Miksi blogi näillä näkymin jää jäihin:

Julkaisu loppuu lähinnä siksi, että postaaminen aiheuttaa minulle enemmän negatiivisia kuin positiivisia tunteita. Parhaina päivinä blogia on tilastojen mukaan käyty katsomassa joskus lähes 300 kertaa, mutta siltikin vain kolme neljä ihmistä on jollain tapaa reagoinut tekstiin, mikä tietenkin viestittää, että teksti oli niin huonoa tai mitäänsanomatonta, ettei se ole edes sekunnin arvoinen lukijan aikaa. Sillä eipä siihen sekuntia enempää aikaa mene kun jotain alapalkin nappulaa klikkaa enkä ymmärrä, miksi muuten kappaleen luettuaan ei viitsisi edes sitä tehdä. Saati sitten, että teksti olisi sen arvoista, että sen vuoksi uhraisi puolisen minuuttia lyhyen kommentin kirjoittamiseen. Minä en pakota ketään tykkäämään tästä, olen hyvän kritiikin perusteella myös huomannut, miksi tämä ei ole niin hyvä kuin luulin, mutta kun jatkuvasti koen hiljaisuudesta johtuvaa pettymystä blogatessa, en näe syytä jatkaa itseni kiusamista.

Jokaisen osan muokkaamiseen menee kuitenkin oma aikansa, sitten julkaisen sen, jään odottamaan reaktiota ja petyn, kun sitä ei käytännössä tulekaan. Ihan pelkkä lyhyt "haluaisin lukea lisää tätä" -tyyppinen kommentti antaisi energiaa osoittaessaan, että joku sentään on kiinnostunut. Edes se varrmasti auttaisi, jos alapalkin reaktioita olisi enemmän. Minähän en saa tästä hommasta rahaakaan tai muuta vastinetta, joten jos omat kokemukseni tarinan julkaisuun liittyen luisuvat jopa negatiivisen puolelle, minusta tuntuu, että on aika lopettaa ja peruuttaa tarinan toisen puoliskon ilmestyminen (tämä oli ikään kuin kaksiosainen rakenteeltaan, eka osa - joka on julkaistu about yhtä osaa lukuun ottamatta - käsitteli tiettyjä teemoja ja kakkospuolisko vähän muita, eka puolisko floppasi).

Haluan keskittyä uusiin projekteihin (joita en suunnittele julkaisevani blogissa, joten niitä ei kannata jäädä  tänne odottelemaan). Saatan askarrella tämän tekstin kimpussa saamani palautteen perusteella omaksi huvikseni tai sitten en, mutta näillä näkyminen se saa joka tapauksessa jäädä oman tietokoneeni tiedostoihin. Ei vain tee mieli jatkaa, kun näyttää siltä, että jokin 97% sivulla vierailleista ei ole millään tavalla reagoinut ja tämän aivoni kääntävät muotoon "97% tämän lukeneista vihaa koko tekstiä".

KOI #18

Tomi yritti heti soittaa Miskalle, mutta kukaan ei vastannut. Hän nousi ylös muovituolista ja käveli hermostuneena edestakaisin puhelimen tuutatessa kerran toisensa jälkeen. Ääni tuntui pilkkaavalta rauhallisuudessaan. Miisukin tuntui valpastuneen ja seurasi Tomin liikkeitä korvat pystyssä, ehkä sekin tajusi, että sen ihmisystävällä oli jokin hullusti. Lopulta Tomi luovutti ja soittamisen sijaan naputteli pikaisen tekstiviestin: ”Nyt vedät syvään henkeä etkä tee yhtään mitään. Muista, mitä just eilen sanoit. Mä tuun sinne. Oothan sä kotona?”

Kissanpennun ja kaiken muunkin ylimääräisen unohtaen Tomi haki polkupyöränsä ja syöksyi matkaan. Hän ei ollut ikinä ajanut pyörällä niin lujaa. Ei edes silloin kymmenvuotiaana hurjastellessaan alas valtavaa mäkeä, minkä seurauksena hän oli kaatunut ja katkonut kätensä. Sellaiseen viivytykseen ei sinä päivänä olisi ollut aikaa ja silloin kauan sitten Miska oli ollut hänen seurassaan eikä tekemässä kuolemaa.

Vasta puolessa välissä Tomin mieleen tuli, että olisi ehkä ollut viisasta soittaa hätänumeroon tai johonkin, mutta siinä vaiheessa pysähtyminen olisi ollut miltei mahdotonta, Tomi olisi perillä ihan minuutissa tai parissa ja hän voisi soittaa perille päästyään ja todettuaan tilanteen. Niin se olisi järkevintä. Hän ei halunnut ajatella liian tarkkaan, millaisessa kunnossa löytäisi Miskan, mutta ajatteli kuitenkin.

Toisekseen hän ajatteli, ettei ymmärtänyt mitään. Edellisenä päivänä Miska oli luvannut hänelle, ettei tällaista tapahtuisi, oli sanonut haluavansa elää, joten miksi? Miten hän saattoi yhtäkkiä tehdä näin? Mutta kai muutos vain saattoi tapahtua aivan yhtäkkiä. Hän yritti saada pyörän kulkemaan vielä vähän nopeammin ja laski mahdollisuuksiaan tavoittaa Miska ajoissa. Hän muisteli koulun ensiaputuntien ohjetta painesiteen tekemiseen ja vakuutti itselleen, että vaikka Miska olisi välittömästi viestin lähettämisen jälkeen viiltänyt molemmat ranteet auki, ei kuiviin vuotaminen voinut tapahtua niin nopeasti, ettei Tomi ehtisi hänen luokseen. Ja saattoihan olla, ettei Miska ollut tehnytkään sitä vaan jäänyt epäröimään, saattoi hyvin olla niinkin.

Ja entä jos Miska ei olisikaan kotona? Mistä Tomi häntä sitten etsisi?

Suurimmaksi osaksi Tomin ajatukset kuohuivat kaaoksena viestin ensimmäisen osan ympärillä, mutta ehtivät ne myös ihmetellä jälkimmäistä tunnustusta. Se oli ainakin tullut täysin yllättäen. Eikä Tomi ollut ikinä ajatellut Miskaa sillä tavalla, ei hän ollut kai ketään poikaa koskaan ajatellut niin. Hän ei ollut tiennyt siitäkään, että Miska piti pojista, mutta sillekään asialle Tomi ei ollut paljoa ajatuksia uhrannut, koska väliäkö sillä oli? Olipa miten vain, sekin lisäsi tunnetta, ettei hän ymmärtänyt enää mistään mitään. Sen asian saattoi kuitenkin työntää sivuun odottamaan selvittämistä, sillä asiat saisi kyllä selvitettyä puhumalla, aivan varmasti, kunhan vain toinenkin oli elossa puhumassa niistä.

Kääntyessään Miskan talon pihatielle hän jo näki tämän seisoskelemassa pihalla. Miska vaikutti aivan normaalilta ja kohotti katseensa yllättyneenä kuullessaan pyöränrenkaiden rapinan. Päästyään lähemmäs Tomi antoi pyöränsä rojahtaa maahan ja liian hengästyneenä puhumaan tarttui Miskan käsiin kääntäen ranteet itseensä päin. Vaaleassa ihossa ei näkynyt pienintäkään naarmua. Miska tuijotti häntä kulmiensa alta silmät pyöreinä kummastuksesta Tomin alkaessa tutkailla tarkemmin hänen kasvojaan ja olemustaan yrittäen päätellä, oliko Miska ehkä ottanut yliannostuksen jotakin lääkkeitä tai muuta vastaavaa. Mutta Tomin arvion mukaan Miska näytti voivan jopa paremmin kuin eilen.

Ymmärtäen entistä vähemmän Tomi istui nurmikolle, tai ehkä ennemminkin putosi sille, ja yritti edelleen saada henkensä tasaantumaan.

”Hei, mikä nyt on?” Miska kysyi aidosti ällistyneenä. Hän laskeutui maahan Tomin viereen edelleen tuijottaen kummastuneena ja aavistuksen huolissaan.

”Ootko... ootko sä... Mikä se tekstiviesti oli?” Tomi huohotti, joskin sanat tuntuivat löytyvän tahmeasti hänen aivojensa vasta punnitessa, saattoivatko ne luopua hälytystilastaan. Kädet tärisivät ja sydän hakkasi vieläkin kuin hullu.

”En mä oo kyllä sulle mitään viestiä lähettänyt”, Miska sanoi katsellen häntä kulmat kurtussa. ”Ootko sä hei ookoo?”

”Et lähettänyt? Miten niin et lähettänyt? Mistä sitten…?” Tomin mielessä kuohui nyt hämmennys yhdistettynä päätähuimaavaan helpotukseen siitä, että yksikään hänen kauhukuvistaan ei näyttänyt toteutuneen. Vielä oli vaikea uskoa, ettei mitään vaaraa ollutkaan.

”En. Mun kännykkä on itse asiassa kadonnut, eli en ois voinutkaan lähettää sulle mitään. Minkä ihmeen viestin sä sit oikein sait?”

”Just äsken sun numerosta viestin, et sä meinaat tappaa ittes”, Tomi kertoi pystymättä ihan katsomaan Miskaa silmiin sen sanoessaan. Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi saattanutkin ruveta pillittämään. Luoja miten paljon hän oli pelästynyt. Viestin arvoitus oli tietenkin edelleen selvitettävänä, mutta vähän aikaa hänen täytyi antaa itsensä tuudittautua helpotukseen.

”No se ei ainakaan pidä paikkaansa”, Miska vakuutti. Hän laittoi epäröivästi kätensä Tomin hartialle tajutessaan tämän tunnekuohun koon ja olevansa itse sen syy, ainakin tavallaan.

”Sulla ei siis ole mitään hätää?”

”Ei minkäänlaista. Mä just vasta huomasinkin, et mun puhelin puuttuu. Mä tulin just kaupasta ja kotona huomasin, et se ei ollu enää mun taskussa.”

”Oliks ne yhdet siellä?” Asiaan alkoi tulla äkkiä järkeä. Tomi tunsi kiukun kasvavan sisällään ja ottaen itselleen äskeisen säikähdyksen energiaa.

”Joo”, Miska sanoi ja hänestä näki, että hänkin kyllä arvasi kännykkänsä olinpaikan ja ajatus kammotti häntä.

”Vittu. Olis mun kyllä pitänyt tajuta siitä viestistä, et ei se ees kuulostanut siltä kuin sä olisit sen kirjoittanut. Nyt kun mä tarkemmin ajattelen. Mut mä vaan pelästyin niin helvetisti, että en mä sellaista tajunnut edes ajatella.”

”Ei sellasta aina huomaa. Mä en ainakaan ois huomannu.”

”Mmm. Saatanan idiootit. Tuu, mennään hakemaan se sun kännykkä.”

Tomi nousi nurmikolta ja poimi pyöränsä pystyyn. Hän odotteli, että Miskakin ehti hakea oman pyöränsä ja he lähtivät ajamaan kaupalle. Matkan aikana ei paljoa puhuttu. Tomi oli vielä vähän sekaisin toisaalta helpotuksesta, toisaalta kiukusta. Mitä enemmän aikaa ehti kulua, sitä enemmän hän ehti suuttua. Helvetin kiusanhengillä ei ollut varmaan aavistustakaan, miten lähelle kotipesää niiden kepponen oli iskenyt. Tai sitten niillä oli jokin käsitys ja se vain pahensi asiaa moninkertaisesti. Miten ne kehtasivat tehdä jotakin sellaista? Kehtasivat pilailla jollakin tällaisella! Selkään liimatut laput olivat yksi juttu mutta parhaan kaverin itsemurhalla pelottelu meni todellakin liian pitkälle.

Joni ja Lauri istuivat kahdestaan kaupan portailla Tomin ja Miskan saapuessa. Tyttöjä tai ketään muutakaan ylimääräistä ei näkynyt. Veljesten kasvoille levisi ilkkuvat hymyt heidän nähdessään tulijat ja oli melkein pelottavaa, miten samannäköisiksi ilmeet heidät tekivät. Kuin kummankin yksilölliset piirteet olisivat sulaneet sen ruman virnistyksen taakse. Tomin olisi tehnyt mieli iskeä kummaltakin hampaat kurkkuun.

”Haaa, kävitkö sä hakemassa sun poikaystävän hätiin?” Joni huusi jo etäältä Miskalle, joka jättäytyi Tomin taakse. Seurasi pilkallista naurua.

”Mitä, etkö sä tykänytkään siitä tunnustuksesta? Me ihan aateltiin, et me tehään teille kummallekin palvelus!” Lauri ilkkui Tomille.

”Nyt annatte sen kännykän tänne niin kuin olis jo”, Tomi sanoi pitäen äänensä työläästi matalana, jos ei aivan tyynenä.

”Mikä kännykkä?” Lauri teeskenteli muka niin viatonta.

”Nyt ei ihan oikeesti kärsivällisyys riitä. Annatte sen puhelimen tai soitan vittu poliisille. Mulla on omassa kännykässä sellasia todisteita, et niistä riittää ihan varmana johonkin syytteeseen jostain henkisestä väkivallasta tai jostain et vittu se puhelin nyt tänne.” Tomi ei oikeasti tiennyt niistä asioista juuri mitään, mutta luotti siihen, etteivät veljeksetkään tienneet sen enempää.

