LPVJ 32. osa

Pyry

Pyryn huoneen valaistuskaan ei juuri auttanut saamaan selvää pienen kirjan sivuja koristavasta sotkuisesta kirjoituksesta. Lukuun ottamatta kannen sisäpuolelle kirjoitettua nimeä Alma, mutta siihen heidän tuurinsa mysteerinratkaisussa näytti loppuvan. Pyry oli itseasiassa hyvin innoissaan jo siitä, mitä tähän mennessä heille oli selvinnyt, hän oli pelännyt suunnattomasti, että ullakolla ei olisi paljastunut niin mitään uutta. Nyt hän tiesi, ettei hän ollut ainakaan täysin sekaisin. Tai jos oli, niin sitten oli Aleksikin ja kai sekin jo jonkin verran lohdutti.

Samalla Pyry kuitenkin arveli, että heidän huomiota etsivä kummituksensa ei varmaankaan olisi tyytyväinen pelkän nimen esille tuloon. Nimikään ei tietenkään välttämättä kuulunut juuri kummitukselle, yksinään sekin oli melkein yhtä tyhjän kanssa. Aleksi käänteli kirjaa parhaillaan käsissään ja siristi silmiään yrittäen saada ajan haalentamista kirjaimista selvää. Pyry oli varma, että tämä aave todella halusi saada jonkin viestin kuuluviin. Ei se muuten olisi nähnyt näin paljon vaivaa. Ei se muuten olisi näyttänyt itseään heti heidän tullessaan vintille ja erityisesti Aleksille, joka oli vieras ja ainakin Pyryn tietämän mukaan ei ollut sen herkempi aaveiden aistimiselle kuin muutkaan ihmiset normaalisti. Parhaillaankin huoneessa oli epätoivoisen läsnäolon hehkuva tunne, mutta sitä Aleksi ei vaikuttanut huomaavan eikä Pyry viitsinyt siitä sanoa. Ullakon aave oli näyttänyt olevan Aleksille ihan tarpeeksi.

”En mä tästä mitään tolkkua saa”, Aleksi lopulta tuhahti laskien kirjan Pyryn kirjoituspöydälle sen oloisena kuin olisi halunnut paiskata niteen turhautuneena pois, mutta ei uskaltanut, sillä vanha kirja olisi voinut hajota. ”Eiks kirjastoissa oo joillain mikrofilmeillä ihan älyttömän vanhoja sanomalehtiä? Niissä varmaan vois olla jotain, jos täällä on tapahtunut jotain mainitsemisen arvoista? Mulla ei kyllä ole aavistustakaan, kuinka vanhoja lehtiä niillä on tallessa.”

”Voishan niitä ainakin vilkaista”, Pyry sanoi. Sanomalehdet olivat toistaiseksi paras mieleen tuleva vaihtoehto. Nyt he ainakin saattoivat jossain määrin arvata vuosiluvun, jonka tienoilta lehtiä voisi tutkia. Vaikka tietysti mikään ei taannut, että kirjan vuosiluku olisi sama, jolloin tyttö – olipa tämän nimi Alma tai jokin muu – oli kummitukseksi muuttunut. Mutta eihän tapahtuma kovin kaukana tuosta vuodesta voinut olla.

Pyryn kasvot kirkastuivat hetkellisesti hänen muistaessaan jotakin. ”Hei, meillä on joitain paikallishistoriaa käsitteleviä kirjoja, äitiä kiinnostaa sellaiset. En mä tiedä, löytyykö niistä mitään, mut kai niitä vois vilkaista?”

Aleksin suu kääntyi hymyyn heijastellen samanlaista innostusta, jollaista Pyrykin tunsi. Se oli melkein kuin jonkinlainen salapoliisileikki, vaikka aihe oikeasti olikin vakava. Jännittävältä se joka tapauksessa tuntui.

”Joo, totta kai nekin kannattaa tarkistaa”, Aleksi sanoi. ”Eihän me nyt just mitään mikrofilmejäkään päästä katsomaan, niin yhtä hyvin voi katsoa niitä kirjoja.”

”Mä käyn hakemassa ne. Ei niitä kovin montaakaan ole.”

