Aleksi
“No totta helvetissä tulet”, Aleksi intti vastaan Pyrylle, joka jääräpäisesti yritti kieltäytyä tulemasta viikonloppuna Aleksin luona pidettäviin bileisiin. Se oli oikeastaan Aleksin kaverien idea, ne olivat kuulleet, että Aleksin vanhemmat olisivat viikonlopun poissa ja vaatineet, että tilaisuus käytettäisiin hyväksi.
Totta puhuen Aleksi ei itsekään ollut kovin innostunut ajatuksesta, mutta hän ei ollut keksinyt kunnollista keinoa kieltäytyäkään. Aikaisemmin hänen suhtautumisensa olisi taatusti ollut aivan toinen. Hänen kotinsahan oli lähes täydellinen paikka pitää bileitä kaikkien naapurien ollessa kaukana, joten melusta ei todennäköisesti valitettaisi. Nyt hän olisi mieluummin jättänyt mokoman pelleilyn väliin. Hän olisi mieluummin ollut rauhassa. Joka tapauksessa Aleksi oli päättänyt, että jos hänen oli pakko kestää uuden kaveripiirinsä seuraa, hän todellakin ottaisi Pyryn mukaan.
“Mut… En mä kuitenkaan sais kauhean myöhään olla ulkona, porukat hermostuis…” Pyry yritti.
“Sä jäät meille yöksi. Voit sit vaikka saman tien auttaa mua siivoamisessa. Niistä bileistä sun ei tartte mainita mitään kotona, sanot vaan, et meet kaverille yöksi”, Aleksi vastasi. Jos Pyry ei keksisi mitään tuon vaikeammin selvitettävää tekosyytä, tästä tulisi kohtuullisen helppoa.
“En mä ees oo ikinä ollu missään… bileissä, en mä ees tiiä miten mun pitäis…” Pyry vaikutti vähän häpeävän tunnustustaan ja hetken Aleksi melkein sääli sitä sen verran, että olisi antanut periksi. Melkein.
“Sitä suuremmalla syyllä”, hän keskeytti toisen pojan puheen, “Ei se mitään niin ihmeellistä oo. Kyl sä siellä viihdyt.”
Viimeinen lupaus saattoi hyvinkin olla vale ja Pyry tiesi sen taatusti. Sen kulmat olivat kurtussa pojan yrittäessä keksiä vielä jotakin syytä, jonka varjolla kieltäytyä. Tietenkään Aleksi ei voisi pakottaa Pyryä tulemaan, mutta hän todella, todella toivoi saavansa tämän suostumaan. Hän ei uskonut viikonlopusta tulevan mitenkään miellyttävä, mutta Pyryn kanssa se voisi olla edes kohtuullisen kestettävää. Pyryllä oli vähän sellainen vaikutus.
“En mä tuntis sieltä ketään, mähän oisin ihan ulkopuolinen…” Pyry sanoi ja kyseinen asia selvästi huoletti sitä ihan oikeasti.
“Tunnet sä mut ja Katin ja mä luulisin, että Kati on kutsunut sen Mirankin. Nehän on nykyään tosi hyvät kaverit. Ja sä saat ihan vapaasti kutsua mukaan ihan ketä sä haluat”, Aleksi lupasi, “Oo nyt kiltti ja sano vaan, että sä tulet, jooko?”
“No jos sä ihan tosissas noin kovasti haluut mut sinne…” Pyry aloitti kuivan sarkastisesti.
“Niin haluun, siellä vois olla jopa ihan siedettävää, jos säkin oot siellä”, Aleksi vastasi pilailematta yhtään. Pyry loi häneen silmäkulmastaan arvioivan katseen, eikä tuntunut olevan ihan varma, uskaltaisiko luopua vitsailusta vai ei.
“Olkoon sitten, mut mä en lupaa jäädä sinne, jos mä en viihdy siellä.”
Aleksi lahjoitti hänelle tyytyväisen hymyn. “Niin sitä pitää.”