”Okei okei, älä nyt hermostu!” Joni sanoi tekeytyen rauhoittelevaksi. Hän kaivoi taskustaan kännykän ja ojensi sen Tomia kohti. Tomi nappasi sen ja ojensi Miskalle. Enempää Tomi ei niiden kahden kanssa halunnut ollakaan tekemisissä, he kääntyivät lähteäkseen.

”Vitun homo”, kuului Jonin tuhahdus, jota seurasi ilman halki lentävä karkkipussi, joka mäjähti Miskan takaraivoon. Miska ei edes nostanut katsettaan asfaltista ja näytti muuttuneen patsaaksi.

Tomille karkkipussin heittäminen oli viimeinen pisara, hänellä kerta kaikkiaan kiehui yli. Hän kääntyi kannoillaan ja löi Jonia naamatauluun niin lujaa, että tämä horjui useamman askeleen taaksepäin samalla, kun nenästä alkoi pursuta verta. Tomin nyrkki kihelmöi eikä se ollut lainkaan huono tunne sillä hetkellä.

Vanhempi veli näytti typertyneeltä, mutta Lauri ei jäänyt odottelemaan vaan huitaisi Tomia, joka onnistui väistämään ensimmäisen iskun. Pian Jonikin toipui hämmästyksestään ja he kolme olivat hetkessä yhtenä nyrkkien ja potkujen sekamelskana. Tomi oli kumpaakin vastustajaansa pitempi ja erityisesti Lauria muutenkin selvästi isompi. Lisäksi hänellä oli puolellaan suunnaton raivo, jota ruokki aiemmin koettu järkytys ja viikkojen aikana kerääntynyt pienempi ärsyyntyminen veljeksiin. Hän oli niin vihainen Miskan puolesta, että tuntui tavattoman vapauttavalta päästä purkamaan se kaikki fyysisenä tappeluna. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että hänellä oli kaksi vastustajaa, joten hän auttamatta jäi alakynteen. Ei kuitenkaan lahjoittamatta muutamaa kunnon mustelmaa toisille.

”Hei! Mitä täällä riehutaan?” huuto tunkeutui nujakan keskelle ja vei tappelijoiden huomion juuri siksi aikaa, että kaupan henkilökunnan vaatteisiin pukeutunut nuorehko mies pääsi erottelemaan heidät irti toisistaan. Tomi oli nähnyt miehen kassalla ennenkin, tämän nimikyltti sanoi Mikko, mutta sen enempää tuttavuutta ei ollut koskaan tullut tehtyä. Miska seisoi hieman taaempana huolestuneen näköisenä.

”Nyt loppuu tollanen! Jommat kummat lähtee nyt ja jos molemmat osapuolet lähtee, niin lähdette eri suuntiin!” mies komensi. ”Enkä halua nähdä tappelua meidän kaupan edessä enää, onko selvä?”

Tomi ja veljekset mutisivat ymmärtäneensä.

”Hyvä. Jos tuli selväksi, niin lähtekää vetämään siitä.”

Joni ja Lauri lähtivät paikalta saman tien. Kai ne tajusivat miten huonolta näytti, että ne olivat kahdestaan hakanneet yhtä ainoaa tyyppiä. Vaikka Tomi oli tietenkin aloittanut mutta silti. Ei Tomikaan ollut erityisen ylpeä, mutta seisoessaan siinä naama veressä ja tuntien mustelmien muodostuvan ympäri kehoaan, hänestä kuitenkin tuntui, kuin ilma olisi puhdistunut. Vähän kuin sää ukkosmyräkän jälkeen. Ei hän osannut kunnolla katua tappelun aloittamista.

”Kaikki kunnossa?” Mikko kysyi luoden silmäyksen Tomiin ja vielä Miskaankin. Poikien nyökättyä hän palasi sisään kauppaan.

”Oot sä kyllä yks idiootti”, Miska sanoi, mutta ei se kuulostanut haukkumanimeltä.

”Sulla on muhun sellainen vaikutus”, Tomi ilmoitti. ”Hei luitko sen viestin, minkä noi lähetti sun kännykällä?”

”En ehtiny vielä.”

Tomi tunsi helpotusta. ”Ei sun sitä tarttiskaan lukea. Sopiiko, jos mä poistan sen, niin sun ei tartte ees nähdä sitä.”

”Okei”, Miska sanoi kohauttaen hartioitaan ja antoi kännykän Tomille, joka pikaisesti poisti lähetetyn pilaviestin ja vielä oman vastauksensakin. Sitten puhelin palasi taas oikealle omistajalleen.

”Sattuiko suhun pahasti?” Miska tiedusteli tarkastellen Tomin kasvoja.

”Ei tässä mitään. Eiköhän lähdetä.”

He lähtivät kävelemään pyörätelineiden suuntaan. Miska loi välillä silmäyksen Tomiin näyttäen välillä huolestuneelta, välillä pahoittelevalta ja välillä hänen kasvoillaan kävi ilme, joka ei voinut olla kuin huvittunut.

”Oikeesti, sä joudut vielä kunnon vaikeuksiin joku päivä”, Miska tuhahti. ”Taitaa olla hyvä, et sun vanhemmat ei oo näkemässä sua tossa kunnossa.”

”Mitä, en kai mä nyt niin kamalalta näytä?” Tomi kysyi muka loukkaantuneena. Hänestä tuntui että toisen silmän ympärys oli turpoamassa, joten saattoi hän oikeastikin näyttää melko kamalalta.”

”Kyl sä tiedät, mitä mä tarkoitin.”

”Joo”, Tomi naurahti. Kumpikin taisi olla innokas keksimään jotakin tunnelman keventämiseksi.

Miska pyöritti kevyesti päätään kaukaisuuteen katsoen, kuin olisi nähnyt edessään jonkin muiston, joka sai hänet sekä huvittuneeksi että ärtyneeksi Tomin typeryyden vuoksi.

”Mitä?” Tomi kysyi. Hymyileminen tuntui hieman kipeältä, mutta hän ei antanut sen haitata.

”Ei kun, mulle tuli vaan jotenkin flashbackit kutosluokalle. Olihan se kutosluokka?”

”Ai niin, Mäkkäri-Mäkinen, olihan se kutosella”, Tomi sanoi virneen levetessä hänen kasvoillaan kuin hän olisi oikeinkin ylpeä muistosta. Miska tuhahti.

Se oli toinen esimerkki siitä, miten joku oli kiusannut Miskaa ja Tomi oli saanut kärsiä. Vaikka ei kukaan ollut häntä pyytänytkään tekemään sitä, päin vastoi, jopa Miska oli käskenyt häntä antamaan olla. Kuudennella luokalla heidän kouluunsa oli tullut uusi englannin opettaja, joka ei vaikuttanut erityisemmin pitävän niin työstään kuin varhaisnuoristakaan. Opettaja oli ottanut Miskan hampaisiinsa huomattuaan, miten tämän ääni värisi ja ääntämys horjui hänen joutuessaan vastaamaan kysymyksiin. Opettajan ivalliset kommentit olivat tietenkin saaneet Miskan entistä hermostuneemmaksi ja siinä oli ollut syntymäisillään kierre, jonka Tomi oli päättänyt katkaista.

Tomin englannintaito oli itse asiassa alkanut kehittyä melkoista vauhtia hänen alkaessaan tehdä ihan omia lisätehtäviään vapaa-ajalla. Niihin kuului lukuisten solvausten ja muiden mahdollisesti käyttökelpoisten näsäviisauksien opettelu englanniksi. Joskus hän tosin tyytyi suomen kieleen, kun vieraan kielen osaaminen ei riittänyt. Mäkkäri-Mäkinen oli myös hänen keksintönsä, koska opettaja oli muka niin lihava, että hänen täytyi olla naimisissa pikaruokalan kanssa. Nimi oli alkanut juurtua muidenkin oppilaiden käyttöön.

Tomi oli nähnyt paljon vaivaa ja hänen kostoksi opettajan niskaan syytämänsä ilkeydet olivat oikeastaan olleet melkoisen luovia ja usein näyttivät osuvan maaliinkin. Hän lupasi lopettaa vasta, kun opettaja pyytäisi Miskalta anteeksi. Sitä opettaja ei olisi halunnut tehdä ja Tomi istui melkein joka päivä jälki-istunnossa, mutta pysyi silti jääräpäisenä. Hänen vanhempansa olivat olleet syvästi järkyttyneitä, sillä sitä ennen Tomi ollut ihan mallioppilas eikä ollut tarvinnut minkään sortin rangaistuksia. Lopulta opettaja suostui kuin suostuikin pyytämään anteeksi Miskalta eikä Tomi sen jälkeen aiheuttanut enempää hankaluuksia.

Tomi naurahti. Totta ihmeessä hän oli ylpeä siitä muistosta. Hän olisi tehnyt saman uudestaan koska vain, jos tarvetta olisi ilmennyt.

”Jos sun vanhemmat näkis sut nyt, ne ei ikinä enää antais sun puhua mulle”, Miska totesi.

”Mut eihän ne tiedä vieläkään, että sä olit syynä siihen mun huonoon käytökseen silloin”, Tomi puolustautui.

”Ai niin. Ei tiedäkään. Mut varmaan siitä huolimatta.”

”No hyvä, kun eivät ole täällä.”

Sen jälkeen keskustelu tyrehtyi ja he lähtivät polkemaan pois kaupalta. Naurun haihtuessa tilaa jäi jälleen sen päivän tapahtumien prosessointiin. Jos säätiloihin vertaamista jatkettiin, ukkosmyrskyä seurannutta raikasta ja lämmintä hetkeä seurasi nyt illan viileys, joka sai Tomin palelemaan. Hänen mielensä palasi pyörittelemään kauhukuvia, joihin kuului Miska ja paljon, paljon verta. Kuvat eivät olleet toteutuneet, mutta olisivat voineet. Tekstiviesti oli ollut valhetta, mutta hetken aikaa Tomi oli uskonut siihen, se oli ollut hänelle totta. Ja nyt hän ei pystynyt ravistamaan inhottavaa tunnetta itsestään ja siksi hän oli entistä vihaisempi Jonille ja Laurille.

Tomi halusi kokea vielä monta uutta muistoa Miskan kanssa. Vähän aikaa hän oli luullut menettäneensä mahdollisuuden siihen.

KOI #17

Tomi käveli ajatusiinsa vaipuneena mummolan takapihalla Miisu seuranaan. Tänään oli jo toinen päivä järvellä sattuneen tapauksen jälkeen, mutta levoton olo ei ollut vieläkään jättänyt Tomia rauhaan. Hän oli säikähtänyt aivan kunnolla ja huoli piti häntä edelleen tiukasti otteessaan. Olihan hän tietenkin jo aikaisemmin kuunnellut Miskan puhuvan olostaan ja nähnyt tämän arvetkin, mutta jotenkin hänestä tuntui silti, että vasta se edellispäiväinen oli todella ravisuttanut häntä ja saanut tajuamaan Miskan tilanteen vakavuuden. Se oli jotenkin tehnyt kaikesta todellisempaa. Yhdessä hetkessä kaikki oli ollut hyvin ja seuraavassa… mikään ei ollut. Tomia kylmäsi.

Hän oli eilen käynyt hakemassa Miskan pyörän uimarannalta, joka oli pilvisen päivän johdosta ollut lähes autio. Hän oli saanut siitä syyn nähdä Miska taas, mutta sekään tapaaminen ei ollut karistanut Tomista levottomuutta. Miskan silmien alla oli ollut tummat varjot, hän oli muutenkin vaikuttanut nukkuneen huonosti. Hiukset olivat olleet sekaisin ja ääni kuulosti karhealta, kuin sitä ei olisi koko päivänä käytetty. Tomin oli tehnyt mieli kysyä, oliko Miska syönyt kunnolla sinä päivänä, mutta hän jätti sen tekemättä, koska tunnelma tuntui jo valmiiksi oudon vaivaantuneelta. Vastaukset Tomin kysymyksiin olivat aluksi olleet harvasanaisia, vaikka Miska vakuuttikin olevansa enimmäkseen ookoo. Nyt oli vain vähän tällaista. Se menisi ohi. Hän oli vannonut, ettei aikonut tehdä itselleen mitään ja Tomin täytyi uskoa häntä.

Jotkin Miskan puheet olivat jääneet pyörimään Tomin mieleen. He olivat istuneet jonkin aikaa Miskan huoneessa, välillä jutellen joutavia, välillä ollen hiljaa. Sitten Miska oli kysynyt häneltä: “Tekeekö sun koskaan mieli vaan lähteä? Nousta johonkin bussiin, mennä johonkin vieraaseen kaupunkiin ja vaan jäädä sinne. Noin vain, kertomatta kenellekään.”

Tomi oli vastannut, että eipä oikeastaan. Tekikö Miskan sitten mieli tehdä niin? Miska oli kohauttanut hartioitaan ja vastannut: “Tavallaan. Se on niin kuin ajatuksena tosi vapauttava; jättäis vanhan elämän taakse. Mut sit mä muistan, että itseäni mä en voisi jättää taakse ja paeta, mä olisin edelleen sama minä, eikä siitä kyllä todellisuudessa mitään tulisi.”

Vähän aikaa oli ollut hiljaista.

