KOI #2

(tähän osaan liitettäköön erityinen varoitus itsetuhoisuudesta ja masennuksesta)

Lämmin vesi suhisi alas suihkusta ja ennen viemäriin ehtimistä se poimi kyytiinsä pieniä punaisia sivu-uomia. Armollinen veden lorina peitti alleen ylimääräiset, tukahtuneet äänet, jotta huoneen ulkopuolelle ei valuisi yhtäkään ylimääräistä salaisuutta. Pahin nyyhkäysten suma oli oikeastaan jo takana, jäljellä oli enää väsymys, pettymys ja ahdistus, joka oli jo hetkeksi päässyt ulos, mutta palasi nyt takaisin kotiinsa, ei se koskaan kauas uskaltanut mennä. Vähän aikaa oli tuntunut ihan hyvältä. Miska istui suihkun lattialla pyyhkeeseen kääriytyneenä ja poissa suoran vesisuihkun alta. Kädessään hänellä oli mattopuukko, joka oli löytynyt siivouksen yhteydessä pöytälaatikosta. Hän oli luullut heittäneensä jokaisen näistä kapistuksista jo pois, mutta yksi oli sinnitellyt piilossa. Hän ei ollut edes muistanut omistavansa punakahvaista, sitä ei ollut varmaan käytettykään koskaan.

Ahdas kylpyhuone täyttyi lämpimistä pilvistä veden kohistessa käyttämättömänä suoraan viemäriin ja sellainen tuhlaus oli pahasta tietysti sekin. Ilmaa oli työläs hengittää. Pyyhkeeseenkin oli tullut tahroja, niille olisi tehtävä jotain tai hävitettävä koko pyyhe. Ihoon raavitut haavat eivät tuottaneet tarpeeksi kipua. Ehkä olisi vain pitänyt leikata syvemmälle.

Kuukausi ja vähän reilukin vielä. Niin pitkän aikaa hän oli pitänyt itsensä koossa, luullut jo päässeensä näistä tavoista eroon, mutta siinä hän oli taas, lähtöpisteessä. Kokonaisen kuukauden kamppailu oli ollut turhaa. Siinä se valui viemäriin. Pettymys itseen sai silmät kirvelemään ja mitä järkeä oli edes yrittää enää? Mitä järkeä? Ei se mihinkään johtanut. Säälittävää, niin säälittävää, kuukausi oli aika joka hujahti kuin tuosta vain eikä hän ollut kyennyt selviytymään edes siitä, mitä toivoa oli vuosilla ja vuosikymmenillä, normaalilla eliniällä? Oliko hänellä koskaan ollut toivoa?

Sisällä velloi massa sanatonta kipua. Kun olisikin ollut edes sanoja, silloin sen olisi voinut edes itse ymmärtää paremmin. Ymmärtämisen kautta olisi tullut mahdolliseksi korjaaminenkin, paranemisprosessi, asioille olisi voinut tehdä jotain, jos olisi ymmärtänyt ne. Kyllä hän itsekin sen tajusi, että hänessä oli jotain mennyt rikki, mutta millä tavalla sen olisi korjannut?

Olisiko hän edes ansainnut tulla korjatuksi? Oliko sillä edes väliä?

Hänen olisi pitänyt olla onnellinen, hänellä ei ollut mitään suurempaa syytä kantaa mukanaan kipua. Kaiken olisi pitänyt olla hyvin ja se siinä hankalaa olikin. Kun kaikki oli hyvin, jäljelle ei jäänyt selkeää korjattavaa eikä mitään, mitä syyttää. Oli vain todettava, että hän itse tässä oli heikko, hän ei osannut elää. Mikä siinä niin vaikeaa oli?

Olisipa osannut edes lakata elämästä. Sekään ei häneltä näyttänyt onnistuvan ja kerran hän oli ollut siitä tyytyväinenkin. Enää oli vaikea muistaa, miksi hän oli ilahtunut huomatessaan hengittävänsä sittenkin. Ehkä se oli sama syy, miksi hän ei nytkään viiltänyt terällä tarpeeksi syvään, ei katkaissut ranteista suuria verisuonia. Se olisi ollut niin helppo ratkaisu, mutta silti hän ei tehnyt sitä ja sanoi itselleen, ettei hän oikeasti edes halunnut. Ei todella, ei ainakaan juuri nyt. Pelkuri hän taisi vain olla. Käsi puristi puukon vartta, kuin yrittäen murskata sen tyystin, ja nytkähti viedäkseen terän takaisin ihon lähelle, mutta liike jäi kesken.

