LPVJ 32. osa

Pyry

Pyryn huoneen valaistuskaan ei juuri auttanut saamaan selvää pienen kirjan sivuja koristavasta sotkuisesta kirjoituksesta. Lukuun ottamatta kannen sisäpuolelle kirjoitettua nimeä Alma, mutta siihen heidän tuurinsa mysteerinratkaisussa näytti loppuvan. Pyry oli itseasiassa hyvin innoissaan jo siitä, mitä tähän mennessä heille oli selvinnyt, hän oli pelännyt suunnattomasti, että ullakolla ei olisi paljastunut niin mitään uutta. Nyt hän tiesi, ettei hän ollut ainakaan täysin sekaisin. Tai jos oli, niin sitten oli Aleksikin ja kai sekin jo jonkin verran lohdutti.

Samalla Pyry kuitenkin arveli, että heidän huomiota etsivä kummituksensa ei varmaankaan olisi tyytyväinen pelkän nimen esille tuloon. Nimikään ei tietenkään välttämättä kuulunut juuri kummitukselle, yksinään sekin oli melkein yhtä tyhjän kanssa. Aleksi käänteli kirjaa parhaillaan käsissään ja siristi silmiään yrittäen saada ajan haalentamista kirjaimista selvää. Pyry oli varma, että tämä aave todella halusi saada jonkin viestin kuuluviin. Ei se muuten olisi nähnyt näin paljon vaivaa. Ei se muuten olisi näyttänyt itseään heti heidän tullessaan vintille ja erityisesti Aleksille, joka oli vieras ja ainakin Pyryn tietämän mukaan ei ollut sen herkempi aaveiden aistimiselle kuin muutkaan ihmiset normaalisti. Parhaillaankin huoneessa oli epätoivoisen läsnäolon hehkuva tunne, mutta sitä Aleksi ei vaikuttanut huomaavan eikä Pyry viitsinyt siitä sanoa. Ullakon aave oli näyttänyt olevan Aleksille ihan tarpeeksi.

”En mä tästä mitään tolkkua saa”, Aleksi lopulta tuhahti laskien kirjan Pyryn kirjoituspöydälle sen oloisena kuin olisi halunnut paiskata niteen turhautuneena pois, mutta ei uskaltanut, sillä vanha kirja olisi voinut hajota. ”Eiks kirjastoissa oo joillain mikrofilmeillä ihan älyttömän vanhoja sanomalehtiä? Niissä varmaan vois olla jotain, jos täällä on tapahtunut jotain mainitsemisen arvoista? Mulla ei kyllä ole aavistustakaan, kuinka vanhoja lehtiä niillä on tallessa.”

”Voishan niitä ainakin vilkaista”, Pyry sanoi. Sanomalehdet olivat toistaiseksi paras mieleen tuleva vaihtoehto. Nyt he ainakin saattoivat jossain määrin arvata vuosiluvun, jonka tienoilta lehtiä voisi tutkia. Vaikka tietysti mikään ei taannut, että kirjan vuosiluku olisi sama, jolloin tyttö – olipa tämän nimi Alma tai jokin muu – oli kummitukseksi muuttunut. Mutta eihän tapahtuma kovin kaukana tuosta vuodesta voinut olla.

Pyryn kasvot kirkastuivat hetkellisesti hänen muistaessaan jotakin. ”Hei, meillä on joitain paikallishistoriaa käsitteleviä kirjoja, äitiä kiinnostaa sellaiset. En mä tiedä, löytyykö niistä mitään, mut kai niitä vois vilkaista?”

Aleksin suu kääntyi hymyyn heijastellen samanlaista innostusta, jollaista Pyrykin tunsi. Se oli melkein kuin jonkinlainen salapoliisileikki, vaikka aihe oikeasti olikin vakava. Jännittävältä se joka tapauksessa tuntui.

”Joo, totta kai nekin kannattaa tarkistaa”, Aleksi sanoi. ”Eihän me nyt just mitään mikrofilmejäkään päästä katsomaan, niin yhtä hyvin voi katsoa niitä kirjoja.”

”Mä käyn hakemassa ne. Ei niitä kovin montaakaan ole.”