“Ja tiiätkö, mikä varsinaisesti estää tekemästä mitään typerää?” Miska oli sitten kysynyt. Tomi ei ollut tiennyt, joten hän kertoi: “Seuraukset. Me ei tehdä mitään hölmöä siksi, että me osataan ennakoida seuraukset ja halutaan välttää niitä, jos arvellaan niiden olevan huonot. Jos tästä vain lähtisi sanakaan sanomatta johonkin, ihmiset jäis täällä ihmettelemään ja huolestuisi eikä elämää muutenkaan voisi jatkaa totutulla tavalla. Sitä mä vaan. Mä oon joskus miettinyt, että ei voi olla oikeesti vapaa niin kauan kuin on seurauksia, joista pitää olla vastuussa.”

Se olisi ehkä ollut kiinnostava keskustelu, ellei Tomi olisi valmiiksi ollut huolissaan. Hän oli kysynyt, miksi Miska sellaisia nyt mietti. Miska oli vältellyt hänen katsettaan lähes nolostuneena.

“Se tuli vaan uudestaan mieleen eilen, kun ne… ne muutkin asiat tuli. Mä vaan muistan, kun ennen kuin mä hyppäsin sieltä sillalta, mä tunsin olevani äärettömän vapaa. Yhtäkkiä mun näkökulmasta ei enää näyttänyt olevan minkäänlaisia seurauksia olemassa, koska muutaman minuutin kuluttua se olis multa ohi. Tietenkin mä tiesin, että muilla elämä jatkuu ja niiden pitäisi selvitä mun teon seurauksista, mutta mun kannalta ei ollut enää väliä millään. Mä olisin voinut sillä hetkellä tehdä ihan mitä vain eikä sillä olisi ollut väliä. Enkä mä nyt sano tätä sen vuoksi, että mä haluaisin sen saman vapauden uudestaan tai että mä olisin tekemässä jotain. Mä vaan en ole sanonut tästä ikinä kenellekään ja se tavallaan jää vaivaamaan, kun ei sano jotain.”

Myöhemmin Miska oli lisännyt kuin vinkkinä , että jos hän joskus alkaisi käyttäytyä yllättävän holtittomasti ja välittämättä mistään, saattaisi olla hyväksi pitää häntä silmällä. Ja sen hän kuulemma sanoi, koska sillä hetkellä hän halusi elää ja tiesi haluavansa tulevaisuudessakin ja jos hän sen joskus unohtaisi, Tomi ainakin saattaisi tunnistaa hänen käytöksensä varoitusmerkkejä. Tietenkin oli hyvä, että Tomi tiesi nyt senkin, mutta aihe sai silti solmun kiristymään hänen vatsassaan.

Olivat he puhuneet muistakin asioista, merkityksettömämmistä, kevyemmistä. Miskankin silmiin ja ääneen oli tullut eloa kuin hän olisi vähitellen herännyt unesta ja se oli saanut vakuutettua Tomin siitä, että kaikki tosiaan oli jokseenkin hyvin. Jälkeen päin vain hän ei oikein muistanut, mistä he olivat jutelleet. Vain se vakavampi oli jäänyt mieleen.

Tomi toivoi, että hänellä olisi ollut jotain tekemistä. Mutta mikään ei sinä päivänä tarvinnut siivoamista tai kunnostamista, kukkapenkkejä oli kuulemma jo tarpeeksi, tiskit oli laitettu, mitään tekemistä ei kerta kaikkiaan ollut juuri silloin. Oli vain tyhjän panttina oleskelua, mikä antoi liikaa aikaa ajatella. Tomi yritti keskittyä Miisun kanssa leikkimiseen, mutta ei siitäkään mitään tahtonut tulla. Kissaa selvästi laiskotti niin kesäisenä päivänä.

Tomin farkkujen taskussa kännykkä piipitti tekstiviestin saapumisen merkiksi. Aluksi Tomi ilahtui huomatessaan sen tulleen Miskalta, mutta seuraavassa hetkessä tuntui tismalleen siltä kuin hänen niskaansa olisi kaadettu ämpärillinen jääkylmää vettä. Hän hoippui pari askelta taaksepäin muoviseen puutarhatuoliin ja tuijotti sanoja. Tekstiviestiksi se oli pitkä ja Tomilla oli sillä hetkellä suuria vaikeuksia pitää rivit kohdillaan ja tajuta sanojen väliset yhteydet. Hän luki tekstin kerran toisensa jälkeen kuin toivoen sanojen vaihtuvan toisiksi tai tajuavansa jonkin pienen, huomaamatta jääneen asian, joka muuttaisi koko merkityksen. Mutta kirjaimet pysyivät ehdottomina, merkitys ei suostunut muuttumaan ja vähän aikaa tuntui kuin koko maailma olisi kääntynyt ympäri.

Viestissä luki: “Mä menen nyt vetämään ranteet auki koska tajusin vihdoin ettei mun laisten ees kuuluis olla elossa. Yhtä hyvin mä voin nyt samalla vielä kertoa et mä oon suhun tajuttoman lätkässä. Se ois hyvästi nyt sitten.”

Liebster Award

 

Säännöt:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa. sori
4. Keksi 11 uutta kysymystä blogisteille. en jaksa, anteeksi

Kiitokset nimeämisestä ja kysymyksistä menevät lahjakkaalle nuorelle taiteilijalle Marikalle blogiin Näin koulutat taiteilijasi.

1.  Mikä on paras piirre itsessäsi?

Ihanan positiivisesti aloitat ja nyt tunnen itseni ilonpilaajaksi, kun tähän on niin vaikea keksiä vastausta. Ehkä sitten mielikuvitukseni (nyt siellä jotkut lukijat huokaisee, että jos se on mun paras piirre niin voi miten surullista).

2. Miltä blogisi näyttää vuoden kuluttua?

Aika samalta varmaan kuin nytkin. Väriteema saattaa ulkoasussa vaihtua, mutta sisältö tulee varmaan olemaan edelleen about pelkkää tekstiä. Tosin tämä saattaa kyllä muuttua erittäin epäaktiiviseksi, kun meneillään oleva jatkis loppuu, mihin ei pitäisi mennä vuotta.

3. Oletko koskaan jälkeenpäin katunut jonkin tietyn postauksen julkaisemista?

Olen.

4. Mitä TV -sarjan tai elokuvan hahmoa muistutat omasta mielestäsi eniten?
Otetaan In The Flesh -sarjasta Amy Dyerin ulkonäkö ja tyylitaju ja yhdistetään se Kieren Walkerin luonteeseen, niin ollaan aika lähellä.

5. Jos saisit pitää vain yhden aisteistasi (näkö, maku, tunto, kuulo, haju) niin mikä se olisi ja miksi?

Varmaan näköaistin, se on vain äärimmäisen tärkeä minulle. Voisin yhä lukea ja ehkä kirjoittaa. Joskin elämä ilman tuntoaistia on käsittääkseni erittäin vaikeaa ja suoraan sanoen mietityttää, kauanko pysyisin hengissä, jos ei tarvitsisi pelätä kipua. Ehkä valitsisin siitä huolimatta näön, koska olisi aika helvetillistä saada tietoa ulkomaailmasta pelkän tuntoaistin avulla.
 

6. Mikä on kaikkein rohkein teko, jonka olet koskaan tehnyt?

Varmaan kun poistuin parvekkeelta oven kautta. 

7. Mikä on paras neuvo, jonka olet viimeksi saanut?

"Älä sinä lapskulta hättäile, kyllä sulla on aikaa vaikka millä mitalla löytää ne omat polkus."
 

8. Mistä olet blogissasi erityisen ylpeä?

Bannerista tuli mielestäni oikein hieno.

9. Mikä on kaikkein erikoisin/turhin taito, jonka osaat?

Nokkahuilun soittamisen osaamisesta ei ole koskaan ollut minulle mitään hyötyä.
 

10. Jos saisit viettää yhden päivän ihan kenen tahansa ihmisen kanssa, kuka se olisi?

Sanon että Tyler Joseph, Twenty One Pilots -bändin laulaja, ja toivon ettei Josh Dun myöskään olisi kaukana niin saisin ovelasti tavattua kummankin. Varmaan näitä mun henkilökohtaisia asioita käsitteleviä postauksia lukeneet jo tietääkin, että fanitan heidän musiikkiaan ja lisäksi nuo kaksi vaikuttavat tosi hauskoilta tyypeiltä, heidän kanssaan olisi varmasti hauska hengailla.
 

11. Jos kaikki ihmiset olisivat samanlaisia kuin sinä, millainen maailma silloin olisi?

Aika harvinaisen masentava paikka varmaankin. 

KOI #16

Miskasta tuntui kuin hän olisi leijaillut, ei olisi aivan kyennyt ankkuroitumaan omaan ruumiiseensa. Hän istui penkillä odottamassa eikä osannut sanoa kauanko siinä kului. Ei hän olisi siitä mihinkään jaksanut mennäkään ja siinä pienessä sopessa saunan ja vajan välissä hän tunsi olevansa suojassa. Jollain tavalla ranta tuntui hänestä oudolta, vaikka se olikin pysynyt suurin piirtein samanlaisena kauemmin kuin hän oli ollut elossa. Yhtäkkiä kaikki vain tuntui niin kummalliselta ja sillä hetkellä hän oli lipunut tilaan, jossa outous ei erityisemmin enää haitannut häntä. Vierauden usvan keskellä hän sai lohduttautua sillä, että Tomi tulisi hakemaan häntä kohta eikä mitään pelättävää ollut.

Lopulta lupaus täytettiin ja Tomi ilmestyi näkyviin nurkan takaa kantaen uimavarusteet sisältävää muovikassia - Miska muisti hänen aikaisemmin kertoneen, että vaihtoehdot olivat olleet joko valtava luistinkassi, mummon kukallinen kauppakassi tai muovipussi. Päästyään lähemmäs Tomi ojensi suklaapatukan, jonka Miska otti vastaan enemmän refleksinä kuin mistään muusta syystä.

”Roni on edelleen tosi pahoillaan. Toi on siltä”, Tomi selitti tutkaillessaan samalla Miskaa. ”Ja sun on varmaan hyvä saadakin vähän sokeria. Mä oon muuten ihan varmasti jostain lukenut, et suklaa muutenkin vaikuttaa myönteisesti mielialaan.”

Miska hymyili. ”Harry Potterista?”

Tomi näytti nolostuvan ja puolustautui: ”No ehkä siitäkin, mut mä tarkoitan, että aivan varmasti olen lukenut siitä jostain oikeestakin lähteestä. Niin että syö pois vaan.”

Miska hymähti avatessaan kääreen. Suklaan maku täytti hetkeksi hänen tajuntansa. Oli kuin muut aistit olisivat menneet epäkuntoon paniikkikohtauksen seurauksena ja makuaisti yritti kompensoida niitä. Tomi saattoi olla myös oikeassa siitä sokerintarpeesta; Miskasta tuntui kuin hänestä olisi imetty kaikki energia, mutta energiaahan juuri suklaapatukassa olikin.

”Kuule”, Tomi sanoi, ”mä tossa mietin, että kannattaakohan sun lähteä pyöräilemään?”

”Miten muuten mä kotiin pääsisin? En mä kävelemäkään viitsi ruveta”, Miska vastasi, vaikka hänen jalkansa tuntuivat voimattomilta ja haluttomilta edes nostaa hänet ylös penkiltä. Suklaasta huolimatta. Hänen oli myös myönnettävä vähintään itselleen pelkäävänsä pahojen ajatusten palaavan ja jos ne palaisivat pyöräillessä, hän ei menisi takuuseen siitä, että pystyisi ajamaan tienreunaa pitkin kuten pyöräilijöiden kuului. Hän ei halunnut ajatella tarkemmin, mitä saattaisi tehdä, koska jo pelkkä miettiminen sai solmun hänen vatsassaan kiristymään.

”Mä ajattelin, että sä voisit istua mun pyörän tarakalla ja voidaan hakea sun pyörä sitten joskus myöhemmin. Senhän saa kuitenkin lukittua telineeseen kiinni, enkä mä muutenkaan usko, että sitä täällä kukaan varastaisi.”

Miska mietti asiaa suu täynnä suklaata. Samalla hän alkoi tulla kummallisen tietoiseksi siitä, miten hänen hampaansa pilkkoivat suklaata palasiksi ja miten maistaminenkin oli oikeastaan vain jonkinlainen kielellä tapahtuva reaktio ja sähköisiä impulsseja aivoissa. Tai jotain sinne päin. Hänen tuntemansa ahdistuskin oli vain sähköimpulsseja ja samoin kaikki muu, mitä hän tunsi ja ajatteli. Pelkkiä sähköimpulsseja. Se oli kaikki niin kummallista, kun sitä todella mietti.

”Hei? Anna mun jooko kuskata sut kotiin. Musta ainakin näyttää siltä, et sun ei pitäis just nyt ajaa yhtään mitään, edes polkupyörää”, Tomi keskeytti hänen ajatuksensa katsoen häntä tarkkaavaisena ja huolestuneena. Miska melkein alkoi itkeä uudelleen ihan vain siitä syystä, että joku välitti hänestä.

Miska nyökkäsi ja antoi Tomin johdattaa hänet pyörien luo. Ennen parkkipaikalle ehtimistä Miska sai patukan syötyä ja työnsi kääreen taskuunsa, kun lähettyvillä ei ollut roskistakaan. Tomi tarkisti, että Miskan pyörä oli kunnolla lukittu, asetteli sitten uimavarusteensa pyöränsä koriin ja he olivat valmiita lähtöön.

Matkasta ei jäänyt juuri mitään mieleen ja yllättävän nopeasti kotipihan tutut muodot tulivat vastaan. Kyydissä istumisen aikana yhä voimistunut väsymys kääri ajatukset utuiseen kalvoon ja teki puhumisen vaikeaksi ja Miska tajusi, että sellaisen irrallisuuden olisi pitänyt tuntua pelottavalta.