Pyry lähti alakertaan ja portaiden juureen päästyään hänen kohonnut mielialansa lähti äkilliseen laskuun hänen aistiessaan ilmassa pyörivän kireän tunnelman. Hänestä oli tullut taitava aistimaan sellaisia asioita, se oli vähän kuin jonkinlainen selviytymismekanismi. Vaisto sanoi, että olisi ollut parempi palata omaan huoneeseen, mutta eihän hän tyhjin käsin voinut takaisin mennä. Ehkei kukaan edes kiinnittäisi häneen huomiota, jos hän vain äkkiä kävisi olohuoneen kirjahyllyllä ja livahtaisi hiljaa takasin.

Tietenkin äiti ja isä olivat olohuoneessa. Pyryn saapuessa meneillään oli jännittynyt hiljaisuus. Kumpikin kyräili toinen toistaan kuin kiukkuiset kissat. Pyryn saapuminen tiedostettiin vain nopealla silmän liikkeellä ja poika sai rauhassa etsiä tarvitsemansa teokset. Ne olivat jonkun paikallisen kirjoittajan kirjoittamia pehmeäkantisia ja suhteellisen ohuita opuksia muutamilla valokuvilla höystettyinä. Pyry oli myös joskus selaillut ne läpi.

”No ei se jumalauta minun vikani ole!” äiti sähähti pitkittyneen hiljaisuuden jälkeen saaden Pyryn hätkähtämään pahasti ja melkein pudottamaan kirjapinkan käsistään. Sanat eivät kuitenkaan olleet hänelle tarkoitetut.

”No ei tietenkään ole! Mikään täällä ei ole ikinä sinun vikasi! Eihän sinussa mitään vikaa voi olla, kun et sinä perkele edes tee mitään”, isä vastasi aivan yhtä vihaisena, mutta pyrkien estämään ääntään nousemasta liiaksi. Hän oli ilmeisesti tullut siihen tulokseen, että rauhallisuus oli avointa huutamista uhkaavampaa. Äiti näytti olevan kyynelien partaalla ja Pyry tiesi, että se olisi halunnut jälleen kerran selittää, kuinka ei kerta kaikkiaan löytänyt itselleen töitä, vaikka yritti, ja miten kaikki oli mahdottoman vaikeaa. Siitähän ne aina tappelivat. Äiti oli kai jo huomannut, ettei selityksistä ollut hyötyä ja pysyi vaiti.

Pyry oli jo päästä lähtemään kirjat käsissään kun isä vaimonsa tappion huomatessaan käänsi huomionsa poikaan. Kai isällä oli vielä käyttämättä jäänyttä kiukkua, joka oli johonkin purettava.

”Pyry, pidäkin sitten perkeleen hyvä huoli, että menet naimisiin sellaisen muijan kanssa, joka ei ole ihan saatanan saamaton ja josta on jotain hyötyä raha-asioissakin. Sun onnes on, että nykyään naisetkin voi olla kunnianhimoisia uranaisia, mitä hemmettiä sinä meinaat koulujen jälkeen edes tehdä, häh?”

Pyry seisoi paikalleen jähmettyneenä tietämättä, mitä sanoa. Parhaimmillaankin hänen jatko-opinto- ja urasuunnitelmansa olivat hataria ja senhetkisessä tilanteessa hän ei olisi osannut selittää edes hienompaa ja huolitellumpaa suunnitelmaa. Eikä is sitä paitsi edes sellaista halunnut kuulla, sitä vain kiukutti koko maailma taas kerran. Pyry oli tainnut unohtaa hengittää.

”Älä nyt Pyryä kiusaa!” äiti tiuskaisi, tyytyväisenä saadessaan jälleen jonkinlaista maaperää, jolla taistella.

”En minä ketään kiusaa”, isä selitti, ”minä esitän kysymyksiä! Saa kai sitä helvetti soikoon kysymyksiä esittää, häh? Pojan omaa parasta minä tässä haen takaa.”

”Ja paskat”, äiti tuhahti. Pyryn olisi tehnyt mieli jo juosta karkuun, mutta hän oli kuin juuttunut paikalleen.

”En minä nyt sinun odottanutkaan mitään ymmärtävän”, isä vastasi alentuvasti ja puhuen jälleen tavallisella puheäänellä. ”Vaikka taitaa se olla sinuun tullut. Pyry, mitä helvettiä sinä jollain historialla teet? Mikset sinä voi olla kiinnostunut jostain hyödyllisestä ja tuottavasta?”

