maanantai 20. lokakuuta 2014

LPVJ 35. osa



Päivä oli kolea ja taivaalle kerääntyvät pilvet lupailivat sadetta. Pienet putoilleet oksat rusahtelivat kenkien alla Pyryn ja Aleksin kävellessä metsässä Pyryn mieleen painunutta reittiä pitkin. Aleksi kantoi olallaan yksinkertaista, kahdesta laudasta rakennettua ristiä, johon oli kirjoitettu ”Alma Inkeri Salo”, ja toisessa kädessä pientä puutarhalapiota. Pyryllä oli kädessään netistä tulostettuja paperiliuskoja.

”Ootsä varma, että tää toimii?” Aleksi kysyi epäileväisenä. Heidän oli tarkoitus pystyttää risti haudalle ja toimittaa jonkin sorttinen hautaan siunaaminen. Pyry kohautti olkapäitään.

”Mä luulen, että Alma uskoo noiden asioiden pitävän sitä jumissa, joten siksi ne pitää. Oon mä aika varma, että tää tuo sille rauhan. Tätä se ainakin tuntuu haluavan.”

Loppumatka kului hiljaisuudessa. Hautojen etsiminen ei ollut omiaan edistämään iloista jutustelua. He olivat Pyryn talon takaa alkavassa metsässä, Pyry ei ollut aivan varma, kuinka pitkä matka oikeastaan olisi, mutta ei se kovin pitkä voinut olla. Ei melkein aikuista ruumista kovin kauas viety maastossa, jossa ei ollut muita kuin kapeita eläintenpolkuja. Pyryä kylmäsi hänen ajatellessaan, kuinka tytön vanhemmat olivat tulleet päätökseen haudata tyttärensä metsään. Kai he olivat jälleen panikoineet. Jotakin ruumiille oli tehtävä. Tämä oli kai ollut paras ratkaisu, jonka he olivat keksineet. Inhottavalta se silti tuntui.

Pojat tulivat kapealle puronuomalle, jonka pohjalla oli hieman mutaista vettä ja paljon kuolleita lehtiä. Vähän ajan päästä näkyviin tuli myös valtava siirtolohkare, joka oli aivan samanlainen, kuin Pyryn aikaisemmassa näyssä, se oli sama. Hän ei pitänyt tunteesta, jonka sen näkeminen hänessä aiheutti. Se oli kuin muisto, mutta samalla se ei ollut hänen muistonsa. Ei ihmisiä ollut tarkoitettu muistamaan toisten muistoja. Häneen myös heijastui osa aaveen tunteista, eivätkä nekään olleet erityisen miellyttäviä. Paitsi että henki tuntui samalla olevan myös innoissaan, vaikka paikka saikin hänet myös surulliseksi ja vihaiseksi. Pyry pysähtyi.

”Tässä se on”, hän sanoi osoittaen maahan kohtaan, joka olisi voinut olla vain mätäs muiden mättäiden joukossa. Siinä ei ollut mitään ulospäin erityistä, mutta pojan mielessä kummitus oli juuri alkanut kirkua. Hetken ajan Pyry kykeni kuulemaan sen äänenä, sitten se vaimeni jonkinlaiseksi kiihtyneeksi tunnetilaksi, jonka kykeni aistimaan ilmassa. Vähän kuin hyvin paikallinen mursky, hysteerinen ukonilma.

”Pystytänkö mä tämän nyt sitten tähän vai?” Aleksi kysyi asetellen ristin parhaan arvauksensa mukaan. Pyrystä tuntui, että paikka sopi aaveelle ja nyökkäsi. Pyryn pidellessä ristiä Aleksi kaivoi maahan kuopan ja he asettelivat merkin paikoilleen asiaankuuluvalla vakavuudella. Ristiä ei ollut ihan helppo saada maahan pystyyn, sillä maa oli täynnä juuria ja varpuja ja kaikenlaista muuta kariketta. Lopulta risti jäi kuitenkin seisomaan omin avuin tukevalta tuntuen ja pojat viettivät hetken katsellen sitä hiljaa.