Pyörä jätettiin talon seinustalle, eikä kumpikaan sen jälkeen tuntunut tietävän, mitä tehdä. Miskasta olisi ollut mukavampaa, jos Tomi olisi osoittanut hänelle, minne mennä ja mitä tehdä. Olisi ollut mukavampaa, jos ei olisi itse tarvinnut päättää edes vähäpätöisimmistä asioista, olisi vain saanut seurata passiivisena kuin zombi, jollaiseksi hän itsensä tunsi.

”Mitäs…?” Tomi rikkoi hiljaisuuden

Miska kohautti olkapäitään eikä saanut edes katsettaan ylös nurmikosta. ”En mä oikein… mitään… mitään jaksais…”

Samassa häneen iski valtaisa häpeän puuska. Hän häpesi koko purkausta ja sitä, ettei saanut sanotuksi minkäänlaista järkevää vastausta Tomin kysymykseen. Hän häpesi märkiä vaatteitaan ja sitä, miten mahdottomalta hänestä tuntui mennä sisälle ja vaihtaa ne. Hänen takiaan Tomi oli joutunut luopumaan hauskasta päivästä kavereiden kanssa. Miska ei ansainnut sellaista huolenpitoa. Olisi hänen nyt pitänyt pystyä pitämään oma mielensä kasassa, mutta ei se vain onnistunut.

”Okei, ei tartte mitään. Haluaisitko sä mennä sun huoneeseen vai jäädäänkö pihalle?”

Miska mietti hetken ja suuntasi sitten trampoliinille, kävi sille makaamaan. Tomi seurasi perässä. Taivas oli liian kirkas, jotta sitä olisi voinut katsoa, vaikka aurinko olikin ehtinyt sellaiseen kulmaan, jossa se jäi korkeiden  koivujen taakse. Päivä sentään oli kaunis, mutta ehkä olisi sittenkin ollut helpompaa, jos maailma ei koko kauneudessaan olisi luonut sellaista vastakohtaa Miskan mielenmaisemalle ja muistuttanut, miten vähän hän kykeni tuosta kaikesta enää nauttimaan. Utuinen harso hänen ympärillään alkoi riistyä ja ahdistus pyrki kaikin voimin palaamaan.

Hänen oli käännyttävä kyljelleen, poispäin Tomista, sillä nyt hänen mieleensä murtautuivat uudelleen ne kuvat, jotka hän oli jo kertaalleen sinä päivänä työntänyt pois. Hengitys tuntui muuttuvan taas hetki hetkeltä vaikeammaksi ja samalla Miskan teki mieli pyytää uudestaan anteeksi. Tai edes jotenkin selittää. Ehkä Tomi ymmärtäisikin, hän saattaisi hyvin ymmärtää, vaikka miten hän voisi? Miska toivoi, ettei Tomi ikinä todella ymmärtäisikään sitä, miltä hänestä tuntui. Samalla hän tiesi, että jos joku, joka ei ollut itse kokenut samaa, voisi häntä ymmärtää, se joku oli Tomi.

Kurkku tahtoi kuroutua umpeen ja nyt silmiäkin kirvelsi taas, näkökenttä sumeni ohuen kyynelharson taakse. Miska vavahti ja tunsi käden laskeutuvan olalleen. Vähän aikaa hän oli entistä kykenemättömämpi muodostamaan sanoja. Vähän aikaa täytyi vain maata paikallaan yrittäen hengittää sen kitkerän tunnemyrskyn lävitse, joka hakkasi kylkiluita vasten. Vähitellen hänen lihaksensa alkoivat rentoutua syvän hengähdyksen saattelemana.

"Se vaan kaikki tuli takaisin", Miska lopulta sanoi. Tomin peukalo piirteli hänen olkapäähänsä ympyröitä ja hetken se tuntui käsittämättömän lohdulliselta. "Musta tuntui hetki, että mä olin taas hukkumassa."

"Mut nyt sä oot turvassa eikä oo mitään hätää."

Miska hymähti. Hänen tuntemassaan ahdistuksessa oli niin vaikeaa se, miten kaikki sen isommat ja pienemmät syyt sekoittuivat yhteen yhdeksi ainoaksi vellovaksi massaksi, josta oli vaikea poimia mitään erilleen ja vielä vaikeampi selittää. Yksi asia kuitenkin erkani muista ja Miskasta tuntui, että se hänen oli päästettävä ulos. Ajatus oli moneen kertaan muodostunut hänen mielessään ja ehkä se jättäisi hänet rauhaan, jos hän jakaisi sen jonkun muun kanssa. Sellaista sai aina toivoa.

"Tiedätkö, mikä siinä oli... en mä tiedä jos pahinta... mut, mut niin?" hän veti värisevän henkäyksen ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin pystyi jatkamaan. "Silloin kun mä putosin siihen jääkylmään veteen... sillä hetkellä mä tajusin, et mä oon tehny hemmetin ison virheen ja kaiken olisi oikeesti pystynyt vielä muuttamaan paremmaksi, mut siinä vaiheessa oli tietenkin myöhäistä enää tehdä mitään... siinä oli niin paljon virtausta, etten mä enää voinut mitään ja se oli niin kylmää... mä olisin halunnut pois sieltä vedestä, mä en oliskaan yhtäkkiä enää halunnut kuolla, mutta se oli liian myöhään. Mä olin silloin varma, että mä kuolen.”

"Mut sä selvisit", Tomi sanoi. Hänenkin äänensä kuulosti vähän oudolta. Trampoliinin kangas jousti hänen siirtyessään lähemmäs ja käsi siirtyi Miskan olkapäältä hänen ylitseen ja tavoitteli hänen kättään. Miska tarttui Tomin lämpimään käteen  kuin se olisi juuri pelastanut hänet hukkumasta. Hänestä tuntui, että jollain tasolla se pelastikin.

"Joo", hän myönsi ja oli hetken vaiti. Oli toinen asia, jonka ääneen lausumista hän epäröi, mutta alkuun hän oli nyt päässyt, joten yhtä hyvin hän voisi jatkaakin. "Pahinta siitä ehkä sittenkin tekee se, että... että sen jälkeen, kun mä olin tosiaan selvinnyt... sen jälkeen on ollu paljon vaikeempi muista, ettei kaikki oo toivotonta. Ihan ku... ihanku tarttis olla vähällä kuolla ennen kun tajuaa, et elämässä on paljon hyvääkin tai että vähintäänkin olisi ollut toivoa."

Tomi tiukensi otettaan hänen kädestään. "En tiedä, liittyyks tämä edes, tai onks siitä apua, mut mulle sä oot järjettömän tärkee ja mä haluun auttaa sua selvittämään mitä ongelmia sulla vaan on. Ja sä oot tärkeä silloinkin, kun susta ei itestäs tunnu siltä, eikä sun enää tarvitse selviytyä tästä yksin.”

Ne olivat sanat, jotka särkivät Miskan jo valmiiksi hataran tyyneyden ja päästivät kyyneleet valloilleen. Koko keho vavahteli sen voimasta. Miska oli usein saanut harjaannuttaa taitoaan itkeä äänettömästi, eikä hänestä nytkään kovin paljon ääntä lähtenyt. Silti hän taisi onnistua säikäyttämään Tomin, joka yritti saada hänet kertomaan, mikä oli hätänä, oliko hän sanonut jotain väärin? Miska ei pystynyt vastaamaan, hyvä kun sai henkensä kulkemaan. Mutta ei, ei Tomi ollut sanonut mitään väärin. Pikemminkin liian oikein. Hänen sanansa pesiytyivät Miskan rintakehään ja hehkuivat sieltä lämpöä sellaisella tavalla, johon hän ei ollut tottunut. Se lämpö sulatti viimeisenkin padon ja sai Miskan itkemään kaiken sisälleen keräämänsä pahan olon ulos.

Lopulta ei ollut enää kyyneliä, purkaus alkoi mennä ohi. Miskasta tuntui jo paremmalta. Ehkä hän edelleen oli vähän sekaisin, ei ihan kiinni maailmassa tai omassa persoonassaan, mutta hän luotti jo, että saisi otteen uudelleen ennen pitkää. Hän tiesi joka tapauksessa olevansa turvassa ja Tomi oli niin lähellä, että Miska tunsi hänen hengityksensä niskassaan. Jäljellä oli enää väsymys, joka levisi sitä mukaa kun hänen kehonsa rentoutui.

”Kaikki ok?” Tomi kysyi pehmeällä äänellä Miskan hengityksen rauhoittuessa normaalin tapaiseksi.

”Joo”, Miska vastasi ääni käheänä ja Tomi tuntui uskovan häntä. Sitten hän vielä lisäsi: ”Kiitti. Enkä mä tähän pystyis ilman sua.”

Tomin toinen käsivarsi pujottautui nyt hänen alitseen ja siinä tuntui hyvältä olla. Aurinko lämmitti ja Miska antoi silmiensä painua kiinni.

”Mä en haluu ajatella itteeni enää. Kerro jotain, mitä sulle kuuluu”, Miska pyysi.

”Jaa, en mä tiedä…” Tomi vastasi mietteliäänä. ”No, mä oon vähän aatellut, että ehkä mä rupeankin opettajaksi. Ehkä erityisesti kuvisopettajaksi ja en mä tiedä, ehkä ala-asteopettajaksi.”

”Mitä mieltä sun äiti on siitä?”

”En oo vielä maininnut sille, mutta varmaan se on sitä mieltä, et mun pitäis tähdätä johonkin korkeemmalle ja hienompaan hommaan tai jotain sellaista tyhmää, mut ei sillä ole väliäkään, mitä mieltä se on.”

”Susta tuliskin kyllä hyvä opettaja”, Miska vastasi unisena.

”Kiitti.”

”Mmh.”



Miska tajusi nukahtaneensa vasta, kun heräsi siihen, että etuovi kolahti. Hän räpytteli silmiään kirkkaassa valossa hetken ymmällään olinpaikastaan. Seuraava asia, jonka hän ympärillä olevasta maailmasta tajusi oli Tomi, joka näytti myös heräilevän. Unissaan Miska oli kääntynyt siten että he olivat nyt Tomin kanssa kasvotusten eikä se ollut ollenkaan epämiellyttävä tapa herätä. Uni tuntui yhä raskaana raajoissa ja Miska olisi mielellään nukkunut tai ainakin maannut siinä vielä pidemmän aikaa, mutta kuistilta kuuluvat askeleet saivat molemmat silti nousemaan istumaan.

Tulija oli Miskan äiti.

”Hei, ruoka olisi valmista”, äiti sanoi ja katsahti sitten Tomiin kuin olisi juuri huomannut tämän ja yllättynyt. Tai ehkä ennemmin ilme muistutti yllättymisen teeskentelyä. ”Ai Tomikin on täällä! Jäätkö myös syömään? Kyllä sieltä hyvin riittää vielä yhdelle. Minä en ole vieläkään tottunut laittamaan ruokaa vaan kolmelle, vaikka kaksoset on asuneet omillaan jo niinkin kauan. Ja mukava nähdä sinuakin. Niin, laitanko sullekin lautasen?”

”Kiitti, mut…” Tomi sanoi unenkarhealla äänellä ja mutisten sitten jotain kellonajasta kaivoi kännykän taskustaan. ”Ai se on jo noin paljon. Mun varmaan pitäis jo mennä, ennen kuin mummo alkaa ihmetellä.”

Sitten hän vielä vilkaisi kysyvästi Miskaan kuin varmistaakseen, ettei häntä tarvittu enää sillä kertaa. Miska hymyili pienesti ja nyökkäsi tuskin näkyvästi. Pärjäsi hän jo. Oikeastaan hänellä oli jo ihan hyvä olo.

”No joku toinen kerta sitten”, Miskan äiti totesi hymyillen ystävällistä hymyään. Hän kääntyi ja palasi sisälle.

Miska olisi halunnut jatkaa untaan, joka oli ollut niin ihanan pehmeää ja täynnä kesän lämpöä, mutta kai paluun todellisuuteen oli pakko tapahtua. Sillä hetkellä hänestä tuntui suorastaan hyvältä. Oliko hän nähnyt unta Tomista? Ehkä, mutta hän päätti kieltäytyä muistamasta sitä. Hän katseli Tomin lähtevän ja meni sitten sisälle, jossa ruuan tuoksu otti hänet vastaan.

Vähän myöhemmin varjojen pidetessä hän alkoi epäillä, ettei ollutkaan niin kunnossa kuin oli vähän aika sitten luullut olevansa.

KOI #15

Helteinen päivä toi rannalle paljon muitakin ihmisiä. Matalassa rantavedessä polski kiljuvia lapsia vanhempiensa valvovan silmän alla, siellä täällä näkyi värikkäitä uimaleluja ja rantasaunan terassi oli täynnä iäkkäämpiä pappoja, jotka olivat kokoontuneet rupattelemaan. Joukko tyttöjä istui bikinit päällä rantapyyhkeiden päällä jutellen keskenään ja ajoittain luoden vilkaisuja pitkän laiturin tuntumassa pulikoiviin poikiin. Vähän ajan päästä tytöt siirtyivät rakentamaan hiekkalinnaa vedenajan kosteasta hiekasta ja hautasivat yhden joukkonsa jäsenistä niin, että vain pää jäi näkyviin.