Isä pudisti päätään ja jatkoi äitiä puhutellen ennen kuin kukaan ehti vastata mitään: ”Minä olen sitä sanonut, että se on perinyt sinulta luonteenpiirteet – enkä minä ketään hauku, ei kai kukaan hullu nyt vapaaehtoisesti sellaista luonnetta poimi! – ja miten ihmeessä se meinaa edes saada itselleen ketään, kun ei sillä näy olevan edes kavereita! Käykö sulla, Pyry, koskaan edes kavereita kylässä, mitä?”

Viimeinen kysymys lausuttiin suoraan Pyryn silmiin katsoen. Isä jäi odottamaan vastausta kulmat koholla. Se selvästi odotti kieltävää vastausta, jonka seurauksena se saisi jälleen todistettua oman kantansa pitävyyden.

Pyry sai pakotettua äänen ryömimään ulos kireästä kurkustaan, vaikka sanat vaimeiksi jäivätkin: ”Mulla on nytkin kaveri kylässä.”

Sitä vastausta kumpikaan vanhemmista ei ollut odottanut ja kummankin kasvot kalpenivat usean asteen verran. Kasvoilta näki, miten ne muistelivat käydyn keskustelun desibelejä ja arvioivat seinien paksuutta. Pyry käytti tilaisuuden hyväkseen ja pakeni paikalta.

Päästyään portaikkoon Pyry istuutui askelmalle ja laski kirjat viereensä. Hän tuki kyynärpäät polvia vasten ja painoi kasvot kämmeniin. Hän tärisi. Miksi heillä piti aina olla tällaista? Pyry veti muutaman kerran syvään henkeä rauhoittaakseen itsensä ennen Aleksin luo palaamista. Ja hänellä kun oli ollut hetken verran niin hyvä iltapäivä.

Useiden minuuttien kuluttua Pyry nousi seisomaan ja poimi kirjat jälleen syliinsä. Hän hengitti vielä pari kertaa syvään ja alkoi sitten nousta portaita takaisin ylös.

Aleksi näki varmaan heti, että jotakin oli vialla eikä Pyryn kai olisi muuta pitänyt odotakaan. Ehkä Aleksi oli jopa kuullut osan sananvaihdosta, Pyry tiesi aivan hyvin, miten kantavat äänet vanhemmilla oli. Pyry laski kirjat pöydälle ja istuutui itse sen ääressä olevaan konttorituoliin.

”Ootsä ok?” poika kysyi hiljaisella äänellä istumapaikaltaan Pyryn sängyltä.

Pyry nyökkäsi yrittäen saada eleen näyttämään mahdollisimman vakuuttavalta. Hän selitti jotakin siitä, miten hänen isänsä oli joutumassa lomautetuksi ja miten se vain aiheutti kireyttä. Ei Pyryllä mitään hätää ollut. Selitys tuli ulos pikaisena ja yhtenä sotkuna. Ehkä ei olisi pitänyt sanoa ollenkaan mitään.

Aleksi hymähti vastaukseksi ja jatkoi säätäen äänensä vähemmän vakavaksi, vaikka samalla kuulikin, että se tarkoitti sanomisiaan eikä vain vitsaillut tai muodon vuoksi tarjonnut apua: ”Sä voit tietysti tulla meille, jos täällä on turhan kiree tunnelma. Ja vaikkei oliskaan. Koeviikko ens viikolla niin vois vaikka lukea kokeisiin yhdessä tai jotain.”

Pyry tyytyi nyökkäämään. Oli melkein järjetöntä, kuinka kiitollinen hän oli Aleksin tarjouksesta. Pyryn huulilla kävi pikainen hymy, joka sai korvata kiitoksen. Aleksin ilme vaikutti kertovan, että poika ymmärsi. Tämä nousi ylös sängyltä ja nappasi itselleen pinon päällimmäisen historiankirjan.

Yhdestäkään ei löytynyt mitään hyödyllistä tietoa.

LPVJ 31. osa

Aleksi

Pölyhiukkasia tanssi ullakkohuoneen ikkunoiden edessä ja ilmassa leijui sellainen haju, joka liittyi tiiviisti yhteen vanhojen tavaroiden ja varastotilojen kanssa. Aleksi seurasi Pyryä pahvilaatikoiden väliin jäävää kapeaa kujaa pitkin kohti paikkaa, josta Pyry ilmeisesti oli aamulla herännyt. Aleksi heitteli edelleen silloin tällöin vähintään hauskoiksi tarkoitettuja kommentteja haamujengeistä ja sen sellaisesta, vaikka tavallaan hiljainen ullakko saikin ottamaan koko kummitusasian vakavammin. Ehkä Aleksi juuri sen takia yrittikin saada tunnelman pysymään keveänä. Hänen oli aivan liian helppo kuvitella yliluonnollisia voimia luikertelemassa pölyisten tavaroiden seassa ja hän oli hyvin tyytyväinen sumean ikkunan läpi tulvivasta valosta. Ei häntä varsinaisesti pelottanut, tietenkään, mutta asia olisi saattanut olla toinen, jos olisi ollut keskiyö. Tai vähintäänkin pimeää.

