LPVJ 19. osa

Pyry

Alakerrassa kello löi kaksitoista kertaa ja ääni kurottui Pyryn huoneeseen asti jostakin lattian raoista. Toinen ääni, se joka jäi jäljelle vaikka kello vaimeni, oli vanhempien kinastelu. Puheenvuorot kuulostivat lyhyiltä haukahduksilta ja sanat sotkeutuivat kulkeutuessaan Pyryn huoneeseen, joten pojalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kiistely koski. Hän oli muutenkin huonolla tuulella ajatellessaan lähestyvää viikonloppua. Hän oli aikaisemmin sinä päivänä kysynyt, halusiko Roope tulla myös niihin typeriin bileisiin - koko sana kuulosti Pyrystä hölmöltä ja joltakin joka edusti kaikkea sellaista, jota hän itse ei ollut. Roope oli mutissut miettivänsä asiaa. Mikä tarkoitti, ettei se ollut tulossa.

Pyry oli jo pitkän aikaa istunut ikkunalaudalla haluttomana menemään nukkumaan. Yöt alkoivat jo olla hyvinkin pimeitä, mutta nyt taivaalla roikkuva raskas kuu valaisi maiseman hopeoiden pihanurmikon ja saaden metsänreunan näyttämään tummalta sahalaidalta vaaleampaa taivasta vasten. Pyryn valtasi äkillinen halu karata alakerran ihmisääniä, paeta yöhön pieneksi hetkeksi. Hänellä oli ennenkin ollut sellaisia haluja ikkunan ääressä öisin istuessaan, mutta häntä oli yleensä estänyt se totuus, että ajatushan oli täysin typerä. Yöllä kuului nukkua, ei livahtaa ikkunasta ulos. Tällä kertaa hän työnsi ajatukset mielestään ja avasi ikkunan. 

Viileä yöilma tuoksui syksyltä tulviessaan vasten kasvoja. Pyry vilkaisi alas. Hän ei ollut ikinä käyttänyt seinään kiinnitettyjä metallisia palotikkaita, sillä tarvetta ei ollut ollut. Alas oli pitkä matka eikä Pyryllä yleensä ollut aikomustakaan uhmata riskiä tipahtaa. Nytkin hän mietti hetken menevänsä ulos tavalliseen ja turvalliseen tapaan ovesta. Riski jäädä kiinni alakertaan mennessä oli kuitenkin liian suuri. Pyry mieluummin valitsi riskin pudota. Sehän todennäköisesti tarkoittaisi vain jonkin raajan katkaisua, alakerrassa hän voisi taas jäädä vanhempiensa riidan ristituleen. Hänellä oli vieläkin poskessaan kirjava mustelma viime kerrasta ja jo sen selittely koulussa oli ollut tarpeeksi työlästä. 

Pyry laski jalkansa huoneensa lattialle ja kävi hakemassa paksun hupparin ylleen ja hetken mietittyään etsi sänkynsä alta aamutossut, joita ei ollut käytetty ikuisuuksiin ja jotka piti pudistella pölykerroksen alta. Sitten hän oli valmis. Kurottautuessaan ulos ikkunasta Pyry vielä kinasi itsensä kanssa siitä, miten typerää tämä tällainen pelleily oli - mitä hän edes kuvitteli tekevänsä ulkona keskellä yötä? - mutta siitä huolimatta hän alkoi määrätietoisesti laskeutua tikapuita. Kylmä metalli puri inhottavasti kämmenten ihoa yrittäen kohmettaa sormet tunnottomiksi.

Tuntui huojentavalta, kun aamutossun pohja tavoitti pehmeän nurmikon. Pyryn kädet tärisivät ja hän kiiruhti nopeasti kauemmas talosta, jotta kukaan ei huomaisi häntä. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, jos häneltä olisi kysytty, mitä hän teki. 

Ilma oli viileää ja kaikkialla oli hiljaista joitakin lintuja lukuun ottamatta. Kun Pyry pääsi pois kotitalon näköpiiristä, hän tunsi rentoutuvansa ja alkavansa nauttia rauhaisasta tunnelmasta. Ajatus, että koko maailma hänen ympärillään nukkui, että hän oli ainoa valveilla olija, miellytti häntä. Tiesihän hän, etteivät kaikki kyläläiset, koko maailmasta puhumattakaan, nukkuneet - eivät ainakaan Pyryn kotona - mutta hänestä oli hauska ajatella sellaista kävellessään melkein päämäärättömästi yksinään. Sinä yönä yksinäisyys oli pehmeää ja lempeää. Yön sakea hämärä tuntui lohdulliselta Pyryn ympärillä. Hämärästä hän piti, oli kai vähän aina pitänyt. Se oli jollain lailla armeliaampaa kuin kirkas valo, joka toi säälimättä esiin viat ja puutteet.

Pyry halusi ehdottomasti tietää, miltä järvi näytti - tai ennemminkin, miltä siellä tuntui - nyt. Sillä juuri nyt se olisi vain hänen järvensä.