Miska istui laiturin reunalla yrittäen edes näyttää siltä, että kuului samaan porukkaan Tomin, Juhon ja Ronin kanssa. Se oli oikeastaan helpompaa kuin hän oli osannut arvatakaan ja hän huomasi olevansa iloinen suostuttuaan tulemaan mukaan. Tuntui vapauttavalta olla välillä sellaisessakin seurassa, jossa hänen salaisuuksiaan ei tiedetty, eivät ainakaan kaikki tienneet. Silloin hänkin sai teeskennellä, että kaikki oli hyvin, vaikka ei hän katunut Tomille kertomista, ei se sitä ollut. Hän oli pitkään joutunut pitämään naamiota yllä kaiken aikaa, nyt hänellä oli vaihtoehtoja. Sillä hetkellä hänestä oli mukava olla seurassa, jossa kaksi kolmesta ei ollut huolissaan, että hän saattaisi yhtäkkiä hajota.

Edes veden läheisyys ei haitannut häntä. Ympärillä oli paljon kirkkaita värejä, lämpöä ja iloa, joten se todellakin oli aivan eri asia kuin se. Se muisto, jota hän ei halunnut siihen kesäpäivään päästää. Roni oli roiskaissut hänen päälleen melkoisen aallon järvivettä ja sekin oli vain saanut Miskan nauramaan. Hänellä oli aidosti hauskaa, mikä tuntui melkein uskomattomalta. Myöhemmin Roni roiski vettä hänen päälleen vielä uudemman kerran noustessaan laiturille ja mennessään saunaan.

Samoihin aikoihin muutama eläkeläinen tuli ulos saunasta ja vaappui uimatikkaiden suuntaan saaden koko laiturin tärisemään. Miska nousi ylös voidakseen väistää paremmin ja päästyään veteen vanhukset lähtivät uimaan rannansuuntaisesti etäämmäs poikajoukosta. Miska puolestaan jäi seisoskelemaan hajamielisenä.

Niin kaunis päivä. Vesipisaroita tipahteli edelleen hänen hiuksistaan kasvoille ja jotenkin hänen oli vaikea olla hymyilemättä.

Roni ei viipynyt saunassa kauaa ja laituri vavahteli jälleen tällä kertaa hänen juoksuaskeltensa voimasta. Miska ajatteli hänen ottavan vauhtia hypätäkseen veteen laiturin päästä eikä siksi kiinnittänyt lähestyvään poikaan juurikaan huomiota. Kun Miskalle valkeni, mitä Roni aikoi, oli jo liian myöhäistä, Ronin saunan jäljiltä lämpimät kädet painuivat jo hänen rintaansa vasten työntäen hänet selkä edellä järveen.

Putoamisen tunne tuntui niin kokonaisvaltaiselta. Hän olisi halunnut huutaa, mutta aikaa oli vain refleksinomaisesti vetää keuhkoihin ilmaa ja silti se hetki tuntui kestävän ikuisuuden.

Sitten hänen kehonsa rikkoi veden pinnan kuin kivi.

Samassa oli vain järven viileys, mykkä hiljaisuus ja suljettujen silmien aiheuttama pimeys. Hänen koko kehonsa oli hetkessä paniikin jähmettämä ja jossain mielen taka-alalla jokin kuiskasi, että näinhän sen oli pitänytkin mennä. Kesäinen järvi oli poissa ja hän oli jälleen hukkumaisillaan lamauttavan kylmään jokeen. Hän oli jälleen toivonsa menettänyt ja hirvittävän peloissaan. Hän pelkäsi samaan aikaan sekä kuolemaa, että elämää ja jalkojen tavoittaessa pohjan, joka ei sillä kohdalla ollut kovin syvällä, hän kyllä tiesi, missä oli, mutta pelkäsi silti. Mitä jos hän ei pääsisikään pinnalle? Mitä jos?

Ja samalla… vedä syvään henkeä, anna käytetyn ilman karata keuhkoista ja päästä vesi tulvimaan sen tilalle niin kuin tarkoitus olikin senkin säälittävä pelkuri.

Hän ponnisti pohjasta liikkeelle ja pääsi pinnan yläpuolelle. Sokeasti haparoiva käsi löysi uimatikkaiden metallisen kiinteyden ja henkeään haukkoen Miska ripustautui askelmiin kuin todellakin olisi ollut hukkumassa. Hän tärisi kauttaaltaan ja vielä silmien avaamisen jälkeenkin hän tunsi itsensä sokeaksi. Hän tiesi kyllä maailman olevan entisellä paikallaan, mutta hän ei kyennyt näkemään sitä kunnolla, kaikki oli usvaa ja sekavaa sotkua. Ainut selkeä ja todellinen asia oli hänen sisällään sykkivä suunnaton, repivä ahdistus, hänen oma tulehtunut olemassaolonsa. Se oli kristallin kirkas kuin migreeni ja sumensi kaiken alleen. Hän erotti ääniä - Tomin äänen? - mutta ei saanut sanoista selvää. Sen hän kuitenkin tajusi, että veti itseensä huomiota ja että hänen täytyisi päästä jonnekin pois.

Jonnekin, missä ei ollut ihmisiä.

Oli pakko päästä pois.

Yhä vapisten ja henkeä haukkoen hän kiipesi pois vedestä ja lähti puoliksi juosten, puoliksi horjuen rantasaunan suuntaan. Hänestä tuntui, että hän saattaisi kuolla siihen paikkaan, jos ei pääsisi pois muiden näkyvistä ja ehkä vielä siitäkin huolimatta. Märät lenkkarit maiskahtelivat laiturilla, paita tarttui ihoon kiinni. Hän suuntasi saunarakennuksen taakse ja sieltä sisään miesten pukuhuoneeseen, joka oli hänen onnekseen tyhjä. Penkit olivat enimmäkseen täynnä vaatteita ja muita uimareiden huoneeseen jättämiä tavaroita, mutta Miska löysi kuitenkin paikan, johon mahtui istumaan. Hänestä tuntui, että hän saattaisi kuolla sittenkin, ihan vain joutumalla elossa olemisen hirttämäksi. Hänen valmiiksi kosteille kasvoilleen vieri kyyneliä, joita hän tuskin edes huomasi sen kaiken muun lomassa. Vaatteista valui lattialle lätäkkö.

Ei, hän ei näköjään voinut saada edes yhtä päivää, jonka ajan olisi saanut leikkiä olevansa normaali. Sitä hän ei selvästikään ollut. Huone pyöri. Mistään ei saanut otetta. Hänen päälleen vyöryi muistoja, jotka olivat enimmäkseen tunteiden ja mykkien kuvien muotoisia. Häntä oksetti, mutta ei kuitenkaan. Jos hänellä olisi ollut jokin terävä esine, hän olisi ehkä viiltänyt sillä ranteiden suuret verisuonet poikki ihan vain saadakseen sen kaiken loppumaan, mutta ei hänellä ollut eikä hän kyennyt sellaista etsimäänkään. Kaikki oli vain yhtäkkiä aivan liikaa.

* * *

”Mikä sille tuli?” Roni ihmetteli Miskan kiirehdittyä näkyvistä. Hänen pisamaisilla kasvoillaan oli kauhistusta lähentelevä ilme.

”Tuliko mieleen, et sillä voi olla joku syy siihen, et se ei halua uimaan?” Tomi vastasi kykenemättä pitämään piikikkyyttä pois äänestään. Hän oli parhaillaan uimassa tikkaita kohti lähteäkseen Miskan perään.

”Hei, en mä aatellu…” Roni puolustautui vaikuttaen olevan tosissaan pahoillaan. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut pahaa eikä hänelle olisi pitänyt suuttua.

”No millonkas sä olisit ennenkään ajatellu?” Juho heitti väliin, mutta Roni ei ollut vitsailutuulella. Hänkin liikahti kohti tikkaita kai aikoen tulla mukaan.

”Mä meen jutteleen sille, jääkää te vaan tänne”, Tomi sanoi kiiveten laiturille. Hän arveli, ettei Miska kaivannut enempää yleisöä eikä ainakaan sellaista, jolle olisi joutunut selittämään syyn reaktioonsa.

”Sano sille, et mä oon oikeesti tosi pahoillani, en mä tarkottanu mitään”, Roni pyysi näyttäen edelleen epäröivän jäämisen suhteen.

”Joo, kyl se varmasti ymmärtää, oo ihan rauhassa vaan”, Tomi vakuutti ja lähti sitten puolijuoksua Miskan perään.

Tomi oli ainoastaan nähnyt Miskan katoavan saunan taakse. Sieltä kuitenkin mentiin pukuhuoneisiin, joten sieltä hän päätti ensimmäiseksi etsiä ja löysikin ystävänsä istumasta penkillä polvet rintaa vasten painettuina ja vapisten holtittomasti. Kuullessaan oven käyvän Miska nosti katseensa Tomiin kuin säikähtänyt eläin. Nähdessään tulijan olevan vain Tomi hän rauhoittui aavistuksen.

”Hei, ootsä ookoo?” Tomi kysyi tullen lähemmäs, vaikka näkihän hän aivan hyvin, ettei kaikki ollut läheskään kunnossa. Miska ei saanut vastausta ulos, päätyi vain pudistamaan päätään painokkaasti.

Tomi tunsi hetken itsensä äärimmäisen hyödyttömäksi, avuttomaksi. Sitten hänelle tuli mieleen, että osa vapinasta saattoi johtua ihan siitäkin, että märissä vaatteissaan Miska saattoi palella, vaikka lämmintä olikin. Miskalla ei tietenkään ollut omaa pyyhettä mukana, ei hänen ollut pitänyt sellaista tarvita. Tomi haki oman suuren rantapyyhkeensä ja kääri sen Miskan ympärille ja pyyhki sen liepeillä vettä tämän kasvoilta. Sitten hän varovasti kietoi myös molemmat käsivartensa ystävänsä ympärille ja kun se näytti ainakin vähän rauhoittavan tilannetta hän painoi tämän tiukemmin itseään vasten.

”Kyl se tästä, kaikki järjestyy, ei sulla oo mitään hätää”, Tomi puhui pehmeällä äänellä vaikka tunsikin vatsanpohjassaan tiukan solmun. Häntä pelotti, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan näyttää sitä. Miska hymähti ivallisesti kuin tarkoituksenaan ilmoittaa, että Tomin väite oli hänestä lähes hölmö.

"Ihan totta”, Tomi jatkoi, ”toi menee kyllä ohi, tiäät itekin, ja mä oon täällä ihan niin kauan, että säkin uskot taas, että sä oot turvassa ja kaikki järjestyy. Sulla ei oo mitään hätää.”

Miska ynähti ja painoi kasvonsa Tomin hartiaa vasten. He istuivat siinä hyvän aikaa ja vähä vähältä Miska alkoi rauhoittua. Vapina lakkasi, raskaasti kulkenut hengitys palautui hitaasti lähemmäs normaalia rytmiä. Hetken aikaa oli hyvin hiljaista.

”Mä oon pahoillani”, Miska sanoi käheällä äänellä ensimmäisenä saatuaan puhekykynsä takaisin. Sanat yllättivät Tomin täysin.

”Mistä ihmeestä?”

”No kun mä aiheutin tälläsen kauheen numeron.”

”Eihän se oo mitenkään sun vika.” Tomi painoi Miskaa hiukan tiukemmin itseään vasten. ”Jos se jonkun vika oli niin Ronin. Se kylläkin käski sanomaan, että se on tosi pahoillaan.”

”En mä sille oo vihanen.”

Vähän aikaa oli jälleen hiljaista.

”Se vaan tuli kaikki takaisin”, Miska jatkoi ääni muuttuen tukahtuneeksi. Hän piilotti kasvonsa vielä vähän huolellisemmin Tomin hartiaan.

”Haluutsä puhua siitä?” Tomi kysyi. Miska pysyi vaiti. ”Ei se mitään, ei sun tartte, jos et haluu.”

Muutama hetki vierähti jälleen hiljaisuudessa, sitten Miska vetäytyi erilleen Tomista. Kohtaus oli kai jo ohi. Enimmäkseen ainakin.

”Parempi?” Tomi varmisti. Miska nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

”Haluutko sä mennä kotiin?” Tomi kysyi. Miska näytti vieläkin siltä kuin saattaisi helposti alkaa uudelleen itkeä.

”Joo”, Miska vastasi. Hän tuntui välttelevän katsekontaktia ehkä häveten äskeistä tapausta.

”Tuunko mä sun mukaan?” Tomi kysyi ja lisäsi sitten: ”Totta kai mä tuun mukaan. Ainakin saatan sut kotiin asti. Voin jäädä pidemmäksikin aikaa. Jäänkö?”

Miskan katse kohosi kurtistuneiden kulmien alta melkein yllättyneenä kohtamaan Tomin silmät. ”Mut sullahan on tuolla kavereita, ei sun mun takia tartte päivääs pilata.”

”Ne pärjää siellä ihan hyvin ilman muakin eikä mun päivä siitä pilalle mee. Mä tuun mieluummin sun kanssa, enkä mä muutenkaan halua, et sä oot yksin, jos susta tuntuu siltä, ettet sä halua olla yksin.”

Miskan kasvoille ilmestyi varovainen, kiitollinen hymy ja pään nyökkäys osoitti, että seura kelpaisi kyllä.

”Mä käyn sanomassa noille, et me lähdetään”, Tomi ilmoitti nousten ylös. Sitten hän mietti hetken ja jatkoi: ”Oikeestaan, haluutko sä odottaa mieluummin ulkona? Jos tänne vaikka tulee kohta jotain porukkaa tai jotain?”