Pyry pysähtyi ja kohotti kätensä osoittaakseen paikkaa lähellä ikkunaa, ilmeisesti jouluvaloja sisältävien laatikoiden vieressä, mutta samalla hetkellä Aleksi ainakin sai aivan muuta ajateltavaa. Siihen, mihin Pyryn osoitti, oli ilmestynyt nuori tyttö, jotakuinkin Pyryn ja Aleksin ikäinen ehkä, sitä oli hieman vaikea arvioida varsinkaan kylmänä kehoon leviävän pelästyksen lomasta. Tyttö oli näkyvissä vain hetken. Sumeana ja mustavalkoisena, vähän kuin tv-kuva, jossa oli häiriötä. Sen aikaa Aleksi tämän kuitenkin näki, että hänen mieleensä ehti painautua tytön suoraan häneen ja Pyryyn päin suunnatut suuret, kuumeiset silmät ja likaisina roikkuvat hiukset. Sen aikaa, kun tyttö oli näkyvissä, hän makasi kyljellään sikiöasennossa ja Aleksista jostain syystä tuntui, että tyttöön sattui. Hetken aikaa tuskainen, pelon ja ahdistuksen värittämä tunne velloi Aleksinkin ylitse ja sitten se oli poissa. Niin tyttö kuin tunnekin.

Pyryn ilmeestä hän päätteli tämänkin nähneen saman ja se riitti tarpeeksi todelliseksi Aleksille. Hän olisi hyvin voinut jo jättää koko paikan ja palata tavallisten, vähemmän paranormaalien asioiden pariin. Hän ei edes osannut sanoa mitään. Muutama kirosana olisi ehkä kuulunut asiaan, se olisi ainakin palauttanut rippeitä jonkinlaisesta katu-uskottavuudesta ja siten saanut pojan ehkä tuntemaan olonsa paremmaksi, mutta ei hän saanut edes kirosanoja kiinni.

Pyry näytti yllättyvän huomatessaan hänen ilmeensä.

”Säkin näit sen, vai?” Pyry kysyi, se vaikutti suorastaan innostuneelta asiasta, vaikka sen yrittikin peittää.

”Joo. Joku tyttö?” Aleksi vastasi vilkuillen edelleen varuillaan siihen kohtaan, johon aave oli ilmaantunut. Hän kuitenkin onnistui myös näkemään pienen hymyn, joka oli alkamassa Pyryn huulilla ennen kuin tämä käänsi kasvonsa pois. Hetken Aleksi oli hieman ymmällään, mutta sitten hän tajusi. Olihan hän itsekin halunnut tietää, jos vain mahdollista, olivatko kummitukset jotakin oikeasti olemassa olevaa vai vain kuvitelmaa. Varmaan Pyry oli myös pohtinut samaa. Nyt se tiesi, ettei ainakaan ollut ainoa, joka näitä näkyjä näki.

Pyry asteli kummituksen ilmaantumispaikan luo ja yritti nähtävästi etsiä jotakin poikkeavaa kyseisessä paikassa. Aleksikin tuli lähemmäs, joskin vähemmän huolettomasti. Hän ei ollut tottunut tällaisiin asioihin, mutta samalla koko tapaus kiinnosti häntä aivan valtavasti.

”Kato, onko siellä joku salaluukku tai jotain”, Aleksi ehdotti puolihuumorilla yrittäen saada palautettua ääneensä kevyen vireen. Yritykseksi se jäi ja ääneen pääsi kuitenkin lähes hysteerinen sävy. ”Eiks leffoissa ainakin oo aina lattiassa tai seinissä tai jossain salaluukkuja, joista löytyy jonkun luut tai jotain?”

Aleksi ei olisi kovasti pahastunut, vaikka luita ei löytyisikään.