Pyry vilkaisi papereitaan. Niissä oli yksi usein hautajaisissa käytetty psalmi sekä hautaan siunaamissanat. Pyry antoi katseensa pyyhkiä sanojen yli, mutta lukemisen aloittaminen tuntui vaikealta. Hän ei kyennyt sillä hetkellä näkemään mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta hänestä tuntui kuin aave olisi roikkunut hänessä kiinni. Rintaa puristi toiselle ihmiselle kuuluva ahdistus. Kuin hänen ympärilleen olisi tiukasti kiedottu näkymättömät käsivarret ja siinä tilanteessa se ei ollut edes mitenkään mahdotonta.

”Haluutko, että mä luen sen?” Aleksi kysyi ja Pyry ojensi paperit hiljaa hänelle kiitollisuutta tuntien.

Aleksi alkoi lukea, vaikka uskonnolliset sanat saivatkin hänet vaikuttamaan hiemaan vaivaantuneelta. He eivät olleet koskaan puhuneet omista uskonasioistaan, mutta Pyry oli lähes varma, ettei Aleksi Jumalaan uskonut, paperille printatut sanat sisälsivät pelkkää tyhjää hänen kannaltaan. Toisaalta Aleksi myös vaikutti odottavan jotakin näyttävää ja yliluonnollista tapahtuvan sanojen seurauksena, mutta maailma pysyi ennallaan. Hän jatkoi lukemista kuitenkin. Aavetta ei tuntunut haittaavan se, että hänen hautansa nähtävästi siunasi ihminen, joka ei siunaamiseen uskonut, ehkä henki ei edes huomannut sitä innoltaan. Rituaalihan siinä tärkeintä oli.

Aleksi pääsi lopulta siunaamissanoihin ja lopetti puheen: ”maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.”

Pyryn silmissä pimeni.

Hän tuli tajuihinsa melkein saman tien, Aleksi oli hädin tuskin ehtinyt polvistua hänen viereensä. Tajutessaan Pyryn olevan hereillä Aleksi huoahti helpotuksesta.

”Sun täytyy lakata tekemästä noin, sä vielä säikäytät mut puolihulluks.”

Pyry hymyili. Aleksi auttoi hänet ylös.

”Nyt sen pitäis olla ohi”, Pyry sanoi. ”Musta tuntuu, et se toimi. Alma on poissa.”

”Hyvä juttu”, Aleksi sanoi ja poimi pois Pyryn hiuksiin tarttuneen sammaltupon. Tuulen mukana alkoi tihuttaa pieniä vesipisaroita.

* * *

Aleksi

Metsästä pois kävellessä Aleksin mielessä kupli runsas joukko ajatuksia, joiden ansiosta hänen huomionsa ei riittänyt oikein minkäänlaisen keskustelun aloittamiseen eikä keskustelua oikeastaan edes tarvittu. Tuuli humisi puiden latvoissa, mutta metsä suojasi pahimmalta viimalta. Näytti siltä, että hento tihkusade saattaisi muuttua kunnon sateeksi aivan pian ja sitä ei kumpikaan pojista halunnut jäädä odottelemaan. Polku oli sillä hetkellä niin kapea, että oli kuljettava peräkkäin, Pyry kulki edellä, sillä sehän se reitin tunsi. Aleksi olisi jo kauan sitten eksynyt vieraaseen metsään, jos hänen olisi pitänyt yrittää löytää omin päin yhtään minnekään. Tuntui kuin metsä olisi jatkunut joka puolella äärettömyyksiin asti, se melkein söi sisäänsä. Sen tunnelman vallitessa puhuminen olisi tuntunut melkein väärältä.