Ehkä Aleksin ei olisi pitänyt olla ihan niin huojentunut saatuaan tahtonsa läpi. Nykyään hän tosin ei ollut muutenkaan ihan perillä kaikesta siitä, mitä hänen ajatuksensa ja mielialansa tekivät, kaikki vain tuntui jotenkin kummalliselta. Osaksi se varmasti johtui Minnistä. Ainakin se, että Aleksia alkoi nykyään helposti ahdistaa, jos ympärillä oli liikaa ihmisiä. Siksi hän edelleen toisinaan lähti kesken kaiken koulusta. Vielä tehokkaammin ikävä tunne syntyi, jos ympärillä olevat ihmiset olivat iloisia ja meluisia - siinä syy, miksi hän ei erityisemmin innostunut minkään sortin juhlinnoista. Aleksilla oli silti epämääräinen aavistus, ettei aivan kaikkia kummallisia tuntemuksia voinut pistää Minnin piikkiin.
Niin kuin vaikka se Iina. Aleksi tiesi, että hänen olisi pitänyt lopettaa se juttu jo kauan sitten, oikeastaan sitä ei olisi pitänyt koskaan aloittaakaan. Hän tuskin tunsi tyttöä eikä sekään taatusti hänestä mitenkään erikoisemmin välittänyt. Muusta kuin siitä, että he muodostivat hyvännäköisen parin ja Aleksi kuului koulun suosituimpien oppilaiden ryhmään (mikä enimmäkseen johtui Katista). Lisäksi Aleksi sattui tietämään, että Iinalla oli kaikesta huolimatta samaan aikaan säätöä ainakin yhden toisenkin kanssa, Aleksi ei olisi yllättynyt, vaikka olisi ollut useammankin kanssa. Eikä sekään itse asiassa juurikaan liikuttanut häntä. Hän oli todennut asian hieman yllättyneenä, mutta häntä ei vain kiinnostanut Iinan tekemiset. Mikä kuulosti sekin aika pahalta, hänen oli myönnettävä.
Aleksi ei rehellisesti sanoen tiennyt, miksi hän alunperinkään oli ruvennut näennäiseen seurusteluun Iinan kanssa. Joka kerta tytön nähdessään hän tunsi tietynlaista syyllisyyttä siitä, että väitti seurustelevansa tämän kanssa ilman todellista kiinnostusta. Se sai hänet tuntemaan itsensä inhottavaksi ihmiseksi. Joka kerta hän päätti mielessään, että seuraavan sopivan tilaisuuden tullen, hän lopettaisi sen typeryyden. Sopivaa tilaisuutta vain ei oikein tullut. Itseinhon kylmä pilvi lipui taas jostakin hämärtämään Aleksin mielialaa.
“Ei sun tietenkään pakko oo tulla”, hän sanoi tuntiessaan terävän huonon omatunnon pistoksen. Ei hänen enää tarvinnut ruveta Pyryäkin manipuloimaan omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa.
“No enks mä jo luvannu et mä tuun?” Pyry vastasi hieman ärtyneenä, “Vai tulit sä sittenkin toisiin ajatuksiin tai…”
“En. Mä vaan en… tahdo et sä ajattelet et sun ois ihan pakko tulla, jos se on susta niin kauheeta.”
“No totta helvetissä tulet”, Aleksi intti vastaan Pyrylle, joka jääräpäisesti yritti kieltäytyä tulemasta viikonloppuna Aleksin luona pidettäviin bileisiin. Se oli oikeastaan Aleksin kaverien idea, ne olivat kuulleet, että Aleksin vanhemmat olisivat viikonlopun poissa ja vaatineet, että tilaisuus käytettäisiin hyväksi.