Hän erehtyi. Hän erehtyi usein, mutta tällä kertaa se ei loppujen lopuksi haitannutkaan. Pyry ei mennyt tavanomaiseen paikkaansa vaan kunnan rantasaunan uimarannalle. Nythän ei olisi pelkoa siitä, että siellä olisi meluisia uimareita. Yksin Pyry ei kuitenkaan saanut olla. Hän erotti jo hyvissä ajoin jonkun istuvan rantahiekassa, aivan veden rajassa, selkä Pyryn suuntaan ja kasvot kohti järvenselkää. Pyry olisi voinut kääntyä pois, mutta hahmo tuntui tutulta. Pyry hiippaili kummastuneena lähemmäs varmistaakseen aavistaneensa oikein.

“Mitä sä täällä teet?” Pyry kysyi nähdessään, että istuja todella oli Aleksi. Kalpeana värittömässä kuutamovalossa, kuin yksinäisenä aaveena.

Kuullessaan Pyryn kysymyksen Aleksi kohotti katseensa hänen suuntaansa, silmät väsyneinä ja kohautti harteitaan kuin ei oikein tietäisi eikä pahemmin välittäisikään. Hetken hämmennyksen jälkeen Pyry tajusi, että Aleksi oli ilmeisesti humalassa. Melko pahastikin ehkä? Pyry ei ollut ennen joutunut tekemisiin juopuneiden ihmisten kanssa ja hänellä itsellään ei ollut koskaan ollut oikein tilaisuuttakaan juoda, eikä oikeastaan haluakaan. Pyry oli joka tapauksessa aika hukassa sen suhteen, miten hänen pitäisi toimia. Ainakaan hän ei voisi jättää Aleksia yksin. Se tuijotti tiukasti tummana vellovalle järvelle, jonka pinnassa kuun valo kimalsi kylmillä laineilla. 

“Mikä sun on?” Pyry yritti tiedustella istuutuessaan toisen pojan viereen. Hänen äänensä kuulosti omituiselta hiljaisuuden keskellä. Aleksi ei näyttänyt aikovan vastata ja lyhyen hiljaisuuden aikana Pyry tuli tehneeksi jälleen yhden havainnon ystävästään. “Missä sun kengät on?”

Aleksin jalat olivat paljaat ja matalat aallot ylettyivät kastelemaan niitä sekä pojan housunlahkeita. Se ei näyttänyt haittaavan Aleksia, vaikka veden täytyi olla jo jääkylmää. Pyry sai hänet vetämään jalkansa kuivalle maalle ja lyhyen väittelyn jälkeen Pyryn aamutossut vaihtoivat omistajaa. 

“Missä ne kengät on?” Pyry toisti hieman vaativammin.

“Mä heitin ne tonne”, Aleksi sanoi osoittaen kädellään järvelle. Hänen äänensä oli hieman hiljainen ja käheä. 

“Miks ihmeessä?”

“Koska mä en… ne oli… mä en ite uskaltanut mennä sinne, vaikka… kun mä oon vitun pelkuri.”

“Mennä minne?” Pyry kysyi peläten tietävänsä, mitä Aleksi tarkoitti. Hän vain toivoi olevansa väärässä.

“Veteen! Vittu mä aattelin, että mun pitäis vittu olla kala. Kun joku akka jossain… vittu tarinassa niinku Kavelava… Kalavel… vittu jossain muuttu kalaksi ja Minni on lintu niin mun pitäis olla kala. Pyry, mun pitäis olla kala, mutta mä en uskalla ja mä oon säälittävä, Pyry, kun Minnikään ei pelännyt.”

Pyry oli sillä hetkellä erittäin tyytyväinen päätökseensä tulla tälle rannalle, joskin hän olisi voinut tulla jo aikaisemmin. Hän huomasi Aleksin lahkeiden olevan märät reisien puoleen väliin asti. Häntä kylmäsi. Hän vei kätensä Aleksin olkapäille kääntääkseen pojan itseensä päin.

“Sä et tosissas tarkoita, että aattelit… hukuttaa ittes tai mitään?” sana kuristi Pyryn kurkkua. Hän ei olisi oikeastaan halunnut uskoa sitä. Hän ei ollut ollut tarpeeksi hyvä ystävä, jos Aleksista todella tuntui tuolta eikä Pyry ollut arvannut sitä. Pyry ei halunnut Aleksin tuntevan oloaan niin huonoksi. Hän ei… Voi luoja.

Aleksin silmät kostuivat aavistuksen ja hänen äänensä vavahteli niin paljon, ettei Pyry oikein saanut selvää siitä, mitä toinen alkoi puhua. Mahtoikohan lauseissa olla paljon muutenkaan järkeä? Se kuitenkin selvisi Pyrylle, että Aleksi oli sinä iltana tuntenut olonsa erityisen yksinäiseksi ja huonoksi, kai jälleen päiväkirjojen lukemisen jälkeen, sillä se siteerasi sisarensa tekstejä kahdesti. Aleksin vanhemmat olivat menneet nukkumaan ja sillä aikaa poika oli löytänyt niitä sen bileitä varten hankittuja juomia ja oli surkeudessaan juonut jotakin niistä. Aleksi oli jälkeenpäin tuntenut olonsa vain vielä kurjemmaksi ja vaeltanut tänne.