Jälleen hän sai vastaukseksi nyökkäyksen.

”Tuollahan on yksi rauhallinen nurkka…” Tomi jatkoi alkaessaan johdattaa Miskaa ulos pukuhuoneesta.

Rantasaunan ja puuvajan välissä oli kapea kaistale tilaa, josta osan vei sään syömä penkki. Oli vaikea sanoa, oliko penkki tarkoituksella siihen tuotu vai yksinkertaisesti unohdettu, mutta ei sillä tiedolla mitään väliä ollutkaan. Miska jäi penkille istumaan ja Tomi lupasi palata ihan kohta takaisin.

Hän kiersi nurkan taakse ja vilkaisi ympärilleen, ettei ketään muutakaan ollut näkyvissä. Sitten Tomi antoi kehonsa huojahtaa saunan seinää vasten, peitti kasvonsa käsillä ja yritti pitää sisällään kyyneleet, jotka polttivat väkevinä silmäluomien takana. Hengitys kulki katkonaisesti. Miten helposti kaikki saattoi vain romahtaa? Kurkku tuntui liian ahtaalta. Hän laski kädet kasvoiltaan ja taivasta tuijottaen räpytteli silmiään kiivaasti. Hän ei saanut antaa kaiken romahtaa, ei saanut. Hän veti syvään henkeä, useamman kerran, kunnes alkoi tuntea olonsa paremmaksi.

Ennen Ronin ja Juhon luo palaamista Tomi kävi vielä tarkistamassa vessan peilistä, että näytti täysin normaalilta.

Somebody catch my breath

Anteeksi.

Yli kaksi viikkoa?

Vieras kieli on aina intertekstuaalisuutta, sanoi meille kerran eräs opettaja. Don't let me be gone. Mutta minä olen lopulta tajunnut, ettei kesä tullutkaan tänä vuonna ja kouluun on kohta palattava, ehkä joku osaa arvata, mitä kesä minulle merkitsee, vaikka kirjoittajan fiktiivisistä töistä ei aina pidäkään päätellä hänen aktuaalisia ajatuksiaan ja elämänkokemuksiaan. Minusta tuntuu, kuin olisin valvonut koko yön ja vasta aamun valon hiipiessä tajunnut, että en saanutkaan lepoa sinä yönä ja valon tultua nukahtaminen ei enää käy. Minua väsyttää. Minua väsyttää ja uusi työntäyteinen lukuvuosi on odottamassa, enkä tiedä, miten ihmeessä minä jaksan jälleen juosta sen läpi, vaikka hengitykseni ei ole ehtinyt tasaantua edellisenkään jäljiltä. Minä kysyisin sitä joltain ammattilaiselta, mutta ajanvaraukset hoidetaan puhelimitse. Miksi? Olen niin pahoillani, niin pahoillani. DON'T LET ME BE.

KOI #14

Tomi polki kaupalle päin äkäisin liikkein. Hän oli kiukkuinen vain itselleen ja jo toista päivää. Hän ei voinut tajuta, miten oli saattanut unohtaa, että Miskalla oli ihossaan arpia, joita hän tuskin haluaisi esitellä yleisesti, mikä pakotti jättämään uimiseen laskuista. Kuinka sellaisen asian saattoi edes unohtaa? Typerää, typerää, typerää. Polkupyöräänsä hän polki kuin sen polkimet olisivat yksin syyllisiä sellaiseen naurettavaan virheeseen ja se sai hänet tuntemaan olonsa vähän paremmaksi.

Tomi saapui perille ja parkkeeratessaan pyöräänsä telineeseen hän huomasi Ellin, joka oli nähtävästi seisoskellut kaupan kulmalla ja kiirehti nyt häntä kohti. Tomi ei oikeastaan ilahtunut tytön näkemistä, sillä tämähän ainakin jossain määrin kuului Jonin ja Laurin porukkaan, vaikka eihän Elli ollutkaan itse sanonut tai tehnyt mitään, mistä Tomin pitäisi olla hänelle vihainen. Tyttö hymyili säteilevästi lähestyessään mustat hiukset auringossa kiiltäen kuin negatiivi enkelin sädekehästä.

“Hei!” tyttö huikkasi ottaen muutaman juoksuaskeleenkin, ettei Tomi vain ehtisi karata. “Mä toivoinkin, et sä tulisit. Tai joku kätevä tyyppi. Sä ainakin näytät siltä, et sä varmaan osaat laittaa pyöränketjut takaisin paikoilleen. Osaat sä?”

Tyttö lisäsi hymyynsä ripauksen avuttomuutta.

“Joo. Osaan mä”, Tomi vastasi hieman varautuneesti, mutta Ellin ystävällisyys sai hänet arvelemaan, ettei tyttö ehkä varsinaisesti kuulunutkaan poikien kanssa samaan ryhmään tai ainakaan ollut samanlainen kuin he. 

“No mut tosi hyvä juttu! Mun pyörä on tässä. Viitsisitkö sä mitenkään?”

“Voinhan mä.”

Tomi kumartui näpräämään Ellin osoittamaa pyörää tytön katsoessa häntä vahvasti meikatut silmät levällään.

“Kuule, mä ymmärrän kyllä, et sua ei ehkä erityisemmin kiinnostais auttaa mua. Mut mä halusinkin sanoa sulle vielä, että mä oon pahoillani Jonin ja Laurin käytöksestä, se on musta tosi tyhmää se mitä ne tekee.” 

“Mut sä kuitenkin kuljet niitten kanssa samassa porukassa?” Tomi kysyi, vaikkei häntä sillä hetkellä niin kovasti kiinnostanutkaan.

“Mmm, täällä ei kauheesti oo valinnanvaraa. Kaikki koulukaverit on kesäisin ties missä ja naapuruston oman ikäiset on enimmäkseen toopeja. Ylitylsää. Täytyy sitä nyt jonkun kanssa kuitenkin aikaa tappaa ja Joni ja Laurikin on loppujen lopuks ihan viihdyttäviä silloin kun ne ei käyttäydy kuin idiootit.”

Tomi suoristautui. Hän oli saanut ketjut paikoilleen ja pyyhki käsiään farkkuihin.

“Onhan täällä Miskakin ja mä oon tän kesän täällä…” Tomi huomautti. Tyttö nauroi ja hymyili hänelle hurmaavasti.

“Ei millään pahalla”, Elli nauroi mitä herttaisimmin, “mut en mä kyllä teitä pöljiä mitään pitempiä aikoja jaksais.”

Tomi huomasi olevansa lievästi loukkaantunut, vaikka eihän hän alunperinkään ollut kaivannut Ellin hyväksyntää tai tämän kaveruutta. Lisäksi tyttö puhui sellaisella äänensävyllä, että haukkumasanakin muuttui aivan neutraaliksi eikä hän selvästikään tarkoittanut sitä loukkaukseksi. Mutta täytyi sen nyt vähän harmittaa, jos noin suoraan sanottiin, ettei hänen ja hänen parhaan kaverinsa seuraa kestettäisi.

“Jaa, miten niin?”

“Älä nyt ota tätä väärin, sä vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, ei siinä mitään, mut ehkä vähän tylsältä, sellanen vanhempien kultapoju ja silleen. Ei, ei, mä oon varma, et sä oot helvetin luotettava ja ystävällinen, ja sehän tuli jo todistettua kun sä korjasit mun pyörän, todellakin soittaisin sulle, jos tarvitsisin jonkun, jonka olkaa vasten itkeä tai jonkun korjaamaan jotain. Mut mä en itke kauheen usein ja monet asiat mä osaan korjata itekin. Mut mul on ihan hemmetin lyhyt attention span, kato girls just wanna have fun ja silleen. Sä ja Miska ootte kumpikin tosi söpöjä ja kaikkee, mut mä varmaan kuitenkin tylsistysin teidän kanssa ja tuntisin itteni muutenkin ylimääräiseksi, eli loppujen lopuks mun täytyy vaan tyytyä nuijaan ja tosinuijaan, kun niiltä nyt ainakin saa hyvät naurut aina sillon tällön. Ja onneks Jenna on kans täältäpäin, se on ihan kiva. Toivottavasti et pahastunut, mä en oikeesti haluu loukata tai mitään, mut sähän kysyit.”

Tytön nopeatempoinen puhe ja selvästi loppuun asti hiotut perustelut jättivät Tomin sanattomaksi. Elli hymyili hänelle aurinkoisesti ja vähän anteeksipyytäväksi, mihin Tomi vaistomaisesti vastasi omalla hämmentyneellä hymyllään. Hymyllä, jonka perässä oli kysymysmerkki.

“Okei…” Tomi sai vain vastatuksi. Elli taputti häntä olalle kuin hyväkäytöksistä koiraa.

“Joo, mut mulla ei ihan oikeesti oo mitään sua vastaan. Eikä Miskaa. Noi kaks on idootteja, ja mä oon pahoillani.” Hetken Ellin kasvoilla viipyi aivan vakava ja vilpitön ilme.

“No, ethän sä niiden käytöksestä oo vastuussa.”

Elli huokaisi. Hän palautti kasvoilleen hymyn, joka vaikutti hieman liioitellulta ja päälle liimatulta. 

“En kai, mut silti. Kiitti hei tuhannesti noiden ketjujen laittamisesta, mä arvostan sitä todella!” 

Elli kietoi kätensä Tomin ympärille halaten häntä pikaisesti mutta lujasti. Ele sai pojan hämmentymään entisestään ja hän taputti kömpelösti tytön selkää ennen kuin tämä vetäytyi jälleen kauemmaksi.

“Mut nyt mun pitää mennä. Nähään!” Elli huikkasi irrottaessaan pyöränsä telineestä ja nousi sen satulaan.

Tyttö lähti pyöräilemään sille pyörätielle, joka kulki kaupan oven edestä ja hänen perässään seuratessaan Tomi näki Jonin ja Laurin seisoskelevan vähän matkan päässä ovesta. Veljekset ohittaessaan Elli irrotti toisen kätensä ohjaustangosta näyttääkseen heille keskisormea. Tomia se huvitti, mutta niin ilmeisesti veljeksiäkin, sillä nämä nauroivat äänekkäästi ja huusivat Ellin perään jotain sen tasoista kuin “rakkaudesta se hevonenkin potkii” ja muuta typerää. 

Tomi ohitti heidät sanomatta mitään. Häntä ei huvittanut haastaa riitaa eivätkä pojatkaan  kiinnittäneet häneen muuta huomiota kuin muutaman vilkaisun silmäkulmasta. Astuessaan ovesta sisään kaupan viileyteen Tomi kuuli heidän tirskuvan, se oli tukahdutettua naurua, joka yrityksistä huolimatta onnistui karkaamaan ulos. Se teki Tomin olon epämukavaksi, mutta hän esitti, ettei ollut kuullutkaan. Helpompaa niin.

Hän otti pinosta ostoskorin ja alkoi keräillä mummon pyytämiä tavaroita siihen. Ainakin hän oli saanut muuta ajateltavaa oman typeryytensä tilalle. Ellin puhetulva pilkkoutui osiin hänen mielessään ja jäi hiertämään kuin hiekanjyvät. Tylsä? Osasi Tomikin tehdä typeryyksiä, sen tähdenhän hän oli mummolaankin joutunut. Ja tarvitsiko sitä muka edes jatkuvasti tehdä mitään villiä elääkseen elämäänsä niin sanotusti täysillä? Hän lohduttautui sillä, että ehkä Elli oli kuitenkin niin erilaista ihmistyyppiä, että heidän ei varmaan ollut tarkoituskaan tulla miksikään sydänystäviksi. Siinä Elli saattoi olla oikeassa ja hän sai ajatella Tomista mitä halusi, ei sillä ollut väliä.

Tomi joutui palaamaan mietteistään nykyhetkeen, kun kaupan työvaatteisiin pukeutunut pyöreäkasvoinen, nuori nainen tuli puhumaan hänelle.

“Kuule sulla on vähän jotain ylimääräistä selässä”, nainen sanoi hämmästyneelle pojalle ja nykäisi sitten hänen t-paitansa selkämyksestä teipillä kiinnitetyn lapun.

“Oho, katos”, Tomi sanoi ja otti lapun. “Kiitti, kun sanoit.”

“Eipä mitään”, nainen vastasi hymyillen asiakaspalvelijan hymyä ja lähti jatkamaan töitään.

Lappuun oli kirjoitettu: “moi oon homo :)” ja pilan heikko taso ja omaperäisyyden puute tekivät paljon kipeämpää kuin loukkaukseksi tarkoitettu teksti. 

Kukaan muu ei olisi voinut kiinnittää sitä hänen selkäänsä kuin Elli ja Tomi tunsi olonsa äkkiä suorastaan petetyksi. Hän oli tavallaan pitänyt Ellistä eroista huolimatta, hän oli mielessään antanut tälle anteeksi Jonin ja Laurin porukkaan kuulumisen, hän oli korjannut tytön pyörän ketjut! Tarkemmin ajatellen sekin oli varmaan ollut pelkkää huijausta ja keino päästä juttusille Tomin kanssa. Poikien nauruntyrskähdykset ovella kävivät nyt myös paremmin järkeen. Joskin oli aikamoinen pettymys, että tämä oli heistä niin huvittavaa. Tomi ryttäsi lapun ja laittoi sen taskuunsa heittääkseen sen myöhemmin roskiin. Olisi tuntunut ikävältä aiheuttaa sellaistakaan lisätyötä ystävälliselle naiselle, joka oli lapusta huomauttanut. 