Totta puhuen Aleksi ei itsekään ollut kovin innostunut ajatuksesta, mutta hän ei ollut keksinyt kunnollista keinoa kieltäytyäkään. Aikaisemmin hänen suhtautumisensa olisi taatusti ollut aivan toinen. Hänen kotinsahan oli lähes täydellinen paikka pitää bileitä kaikkien naapurien ollessa kaukana, joten melusta ei todennäköisesti valitettaisi. Nyt hän olisi mieluummin jättänyt mokoman pelleilyn väliin. Hän olisi mieluummin ollut rauhassa. Joka tapauksessa Aleksi oli päättänyt, että jos hänen oli pakko kestää uuden kaveripiirinsä seuraa, hän todellakin ottaisi Pyryn mukaan.
“Mut… En mä kuitenkaan sais kauhean myöhään olla ulkona, porukat hermostuis…” Pyry yritti.
“Sä jäät meille yöksi. Voit sit vaikka saman tien auttaa mua siivoamisessa. Niistä bileistä sun ei tartte mainita mitään kotona, sanot vaan, et meet kaverille yöksi”, Aleksi vastasi. Jos Pyry ei keksisi mitään tuon vaikeammin selvitettävää tekosyytä, tästä tulisi kohtuullisen helppoa.
“En mä ees oo ikinä ollu missään… bileissä, en mä ees tiiä miten mun pitäis…” Pyry vaikutti vähän häpeävän tunnustustaan ja hetken Aleksi melkein sääli sitä sen verran, että olisi antanut periksi. Melkein.
“Sitä suuremmalla syyllä”, hän keskeytti toisen pojan puheen, “Ei se mitään niin ihmeellistä oo. Kyl sä siellä viihdyt.”
Viimeinen lupaus saattoi hyvinkin olla vale ja Pyry tiesi sen taatusti. Sen kulmat olivat kurtussa pojan yrittäessä keksiä vielä jotakin syytä, jonka varjolla kieltäytyä. Tietenkään Aleksi ei voisi pakottaa Pyryä tulemaan, mutta hän todella, todella toivoi saavansa tämän suostumaan. Hän ei uskonut viikonlopusta tulevan mitenkään miellyttävä, mutta Pyryn kanssa se voisi olla edes kohtuullisen kestettävää. Pyryllä oli vähän sellainen vaikutus.
“En mä tuntis sieltä ketään, mähän oisin ihan ulkopuolinen…” Pyry sanoi ja kyseinen asia selvästi huoletti sitä ihan oikeasti.
“Tunnet sä mut ja Katin ja mä luulisin, että Kati on kutsunut sen Mirankin. Nehän on nykyään tosi hyvät kaverit. Ja sä saat ihan vapaasti kutsua mukaan ihan ketä sä haluat”, Aleksi lupasi, “Oo nyt kiltti ja sano vaan, että sä tulet, jooko?”
“No jos sä ihan tosissas noin kovasti haluut mut sinne…” Pyry aloitti kuivan sarkastisesti.
“Niin haluun, siellä vois olla jopa ihan siedettävää, jos säkin oot siellä”, Aleksi vastasi pilailematta yhtään. Pyry loi häneen silmäkulmastaan arvioivan katseen, eikä tuntunut olevan ihan varma, uskaltaisiko luopua vitsailusta vai ei.
“Olkoon sitten, mut mä en lupaa jäädä sinne, jos mä en viihdy siellä.”
Aleksi lahjoitti hänelle tyytyväisen hymyn. “Niin sitä pitää.”
Ehkä Aleksin ei olisi pitänyt olla ihan niin huojentunut saatuaan tahtonsa läpi. Nykyään hän tosin ei ollut muutenkaan ihan perillä kaikesta siitä, mitä hänen ajatuksensa ja mielialansa tekivät, kaikki vain tuntui jotenkin kummalliselta. Osaksi se varmasti johtui Minnistä. Ainakin se, että Aleksia alkoi nykyään helposti ahdistaa, jos ympärillä oli liikaa ihmisiä. Siksi hän edelleen toisinaan lähti kesken kaiken koulusta. Vielä tehokkaammin ikävä tunne syntyi, jos ympärillä olevat ihmiset olivat iloisia ja meluisia - siinä syy, miksi hän ei erityisemmin innostunut minkään sortin juhlinnoista. Aleksilla oli silti epämääräinen aavistus, ettei aivan kaikkia kummallisia tuntemuksia voinut pistää Minnin piikkiin.
