LPVJ 31. osa

Aleksi

Pölyhiukkasia tanssi ullakkohuoneen ikkunoiden edessä ja ilmassa leijui sellainen haju, joka liittyi tiiviisti yhteen vanhojen tavaroiden ja varastotilojen kanssa. Aleksi seurasi Pyryä pahvilaatikoiden väliin jäävää kapeaa kujaa pitkin kohti paikkaa, josta Pyry ilmeisesti oli aamulla herännyt. Aleksi heitteli edelleen silloin tällöin vähintään hauskoiksi tarkoitettuja kommentteja haamujengeistä ja sen sellaisesta, vaikka tavallaan hiljainen ullakko saikin ottamaan koko kummitusasian vakavammin. Ehkä Aleksi juuri sen takia yrittikin saada tunnelman pysymään keveänä. Hänen oli aivan liian helppo kuvitella yliluonnollisia voimia luikertelemassa pölyisten tavaroiden seassa ja hän oli hyvin tyytyväinen sumean ikkunan läpi tulvivasta valosta. Ei häntä varsinaisesti pelottanut, tietenkään, mutta asia olisi saattanut olla toinen, jos olisi ollut keskiyö. Tai vähintäänkin pimeää.

Pyry pysähtyi ja kohotti kätensä osoittaakseen paikkaa lähellä ikkunaa, ilmeisesti jouluvaloja sisältävien laatikoiden vieressä, mutta samalla hetkellä Aleksi ainakin sai aivan muuta ajateltavaa. Siihen, mihin Pyryn osoitti, oli ilmestynyt nuori tyttö, jotakuinkin Pyryn ja Aleksin ikäinen ehkä, sitä oli hieman vaikea arvioida varsinkaan kylmänä kehoon leviävän pelästyksen lomasta. Tyttö oli näkyvissä vain hetken. Sumeana ja mustavalkoisena, vähän kuin tv-kuva, jossa oli häiriötä. Sen aikaa Aleksi tämän kuitenkin näki, että hänen mieleensä ehti painautua tytön suoraan häneen ja Pyryyn päin suunnatut suuret, kuumeiset silmät ja likaisina roikkuvat hiukset. Sen aikaa, kun tyttö oli näkyvissä, hän makasi kyljellään sikiöasennossa ja Aleksista jostain syystä tuntui, että tyttöön sattui. Hetken aikaa tuskainen, pelon ja ahdistuksen värittämä tunne velloi Aleksinkin ylitse ja sitten se oli poissa. Niin tyttö kuin tunnekin.

Pyryn ilmeestä hän päätteli tämänkin nähneen saman ja se riitti tarpeeksi todelliseksi Aleksille. Hän olisi hyvin voinut jo jättää koko paikan ja palata tavallisten, vähemmän paranormaalien asioiden pariin. Hän ei edes osannut sanoa mitään. Muutama kirosana olisi ehkä kuulunut asiaan, se olisi ainakin palauttanut rippeitä jonkinlaisesta katu-uskottavuudesta ja siten saanut pojan ehkä tuntemaan olonsa paremmaksi, mutta ei hän saanut edes kirosanoja kiinni.

Pyry näytti yllättyvän huomatessaan hänen ilmeensä.

”Säkin näit sen, vai?” Pyry kysyi, se vaikutti suorastaan innostuneelta asiasta, vaikka sen yrittikin peittää.

”Joo. Joku tyttö?” Aleksi vastasi vilkuillen edelleen varuillaan siihen kohtaan, johon aave oli ilmaantunut. Hän kuitenkin onnistui myös näkemään pienen hymyn, joka oli alkamassa Pyryn huulilla ennen kuin tämä käänsi kasvonsa pois. Hetken Aleksi oli hieman ymmällään, mutta sitten hän tajusi. Olihan hän itsekin halunnut tietää, jos vain mahdollista, olivatko kummitukset jotakin oikeasti olemassa olevaa vai vain kuvitelmaa. Varmaan Pyry oli myös pohtinut samaa. Nyt se tiesi, ettei ainakaan ollut ainoa, joka näitä näkyjä näki.

Pyry asteli kummituksen ilmaantumispaikan luo ja yritti nähtävästi etsiä jotakin poikkeavaa kyseisessä paikassa. Aleksikin tuli lähemmäs, joskin vähemmän huolettomasti. Hän ei ollut tottunut tällaisiin asioihin, mutta samalla koko tapaus kiinnosti häntä aivan valtavasti.

”Kato, onko siellä joku salaluukku tai jotain”, Aleksi ehdotti puolihuumorilla yrittäen saada palautettua ääneensä kevyen vireen. Yritykseksi se jäi ja ääneen pääsi kuitenkin lähes hysteerinen sävy. ”Eiks leffoissa ainakin oo aina lattiassa tai seinissä tai jossain salaluukkuja, joista löytyy jonkun luut tai jotain?”

Aleksi ei olisi kovasti pahastunut, vaikka luita ei löytyisikään.

”Kai täällä jotain luulis olevan”, Pyry sanoi kyykistyessään tutkimaan lattiaa. ”Ei ne yleensä näyttäydy niin selvästi. Kai sillä joku viesti on. Jotain se haluaa ja se on näyttänyt tämän paikan jo kahdesti.”

”Niin kai”, Aleksi sanoi ja käveli ikkunan luo. Hän tutkaili ikkunalautaa ennemminkin saadakseen jotakin tekemistä kuin siksi, että olisi odottanut löytävänsä mitään. Hän hätkähti hieman kuullessaan takaansa terävän narahduksen, kun lauta vedettiin pois paikaltaan. Hänellä taisi olla hieman hermot pinnassa. Aleksi kääntyi katsomaan ja näki Pyryn tutkailevan lattialaudan alta esiin ilmestynyttä pikkuruista tilaa.

”Löytykö jotain?”

”On täällä jotain”, Pyryn sanoi ja nosti pienen kirjan, jonka kannen teksti oli kulunut miltei olemattomiin ja joka hädin tuskin pysyi kasassa. Aleksi kumartui lähemmäs. Pyry käänteli kirjaa käsissään ja hetken tutkailun jälkeen selvisi, että se vaikutti olevan jonkinlainen almanakka, jossa oli hengellisiä tekstejä. Vuosiluvusta sai juuri ja juuri selvää, sisäsivulla luki pienin kursivoiduin kirjaimin 1925.

”On se jotain”, Aleksikin totesi. Siellä täällä kellastuneilla sivuilla oli lyijykynällä kirjoitettuja muistiinpanoja, mutta kumpikaan ei saanut niistä selvää. Aleksin teki melkein mieli nauraa. Ei siksi, että tilanteessa olisi ollut mitään erityisen hauskaa tai humoristista, mutta hän ei rehellisesti puhuen olisi uskonut, että mitään tuollaista löytyisi. Oikeastaan hän ei olisi myöskään uskonut saavansa tilaisuuden katsoa silmiin jotakuta, joka oli ilmeisesti kuollut monta vuosikymmentä sitten. Enää puuttuisi, että täältä tosiaan löytyisi ihmisen luut. Se tästä vielä puuttuisi. Hyvä luoja.

”Voitais mennä tutkimaan tätä mun huoneeseen”, Pyry ehdotti. Ehkä se oli huomannut, että heidän senhetkinen olinpaikkansa sai Aleksin hermostuneeksi. ”Siellä on parempi valokin kuin täällä.”

Aleksille paikan vaihdos sopi aivan hyvin. Olkoonkin, että mitä ilmeisimmin nämä aaveet pääsivät vaivatta liikkumaan huoneesta toiseen. Sitä paitsi ullakolla oli vetoisaa.