Tomi olisi halunnut kiehua kiukusta, tuntea energisoivaa vihaa, mutta löysi itsestään vain surullista pettymystä. Homottelu oli hänen mielestään huono loukkaus, mutta niin kuin lahjojenkin kanssa, myös tässä ajatus oli tärkein ja Tomille kyllä välittyi, missä hengessä viesti oli hänen selkäänsä teipattu. Häntä harmitti, että häntä oli ollut niin helppo vedättää. Hän oli uskonut, kun Elli oli sanonut olevansa pahoillaan.

Hänen saatuaan ostokset tehtyä kaupan pihalla ei enää näkynyt yhtään nuorta.

KOI #13

Se tuntui olevan hyvä päivä. Tietenkään ei kannattanut liikaa ajatella päivän hyvyyttä, sillä silloin joutuisi väistämättä muistamaan, että oli olemassa myös päiviä, jotka eivät ansainneet seurakseen minkäänlaista positiivista adjektiivia, ja sellainen ajatuksenkulku saattoi helpostikin romuttaa heppoiseen tasapainoon saadun mielenrauhan. 

Miska oli saattanut vähän vetäytyä omiin oloihinsa, mutta se ei ollut aina huono juttu. Hän oli esimerkiksi saanut jo pari kokonaista romaania luettua melko pienen ajan sisällä. Se ei ehkä ollut kovinkaan iso juttu, mutta antoi hänelle silti tunteen jonkin saavuttamisesta. Vielä pari vuotta sitten hän oli lukenut jatkuvasti. Nyt tuntui olevan haaste saada edes parisataasivuisia kirjoja loppuun asti, vaikka kyllä hän edelleen piti tarinoista. Hän olisi mielellään uppoutunut muihin maailmoihin ja keksittyjen hahmojen mielenliikkeisiin, mutta jostain syystä siitäkin oli tullut haaste.

Mutta tänään oli hyvä päivä.

Aurinko paistoi nostaen lämpötilan hellelukemiin, linnut lauloivat. Eilen hän oli kuullut radiosta hauskan jutun ja jopa jakanut sen vanhempiensa kanssa lisäten siihen oman sarkastisen kommenttinsa, he olivat kaikki nauraneet sille. Miksi sekin tuntui saavutukselta? Tai edes mainitsemisen arvoiselta? Tänään oli sentään hyvä päivä.

Tomilta tuli silloin tällöin viestejä ja välillä Miskaa vähän hävetti, että se oli aina Tomi, joka lähetti ensimmäisen viestin. Miska vain jotenkin aina pelkäsi häiritsevänsä, ärsyttävänsä tai olevansa liian takertuva, jos muka jatkuvasti vaivaisi ystäväänsä. Eikä hänellä sitä paitsi useimmiten ollut edes mitään asiaa. Mutta viestit piristivät häntä poikkeuksetta. Ne olivat varmasti yksi suuri syy siihen, että tänään oli näinkin hyvä päivä.

Edellisestä viestistä oli kulunut varmaankin pari päivää. Nyt Miska huomasi kännykkänsä vastaanottavan viestin, jossa Tomi mainitsi joutuvansa mattopyykille. Sanoissa oli pilailevan marttyyrimäinen sointi, kuin kyseessä olisi ollut suurikin uhraus, se huvitti Miskaa. Hän kysyi, pääsisikö mukaan.

"Oikeesti haluut tulla? Täs ois koko takakopallinen likasia mattoja."

"No joo, mitäs muuta tekemistä mulla olis." 

Totta puhuen Miskalla oli vähän tylsää ja hän oli iloinen saadessaan syyn olla taas Tomin kanssa. Hän ei ollut ennen viestin tuloa tuntenut oloaan erityisen yksinäiseksi, mutta ajatus seurasta ei tuntunut ollenkaan huonolta. Mattojen peseminen olisi ehkä ihan virkistävääkin.

"Sopiiko jos mä tuun puolen tunnin päästä hakee sut?"

Se sopi Miskalle ihan hyvin ja kerrottuaan sen Tomille hän laittoi puhelimen taskuun. Hänellä ei ollut odotteluajaksi mitään tekemistä, puoliksi mietteissään hän lopulta ajautui keittiöön, istuutui pöydän viereen ja selaili sen päätyyn kerääntynyttä lehtipinoa. Kello tikitti seinällä ja avonaisen ikkunan lävitse pääsi sisään raikas tuulahdus.

Jonkin ajan kuluttua äiti asteli sisälle toisessa kädessä niittykukista koottu kukkakimppu ja toisessa sakset, jotka hän laski tiskipöydälle. Hän hymyili Miskan nähdessään.

”No, mitäs kuuluu?” äiti kysyi asetellessaan kimppua lasiseen maljakkoon. Miska kohautti olkapäitään.

”Ei mitään ihmeellistä.” Sillä tavalla hän aina vastasi, sillä useimmiten hänellä ei ollut mitään kertomisen arvoista ja jos olikin, kysyttäessä hän unohti sen välittömästi. ”Mä oon kohta menossa pesemään mattoja Tomin kanssa.”

Äiti naurahti. ”Vai mattopyykille. Et sitten meidän mattoja meinannut ottaa mukaan? Ei, vitsi vitsi, eiköhän teillä ole ihan tarpeeksi, jos te Ailan matot pesette.”

”Joo, eiköhän niistä vähäks aikaa riitä.”

Äiti nosti kukkamaljakon ruokapöydälle ja ihasteli sitä sitten hetken. Kesä oli hänen suosikkivuodenaikansa ja sen kyllä sai nähdä jokainen, joka heidän taloonsa astui. Leikkokukkia äiti toi usein sisään ja ikkunoiden verhot olivat aina kesällä mansikkakuvioiset. Miska muisti mansikkaverhot kesänmerkkinä jo lapsuudestaan. Ihan oikeita mansikoita ja usein herneitäkin heiltä löytyi melkein poikkeuksetta ja piha oli tietysti aivan oma lukunsa jo sekin. Kesän lämpö ja valoisuus olivat asioita, joita äiti näytti pyrkivän imemään itsensä niin paljon, kuin mahdollista ja osaltaan onnistui myös peilaamaan kyseisiä ominaisuuksia, omalla heijastuksellaan hän teki kesästä vielä vähän kesäisemmän.

”On se niin kiva, kun Tomiakin on taas alkanut näkyä täällä”, äiti totesi hymyillen jopa leveämmin kuin äsken kukkakimpulleen.

”Joo, niin on.”

”Se on niin mukava se Tomi. Ja on se hienoa, kun tekin ootte ollu noin kauan kavereita. Ei sellaisia ystäviä niin vaan joka nurkan takaa löydy.”

”Eipä kai.” Miskasta keskustelu alkoi tuntua vähän kiusalliselta, sillä mitä hänen oikeastaan olisi edes pitänyt vastata? Ei hänellä yleensäkään ollut tapana jutella kavereistaan äidin kanssa sen enempiä.

Äiti kurotti katsomaan ikkunasta, kun pihatieltä alkoi kuulua renkaiden ääniä. ”Jaahas, sieltä se vissiin tuleekin. No, pidä hauskaa!”

”Totta kai, mehän ollaan sentään menossa pesemään mattoja!” Miska vastasi, kuin maailmassa ei sen hauskempaa asiaa voisi ollakaan. Hän laittoi kengät jalkaan ja meni pihalle.

Ensimmäinen asia, jonka Miska sanoi autoon päästyään oli vakavalla naamalla lausuttu: ”Meillä on nyt sit mun äidin siunaus.”

”Täh?” Tomilla ei selvästi ollut aavistustakaan, mistä Miska puhui. ”Ai mattojen pesemiselle vai? Ei kun mitä?”

Miska purskahti nauruun ja Tomin ilme sai hänet vain nauramaan entistä enemmän. Sille ei meinannut tulla loppua lainkaan, hän oli tarkoittanut vitsin ihan toisella tavalla, mutta… ai mattojen pesemiselle, hyvä luoja, ei sen niin hauskaa olisi pitänyt olla, mutta oli se silti. Tomi katsoi häntä edelleen hämmentyneenä, mutta samalla näyttäen valmiilta liittymään nauruun, jos vain tajuaisi vitsin ja mahdollisesti vaikka ei tajuaisikaan.

Rauhoituttuaan tarpeeksi Miska selitti: ”Ei kun, äiti vaan tossa just selitti mulle, miten kivaa sen mielestä on nähdä sua taas näillä nurkilla.”

”Ai, no sehän on kiva kuulla. Ainakaan mun ei tartte ruveta hiippailemaan teillä salaa”, Tominkin suupielet tahtoivat nyt väkisin nousta ylöspäin, vaikka hän yrittikin esittää vakavaa. Hän vaihtoi vaihteen päälle ja lähti ajamaan pois pihasta.

”No joo, siitä tuskin on pelkoa”, Miska sanoi eikä osannut estää itseään jatkamasta: ”Mut mun sydäntä lämmittää, et sä oisit valmis tekemään niin mun vuokseni.”

”Mut totta kai”, Tomi vastasi aivan samalla sävyllä. ”Kyllähän sun pitäis tietää, et sun vuokses mä tekisin mitä vaan, Mikael.”

”Nyt naama kiinni!” Miska tuhahti, mutta hän vain esitti olevansa vihainen. Tomi näytti liiankin tyytyväiseltä itseensä, mutta ei sanonut enää mitään.

Miska ei tosiaan ollut se nimi, joka hänelle oli alun perin annettu. Jostain syystä hän oli inhonnut nimeä Mikael, vaikka ei se kai oikeasti niin paha ollut, nyt kun hän sitä jälkeenpäin ajatteli. Ehkä sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, miten joku sukulaistäti oli aikanaan venyttänyt nimeä, no mitä Mikaaael, täti oli sirkuttanut ja tarjonnut kamalan makuisia karkkeja, joista Miska ei ollut kehdannut kieltäytyä. Lisäksi tarhassa tai jossain eräs isokokoinen poika oli tajunnut, miten kovasti hän inhosi tulla kutsutuksi nimeltä ja sen jälkeen tarhaan meneminen oli ollut silkkaa kidutusta. Tomia hän ei ollut tainnut silloin vielä tunteakaan, Tomille hän oli kertonut nimijutusta ihan vapaaehtoisesti joskus ekalla luokalla luottamuksen eleenä. Se oli ollut aika juhlallinen tilanne, jos hän oikein muisti.

Mutta oli miten oli, hänelle annettu nimi oli vain tuntunut aivan väärältä ja vielä väärempi oli siitä nimestä saatu lyhennös Miksu. Jotenkin Mikaelista oli väännetty Miska ja se oli tuntunut sopivan paremmin. Miskan oikean nimen tiesivät oikeastaan vain sukulaiset - ne jotka sellaista muistivat - ja Tomi. Muistivatpa sukulaiset tai eivät, Tomi ei ainakaan ollut unohtanut. Hän toi asian esiin joskus, hyvin harvoin, ihan vain kiusoitellakseen niin kuin nytkin. Ei Miska oikeastaan pahastunut, sillä se oli tavallaan myös muistutus siitä, että he jakoivat salaisuuksia, joita muille ei kerrottu. Kai sellaisenkin täytyi jotain merkitä. Ehkä koko nimijuttu myös sai Miskan tuntemaan olonsa jotenkin erityiseksi, vaikka eihän se niin ihmeellistä ollutkaan.

Keskustelu oli tauonnut, mutta se jätti jälkeensä mukavan tunteen. Autossa oli kuuma, mutta se ei haitannut, sillä se kuului kesään. Ehkä se olisi alkanut haitata, jos ajomatka olisi ollut pitempi, mutta matonpesupaikalle ajoi tuskin kymmentä minuuttia. Maisemat olivat läpikotaisin tuttuja, mutta juuri silloin Miska nautti niiden katselemisesta silti kuin ei olisi ennen niitä nähnytkään. Taivas oli niin häikäisevän sininen, pellot ja metsät syvän vihreitä, ojanpenkoilla kasvoi monenkirjavien kukkien joukko. Se oli kaikki hyvin tavallista, mutta kaunista silti. Maailma oli kaunis ja elämää oli joka puolella. Sellaisina hetkinä oli helppoa ymmärtää äidin innostus kesään.

Miska oli onnellinen siitä, että näki tämän päivän ja että Tomi oli maininnut matonpesureissusta ja ottanut hänet mukaan. Hän oli onnellinen monista asioista ja ehkä se olikin haurasta onnea, mutta sillä hetkellä hän olisi voinut vastata täysin rehellisesti kysymykseen ”onko kaikki hyvin”, riippumatta siitä kuka kysyit. Hänellä ei olisi ollut hiukkaakaan vaikeuksia antaa myöntävää vastausta.

Tomi vilkaisi häneen sivusilmällä, mutta ei sanonut mitään. Jakoi vain ajamista ja yritti piilottaa äkillisen hymynpoikasen kuin olisi juuri tullut ajatelleeksi jotakin hassua juttua. Sellaisina hetkinä Miskan mieltä hipaisi pelko, että hän kehittäisi uudelleen ei-toivottuja tunteita kaveriaan kohtaan. Hän oli kuitenkin jo täysin tottunut potkaisemaan sellaiset ajatukset mielestään, se sujui jo refleksinomaisesti, automaattisesti, ilman mitään tarvetta ylimääräisille ajatuksille tai aikaa minkäänlaisen draaman kehittämiselle. Tomi oli hänen paras ystävänsä ja se siitä. Millekään muulle hän ei antanut hiukkakaan jalansijaa.