”Kai täällä jotain luulis olevan”, Pyry sanoi kyykistyessään tutkimaan lattiaa. ”Ei ne yleensä näyttäydy niin selvästi. Kai sillä joku viesti on. Jotain se haluaa ja se on näyttänyt tämän paikan jo kahdesti.”

”Niin kai”, Aleksi sanoi ja käveli ikkunan luo. Hän tutkaili ikkunalautaa ennemminkin saadakseen jotakin tekemistä kuin siksi, että olisi odottanut löytävänsä mitään. Hän hätkähti hieman kuullessaan takaansa terävän narahduksen, kun lauta vedettiin pois paikaltaan. Hänellä taisi olla hieman hermot pinnassa. Aleksi kääntyi katsomaan ja näki Pyryn tutkailevan lattialaudan alta esiin ilmestynyttä pikkuruista tilaa.

”Löytykö jotain?”

”On täällä jotain”, Pyryn sanoi ja nosti pienen kirjan, jonka kannen teksti oli kulunut miltei olemattomiin ja joka hädin tuskin pysyi kasassa. Aleksi kumartui lähemmäs. Pyry käänteli kirjaa käsissään ja hetken tutkailun jälkeen selvisi, että se vaikutti olevan jonkinlainen almanakka, jossa oli hengellisiä tekstejä. Vuosiluvusta sai juuri ja juuri selvää, sisäsivulla luki pienin kursivoiduin kirjaimin 1925.

”On se jotain”, Aleksikin totesi. Siellä täällä kellastuneilla sivuilla oli lyijykynällä kirjoitettuja muistiinpanoja, mutta kumpikaan ei saanut niistä selvää. Aleksin teki melkein mieli nauraa. Ei siksi, että tilanteessa olisi ollut mitään erityisen hauskaa tai humoristista, mutta hän ei rehellisesti puhuen olisi uskonut, että mitään tuollaista löytyisi. Oikeastaan hän ei olisi myöskään uskonut saavansa tilaisuuden katsoa silmiin jotakuta, joka oli ilmeisesti kuollut monta vuosikymmentä sitten. Enää puuttuisi, että täältä tosiaan löytyisi ihmisen luut. Se tästä vielä puuttuisi. Hyvä luoja.

”Voitais mennä tutkimaan tätä mun huoneeseen”, Pyry ehdotti. Ehkä se oli huomannut, että heidän senhetkinen olinpaikkansa sai Aleksin hermostuneeksi. ”Siellä on parempi valokin kuin täällä.”

Aleksille paikan vaihdos sopi aivan hyvin. Olkoonkin, että mitä ilmeisimmin nämä aaveet pääsivät vaivatta liikkumaan huoneesta toiseen. Sitä paitsi ullakolla oli vetoisaa.

Kolme sanaa, joita kukaan ei enää tässä vaiheessa odottanut kuulevansa

1. se
2. on
3. valmis

Parikymmentä sivua, lähes 9000 sanaa uutta materiaalia ennen tarinan loppua. Sinnikkyys palkitaan niiden osalta, jotka odottivat LPVJ-jatkista jatkuvaksi. Pysykää siis kuulolla.

Ps. Mitä mieltä olette uudesta ulkoasusta?

Current mood:

Kuinka saada tarina kirjoitettua - kätevät vinkit by Eerika

1. Keysmash ei juurikaan vie sinua projektissasi eteenpäin, mutta vapauttaa kirjoittamattomuuden aiheuttamaa stressiä.

 

Pardon my English

Sometimes I just feel like giving up on everything. Feel like not existing anymore because everything seems hard, impossible even, sometimes. And these thoughts are safer to write in a foreign language, my own would make the words too real. In English they are just a bunch of sounds and almost abstract, almost not my reality. They are thoughts that I barely dare to put into words and when I do write them down I'm too scared to use my mother tongue. Everything also feels less cheesy and less pathetic when you haven't known the language the whole of your life. 

Sometimes I'm just so tired. Sometimes I'm not even tired but I want to keep sleeping. Because when you sleep the world with responsibilities and impossibly difficult things goes away but not permanently. While sleeping you don't have to worry and feel all the negative feelings crushing on your shoulders, but you will also wake up. Of course there sometimes are nightmare too, but it's been a very few nightmares that had felt worse than reality. Dreams are not real and they always end. And you forget them much more easily than memories from the real life. All in all sleeping is good. This sounds strange when you realize it's 3:30 am and I am not sleeping. Why. Why am I awake when I could be sleeping. 