Pyry lähti alakertaan ja portaiden juureen päästyään hänen kohonnut mielialansa lähti äkilliseen laskuun hänen aistiessaan ilmassa pyörivän kireän tunnelman. Hänestä oli tullut taitava aistimaan sellaisia asioita, se oli vähän kuin jonkinlainen selviytymismekanismi. Vaisto sanoi, että olisi ollut parempi palata omaan huoneeseen, mutta eihän hän tyhjin käsin voinut takaisin mennä. Ehkei kukaan edes kiinnittäisi häneen huomiota, jos hän vain äkkiä kävisi olohuoneen kirjahyllyllä ja livahtaisi hiljaa takasin.

Tietenkin äiti ja isä olivat olohuoneessa. Pyryn saapuessa meneillään oli jännittynyt hiljaisuus. Kumpikin kyräili toinen toistaan kuin kiukkuiset kissat. Pyryn saapuminen tiedostettiin vain nopealla silmän liikkeellä ja poika sai rauhassa etsiä tarvitsemansa teokset. Ne olivat jonkun paikallisen kirjoittajan kirjoittamia pehmeäkantisia ja suhteellisen ohuita opuksia muutamilla valokuvilla höystettyinä. Pyry oli myös joskus selaillut ne läpi.

”No ei se jumalauta minun vikani ole!” äiti sähähti pitkittyneen hiljaisuuden jälkeen saaden Pyryn hätkähtämään pahasti ja melkein pudottamaan kirjapinkan käsistään. Sanat eivät kuitenkaan olleet hänelle tarkoitetut.

”No ei tietenkään ole! Mikään täällä ei ole ikinä sinun vikasi! Eihän sinussa mitään vikaa voi olla, kun et sinä perkele edes tee mitään”, isä vastasi aivan yhtä vihaisena, mutta pyrkien estämään ääntään nousemasta liiaksi. Hän oli ilmeisesti tullut siihen tulokseen, että rauhallisuus oli avointa huutamista uhkaavampaa. Äiti näytti olevan kyynelien partaalla ja Pyry tiesi, että se olisi halunnut jälleen kerran selittää, kuinka ei kerta kaikkiaan löytänyt itselleen töitä, vaikka yritti, ja miten kaikki oli mahdottoman vaikeaa. Siitähän ne aina tappelivat. Äiti oli kai jo huomannut, ettei selityksistä ollut hyötyä ja pysyi vaiti.

Pyry oli jo päästä lähtemään kirjat käsissään kun isä vaimonsa tappion huomatessaan käänsi huomionsa poikaan. Kai isällä oli vielä käyttämättä jäänyttä kiukkua, joka oli johonkin purettava.

”Pyry, pidäkin sitten perkeleen hyvä huoli, että menet naimisiin sellaisen muijan kanssa, joka ei ole ihan saatanan saamaton ja josta on jotain hyötyä raha-asioissakin. Sun onnes on, että nykyään naisetkin voi olla kunnianhimoisia uranaisia, mitä hemmettiä sinä meinaat koulujen jälkeen edes tehdä, häh?”

Pyry seisoi paikalleen jähmettyneenä tietämättä, mitä sanoa. Parhaimmillaankin hänen jatko-opinto- ja urasuunnitelmansa olivat hataria ja senhetkisessä tilanteessa hän ei olisi osannut selittää edes hienompaa ja huolitellumpaa suunnitelmaa. Eikä is sitä paitsi edes sellaista halunnut kuulla, sitä vain kiukutti koko maailma taas kerran. Pyry oli tainnut unohtaa hengittää.

”Älä nyt Pyryä kiusaa!” äiti tiuskaisi, tyytyväisenä saadessaan jälleen jonkinlaista maaperää, jolla taistella.

”En minä ketään kiusaa”, isä selitti, ”minä esitän kysymyksiä! Saa kai sitä helvetti soikoon kysymyksiä esittää, häh? Pojan omaa parasta minä tässä haen takaa.”

”Ja paskat”, äiti tuhahti. Pyryn olisi tehnyt mieli jo juosta karkuun, mutta hän oli kuin juuttunut paikalleen.