Miska oli varsinaisesti tajunnut olevansa homo joskus yläasteella. Siinä oli yksi asia, jota edes Tomi ei tiennyt. Miska oli aluksi toivonut, ettei olisi itsekään tiennyt, sillä siihen aikaan hän oli muutenkin alkanut tuntea itsensä ulkopuoliseksi. Hän oli aina ollut ujonpuoleinen eikä ehkä siksi ollut ajatellut ihastumisia sen tarkemmin, ennen kuin vääjäämättä tajusi ihastuneensa parhaaseen kaveriinsa. Miska muisti vieläkin, miten oli hävennyt ihastustaan ja pelännyt vainoharhaisuuteen asti, että sen näkisi hänestä, mutta Tomilla oli ollut jotain ihan muuta ajateltavaa siihen aikaan. 

Tomi ei ollut osannut puhuakaan kuin yhdestä aiheesta: Sofiasta. Sofia oli katsonut häntä matikan tunnilla, Sofiakin oli ottamassa kuvaamataidon valinnaiseksi aineeksi, eikö Sofia ollutkin tavattoman söpö ja vielä fiksu ja hauska. Kaikki myönteiset kuvaukset olivat kaiken lisäksi totta. Miska ei voinut edes inhota tyttöä, sillä tämä todella oli aivan aidosti ihana ihminen. Juuri sellainen, jonka Tomi ansaitsi ja toisaalta Sofia ansaitsi Tomin. Siltä se oli silloin näyttänyt ja oli jonkin aikaa totta ollutkin, mutta asioita tapahtui eikä se edes ollut tärkeää enää nyt. Sofia ei enää ollut kummankaan elämässä eikä hänelle tarvinnut muutenkaan enää uhrata ajatuksia. Se oli mennyttä se. Siinä vaiheessa, kun Tomi ja Sofia erosivat, Miska oli muutenkin jo päässyt ohi omasta hölmöstä ihastuksestaan. Hänelle Tomi oli tietenkin edelleen tavoittamattomissa olipa hänellä tyttöystävä tai ei, joten siihenkään ei kannattanut uhrata ajatuksia. 

Tuntui oudolta edes ajatella sitä kaikkea. Yläasteella Miska oli ollut hirvittävän peloissaan, että Tomi huomaisi hänen ihastumisensa. Yleisemminkin hän oli pelännyt, että kuka tahansa huomaisi. Yläastetta hänen ei todellakaan tulisi ikävä. Moni asia oli tuohon aikaan luisunut alamäkeen, mutta ainakin hän pystyi nyt luottamaan itseensä niin paljon, ettei mitään typeriä kuvitelmia edes päässyt muodostumaan hänen päähänsä. Tällä saralla kaikki ainakin oli hyvin. Varsinkin viimeaikoina Tomi oli ollut niin kertakaikkisen upea ihminen, että Miskan sydän oli haljeta, mutta se oli täysin platonista. Jos hänellä olikin ollut jotain huolia vanhan ihastumisen palaamisesta, se oli osoittautunut turhaksi ja hän oli aivan tyytyväinen asioiden senhetkiseen tilaan.

Hän mietti, mahtaisikohan Tomi enää haluta pilailla samalla tavalla kuin heillä oli tapana, jos tietäisi. Olisiko ”meillä on nyt mun äidin siunaus” aiheuttanut vaivaantuneen reaktion? Siinä pelossa Miska olikin varmaan pitänyt sen puolen itsestään omana tietonaan, eihän sillä edes ollut niin väliä, eihän?

Tomi pysäytti auton heidän päästyään perille. Matonpesupaikka oli järven rannassa, mutta työn helpottamiseksi ja varmaan luonnon puhtaana pitämiseksi oli pystytetty pesuteline, jossa oli kolme allasta sopivalla työskentelykorkeudella. Paikka oli tyhjillään lukuun ottamatta jonkun kuivaustelineille jättämiä mattoja. Lisäksi löytyi mattomankeli ylimääräisen veden poistamiseksi sekä vähän yksinäiseltä näyttävä puinen piknikpöytä. Miskan äiti oli joskus raahannut hänetkin mukaan mattoja pesemään, nyt varsinkin kun kaksoset olivat muuttaneet pois. Aikaisemmin Miska oli usein päässyt pälkähästä äidin ottaessa isosiskot mukaan ja altaitahan olikin vain kolme.

Tomi avasi auton takaluukun, josta paljastui kasa räsymattoja. Hän poimi päällimmäisen ja koitti kohteliaisuudesta vakuutella, että ei hän ollut tarkoittanut, että Miskan olisi pakko tehdä hänen hommiaan, joskin tämän läsnäolo oli erittäin tervetullutta. Se kuulosti vähän samalta kuin se, miten rahaa tarjoaville sukulaisille vakuutettiin, ettei mitään rahoja tarvinnut antaa. 

”Näh, en kai mä voi vaan vierestä katsoa”, Miska sanoi ja haki itselleenkin maton.

Takakontista löytyi myös harjoja ja mäntysuopaa, jonka tuoksu pian leijui ilmassa tuttuna ja kesäisenä. Tuoksu toi mukanaan jonkinlaisia muistumia menneistä ajoista, mutta liian epämääräisiä tietoisesti muistettaviksi. Tuoksuun vain kytkeytyi tietynlainen tunnelma.

"Ootko sä saanut olla ihan rauhassa teidän porukoilta?" Miska kysyi hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Tomi mutristi suutaan ja kohautti hartioitaan.

"Noh, äiti välillä soittelee, kyl sä tiedät, millainen se on", Tomi vastasi ja hetken vaikutti siltä, että hän jättäisi asian siihen. Muutaman harjanvedon jälkeen hän kuitenkin jatkoi pyöräyttäen silmiään: "Se mua vaan siinä ärsyttää, että se jatkuvasti puhuu niin säälivästi ja ihan ku täällä oleminen olisi oikeesti joku kauhee rangaistus. Ja ihan ku mummo olis jo täysin vanhuudenhöperö ja olisi kova työ olla sen avustajana. Mahtaakohan se edes tajuta, miltä se kuulostaa, kun puhuu niin?"

Miska hymähti osaaottavasti. Hänen kokemuksensa mukaan Tomin äidillä oli tapana olettaa olevansa kaikessa oikeassa ja unohtaa, että joku saattoi ajatella asioista eri tavalla kuin hän. Hänen miehensä oli puolestaan liian sopuisuuteen pyrkivä viitsiäkseen useinkaan oikaista sellaisia kuvitelmia. Tomin äiti oli myös taipuvainen tietynlaiseen ylemmyyden tuntoon, joka usein konkretisoitui hänen tavassaan suhtautua anoppiinsa ja maaseutuun. Tuskinpa hän sitä ilkeyttään teki, todennäköisemmin hän ei vain kerta kaikkiaan käsittänyt, että esimerkiksi Tomille kumpikin noista asioista oli hyvin rakas.

"Hei mut tiedätkö mitä?" Tomi hihkaisi jonkin aja päästä ilmeisen halukkaana vaihtaa puheenaihetta ja unohtaa vanhempiensa aiheuttama ärsytys. "Juttelin tossa eilen Juhon kanssa ja mietittiin, et ois kyllä näin kesälläkin ihan kiva nähdä. Koulukavereita näkee niin harvoin lomalla."

"Niin se usein on joo."

"Me mietittiin, et täällähän tossa lähellä - tai siis meille lähellä - on toi uimaranta ja voitais pyytää sut ja sit Roni mukaan ja nähdä porukalla siellä. Mietittiin itseasiassa ens viikonloppua, jos kaikille vaan sopii. On luvattu hyvää ilmaa ja vesi on kuulemma nyt lämmintä."

Miskan kasvoille kiinnittyi jähmettynyt hymy hänen miettiessään, miten vastata. Tomi oli suunnitelmasta selvästi innoissaan ja Miska tunsi omantunnon pistoksen ollessaan kykenemätön samanlaiseen intoon. Hän ei tuntenut Juhoa ja Ronia niin hyvin, että olisi voinut olla aivan luonteva ja toisaalta uimarantaelementti houkutteli häntä vielä vähemmän. Hän ei vain olisi halunnut olla ilonpilaaja. Hänen oma aiempi hyvä tuulensa oli joutumassa jännityksen ja epävarmuuden kahleisiin, mutta hän olisi kovasti halunnut vastata sellaisella ilolla, jota Tomi näytti odottavan. Tuhannetta kertaa hän toivoi, että olisi vain voinut olla normaali.

"No niin, no uiminen ei oikeestaan kuulu mun suosikkiharrastuksiin..." hän aloitti yrittäen pitää sen kaiken pilailuna tai ainakin jonakin sen tapaisena. Ei hän ainakaan suoraan halunnut töksäyttää jotakin tyhmää niistä lukuisista arvista, jotka estivät häntä nauttimasta kesätekemisistä normaalien ihmisten lailla tai siitä, miten veden läheisyys sai hänet vähän hermostuneeksi, sillä se saattaisi muistuttaa häntä liikaa siitä kerrasta, kun hän oli melkein hukuttanut itsensä.

Tomi kuitenkin käsitti jo niistä sanoista suunnitelman aukot ja näytti kauhistuneelta. "Ei hitto, anteeks, miten mä... miten mä en... olis pitänyt keksiä jotain muuta, ethän sä tietenkään tuu uimaan, tai saunomaan, hitto mä oon pahoillani, mä en käsitä miten mä olin niin ajattelematon, jos mä soitan Juholle ja keksitään jotain muuta!"

"No, mut... kyllähän mä voisin silti sinne mukaan tulla, vaikka en uimaan tulis?" Miska tarjosi. Hän oli valmis tekemään sellaisen kompromissin, jos se helpottaisi Tomin oloa. Ja toisaalta, tuskin hän olisi sen mukavammaksi oloaan tuntenut jossakin toisessakaan paikassa. Kesäinen järvi oli ihan eri asia kuin varhaiskevään yön joki. Siellä tulisi olemaan aurinkoa ja iloa ja huoletonta tunnelmaa. Nytkin aivan vieressä virtasi joki eikä se saanut aikaan minkäänlaisten huonojen muistojen esiin nousemista tai muutakaan kielteistä. Ihan hyvin hän voisi mennä mukaan.

"Mut onks sulla sitten ihan tylsää? Tai... tai..."

"Ei mulle mitään tylsää tuu."

"Ootko ihan varma?"

"Joo, sehän kuulostaa kivalta, just... kesäiseltä."

"No sitten... Mut mä en tajua, miten mä voin olla tollanen puupää!"

"Hyvä ideahan se oli." 

Ja niin se olikin. Siinä oli täydellinen kesäpäivä kavereiden kanssa vietettäväksi. Miska vain oli omassa typeryydessään mennyt pilaamaan mahdollisuutensa osallistua sellaiseen kunnolla. Ehkä Tomi oli unohtanut sen, koska oli halunnut unohtaa, mutta Miskan arvet eivät lähtisi mihinkään ja ainakin toistaiseksi hän ei voinut edes kuvitella näyttävänsä niitä julkisesti. Mutta se ei ollut Tomin vika eikä Miska halunnut pilata hänen huviaan, mieluummin hän olisi jäänyt kokonaan pois, mutta sitten tuskin Tomikaan olisi uimarannalle kavereineen mennyt. Hän voisi ihan hyvin esittää tulevansa mielellään mukaan ja istua laiturin nokassa. Kyllä hän siihen pystyisi.

Hän yritti hymyillä mahdollisimman vakuuttavasti hangatessaan mattoa kylmällä vedellä ja mäntysuovalla.

Jos joskus päivittämisessä kestääkin (Am I the only one I know)

Twenty One Pilots: Migraine (lyrics)

Te ootte nyt mukavasti osoittaneet mielenkiintoanne, eli enää ei näytä todennäköiseltä, että lopettaisin vähäisen huomion vuoksi julkaisemisen. Mut jos joskus ihmettelette, miks osien ilmestymisessä kestää, se saatta johtua siitä, että olen mielentilassa, jossa en saa paljon muuta aikaiseksi kuin ehkä kuunnella Twenty One Pilotsia youtubesta ja selata nettiä.

I do not have writer's block, my writer just hates the clock,

It will not let me sleep, I guess I'll sleep when I'm dead,

And sometimes death seems better than the migraine in my head.

Luin taas vääriä asioita ja hukkasin tarkoituksen, mutta tänään on jo parempi. Löysin ehkä jonkinlaisen triggerin itselleni, jotain ihan typerää, pitäisi jo osata muutenkin välttää tiettyjä paikkoja, mutta silti niihin eksyn. Tämä oli selityksenä teille, jos ihmettelitte, miksi tämän blogin päivitystahti välillä hidastuu.

Shadows will scream that I'm alone,

But I know we've made it this far,

kid.

Mutta älkää huoliko, kaikki on ennenkin järjestynyt ja koska tekstikin on pääosin valmista, jatkiksen jatkumisessakaan ei pitäisi tulla näkymään kuin korkeintaan näitä joiksikin päiviksi venyviä taukoja. Tää seuraava onkin aika pitkä luku. Ja kyllä tää nyt muutenkin jo alkaa taas sujua, tässä oli vaan taas pari vähän horjuvaa päivää, mut se menee ohi.