Sometimes reality is too much and not enough. Sometimes you feel empty like there's just so few things in your life keeping you going and still there's so many things going on you feel you can't just handle all of them at once. Simple things. So simple you feel ashamed to find them so difficult. So simple you don't dare to complain because how would a normal, healthy person find those things difficult? And you still want to appear like you yourself are a normal, healthy person, because you don't want to be a flaming disappointment or make your loved ones worry or maybe you just feel like no one would really understand. Because you've been taught to be independent and deal with life on your own because it's your life. Your not even sure if anyone actually ever said so to you; to not show your weakness and inadequacy by asking someone else for help. Probably not. Of course not. But something made your mind to make that up and you can't let it go and you just keep pretending. Your own mind is telling you that no one will love you if you show how pathetic you are. Even though you know that's not true your mind keeps telling you that and so you rather keep crawling forwards on your own even though it makes you want to collapse and give up and quit, rather that than asking for help or even letting anyone know.

 

These are the thoughts I am too afraid to say in my own language, probably wouldn't even know how to say them. Instead using a borrowed language and a passive voice writing you rather than I. I used to believe I was a happy person who can manage life, is good in the things she does and has faith in the future, is able to do things. Some part of me still wants to cling into the scraps of those beliefs and that is the part of me that allows me say this only in English. For me English is the language of fiction - books, tv, movies - and not the every day life. Somehow that makes these thoughts feel that tiny bit more like fiction too. That tiny bit that keeps me even remotely sane.
 

olen hengissä

Jännä asia, tämän bloggaustauon aikana olen saanut kaksi uutta lukijaa. Jännää siitä tekee se, että edellisenkin bloggaustauon aikana sain tismalleen kaksi uutta lukijaa. Viimeksi kävi myös niin, että kun palasin aktiivisempaan bloginpitoon, menetin yhden lukijan, saa nähdä, käykö taas niin. Melkein vissiin kannattaisi pitää suunsa kiinni, niin lukijataloudellinen tilanne kohenisi.

Mitä tarinankirjoittamiseen tulee niin olen ihan hemmetin lähellä saada Linja-autojen perässä voi juosta -jatkiksen loppuun asti. Aion julkaista sitä lisää vasta, kun se on kokonaan kirjoitettu loppuun saakka. Olen pahoillani, että tein tarinan, jonka suunnittelin niin huonosti, että ennen puolta väliä aloin sitä jo inhota ja joka on täynnä pohjustettuja juonenkäänteitä, joita ei koskaan viety loppuun tai oikeastaan edes toteutettu niiden kliseisyyden alkaessa kaivella. Miten typerää.

Olen myös samalla tässä kirjoitellut uutta tarinaa, joka on tietyllä tavalla melko samanlainen kuin LVPJ, mutta toivon mukaan noin yleisesti ottaen parempi. Suunnitellumpi, paremmin punottu, syvällisempi? En tiedä, en lupaa mitään, mutta katsotaan. Kiinnostaako?

Blogger teki jotain kummallista

Avasin bloggerin ja näin ilmoituksen kahdesta tarkistamista odottavasta kommentista. Klikkasin kommenttien valvontaan, mutta se näyttikin tyhjää. Ikävää. Joko bloggerilla on vaan joku muistihäiriö, tai sitten se nielaisi juuri kaksi kommenttia.

En minä koskaan odottanut, että omalta mieleltäni putoaisi pohja tällä tavalla.

Moi vaan taas

Olen ollut pitkään hiljaa, syynä se, että on ollut ajanjakso, jolloin ahdistaa lähinnä kaikki. Huvittaisi jäädä kotiin makaamaan ja olla tekemättä mitään tai näkemättä ketään. Sen sijaan kokoan itseni ja hoidan velvollisuuteni pakoillen niitä kuitenkin aina kun voin, tai viivyttelen viimetinkaan. Kuin asioiden kieltäminen saisi ne katoamaan tai pienemään, mikä on typerää, sillä ongelmat voivat vain kasvaa kun ne työntää syrjään. Tämä on varmaan yksi niistä ärsyttävistä postauksista, joista nettikeskusteluissa puhutaan. "Kaikki on syvältä, mut enpä kerro miksi." No en tiedä itsekään, siksi ei siitä tämän tarkemmin, en osaa selittää. Halusin vain ilmoittaa blogiani seuraaville ihmisille, etten ole kokonaan tätäkään vielä hylännyt, nämä kaudet menevät yleensä ohi.