Niin kuin vaikka se Iina. Aleksi tiesi, että hänen olisi pitänyt lopettaa se juttu jo kauan sitten, oikeastaan sitä ei olisi pitänyt koskaan aloittaakaan. Hän tuskin tunsi tyttöä eikä sekään taatusti hänestä mitenkään erikoisemmin välittänyt. Muusta kuin siitä, että he muodostivat hyvännäköisen parin ja Aleksi kuului koulun suosituimpien oppilaiden ryhmään (mikä enimmäkseen johtui Katista). Lisäksi Aleksi sattui tietämään, että Iinalla oli kaikesta huolimatta samaan aikaan säätöä ainakin yhden toisenkin kanssa, Aleksi ei olisi yllättynyt, vaikka olisi ollut useammankin kanssa. Eikä sekään itse asiassa juurikaan liikuttanut häntä. Hän oli todennut asian hieman yllättyneenä, mutta häntä ei vain kiinnostanut Iinan tekemiset. Mikä kuulosti sekin aika pahalta, hänen oli myönnettävä.
Aleksi ei rehellisesti sanoen tiennyt, miksi hän alunperinkään oli ruvennut näennäiseen seurusteluun Iinan kanssa. Joka kerta tytön nähdessään hän tunsi tietynlaista syyllisyyttä siitä, että väitti seurustelevansa tämän kanssa ilman todellista kiinnostusta. Se sai hänet tuntemaan itsensä inhottavaksi ihmiseksi. Joka kerta hän päätti mielessään, että seuraavan sopivan tilaisuuden tullen, hän lopettaisi sen typeryyden. Sopivaa tilaisuutta vain ei oikein tullut. Itseinhon kylmä pilvi lipui taas jostakin hämärtämään Aleksin mielialaa.
“Ei sun tietenkään pakko oo tulla”, hän sanoi tuntiessaan terävän huonon omatunnon pistoksen. Ei hänen enää tarvinnut ruveta Pyryäkin manipuloimaan omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa.
“No enks mä jo luvannu et mä tuun?” Pyry vastasi hieman ärtyneenä, “Vai tulit sä sittenkin toisiin ajatuksiin tai…”
“En. Mä vaan en… tahdo et sä ajattelet et sun ois ihan pakko tulla, jos se on susta niin kauheeta.”
Aleksista tuntui, että Pyry oli huomannut hänen mielialanvaihdoksensa. Tai tietenkin se huomasi. Sen kasvojen ilme pehmeni hieman. “En kai mä sinne kuole.”
Aleksi hymyili. Se oli jälleen niitä hetkiä, jolloin hän oli hämmennyttävän tyytyväinen asioiden nykyiseen tilaan; siihen, että Pyry oli hänen elämässään. He jatkoivat pysäkiltä kotiin kävelyä hiljaisuudessa - jotenkin mukavassa, miltei… kotoisassa hiljaisuudessa. Kylmä tuuli sai Pyryn posket ja nenänpään punertamaan ja se oli taas tunkenut kätensä syvälle taskuihin. Sen toisella poskella oli edelleen nähtävissä selvä mustelma, kuin jokin kummallinen, hieman turvonnut varjo, jonka keskellä oli kaareva, arpeutumassa oleva haava. Ei se kuulemma mitään ollut, ei se ollut edes ollut tarkoitettu Pyrylle. Hänellä vain oli ollut huono tuuri ja vielä huonompia ajoitus, niin Pyry ainakin sanoi. Aleksi toivoi sen olevan totta. Mustelma sai Pyryn näyttämään jotenkin… pienemmältä ja helpommin särkyvältä, helpommin särjettävältä.
Hetken Aleksista tuntui, että hän tiesi vallan hyvin, miksi oli alkanut säätää Iinan kanssa. Hän ei kai vain uskaltanut miettiä asiaa yhtään tarkemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti