainen kai ärsytti ihmisiä? Ehkä hän teki juuri sitä nytkin. Ei hän oikein edes tiennyt itsekään, sillä toisinaan hän oli vain kertakaikkisen hukassa omine ajatuksineen ja se ei ollut lainkaan mukava tunne. Se teki hänet rauhattomaksi.

Aika tuntui sillä tunnilla sekä matelevan tuskallisen hitaasti, kuin rauhassa nauttien oppilaiden piinaamisesta, että rynnivän eteenpäin liiankin nopeasti. Olipa miten yksitoikkoista ja tylsää tahansa, luokkahuoneiden sisäinen todellisuus oli yleensä varsin mutkatonta ja helppoa, ja helppo oli hyvä jos Pyryltä kysyttiin. Tämänkaltaisilla tunneilla ei tarvinnut oikeastaan edes ajatella ja se oli päivän viimeinen tunti. Lisäksi se oli jo niin lopussa, että yksi jos toinenkin oppilas alkoi jo vilkuilla kelloa kärsimättömästi ja hivuttaa oppikirjoja toiveikkaasti reppuja kohti. Lopulta opettajakin suostui nostamaan katseensa kelloon todetakseen, että ryhmän oli lupa poistua ja hyvää viikonloppua nyt vaan. Pyry ajelehti ulos huoneesta muun lauman mukana.

Aleksi oli luokan ulkopuolella odottelemassa ja huomatessaan Pyryn, tulin hänen luokseen. ”Oothan sä täällä. Mä muistelinkin, et sulla oli mantsaa.”

Pyry vastasi kapealla hymynkareella ja hymähdyksellä. Hänellä oli aina täysi työ muistaa ulkoa edes oma lukujärjestyksensä.

”Tuutko sä suoraan meille vai meetsä eka käymään kotona?” Aleksi kysyi alkaessaan suunnistaa ulko-ovelle päin.

”Pitää mennä ensin kotiin”, Pyry vastasi pujotellen muiden käytävällä oleskelevien oppilaiden lomassa Aleksia seuraten.

”Okei”, Aleksi hymähti, ”Missä sä muuten oot ollu koko päivän? Sua ei oo näkyny ees välkillä ja mä jo mietin et ootsä tullu kipeeks ja lähteny kotiin tai jotain.”

Pyry mutisi jotakin sellaista, ettei hän paljon missään ollut ollut. Vastaukseksi Aleksi vilkaisi Pyryä kohottaen kulmiaan sellaisella huolimattoman huvittuneella tavallaan, joka löi Pyryn kehittämiä selityksiä ja teorioita kaikin voimin avokämmenellä kasvoihin.