Mitä hänelle edes jäisi, jos kipu otettaisiin pois? Jäisikö mitään? Vieläkö hänellä oli persoonallisuus, vai oliko syytön suru syönyt sen kokonaan? Ehkä Miska siksi tarrautui kipuun kiinni yhä edelleen. Pelkkä muutoksen kuvittelu oli mahdottomuus. Joskus yläasteella tämä kaikki oli kai saanut alkunsa, ensin vain hiipivänä ahdistuksena, jonka keskeltä yletti yhä tarttumaan toivon kipinään, joka näyttäytyi kouluasteen ja koulun vaihdoksen muodossa. Ihmettä ei kuitenkaan edes lukio tuonut mukanaan, niin suuri muutos ja silti kaikki pysyi niin kovin samana. Siinä se oli mennyt, toivo. Niin hän ainakin arveli. Viime vuonna hän oli kokeillut jopa asua omillaan siltä varalta, että ympäristö sotki hänen mielialansa ja ajatuksensa. Ei se mitään ollut auttanut, jos jotakin niin pahensi vain asioita.

Kyllä Miska tiesi, että jonkin olisi pakko muuttua, mikäli hän aikoisi pysyä hengissä. Yksin hän ei näyttänyt siihen silti pystyvän, eikö kulunut kuukausi juuri sen todistanut? Itselleen saattoi valehdella, huiputtaa, petkuttaa, tehdä kauppaa ja sopimuksia, joista ei koskaan pidettäisi kiinni. Puukko menee heti roskiin. Ei yksi ainoa haava ihossa enää mitään merkitse. Yksinään oli myös vaikea nähdä syytä millekään. Sen hän oli huomannut. Oli helposti liikaa ajatuksia ja ne ajatukset juoksivat kauas eroon todellisesta maailmasta ja jonkun olisi tarvinnut kiskoa hänet takaisin maan pinnalle ja muistuttaa, ettei tämä nyt niin vaikeaa ollut, valehtelisi, että kaikki järjestyy. Miska huomasi itkevänsä jälleen. Rinnan alla asuva kivi oli jälleen kasvattanut itselleen piikit.

Miska oli lakannut uskomasta siihen, että kukaan hänen entisistä kavereistaan todella halusi olla hänen kanssaan. Palveluksena niille hän oli eristäytynyt omiin oloihinsa hitaasti mutta varmasti. Hän ei ollut puhunut pitkiin aikoihin edes Tomin kanssa, joka oli ollut hänen paras ystävänsä suunnilleen niin kauan kuin hänellä muistia riitti. Eikä se juttu ollut edes siinä miten kauan  he olivat tunteneet, Tomi oli niitä harvoja, joiden kanssa hän oli koskaan osannut olla luonteva noin vain. Tomillakin oli ollut viime aikoina kai omat kiireensä. Maaliskuisen jälkeen Miska oli viimeistään ollut liian häpeissään edes katsomaan Tomia silmiin kovin pitkiä aikoja, vaikka Tomilla ei tietenkään voinut olla aavistustakaan, mistä se johtui. Miska ei ollut kertonut. Hän oli tehnyt parhaansa vaikuttaakseen siltä kuin hänellä olisi vain rutkasti muuta tekemistä, kaikki oli hyvin. Kaikki oli aina hyvin. Ei mitään ihmeempiä, mut täytyy mennä. Nähdään.

Miska ei voinut edes rypeä siinä itsesäälin lammikossa, että kukaan ei hänestä muka välittäisi. Vanhemmat totta kai välittivät, mutta niille olisi mahdotonta sanoa mitään. Hän ei halunnut aiheuttaa huolta muille, hän ei halunnut olla vaivaksi ja kiittämätön. Mikä siinä oli, ettei näin hyvä elämä kelvannut, mikä oli mennyt kasvatuksessa vikaan? Eivät äiti ja isä sellaista hänelle sanoisi, eivät ehkä edes ajattelisi mitään sellaista, mutta Miska ei päässyt mietteistä irti. Ne estivät kerta kaikkiaan sanomasta mitään. Sama juttu se oli Tomin kanssa, oikeastaan. Tomi oli sellainen, että se välitti aina ja kaikista ja usein ihan liikaakin. Hänelle olisi varmaan valtava järkytys, jos Miska kertoisi edes viiltelytaipumuksistaan. Tomilla oli ihan liiankin iso sydän ja siksi se ansaitsikin paljon parempia ystäviä kuin Miska.

Sitä paitsi miten tällaisen asian saattoi kuukausien hiljaisuuden jälkeen vain ottaa puheeksi? Mitä pidemmäksi vaitonaisuus venyi, sitä mahdottomammalta tuntui, että asiat koskaan palaisivat entiselle tasolleen.

Niin monta mahdotonta.

Päivitys #3

Tarina Kesät olivat ikuisia on nyt kutakuinkin valmis. Mikäli kaikki sujuu, jatko-osien postaaminen alkaa huomenna. Postausaktiivisuuteen mitä suurimmalla todennäköisyydellä vaikuttaa se, näyttääkö kukaan lukevan tätä, joten olisi erittäin mukavaa, jos heittelisitte kommentteja tai klikkailisitte noita postauksen alareunan "pikakommentteja", oikein kivaa olisi se. Ja onhan noita joku näköjään klikkaillutkin, mistä kiitän kovasti.

Tekstiä tulen tietenkin muokkaamaan ennen postaamista, mutta ihan romaanimitoissa ollaan sanamäärien puolesta ja näillä näkymin tarinassa tulisi olemaan 34 osaa.

Päivitys #2

Inspiroiduin tekemään kannen tarinalleni kuin se olisi jokin oikeakin romaani. Samalla lisäsin tiivistelmän sivupalkkiin, kuten voitte nähdä. Tämä iso kuva ei ole tismalleen sama, jonka sivupalkkiin laitoin, sillä huomasin, että kun alkuperäisen kuvan kutisti noin pieneksi, meni teksti vaikealukuiseksi jakoko kuva muutenkin huonomman näköiseksi. Siinä voi sitten leikiä "etsi viisi eroavaisuutta" -peliä kansikuvilla, jos ei mitään muuta tekemistä satu olemaan.

Yritin osallistua tuossa viime vuonna NaNoWriMoon, mutta en sitten ehtinytkään varsinaisesti kirjoittaa, koska kokeet ja muut sellaiset. Siellä oli kuitenkin mahdollista ladata omalle työn alla olevalle romaanilleen kansi, mikä oli mielestäni erittäin kiva toiminto. Siellä myös sanottiin, että kansikuvan ladanneet tulevat todennäköisemmin myös saavuttamaan NaNo-tavoitteensa, ja kyllä minullakin jälleen inspiraatiotasot lähtivät nousuun, kun kuvaa muokkailin. 

Olisi toki kiva kuulla mielipiteitä, jos sellaisia haluaisitte jakaa.

Kesät olivat ikuisia, osa 1

”Kiitos kyydistä”, Tomi huikkasi astuessaan ulos autosta, jonka helmaa koristi ruostereunus.

”Eipä mitään”, murahti vanha mies, joka oli ajanut hänet bussipysäkiltä mummolan pihaan. Lasse oli Tomin mummon naapuri ja jonkinlainen isoisähahmo, joskin hyvin vähäpuheinen ja juronpuoleinen sellainen. Hän oli kuitenkin aina valmis tarjoamaan kyydin tai korjaamaan paikkoja, jos sellaista tarvittiin.

Tomi poimi täyteen ahdetun luistinkassin olalleen takapenkiltä ja läimäytti jäykän oven kiinni. Hän heilautti kättään liikkeelle ryömivän auton perään. Auton kadottua punamullalla maalatun talon pihaan laskeutui hiljaisuus, jossa kuului vain lintujen laulua ja tuulen huminaa. Ilma tuoksui raikkaalta kuten aina. Siihen sekoittui myös kuplivaa innostusta siitä, että Tomi sai viettää kesän maalla mummonsa luona, vaikka oikeastaan sen pitikin olla rangaistus. Jostain syystä varsinkin Tomin äiti tuntui olevan siinä uskossa, että mummon luona asuminen olisi pojalle hyvinkin vastenmielistä, vaikka asia oli aivan toisin. Tomi oli aina tullut hyvin toimeen mummon kanssa ja sitä paitsi hänen paras ystävänsä asui kivenheiton päässä. Oli tosin vaikea sanoa, vieläkö Miska piti heitä kahta parhaina kavereina, sillä hän ei ollut edes vastannut Tomin tekstiviesteihin siitä, että hän oli tulossa kesäksi käymään. Mutta he olivat pitkään olleet niin läheisiä, ettei sellainen noin vain kulu pois, vaikka viimeisin kouluvuosi olisikin ollut kummankin osalta kiireisentuntuinen.

Kuistille vievän polun hiekka rapisi kotoisasti Tomin askelten alla. Hän astui sisään pieneen eteiseen ja potki kengät jaloistaan ennen tuvan puolelle astumista. Siellä häntä vastaan kipittikin välittömästi utelias kissanpentu. Tomilta pääsi ilahtunut huudahdus ja hän kumartui antaakseen pennun nuuhkia sormia.

”No sieltähän sinä jo tulitkin!” mummo huomioi nousten ylös ruokapöydän päässä olevasta keinutuolista ja köpötteli halaamaan Tomia. ”On se kiva nähdä taas! Tervetuloa, tervetuloa!”

”Kiitos kiitos, kiva taas olla täällä”, Tomi vastasi hymyillen. Hän oli huomattavasti pidempi kuin mummonsa, joka oli alkanut painua kokoon niin kuin vanhoilla ihmisillä on tapana, ja hänen piti vähän kumartua voidakseen halata takaisin. Mummo tuoksui tutusti leivonnaisilta ja joltain kukkaiselta. Rangaistuksen suhteen vanhemmat olivat kyllä tehneet suuren virhearvion, josta Tomi ei aikonut heitä enempää valaista.

”Miisukin on ilahtunut, kun näkee muitakin kuin tämän vanhan naaman”, mummo nauroi päästettyään irti ja katsellessaan pentua, joka tuijotti heihin pää kallellaan. ”Tuollaisen pikkuraukan minä sieltä liiteristä löysin. Nyt se alkaa olla jo hyvissä voimissa.”

Mummo oli vähän ennen Tomin tuloa kertonut löytäneensä kaksi pentua liiteristä, toinen tosin oli jo löytöhetkellä hengetön eikä toinenkaan kaukana näyttänyt siitä olevan. Mummo oli pelastanut jäljellä olevan pennun hoiviinsa ja saanut sen voimistumaan ennen pitkää. Vaikutti siltä, että pentujen emo oli joko hylännyt poikasensa tai sitten sille oli käynyt huonosti. Miisuksi ristitty pentu oli nyt mummon onnellinen elätti. Nyt pikkuinen hyökkäili Tomin varpaiden kimppuun. Onneksi sen kynnet olivat vielä niin ohuet, että ne vain vähän pistivät sukkien läpi. Tomi naurahti ja heilutteli varpaitaan innostaakseen pentua lisää.

”Minä laitoin sinulle huoneen valmiiksi, se on tuo sama, missä sinä silloin pienempänäkin majailit. Siitä oli ehtinyt tulla oikein varasto ennemmin kuin ihmisen asumus, mutta kyllä siellä nyt taas kelpaa olla”, mummo selitti hymyillen. Oli selvää, että hän oli mielissään saadessaan pojanpoikansa taas luokseen. Olihan Tomi perheensä kanssa vieraillut mummon luona senkin jälkeen, kun mummolakesät loppuivat, mutta niitä vierailuja tapahtui oikeastaan vain joulun ja muiden juhlien aikaan. Ei se ollut sama asia.

”Kiitti. Toivottavasti et nähnyt turhan paljon vaivaa, munhan piti olla täällä sun apupoikana eikä palveltavana.”

Mummo tuhahti kuin sanoakseen, ettei hän nyt niin vanha ja raihnainen ollut, ettei siivoamaan enää pystyisi. Hän johdatti Tomin tuvan vastakkeisen seinän vasemmanpuoleiselle ovelle ja siitä sisään pieneen kamariin, joka kylpi pitsiverhojen läpi tulvivassa auringonpaisteessa.

”Minä annan sinun rauhassa asettua ja sitten voidaan varmaan keittää kahvit, vai mitä?” mummo kysyi ja Tomi vastasi sen kuulostavan hyvältä.

Huoneesta todella näki, että sen oli sisustanut iäkäs naisihminen. Sänky oli pedattu kukallisin lakanoin – joskin ne olivat sinisiä kukkia, selvästi mummo oli ajatellut huoneen asukkiakin – ja viimeistelty virkatulla päiväpeitolla, joka oli varmaan mummon omaa käsialaa. Kukkakuosia löytyi myös yöpöydälle asetetusta lampusta. Huoneessa oli lisäksi massiivinen vaatekaappi sekä ikkunan edessä vanha kirjoituspöytä. Muuhun huoneeseen verrattuna pöydän vieressä oleva konttorituoli näytti omituisen modernilta. Seinällä roikkui tuttu enkelitaulu, joka oli samalla paikalla riippunut jo niin kauan kuin Tomi muisti.

Pöydälle mummo oli tuonut lajitelman kyniä tietäen, miten Tomi piti piirtämisestä. Poika vilkaisi pakettia ja oli jokseenkin helpottunut huomatessaan kynien olevan käytettyjä. Ei mummon tarvinnut häneen tuhlata vähiä rahojaan, kun ei ollut edes Tomin syntymäpäivä. Mutta piirustusvälineet olivat mukava yllätys joka tapauksessa.

Hän laski luistinkassin sängylle ja alkoi purkaa siitä tavaroita. Suuri vaatekaappi ahmaisi vaatteet sisäänsä ja hetken mietittyään Tomi sijoitti myös parit koulukirjansa sinne. Hän oli ottanut kirjoja mukaan muka lukeakseen ylioppilaskirjoituksia varten kesän aikana, mutta jotenkin hänellä oli sellainen tunne, että hän hädin tuskin koskisi opuksiin. Ainakaan nyt ensi alkuun, olihan hänellä aikaa vaikka kuinka. Todennäköisintä oli, että hän unohtaisi kirjojen olemassaolon ja muistaisi ne uudelleen vasta kerätessään kamppeitaan kotiinpaluuta varten.

Katsellessaan ympärilleen Tomi löysi nurkasta pinon lautapelejä, jotka hän muisti yhä hyvin. Niitä ei ollut tullut pelattua moniin, moniin vuosiin. Nostalgian aalto humahti hänen lävitseen hänen tuijottaessaan virttynyttä Kimble-pelin kantta. Monia peleistä hän oli pelannut Miskan kanssa, sillä tämäkin oli ahkerasti vieraillut Tomin mummolassa niinä kesinä, kun hän oli pitempäänkin asustellut siellä. Joskus mummo oli pelannut heidän kanssaan ja Miska oli aluksi ujostellut ja pärjännyt aivan kehnosti, mutta pian hän oli mummoonkin tottunut ja alkanut useimmiten voittaa. Joskus Tomi oli pelannut mummon kanssa kahdestaankin. Ne pelit olivat pelastaneet monia sadepäiviä.

Vieläköhän Miska innostuisi pelaamaan hänen kanssaan?

Info

Welcome to Night Vale -romaani ilmestyy lokakuussa, mutta neljä ensimmäistä lukua saa jo ilmaisena maistiaisena iTunesista. Tämän asian inspiroimana taidan sitten tosiaan laittaa ensimmäisen luvun omaa toistaiseksi keskeneräistä tarinaani näytille, vaikka koko "teosta" ei vielä vähään aikaan tulla missään näkemään.

Aktiivinen jatkon postaaminen alkaa siis vasta, kun olen saanut tarinan kokonaan kirjoitettua läpi. Tämä nyt siis vain esikatseluna. Mielipiteitä ja fiiliksiä saa silti kertoa. Niitä saa kertoa ihan mistä tahansa mieleen tulevasta asiasta joko ekaan lukuun tai sitten yleisesti blogiin tai mihin tahansa liittyen.

Lopuksi ilmaisen vielä mielihyväni siitä, että täällä tosiaan on yhä edelleen aktiivisia lukijoita. Näkyyhän sivupalkissa yhä lukijoiden määrä eikä kävijäkäyräkään ole täysin kuukahtanut, mutta aktiivisuudella tarkoitan tässä nyt sitä, että jotkut ovat käyneet klikkailemassa noita "pikakommentteja" ja siitä tulee minulle kovin hyvä mieli.

Päivitys

Tiedättekö, silloin tällöin iskee kova innostus jukaista jotain esimakua tästä työn alla olevasta jutusta, tyyliin postata jo ensimmäinen luku, vaikken jatkoa laittaisikaan kuin vasta jonkin puolen vuoden päästä... En tiedä, olisiko se millään lailla järkevää.

No, voin kuitenkin sanoa, että olen aktiivisesti kirjoitellut ja kasassa on parhaillaan jo päälle 30 000 sanaa. Myönnetään, että aktiivisten jaksojen välissä on niitäkin, jolloin välttelen ihan kaikkea mukaan lukien kirjoittamista, mutta sellaista se elämä on. Epäsäännöllisestä kirjoitustahdista johtuen on vaikea arvioida, milloin saan tekstin nettijulkaisukelpoiseksi. 

Että sellaista.

(Onkohan tääl viel ketään)

Tuli vaan sellainen olo, että teki mieli kysellä, mitäs teille kuuluu sikäli kun teitä vielä mukana on. Onko vuosi alkanut kivasti? Teittekö uudenvuodenlupauksia ja vieläkö ne on pitäneet? Miten menee?

Mulla on kirjoittaminen sellaisella tolalla, että olen keksinyt tarinalle otsikon, joka on ehkä lopullinen tai sitten työotsikko, mutta ainakaan se ei ole tääyksitarina.doc enää. Haluutteko tietää, mikä tuo otsikko on? Haluutteko? 

Kesät olivat ikuisia

Isot karhut jahtaavat pienempiä, käsittämätöntä

Tällä kertaa vandalisoin lehteä Voima (7/2014).

I

II

III

Kello on puoli kolme ja tällä postauksella ei ole pointtia

Koin vaan jotenkin tarpeelliseksi ilmoittaa, että minulla on kokonaiset 13 lukua kronologisessa järjestyksessä valmiina, 35 sivua wordissä. Tekisi ihan hirveästi mieli julkaista jo, mutta olen todennut, etten pysty editoimaan ja kirjoittamaan eteenpäin yhtä aikaa. Ja jokainen luku täytyy käydä läpi ennen julkaisemista. Olen harvinaisen inspiroitunut kirjoittamaan juuri nyt, mikä saattaa myös johtua siitä, että minun pitäisi parhaillaan kirjoittaa ainakin kolmea esseetä. Mikään ei herätä luovan kirjoittamisen haluja niin kuin lähestyvät kouluprojektien deadlinet.

Torstaina kirjoitin koulun tietokoneluokassa, minkä huomasin vähemmän hyväksi ideaksi, jos menossa on tunteikas kohta. Eläydyin hahmoni tunnelmaailmaan niin pahasti, että meinasi ruveta itkettämään, näytin varmaan muutenkin ihan typerältä, ei saisi kirjoittaa julkisilla paikoilla, jos kirjoitustyyliin kuuluu ilmehtiä äänessä olevan hahmon mukana.

Miska-soittolista

Olisin varmaan voinut käyttää aikani paremminkin tänään, mutta innostuinkin kokoamaan soittolistan, jonka teemana on tulevan tarinani toinen päähenkilö. Siitä voi sitten fiilistellä ja arvailla tulevaa, jos vaikka kiinnostaisi. Ehkä teen samanlaisen myös toisesta päähenkilöstä, mutta saa nyt nähdä.

Track List (11 songs)

And The World Was Gone - Snow Ghosts
If I Die Young - The Band Berry
No One's Here To Sleep - Naughty Boy ft. Bastille
The Run And Go - Twenty One Pilots
You - Keaton Henson
Youth - Daughter
The Draw - Bastille
Car Radio - Twenty One Pilots
Cinnamon Bone - Eliza Rickman
Precious Little - Hiatus
All Things Must Pass - Keaton Henson