Aleksin mielessä voimallisimpana ajatuksena kieppui luonnollisesti se tieto, että aaveita ihan todella oli olemassa. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt yrittää järkeillä syitä kaikella oudolle, mitä oli tapahtunut, tai jotain. Tai hänen olisi varmaan pitänyt olla kauhuissaan. Ja kai hän oli ollutkin. Kyllä, viimepäivien aavetapaukset olivat aivan varmasti pelottaneet häntä. Nyt järkytys tai pelko, tai mikä ikinä, oli ilmeisesti ehtinyt laantua tai toinen vaihtoehto oli, että hän oli vain jonkinlaisessa shokissa, jollaiseen ihmiset kai menivät, kun jokin oli aivoille liikaa sulatettavaksi? Aleksi tuntui enää harvoin olevan täysin perillä omista tuntestaan. Pyry vaikutti olevan täysin sinut koko kummitusasian kanssa, olihan se tietysti saanut pitkään aikaa totutellakin. Ehkä Pyryn asenne rauhoitti Aleksinkin ja sai hänet hyväksymään yliluonnollisen myös osaksi omaa maailmankuvaansa.

Toinen ajatus, parhaillaan hieman muiden alla luikertelemassa, oli, että Aleksi olisi halunnut pitää Pyryä kädestä. Eikä se johtunut mistään kummituksista tai siitä, että kädet palelivat, tai mistään muustakaan hölmöstä tekosyystä. Ohut ajatushaituva lähti pohtimaan, mitä Pyry mahtaisi tehdä, jos Aleksi vain ottaisi tätä kädestä kiinni, ihan pokkana vaan. Kyseinen impulssi ei saanut kuitenkaan suurempaa kannatusta, kun muu osa Aleksin mieltä totesi, että olisi se nyt ollut typerää. Heidänhän täytyi kävellä peräkkäin.

Aleksin ajatukset palasivat kummitusaiheen pariin. Jos kerran aaveet olivat oikeita, Minnikin ilmeisesti oli yhä tässä maailmassa. Aleksi ei olisi halunnut ajatella sitä enempää, mutta kai hänen oli pakko. Selvästikään aaveet eivät olleet onnellisia olentoja, ne olivat loukussa jossain olemassa olemisen ja kuoleman välillä. Niiden oli selvästi äärimmäisen vaikeaa kommunikoida elävien kanssa ja eikö Pyry ollut sanonut jotain siitä, että kummitukset oli tehty ahdistuksesta? Aleksi ei edes halunnut ajatella, mitä hänen sisarensa sen hetkinen olotila piti sisällään, miltä tästä tuntui.

Kurkkuun oli noussut pala ja Aleksi keskeytti ajatuskulun vetääkseen henkeä. Minnin kuoleman jälkeen hän oli parhaansa mukaan pitänyt kyyneleet sisällään ja ehkä siksi niitä oli edelleen jäljellä. Oli räpyteltävä silmistä ylimääräistä kosteutta pois. Mielessään Aleksi läimäytti itseään, ei hän nyt taivaan tähden siinä alkaisi pillittää, hän oli idiootti.

Hän olisi antanut aika hemmetin paljon, jos olisi saanut sisarensa herätettyä henkiin, mutta sitä mahdollisuutta ei vain ollut olemassa. Päinvastoin, hänen olisi kai mietittävä keino auttaa tämä kokonaan pois.

Mutta ei juuri nyt. Hän ei pystyisi siihen juuri nyt. Kaikki oli mennyt ihan hulluksi.

Aleksi ja Pyry tulivat metsän reunaan. Kapea oja erotti metsän Pyryn takapihasta. Uomassa makasi paikallaan kirkkaaksi seissyttä vettä ja pohjansoran ja lehtien kerros näkyi selvästi. Jonkinlaista sillan virkaa oli kai joskus toimittanut tukinpätkä, mutta se näkyi lahonneen jo joskus kymmenkunta vuotta sitten, oli painunut keskeltä poikki ja mätäni hiljakseen ojanuomassa. Mitään siltaa ei oikeastaan tarvittukaan, ojan yli oli helppo harpata. Ja sillä lailla metsä jäi taakse ja Aleksi olisi mielellään jättänyt kaiken yliluonnollisenkin sinne puiden varjoon. Sinne se sopi.