”En minä nyt sinun odottanutkaan mitään ymmärtävän”, isä vastasi alentuvasti ja puhuen jälleen tavallisella puheäänellä. ”Vaikka taitaa se olla sinuun tullut. Pyry, mitä helvettiä sinä jollain historialla teet? Mikset sinä voi olla kiinnostunut jostain hyödyllisestä ja tuottavasta?”

Isä pudisti päätään ja jatkoi äitiä puhutellen ennen kuin kukaan ehti vastata mitään: ”Minä olen sitä sanonut, että se on perinyt sinulta luonteenpiirteet – enkä minä ketään hauku, ei kai kukaan hullu nyt vapaaehtoisesti sellaista luonnetta poimi! – ja miten ihmeessä se meinaa edes saada itselleen ketään, kun ei sillä näy olevan edes kavereita! Käykö sulla, Pyry, koskaan edes kavereita kylässä, mitä?”

Viimeinen kysymys lausuttiin suoraan Pyryn silmiin katsoen. Isä jäi odottamaan vastausta kulmat koholla. Se selvästi odotti kieltävää vastausta, jonka seurauksena se saisi jälleen todistettua oman kantansa pitävyyden.

Pyry sai pakotettua äänen ryömimään ulos kireästä kurkustaan, vaikka sanat vaimeiksi jäivätkin: ”Mulla on nytkin kaveri kylässä.”

Sitä vastausta kumpikaan vanhemmista ei ollut odottanut ja kummankin kasvot kalpenivat usean asteen verran. Kasvoilta näki, miten ne muistelivat käydyn keskustelun desibelejä ja arvioivat seinien paksuutta. Pyry käytti tilaisuuden hyväkseen ja pakeni paikalta.

Päästyään portaikkoon Pyry istuutui askelmalle ja laski kirjat viereensä. Hän tuki kyynärpäät polvia vasten ja painoi kasvot kämmeniin. Hän tärisi. Miksi heillä piti aina olla tällaista? Pyry veti muutaman kerran syvään henkeä rauhoittaakseen itsensä ennen Aleksin luo palaamista. Ja hänellä kun oli ollut hetken verran niin hyvä iltapäivä.

Useiden minuuttien kuluttua Pyry nousi seisomaan ja poimi kirjat jälleen syliinsä. Hän hengitti vielä pari kertaa syvään ja alkoi sitten nousta portaita takaisin ylös.

Aleksi näki varmaan heti, että jotakin oli vialla eikä Pyryn kai olisi muuta pitänyt odotakaan. Ehkä Aleksi oli jopa kuullut osan sananvaihdosta, Pyry tiesi aivan hyvin, miten kantavat äänet vanhemmilla oli. Pyry laski kirjat pöydälle ja istuutui itse sen ääressä olevaan konttorituoliin.

”Ootsä ok?” poika kysyi hiljaisella äänellä istumapaikaltaan Pyryn sängyltä.

Pyry nyökkäsi yrittäen saada eleen näyttämään mahdollisimman vakuuttavalta. Hän selitti jotakin siitä, miten hänen isänsä oli joutumassa lomautetuksi ja miten se vain aiheutti kireyttä. Ei Pyryllä mitään hätää ollut. Selitys tuli ulos pikaisena ja yhtenä sotkuna. Ehkä ei olisi pitänyt sanoa ollenkaan mitään.

Aleksi hymähti vastaukseksi ja jatkoi säätäen äänensä vähemmän vakavaksi, vaikka samalla kuulikin, että se tarkoitti sanomisiaan eikä vain vitsaillut tai muodon vuoksi tarjonnut apua: ”Sä voit tietysti tulla meille, jos täällä on turhan kiree tunnelma. Ja vaikkei oliskaan. Koeviikko ens viikolla niin vois vaikka lukea kokeisiin yhdessä tai jotain.”

Pyry tyytyi nyökkäämään. Oli melkein järjetöntä, kuinka kiitollinen hän oli Aleksin tarjouksesta. Pyryn huulilla kävi pikainen hymy, joka sai korvata kiitoksen. Aleksin ilme vaikutti kertovan, että poika ymmärsi. Tämä nousi ylös sängyltä ja nappasi itselleen pinon päällimmäisen historiankirjan.

Yhdestäkään ei löytynyt mitään hyödyllistä tietoa.