“Pyry, mä oon turha, vittu Pyry, mä oon… mä oon selkärangaton vitun nukke ja kaikki on vitun turhaa.”

“Etkä oo”, Pyry sanoi painokkaasti yrittäen saada Aleksin katsomaan häntä silmiin, “Eikä oo turhaa… Et sä tosissas voi tehdä itselles mitään, mieti nyt sun vanhempia ja…”

“Turpa kiinni, Pyry”, Aleksi tuhahti jotenkin pehmeästi ja nojautui painamaan päänsä Pyryn olkapäälle. Pyry hieman hätkähti, kun tämän kylmä nenä painui hänen niskaansa vasten lähettäen väreitä kulkemaan Pyryn selkään. Pyry epäröi vain hieman kiertäessään kätensä ystävänsä ympärille. Ehkä hän siten sai välitettyä viestin, jota ei ehkä olisi onnistunut sanomaan ääneen, vaikka Aleksi ei olisikaan keskeyttänyt. Ei hänen mielessään päällimmäisenä pelkona ollut se, miten Aleksin vanhemmat selviäisivät toisenkin lapsen menettämisestä; hän pelkäsi, että hänen olisi itse selviydyttävä Aleksin menettämisestä. Hän ei edes halunnut ajatella sellaista, hän ei vain pystyisi… Hän tiukensi otetta helpottuneena siitä, että Aleksi oli vielä siinä. Häntä hirvitti ajatella, mitä tämä oli ollut vähällä tehdä. Hirvitti ajatella, että tämä oli edes tullut siihen pisteeseen. Jos Pyry olisi voinut päättää, Aleksi olisi ollut onnellinen. Hän ansaitsi sen. Pyry oli vähällä itkeä helpotuksesta, että tämä oli elossa. Mitenköhän tosissaan Aleksi oli ollut?

“Musta tuntui, että sä tuut”, Aleksi sopersi Pyryn ihoa vasten.

“Mmm? Miten niin?”

“Sä vaan… sä aina tuut ja sä aina… Sä et vihaa mua.”

“Miks mä sua vihaisin? Ei sua kukaan vihaa.”

“Ne vihais, jos ne tuntis mut, mut ne ei… ne ei tunne mua. Sä tunnet mut ja silti sä vaan aina tuut kun mä tarviin ja sä ymmärrät mua, Pyry, miks sä ymmärrät mua, sä aina saat mut kuvittelemaan et mä oon erikoinen ja sä tiedät just mitä mä ajattelen ja mä tiedän sut, Pyry.”

Pyry ei oikein saanut vastattua, hän ei ollut varma, pystyisikö juuri sillä hetkellä tuottamaan sanoja, joissa olisi edes saman verran järkeä kuin Aleksin puheessa. Hänen ajatuksiaan ei varsinaisesti selkeyttänyt se, että hän tunsi Aleksin hengityksen kuumana niskassaan. Pyry veti keuhkoihinsa kylmää yöilmaa käskien itseään keskittymään. Mutta keskittyminen oli kummallisen vaikeaa.

“Tuu, mennään pois. Sä jäädyt täällä noitten märkien vaatteittes kanssa”, Pyry sanoi.

Aleksi tuhahti. “Ei mun oo kylmä. Enää.”

“Sä saisit joka tapauksessa mennä nukkumaan.”

“Ei kello ees oo vielä paljon”, Aleksi protestoi, mutta irtaantui kuitenkin Pyrystä. 

Pyry kiskoi Aleksin ylös ja he lähtivät kohti Aleksin taloa. Vaaleahiuksinen poika horjahteli silloin tällöin ottaen tukea Pyryn olkapäästä ja pian lakkasi edes yrittämästä kävellä ilman tukea. Roikkui Pyryssä haisten alkoholilta, hiljaisena kuin miettisi jotakin. Pyry ei oikein löytänyt ääntään kysyäkseen, mitä tämän mielessä oli.

Pyry yritti keskittyä ennemmin jaloissaan inhottavasti kastuvien ja likaantuvien sukkien tuntuun kuin siihen, miten mukavalta Aleksin hänen varaansa asettama paino tuntui. Hän ei tosin tainnut onnistua siinä kovin hyvin. Hetken hänestä tuntui - tai ehkä se oli vain toivomista - kuin aika olisi pysähtynyt. Kuin koko maailma heidän ympärillään olisi pysähtynyt ja yö jollain tavalla kiertynyt keräksi ja sulkeutunut heidän ympärillään. Se oli omituinen tunne. Ehkä hän oli vain liian väsynyt tai muuten vain sekaisin.