Tuuli tuntui nyt voimakkaammin takin läpi poikien kävellessä kohti taloa. Nyt metsän ikiaikainen taikapiiri oli takana, nyt olisi jo voinut sanoakin jotain, jos olisi tiennyt mitä. Etupihalla he pysähtyivät, Aleksi jatkaisi kohta matkaa tielle päin ja kotiinsa, ja nyt todella olisi tarvinnut jotain puhuakin.

”Kiitti”, Pyry sanoi vaikuttaen vähän epävarmalta siitä, kuinka jatkaisi vai jatkaisiko ollenkaan.

Aleksi hymähti vähättelevästi, ei häntä erikseen olisi kiittää tarvinnut. Hän huomasi, ettei häntä huvittanut yhtään lähteä kotiin, joka mahdollisesti olisi taas tähän aikaan päivästä tyhjillään. Hänelle muodostui myös aavistus, ettei Pyrykään olisi mielellään mennyt sisälle omaan kotiinsa, vaikka sen syyt taisivat olla lähinnä päinvastaiset.

”Hei, haluutsä tulla meille?” Aleksi ehdotti. ”Kokeisiin lukeminen on erityisen tylsää yksin.”

Pyryn kasvot kirkastuivat aavistuksen. Sen kasvot harvoin kirkastuivat yhtään enempää kuin aavistuksen. ”Joo. Mun täytyy kyllä sit vaan hakea mun kirjat.”

Aleksi sanoi odottelevansa. Pyry katosi ovesta sisälle.

Katsellessaan Pyryn perässään sulkemaa ovea Aleksin kasvoille hiipi sellainen hymy, jota ei tahdonvoimalla saanut kuriin. Ensin se hiippaili esiin salakavalasti, huomaamatta, sitten jäi paikoilleen ja ikään kuin levisi koko ruumiiseen raahaten mukanaan tiettyjä ajatuksia. Vai niin, Aleksi mietti itsekseen tunteen säteillessä jonnekin rinnanseudulle, ei hän ollut varsinaisesti odottanut minkään tällaisen tapahtuvan, mutta ei sitä näköjään koskaan tiennyt.

LPVJ 34. osa


Pyryn seuraava muistikuva oli, että hän istui sängyllään Aleksin pidellessä häntä hartioista pystyssä. Hän oli hetken ymmällään siitä, missä vaiheessa Aleksi oli huoneeseen tullut, mutta muutama lyhyt mieleen palautuva kuva vastasi hänelle. Aleksi oli hetki sitten kiivennyt Pyryn ikkunan alla olevia palotikkaita ja Pyry oli päästänyt tämän sisään. Aleksi oli kuulemma ajatellut käyttävänsä tuota tietä välttääkseen törmäämästä Pyryn vanhempiin, niin poika oli vähän aikaa sitten sanonut. Oli jo kovin myöhä, näin ei tarvinnut selittää kenellekään, mitä hän teki Pyryn luona. Lisäksi se oli kuulemma tuntunut hauskalta idealta.

Pyry tunsi itseään ravisteltavan.

”Hei, mikä sulla on?” Aleksin ääni oli melkein suoranaisen pelon pingottama. ”Sun kädetki on ihan jäässä. Pyry, Pyry hei, kuuletsä mua?”

Aleksi ohjasi Pyryn takaisin makuulle ja kääri hänet peittoon. Pyry tunsi lämpimän käden otsallaan, sitten poskellaan. Toinen käsi pysyi edelleen hänen hartiallaan. Jopa Aleksin ääni tuntui jollain tavalla säteilevän lämpöä, joka oli sillä hetkellä niin kovin elintärkeää. Toisesta elävästä ihmisestä hehkuva lämpö sulatti Pyryn kankeita ajatuksia sen verran, että hän ymmärsi hiljalleen alkaa huolestua tilanteesta ja vähän pelätäkin. Hän tarttui Aleksin käsivarteen ollen tavattoman kiitollinen siitä, että tämä oli hänen kanssaan. Jokin osa hänen mieltään sanoi, että hänen olisi ehkä pitänyt hävetä, mutta tuo mielen osa oli toistaiseksi liian heikko saadakseen pointtinsa ajettua läpi.

”Pitäiskö sulle hakea apua?” Aleksin ääni kuulosti melkein hätääntyneeltä. Pojalla ei selvästi ollut aavistustakaan, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ei sillä että Pyry olisi sen enempää ollut asioista perillä. Hän kuitenkin pyöritti päätään kieltäväksi vastaukseksi ja tiukensi otettaan Aleksin käsivarresta. Hänestä tuntui kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä, että Aleksi pysyi hänen kanssaan, hän ei ollut ihan varma, kuinka kirjaimellisesti tuo tunne piti paikkansa, mutta hän ei halunnut jäädä yksin, ei edes sekunniksi. Elämä oli alkanut palata takaisin häneen, mutta samalla häntä nukutti aivan kamalasti. Se ei ehkä ollut hyvä juttu.

”Hemmetti, Pyry.” Aleksi läpsäisi Pyryn poskea saaden tämän avaamaan silmänsä, joita ei ollut muistanut sulkeneensa. Pyry käsitti näkemästään kaksi asiaa. Ensimmäinen oli, että Aleksin silmissä kiilsi aivan oikeaa pelkoa, melkein paniikkia. Toinen asia oli, että hän näki Aleksin täysissä väreissä. Katsoessaan ympärilleen hän huomasi värien palanneen myös muualle huoneeseen, näkökentän reunoja lukuun ottamatta. Sinnekin värit olivat kuitenkin pikkuhiljaa valumassa. Hänen aivonsa olivat saamassa toimintakykynsä takaisin. Hän irrotti otteensa Aleksin käsivarresta alkaen muistaa, miksi hänellä olisi syytä nolostua. Aleksi katsoi häneen kysyvästi ilmeisesti ihmetellen, oliko liike hyvä vai huono merkki.

”Kyl tää tästä”, Pyry vakuutti ja kampesi itsensä takaisin istuvaan asentoon. Hän piti peiton käärittynä ympärilleen, hän paleli edelleen. Muuten hänen olonsa alkoi olla kutakuinkin normaali. Aleksi katseli häntä edelleen varautuneesti.

”Älä säikyttele tolleen”, se sanoi eikä sen äänessä ollut edes yritystä tunnelmaa keventävästä vitsailusta. ”Sul on jo parempi olo? Jonkun aikaa sä näytit ihan saatanan hengettömältä. Ootko sä ihan täysin varma, ettei sua pitäis viedä lääkäriin tai jotain?”

”Joo. Kyllä mä jo pärjään. Mä oon pahoillani, et mä…” Pyry vastasi ja jos hän oli hetkeä aikaisemmin ollut kalman kalpea, nyt hän pystyi tuntemaan poskilleen nousevan kuumotuksen. Hän vilkaisi kelloa, ajantaju oli häneltä kadonnut tyystin. Kohta yksitoista. No, sentään hän ei ollut soittanut Aleksille ihan keskellä yötä.

”Eihän sulla mitään anteeks pyydettävää oo. Mitä helvettiä nyt siis oikein tapahtui?”

Pyry kertoi, mitä oli nähnyt ja mitä arveli aaveen häneltä haluavan. Kertomiseen ei mennyt kauaa, loppujen lopuksi. Tuntui kummalliselta, miten vähään sanamäärään kuolleen tytön tarina mahtui, kun se puristettiin informatiiviseen muotoon, jätettiin ylimääräiset koukerot pois. Silti Pyrystä tuntui selityksen loppuun päästyään, että hän oli puhunut äänensä puhki.

”Meidän sitten varmaan täytyy löytää se hauta. Ja mahdollisimman pian”, Aleksi sanoi Pyryn vaiettua. ”Ehkä huomenna?”

Pyry nyökkäsi. Hän oli iloinen siitä, että Aleksi automaattisesti tarjoutui tulemaan mukaan. Tai ei edes tarjoutunut vaan oletti jo suoraan olevansa mukana. Aleksi katsoi häntä tutkivasti kuin edelleen pelkäisi hänen saattavan mennä tajuttomaksi tai jotain.

”Sä näytät siltä, et sun varmaan kannattais mennä jo nukkumaan”, Aleksi huomioi. ”Uskaltaaks sut jättää yksin, vai haluutsä, et mä jään vähäks aikaa?”

”Ei tartte, kyllä mä jo pärjään ihan hyvin”, Pyry toisti. Nukkumisesta hän kyllä oli ihan samaa mieltä. Uni tuntui houkuttelevalta, mutta ei niin houkuttelevalta, että olisi ollut syytä huolestua.

”Ootsä varma?”

Pyry hymyili vaisusti. Aleksi ihan tosiaan oli huolissaan hänestä. Pyry kuitenkin oli aivan varma siitä, että hänellä ei ollut enää minkäänlaista vaaraa. Aaveen jättämä kylmyys oli sulanut pois, hän oli jälleen aivan yhtä elossa kuin oli normaalistikin ja väsymys oli vain hyvin normaalia väsymystä, joka lähtisi hyvillä yöunilla. Hän ei halunnut alkaa nukkua kenenkään vahtiessa.

”Oon mä varma.”

”Okei”, Aleksi sanoi, ”kai mä sitten jätän sut rauhaan. Mut soita huomenna?”

Pyry nyökkäsi. Aleksi nousi ylös sängyn reunalta ja taputti Pyryä kaverillisesti olalle. Joskin käsi viipyi eleen jälkeen Pyryn kapealla hartialla ehkä sydämenlyönnin verran kauemmin kuin sen olisi tarvinnut tai sitten Pyry oli vain tomppeli ja kuvitteli asian. Aleksi suuntasi ikkunan luo ja Pyry seurasi häntä, sillä täytyisihän hänen laittaa ikkuna kiinni Aleksin mentyä. Hän haparoi sanoja, jotka tajusi unohtaneensa lausua ääneen.

”Hei, kiitti kun tulit”, Pyry sai sanottua ja Aleksi katsoi häneen kasvoillaan hymy, joka oli vihdoin yhtä leveä kuin normaalistikin.

”Eipä mitään.”

Seurasi lyhyt hiljaisuus, kun kumpikaan ei ollut varma, olisiko vielä pitänyt sanoa jotakin vai vain antaa olla ja lähteä. Katsoessaan Pyryyn Aleksiin kasvoilla kävi erikoinen ilme, jonka Pyry kuittasi omaksi mielikuvituksekseen. Ennen kuin hiljaisuus ehti liikaa venyä, Aleksi leikkasi sen poikki sanoillaan: ”No mut, hyvää yötä. Huomenna haamujengeily sit vissiin jatkuu. Nähään.”

Niiden sanojen myötä Aleksi työnsi ikkunan auki ja lähti varoen laskeutumaan metallisia tikapuita. Kylmä ulkoilma tunkeutui sisään huoneeseen raikkaana ja syksyisenä. Pyry sulki ikkunan, mutta jäi katselemaan niin kauaksi aikaa, että Aleksi oli päässyt turvallisesti alas asti. Sitten hän sammutti huoneesta valot ja nukahti melkein saman tien, kun pää kosketti tyynyä.